Kategoria: tieteet

Avaruuden valloitus

· 2 kommenttia ·

Tänään tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Juri Aleksejevitš Gagarin kiersi Maapallon, kerran, Vostok 1 -avaruusaluksella.

Sanapari avaruuden valloitus ilmaantui etenkin nuorille (pojille) tarkoitettuun populaarikirjallisuuteen pariksikymmeneksi vuodeksi, kunnes siitä joskus 1980-luvun alussa luovuttiin. Eihän ”Amerikan valloituskaan” käynyt niin, että Kolumbus kastoi espanjalaisella rantahietikolla isovarpaansa Atlanttiin. Avaruus on yhä valloittamatta, ja luultavasti pysyykin. Saatetaanhan siellä käydä, joskus, ehkä asua ja elääkin, mutta ”valloittaminen” on iso sana, liian iso.

Gagarinin muisto – ja Neuvostoliiton avaruustutkimusohjelma – ovat selvinneet monia muita elämänaloja paremmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historian uusiksi kirjoittamisesta. Mutta monen niin suoma- kuin ulkomaalaisenkin (hah!) mielestä on ollut kiusallista myöntää, että ensimmäinen avaruuslentäjä oli… neukku. Veli venäläinen. Ryssä. Slobo. Iivana. Vaikka 1960-luvulla kohtuullisen paljon ns. länsimaissa kiertänyt Gagarin oli ilmeisesti ihan joviaali esiintyjä ja siltojen rakentaja. Vastahankaisuus on näkynyt myös omassa elämässäni. Ensimmäinen etunimeni on Jyri, vuotta ja vajaata kuukautta syntymääni ennen matkansa tehneen Juri Gagarinin mukaan. Vanhemmat sukulaiset kuitenkin tiesivät nimeni alkuperän ja ryhtyivät jääräpäisesti kutsumaan minua Pekaksi, joka sitten vakiintui käyttönimeksi.

Mutta ehkäpä planeettamme ensimmäisen avaruuslentäjän nimen saaminen on silti vaikuttanut elämääni. Ainakin äidin mukaan ensimmäinen sanani oli nimittäin ”tähti”.

(Kuvan kello ei ole minun, vaan Sipin.)

Jollain toisella planeetalla

·

Suomalaisia moititaan usein, ihan aiheestakin, turhasta kynttilän pitämisestä vakan alla. Omaa osaamista kannattaisi nostaa enemmänkin esille. Siitä olen samaa mieltä. Toisaalta Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan Jukka Laaksosen lausunnot – sikäli kuin YLEn uutinen siteeraa niitä millään tavoin oikein – tuovat kyllä mieleen enemmänkin amerikkalaisen omakehukulttuurin ja, tietysti, sen mitä tuollaisesta ylimielisestä hybriksestä väistämättä seuraa kreikkalaisten tragedioiden malleja tiuhaan siteeraavassa Hollywoodin maailmassa.

Etenkin, kun ottaa huomioon, etteivät STUK:n ennustukset Fukushiman voimalan tilanteen kehittymisestä ole nähdäkseni viime aikoina osuneet oikeastaan yhtään sen paremmin oikeaan kuin kenenkään muunkaan. Teoriassa meillä on maailman parasta reaktoriosaamista, mutta käytännössä olisi enemmän hyötyä käytännön reaktorionnettomuuskokemuksesta – jota on kaikkialla maailmassa perin vähän.

Henkilöauton omistamisen ainoita hyviä puolia oli, miten hyvin se opetti ristiriidan teoreettisen tiedon ja käytännön ongelmien välillä. Kun silloisessa taloudessamme oli muinoin vanha Saab 99, perehtyin huolella auton omistajan oppaaseen ja kahteenkin huolto-opaskirjaan. Silti muistan tuijotelleeni monena monituisena iltana auton valtavan konepellin alla ääneti lepäävää kaksilitraista moottoria, jonka kaikilla pinnoilla kimalteli parkkipaikan katuvalon siniseksi sävyttämä huurrekerros. Kaiken piti olla kunnossa, kaiken piti olla tarkistettua, mutta tästä erinomaisesta teoreettisesta tiedosta huolimatta moottori ei toiminut. Ammattimaiset huoltomiehet onnistuivat vekottimen kanssa paremmin, käytännön kokemuksensa ansiosta.

