Kategoria: meni jo

Festarikausi on korkattu

· Yksi kommentti ·

Kaisaniemen Maailma kylässä -tapahtuma on ollut aina miellyttävä tapahtuma, säästä riippumatta. Musiikin lisäksi framilla on järjestöjä ja asiaa. Niin, ja tarjolla oleva ruoka on parasta, mitä suomalaisilla festareilla saa.

Ilmaisfestivaalina Maailmakylässässä on tietysti se vika, ettei paikalle välttämättä saa aikaiseksi raahauduttua kovin aikaisin, ja jos nyt ei hetkeen satu olemaan tulossa mitään erityisen kiinnostavaa, tulee kiusaus kävellä festarialueen vieressä olevalle bussipysäkille ja lähteä kotiin.

Pari ryhmää jäi kuitenkin mieleen komealla setillään. Monikulttuuriskandinaavinen Valravn seurailee jossakin määrin Hedningarnan parhaiden päivien teitä ja yhdistelee pohjoismaisia musiikkiperinteitä modernilla, vahvarytmisellä tavalla. Anna Katrin Egilstrøð on vahvaääninen, luonteikas laulaja. Komeaa soitantaa ja laulantaa.

Kuvan birminghamilainen Xova (lausutaan cross-over) oli puolestaan ainakin minun korvissani aikamoinen pläjäys nostalgiaa: jykevästi soineella kolmen hengen puhallinsektiolla ryyditetty bändi soitti juuri sellaista uuden aallon musiikillisella ja poliittisella särmällä höystettyä reggaeta johon tykästyin vähän jälkijunassa kahdeksankymmentäluvulla. Xova poikkesi sen ajan (muistikuvien) bändeistä kyllä yhdessä suhteessa: yhteissoitto oli äärimmäisen tiukkaa, svengaavaa ja tanssittavaa.

(No olihan The Clash tiukka kuin hansikas myös reggaebändinä, mutta ne muut…)

Molempien bändien levyt oli myyty festareilta loppuun, joten ne lähtevät tilaukseen netin kautta. Kyllä näin laadukkaasta tavarasta kannattaa maksaa. Mistä tulikin mieleen: tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla julkaistu Juha Kreusin erittäin asiallinen kommentti tekijänoikeuskeskusteluun löytyy myös Risk Hunter -blogista.

Inkkarit sittenkin syyttömiä?

·

Suurin osa Amerikan kaksoismantereen suurista nisäkkäistä – niin sanottu megafauna – kuoli sukupuuttoon vähän toistakymmentätuhatta vuotta sitten. Koska ensimmäiset merkit kivikautisen ihmisten levittäytymisestä Siperian kautta uudelle mantereelle ovat jokseenkin samanikäisiä, pitkään on oletettu, että lajikumppanimme olivat syyllisiä joukkotuhoon: paleointiaanit olisivat syöneet kaiken käsiinsä saamansa riistan, muun muassa viimeiset Amerikassa eläneet alkuperäiset hevosen kantamuodot. Seuraavan kerran intiaanit näkivät hevosia vasta 1500-luvulla jKr., jolloin espanjalaiset laivasivat niitä Euroopasta.

Pitkään on jo tiedetty, etteivät ekokatastrofit ole pelkästään viime vuosisadan ihmisten keksimä vitsaus – vaikka mm. Jared Diamondin levittämä myytti Pääsiäissaaren nälänhädästä onkin ehkä osoittautumassa pelkäksi espanjalaisten miehittäjien propagandaksi. On sitä silti hölmöilty ennenkin, eivätkä alkuperäiskansat ole olleet välttämättä yhtään sen paremmin sovussa ympäristönsä kanssa ennen kuin oli ihan pakko.

On kuitenkin mahdollista, että paleointiaanit saavat sittenkin synninpäästön yhdentoistatuhannen vuoden takaisista joukkokuolemista. Vaikuttaa nimittäin siltä, että nykyisen Kanadan alueelle iskeytyi tuhansia hajonneen komeetan palasia, joista jokainen aiheutti sitten samanlaisen possahduksen kuin kuuluisa Tunguskan räjähdys satakunta vuotta sitten. Pohjoisamerikkalainen jääkausi oli jo väistymässä, mutta nyt tilanne pahenikin koko mantereella. Megafaunan elinolosuhteet heikkenivät ja seurasi sukupuuttoaalto.