(Minulla on nykyään muitakin erinomaisia syitä olla omistamatta autoa, mutta tämä on ollut pitkään tärkeä tekijä. Minusta on erittäin epämiellyttävää olla tekemisissä sellaisten  laitteiden kanssa, joita en pysty hallitsemaan ja joiden teknisiä ongelmia en pysty itse ratkaisemaan. Sen verran minussa on machoa maalaisjunttia.)

Teorian ja havaittavan todellisuuden ero oli tietysti jo vanhastaan tuttua teoreettisen fysiikan opinnoista. Jokainen fysikaalisia(kin) tieteitä opiskeleva oppii luullakseni väistämättä tajuamaan, että löysässä arkipuheessa ”luonnonlaeiksi” kutsutut käsitteet ovat ikuisten totuuksien sijaan pelkkiä ihmisen laatimia teoreettisia malleja, joiden hyvyys ja toimivuus testataan sillä, miten hyvin teorian ennusteet vastaavat tehtyjä havaintoja. Jos havaintojen ja teorian välillä on ristiriita, teoriaa on korjattava tai on kehitettävä tilalle parempi teoreettinen malli, joka puolestaan joutuu jatkuvaan testiin: sen on selitettävä sekä kaikki vanhat että myös tulevat havainnot. Tällä jatkuvan korjailun ja vanhojen doktriinien hylkäämisen tekniikalla – joka on osa sitä, mitä kutsutaan ”tieteelliseksi metodiksi” – ollaan päästy aika toimiviin todellisuuden malleihin: esimerkiksi suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan. Kumpikaan näistä sadan vuoden takaisista perusolettamuksista lähteneistä teoreettisista malleista ei ole todellisuuden kanssa millään muotoa ristiriidaton – puhumattakaan siitä, että niiden välillä on vakavia ristiriitaisuuksia – joten parhaillaan kehitellään uusia teoreettisia malleja, jotka korjaisivat vanhojen mallien ongelmia. Tiedämme maailmankaikkeuden toiminnasta melkoisesti, mutta kvantti- ja suhteellisuusteorian kaltaisia uusia tieteellisiä vallankumouksia on taatusti tulossa, ennemmin tai myöhemmin.

Aivan niin, taatusti jo tajuattekin, mikä minun mielestäni on niin ongelmallista Laaksosen puheissa: hän antaa ymmärtää (ehkä tahtomattaan), että jos STUK:n teoria ja Fukushiman todellisuus ovat ristiriidassa, Fukushiman todellisuus on väärässä.

 

 

Kaikki on maalaisten syytä

·

Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.

Viisi uutta Maata… ehkä?

·

Tänään tuli jotenkin sellainen fiilis, että NASA on muutamalla isosti rummuttamallaan mediatapauksella halunnut karkottaa asiantuntemattomammat journalistit kimpustaan. Joulukuun alun uutinen arseenia käyttävästä elämästä Maassa oli kyllä biologisesti – ja astrobiologisesti – iso juttu, mutta iltapäivälehtien sun muiden ennakkokohuun verrattuna melkoinen antikliimaksi. Heidän kannaltaan.

Niinpä eilinen ilmoitus myöhemmin julkistettavasta uutisesta, joka liittyy muiden planeettakuntien etsintään, näyttää menneen ainakin suomalaisilta tiedotusvälineiltä enimmäkseen aikalailla ohi. Siitäkin huolimatta, että ennakkotiedoissa mainittiin vuonna 2009 planeettajahtiin lähetetty Kepler-luotain.

Joka tapauksessa: tällä kertaa kyseessä oli oikeasti iso uutinen.

Kepler etsii planeettoja yhdeltä pieneltä alalta tähtitaivasta. Nyt valmiiksi analysoitu tieto on peräisin touko–syyskuulta 2009. Kuten sekä Science Daily että Universe Today uutisoivat, tänä aikana Kepler havaitsi (riittävällä varmuudella) toistatuhatta uutta (todennäköistä) planeettaa. Näistä yli viisikymmentä on kokonsa puolesta Maan kaltaisia. Näistä viisi kiertää emotähteään sellaisella etäisyydellä, että veden on mahdollista esiintyä kolmessa olomuodossa – jäänä, nesteenä ja vesihöyrynä.

Vesikysymystä on yleensä pidetty ratkaisevan tärkeänä elämän mahdollisuudelle kehittyä. Aikaisemmilla planeetanetsintämenetelmillä on ollut hyvin paljon helpompaa havaita planeettoja, jotka kiertävät tähteään hyvin lyhyillä ja tähteä lähellä olevilla kiertoradoilla, jolloin tähti korventaa planeetan pintaa jonnekin lähemmäs sulien metallien lämpötiloja. Vanhemmilla menetelmillä on löydetty liian isoja (ja todennäköisesti Jupiterin tyyppisiä) planeettoja sopivalla etäisyydellä tai sopivankokoisia planeettoja väärällä etäisyydellä. Yhtään sopivankokoista planeettaa sopivalla etäisyydellä ei tunnettu.

Ja nyt niitä tunnetaan viisi. Kenties.

Tieteellinen tieto on tietoa vasta varsin monenkertaisen varmistelun jälkeen, joten uutiseen on totisesti syytä lisätä liuta ”ehkä”-, ”kenties”- ja ”mahdollisesti”-sanoja. Mutta silti niihin voi ihan aiheesta lisätä myös sanan ”Vau!”

Varsinkin kun ottaa huomioon, että Keplerin tutkima alue on vain noin neljässadasosa koko meitä ympäröivästä tähtitaivaasta. Jos edes yksi havaituista ”mahdollisista maankaltaisista planeetoista” varmistuu, voidaan olettaa, että lähiympäristössämme Linnunradassa on ehkä nelisensataa Maan kaltaista planeettaa.

Eri asia sitten on, onko näillä neljälläsadalla planeetalla syntynyt elämää: emme tiedä vielä mitään todennäköisyyksistä. Emme myöskään tiedä, miten suurella todennäköisyydellä (mahdollinen) elämän synty johtaa mitenkään monen miljardin vuoden kuluessa mihinkään sellaiseen eliömuotoon, jonka olisi, meidän kriteereillämme, ”älyllinen”. Mehän tunnemme vain yhden planeetan, jolla ”älyllistä” elämää on kehittynyt, ja sekin ”älyllinen” elämänmuoto yrittää monin nerokkain keinoin tehdä planeetastaan itselleen elinkelvottoman.

Mennyt maailma

· 2 kommenttia ·

Linkitän tähän kuvan mainiosta Bad Astronomy -blogista. Kyseessä on Hubble-avaruuskaukoputken Hubble Ultra Deep Field -kameralla otettu kuva, joka valotusaika on ollut mukavat 48 tuntia:

Kuvaan merkityn neliön alueelta, ylävasemmalta kolmen kirkkaan galaksin jonon jatkona, löydettiin äskettäin UDFj-39546284-nimen saanut galaksi, jonka etäisyys kamerasta on peräti 13,2 miljardia valovuotta. Se on (tällä hetkellä) kaukaisin tunnettu galaksi, ja samalla vanhin: se näkyisi kuvassa (jos näkyisi, se nimittäin näkyy paremmin infrapunavalossa) sellaisena kuin se oli 13,2 miljardia vuotta sitten. Koko (tunnetun) maailmankaikkeuden iäksi arvioidaan 13,73 miljardia vuotta, joten perin aikaisesta linnusta on kyse.

Kuvaa kannattaa tarkastella lähemmin. (Se klikkautuu vähän isommaksi.) Ne pilkut, joiden ympärillä näkyy (kameratekniikan aiheuttamia) säteitä, ovat oman Linnunratamme tähtiä. Kaikki muut pilkut, läikät, soikiot ja viirut ovat galakseja – toisia linnunratoja, saman kokoisia tai ehkä isompiakin kuin oma Linnunratamme, mutta miljoonien vuosien päässä.

Maailmankaikkeus – edes se maailmankaikkeus tai maailmankaikkeuden osa, jonka pystymme mitenkään näkemään – ei ole ihan pieni paikka. Maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä paikka, mutta se on niin iso, että mihin kohtaan ikinä katsookin, vastaan tulee lopulta galaksi, kun mennään tarpeeksi pitkälle…

Itse asiassa ei.