Viimeiset henkiinjääneet luultavasti kyllä päätyivät aasialaisen tulokaslajin nuotioille käristymään. Ei heitä voi syyttää, äkillisesti kylmentynyt ilmasto teki heidänkin elämästään surkeaa sinnittelyä.

••••• |||| ― ˟ ∩

· 2 kommenttia ·

Luolamaalauksia (tai niitä esittäviä kuvia) ihaillessa silmä keskittyy väistämättä loisteliaisiin eläimenkuviin ja muihin, jotka puusilmälläkin on helppo huomata taiteellisiksi mestariteoksiksi – vielä kolmekymmentätuhatta vuotta niiden tekoaikaa ja teko-kontekstia myöhemminkin. Yleensä luolamaalausten selityksetkin jättävät jotakuinkin huomiotta samoissa yhteyksissä nähtävät vaatimattomammat aiheet: yksityiskohtaisten eläinlaumojen rinnalla on kaaria, pilkkuja, spiraaleja, sahalaitakuvioita, tikapuukuvioita ja muuta sälää. Ja sellaisia kämmenenkuvia, jonkalaisen väkersin itse (en tosin alkuperäismenetelmällä) Nedut-kirjan kanteen.

Kuten viimeviikkoinen New Scientist kertoi kansijutussaan, muutama tutkija on kuitenkin ryhtynyt tutkimaan juuri näitä säläkuvia, ja huomannut, että hyvin samanlaiset kuviot toistuvat melkoisen monessa paikassa maailmaa: Euroopassa (jossa luolia on eniten tutkittu, koska niitä on tutkittu täällä kauimmin), Amerikoissa, Afrikassa, Borneolla, Australiassa…

Nyt sitten pohditaan, onko näillä kuvioilla jokin symbolinen merkitys: siinä tapauksessahan nimittäin olisimme löytäneet hyvin, hyvin varhaisen kirjoitusjärjestelmän alkuidun parikymmentätuhatta vuotta varhaisemmalta ajalta kuin vanhimmat tähän asti tunnetut kirjoitukset.

Toinen kiinnostava kysymys on, johtuuko samojen merkkien esiintyminen eri puolilla maailmaa siitä että samoja (jokseenkin yksinkertaisia) merkkejä on keksitty ryhtyä käyttämään itsenäisesti – vai siksi, että ne ovat olleet käytössä jo silloin kun eri puolille maailmaa päätyneiden populaatioiden esi-isät elelivät samoilla kulmilla Itä-Afrikassa (ja siinä tapauksessa luultavasti merkkailivat sellaisia paikkoja ja kapineita, jotka ovat vuosituhansien saatossa maatuneet tai muuten kadonneet).

Jälkimmäinen selitys vaikuttaisi samalla monien tutkijoiden hellimään käsitykseen eräänlaisesta ”kognitiivisesta räjähdyksestä” nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin olisi tapahtunut jotakin – geneettinen mutaatio, kulttuurillinen murros? – joka sai ihmiset kehittämään symbolisen ajattelukyvyn ja sitä myöten erinäisiä muita asioita, joista sittemmin kehittyi kaikenlaisia keksintöjä ja kulttuureita. Jos merkeillä on nimittäin yhteinen alkuperä, symbolisen ajattelun alkuhämärä siirtyy nimittäin vähintään satakuntatuhatta vuotta aikaisempiin aikoihin.

Tässä pohdiskellaan tietysti asioita ja kehitellään teorioita, joita on tuskin koskaan mahdollista aukottomasti todistaa tai kumota. Silti voinee sanoa, että elämme tässäkin suhteessa mielenkiintoisia aikoja. Olemme itse asiassa eläneet jo parisensataatuhatta vuotta.