Jos näin olisi, kuvan joka ikisessä pisteessä olisi tietenkin pieni kirkas piste (ainakin jollakin valon taajuusalueella), ja yötaivas olisi valoisa kuin päivä. Koska näin ei ole, galakseja ei riitä äärettömiin. Jossakin tulee raja vastaan, ja sitä kauempana galakseja(kaan) ei enää ole.

Tätä niin sanottua Olbersin paradoksia voidaan selittää monin eri tavoin. Yksi varteenotettava teoria on, että maailmankaikkeus tosiaan syntyi joskus 13,73 miljardia vuotta sitten, joten ensimmäiset galaksit ovat syntyneet vasta joskus sen jälkeen.

Mutta kyllä niitä silti on aivan julmetun paljon. Jopa tuossa pienessä kuvassa.

Platonin tappio

· 2 kommenttia ·

Apostolos Doksiadis on vinkeä tapaus kirjailijaksensa. Olen lukenut häneltä aikaisemmin viehättävän pikku romaanin nimeltä Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi (Like 2004), joka, kuten nimestä voi arvata, käsitteli päähenkilöidensä suhdetta (mm.) matematiikkaan. Doksiadisin yhdessä tekoälytutkija Khristos H. Papadimitrioun kanssa käsikirjoittama, Alekos Papadatosin piirtämä ja Annie Di Donnan värittämä sarjakuvaromaani Logicomix (suom. Tua Korhonen, Avain 2010) on onnistunut sarjakuvatarinalle harvinaisessa saavutuksessa: se on kehuttu mm. New Scientistist -lehdessä.

Se ei ole mikään ihme. Päähenkilönsä Bertrand Russellin kautta yli kolmesataasivuinen Logicomix tutustuttaa lukijan aikaan, jolloin Euklideen – ja hänen kauttaan Platonin – parituhatvuotinen kuristusote matematiikasta alkoi murtua, jolloin logiikka kehittyi omaksi tieteenalakseen matematiikan ja filosofian välille, jolloin Russell ja Alfred N. Whitehead yrittivät pelastaa logiikan platonilaisen absoluuttisuuden Principia Mathematicassa (missä he epäonnistuivat), jolloin Russellin oppilas Ludwig Wittgenstein ajatteli Tractatus Logico-Philosophicusin ja ns. Wienin piiri tulkitsi sen myöhemmin aivan vastakkaisella tavalla kuin Wittgenstein oli tarkoittanut, jolloin Kurt Gödel, David Hilbert, Henri Poincaré ja kumppanit veivät matematiikkaa (ja logiikkaa) aivan uusiin suuntiin, joiden pohjalta John von Neumann ja Alan Turing alkoivat luoda pohjaa tietojenkäsittelytieteelle ja tietokoneille.

Tietenkin Logicomix pohtii myös logiikan uranuurtajien ja heidän lähiomaistensa keskimääräistä pahempaa taipumusta mielenterveyden ongelmiin. Ehkä tämä ei ole niinkään yllättävää. Muinainen filosofian laudaturseminaarin vetäjäni* totesi eräällä tunnilla ohimennen, että paranoia on ainoa johdonmukainen maailmankatsomus. Yritykset pakottaa maailmaa ja ihmiskunnan kulttuureja pyörimään johdonmukaisten lakien mukaisesti johtaa ehkä väistämättä henkiseen ja psyykkiseen umpikujaan – aivan samoin kuin aukottoman, täydellisen logiikan rakentamisyritykset johtivat lopulta tieteelliseen umpikujaan. Pasifisminsa vuoksi vankilaankin päätyneen Russellin vaiheiden kautta Logicomix sivuaa myös sitä, millaiseen katastrofiin rationaalisuutta ja järjestystä korostaneet maailmankuvat johtivat sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa.

Jossakin mielessä Russell hengenheimolaisineen yritti pelastaa Platonin muinaista ajatusta siitä, että maailma koostuu täydellisten ideoiden (epätäydellisistä) heijastumista. Hänelle matematiikka ja logiikka olivat pitkään aidompaa todellisuutta kuin havainnot. Principia kuitenkin natisi liitoksissaan jo tekijöidensäkin mielestä, ja pian Wittgenstein ja Gödel osoittivat koko perusajatuksen seisovan huteralla pohjalla. Matematiikka oli perinyt toistasataa vuotta aikaisemmin ”tieteiden kuningattaren” kruunun teologialta, ja teologian lailla se menetti kruununsa: siitä tuli apuväline, työkalu todellisuutta tulkitsevien mallien – ei itse todellisuuden – rakentamiseen.

Wittgenstein kiinnostui myöhemmin entistä vahvemmin kielestä, kielen sopimuksista ja niiden suhteesta todellisuuteen. Todellisuutta puolestaan on alettu mallintaa ”ihmisten kielen” ohella tietokoneilla ja niiden käyttämällä kielellä, jonka senkään suhde todellisuuteen ei ole mitenkään ongelmaton. Platon on ehkä kuollut, mutta hänen ajattelunsa raato putkahtelee esiin tuolta ja täältäkin.

Hieman pinnalliselta vaikuttaneen alun jälkeen Logicomix on vallan mainio johdatus joihinkin 1900-luvun ajattelun keskeisiin suuntauksiin ja niiden kehittäjiin. Se ei juurikaan turvaudu logiikan puolimatemaattiseen työvälineistöön, mutta valottaa niiden takana vaikuttanutta ajattelua. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina joukosta ihmisiä työn, intohimojen, ihmissuhteiden ja ympäristön pyörryttävissä paineissa. Vähän kuivakkaan kankeasta piirrostyylistään huolimatta erinomaisen hieno kirja.

___

* Esa Saarinen, erinomainen seminaarinvetäjä, vaikka en muuten hänen touhuistaan, kirjoituksistaan ja ajattelustaan erityisemmin perustakaan.

Pois kotipihalta

· 2 kommenttia ·

Olin juuri aloittamassa lukiota, kun NASA laukaisi matkaan Voyager 2– ja 1-luotaimet (tässä järjestyksessä) elo- ja syyskuussa 1977. Luultavasti noteerasin uutisen jo tuoreeltaan, vaikka intohimoinen kiinnostukseni tähtitieteeseen alkoi vasta saman vuoden joulun alla, kun äiti pisti minut siivoamaan kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikko Tähtitaivas.

Kun luotaimet tavoittivat Jupiterin keväällä ja kesällä 1979 olin tuore abiturientti ja katselin lumoutuneena ennennäkemätöntä kuvamateriaalia Tähdet ja avaruus -lehdestä. Sekä kuvat että luotainten muiden laitteiden mittaustulokset uudistivat melkoisesti käsitystä jättiläisplaneetan olemuksesta.

Voyager 1 pääsi Saturnuksen lähelle marraskuussa 1980 ja Voyager 2 elokuussa 1981. Tähän aikaan opiskelin yliopistossa fysiikkaa, tähtitiedettäkin, ja aioin vakaasti tutkijanuralle.

Tämän jälkeen Voyager 1 on taivaltanut eteenpäin tyhjässä avaruudessa, mutta Voyager 2 onnistui vielä kohtaamaan kaksi aurinkokuntamme planeettaa. Sen päästessä Uranuksen lähelle tammikuussa 1986 olin jo vaihtanut pääaineekseni filosofian ja, samassa kuussa, jättänyt HOASille perheasuntohakemuksen tyttöystäväni kanssa. Kun Voyager 2 saavutti Neptunuksen elokuussa 1989, poukkoilin Helsingin ja sivaripaikkani Muhoksen väliä, kun käytin kaiken vapaa-aikani vasta ostamamme vuosaarelaiskaksion maalaamiseen ja tapetointiin. (Muutin sieltä pois seuraavan vuoden marraskuussa. M. myi asunnon vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kuten kuulin nähdessäni hänet pari vuotta sitten.)

Molempien luotainten laitteistot toimivat edelleen, kolmenkymmenenkolmen vuoden lennon jälkeen. Viime vuosina ei ole ollut kovinkaan paljoa raportoitavaa. Suurten planeettojen tuolla puolen avaruus on vieläkin tyhjempää kuin täällä Auringon kyljessä. Muutamia kuukausia sitten Voyager 1:n mittalaitteet kuitenkin osoittivat merkittävän muutoksen: anturit eivät enää tunteneet aurinkotuulta. Tietoa ei vielä ilmoitettu, sillä sinänsä odotetusta ilmiöstä haluttiin olla varmoja. Aurinkotuulettomuus (aurinkotyven?) on kuitenkin jatkunut, joten alkaa olla varmaa, että Voyager 1 on saavuttanut etäisyyden, jota voidaan hyvällä syyllä pitää meidän Aurinkokuntamme (eräänä) ulkorajana.

(kuva: NASA)Aurinkotuuli on Auringosta purkautuva suhteellisen tasainen varattujen hiukkasten virta, joka samalla kantaa mukanaan Auringon magneettikenttää, joka puolestaan muodostaa Aurinkokunnan ympärille eräänlaisen näkymättömän kuoren aivan samalla tavoin kuin Maan magneettikentä ympäröi kotiplaneettaamme (ja suojaa meitä aurinkotuulen ja muiden kosmisten hiukkasten säteilyn haittavaikutuksilta). Jossakin vaiheessa tulee alue, jossa aurinkotuulen paine on heikentynyt niin paljon, että tähtienvälinen kaasu ja pöly – ja muiden tähtien aurinkotuulten yhteisvaikutus – vaimentavat sen olemattomiin. Tätä tyventä aluetta kutsutaan heliovaipaksi.

Muutamien – tai muutamien kymmenien – vuosien kuluttua Voyager 1 ohittaa lopullisesti myös heliovaipan alueen ja siirtyy aidosti tähtienväliseen avaruuteen. Mielenkiintoista nähdä, olenko silloin vielä kirjoittamassa Voyagerien ja oman elämäni etappien yhteensattumisista.

Elämme jännittäviä aikoja, mutta tähtitieteen ja avaruusmatkojen suhteen ei parane olla erityisen kärsimätön.

Tyhjän kauneus

· Yksi kommentti ·

Yöllä on pimeää siksi, että maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä.* Se vähän aine, mitä maailmankaikkeudessa on, on kaiken lisäksi kasautunut tavattoman kaukana toisistaan sijaitseviksi kokkareiksi, esimerkiksi tähdiksi, planeetoiksi ja ruskeiksi kääpiöiksi. Silti tämä lähestulkoon täydellinen tyhjyys voi olla siellä  täällä tavattoman kaunista.

European Southern Observatory eli ESO on koonnut sivuilleen virtuaalinäyttelyn sadasta komeimmasta tähtitieteellisestä valokuvasta. Joukossa on galakseja, tähtijoukkoja ja, ennen kaikkea, monin värein hehkuvia kaasusumuja. Sumut loistavat lähiseudun tähtien säteilyn valaisemina. Itse sumut ovat oikeastaan silkkaa ei-mitään: kyllähän niissä kaasua on, valtavalle alueelle levittäytynyttä kaasua, mutta kaasun tiheys on niin pientä, ettei yhtä hyvää tyhjiötä saada täällä Maapallolla aikaiseksi millään teknisellä ilveellä.

On sumuissa siellä täällä tiheitäkin paikkoja. Niissä sumun aineesta tiivistyy vähitellen uusia tähtiä, planeettoja ja muita kokkareita.

Toisin kuin näyttävistä kaasusumuista avaruusaluskuviensa taustoja tekevät elokuvaohjaajat ja televisiotuottajat kuvittelevat, ei avaruudessa ns. oikeasti näytä tältä. Hillittömän isoilla kaukoputkillakin hienovaraisten värien ja yksityiskohtaisten kielekkeiden kuvaamiseen tarvitaan tuntikausien, joskus yökausienkin valotuksia ja lukemattomia, hyvin valittuja suodattimia. Komean kaasusumun läheiselläkin planeetalla sumu näkyisi vain valjuna, epämääräisenä hohteena. Kuten esimerkiksi Orionin miekan (eli Väinämöisen viikatteen) kuuluisa sumu, jota voimme taas ihailla kirkkaina talviöinä.

___

* Ja siksi, että maailmankaikkeus ei ole ääretön ainakaan perinteisessä mielessä: mikäli maailmankaikkeus olisi ääretön ja ollut olemassa ääretömän kauan, jokaikisestä taivaan kohdasta meitä kohti tulisi tähden valoa – suurimmaksi osaksi hyvin kaukaa, mutta kuitenkin. Silloin jokainen taivaan piste olisi yhtä kirkas kuin tähden pinta. (”Miksi yöllä on pimeää?” -kysymystä kutsutaan usein Olbersin paradoksiksi.)