Opintokirjan siipien havinaa

· Yksi kommentti ·

Huomasin vasta nyt, että Tekno-Kekko oli Mielekkäässä maailmanhistoriassaan kronikoinut oululaisen ortotopologi Aapo Heikkilän loistavaa uraa. Muistuipa mieleeni, että olenpa minäkin päässyt nauttimaan Heikkilän luennoinnista – en tosin Oulussa, vaan arkisesti Porthanian I-salissa.* Heikkilä oli nimittäin 80-90-lukujen taitteessa suosittu vierailuluennoitsija. Sali olikin täynnä, ja luennon jälkeen jouduimme jonottamaan hyvän tovin saadaksemme merkinnän opintokirjoihimme:

Heikkilä piti luennon pukeutuneena valkoiseen laboratoriotakkiin ja teekkarilakkiin, jonka alunperin valkoinen osa ei ollut enää kovin valkoinen. Täytyy myöntää, ettei minulla ollut luennon jälkeen kovinkaan selkeää kuvaa siitä, mitä ortotopologia noin niin kuin pohjimmiltaan on. Mutta muistaakseni tilaisuus oli vallan rattoisa.

Nykyään opintokirjoja ei tietääkseni käytetä, mutta vielä tuohon aikaan opus kelpasi esimerkiksi henkilötodistuksena tenttiä suorittaessa. Käytinkin sitä mainittuun tarkoitukseen pitkälle 90-luvulle asti, ennen kaikkea siksi että halusin nähdä tentinvalvojan ilmeen hänen vilkaistessaan opintokirjassa olevaa, yliopiston kohosinetillä varmennettua kuvaa…

… joka on tietenkin otettu vähän ennen opintokirjan hankkimista, kesällä 1980. Tai jo keväällä, takista ja tyylikkään punaisesta aluspaidasta päätellen?

—

* jonka nimi kuulemma muuttuu lähitulevaisuudessa… joksikin; mutta ovathan Uuden Ylioppilastalon perinteikkäät ANK:n ja OLL:in salitkin nykyään nimeltään jotakin paljon pateettisempaa.

Vajaat 2/5 elämää

·

Joskus viime kesänä tajusin, että lokakuussa tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä kun päädyin ensi kertaa tekemisiin internetin kanssa. Syksyn tohinassa unohdin koko jutun. Muistin asian uudelleen vasta äsken.

Periaatteessa olin kyllä käyttänyt nettiä aikaisemminkin: sivaripaikan sähköpostit kulkivat Helsingin ja Muhoksen väliä tietenkin internetin kautta. Mutta vasta astuessani uuteen työpaikkaan erään valtion laitoksen mikrotukihenkilönä minulle alkoi valjeta, että systeemi yltää paljon laajemmalle. Työhöni kuului pysyä selvillä laitteista ja ohjelmistoista sun muusta, joten netin resurssien selailu oli aivan asiallista työajan käyttöä. Ainakin aluksi. Netin sosiaaliset ulottuvuudet alkoivat valjeta kohtuullisen nopeasti, ja hyvä niin. Olin niihin aikoihin jokseenkin käpertynyt pikku hiljaa rapistuvaan avoliittoon ja etääntynyt vanhoista ystävistä ja kavereista. Uusille kontakteille oli tarvetta. Helsingin yliopiston PortaCom-järjestelmä tuli seuraavien vuosien mittaan tutuksi, samoin News-uutisryhmät. Comiporukan mukana tuli tapailtua paljon livenäkin, ja edelleen jatkuvia kaveruus- ja ystävyyssuhteita syntyi pikku hiljaa.

Joskus vuoden 1993 tienoilla muuan kaveri esitteli minulle innostuneena aivan uutta tapaa käyttää internetiä: Mosaic-nimisen ohjelman avulla oli mahdollista käyttää eräänlaista maailman laajuista hypertekstisovellusta nimeltä World Wide Web. Kesti kuitenkin useampia vuosia ennen kuin www nousi sähköpostin rinnalle yleisimmäksi netinkäyttötavaksi. Vielä tehdessäni ensimmäisiä käännöksiä vuonna 1996-97 käytin tiedonhakuun enemmän gopher-hakujärjestelmää kuin www:n vasta aloittelevia hakukoneita.

Kaikki tämä tapahtui tietenkin modeemien välityksellä. Helsinkiläisen oli helppoa, sillä iltapäiväviiden ja aamuseitsemän välillä paikallispuheluista maksettiin vain kertahinta – aikaveloitus toimi päiväsaikaan, mutta kunhan kello kilahti 17, monissa kodeissa sormet naputtelivat ”attd <puhelinnumero>” -komennon, jolloin modeemit alkoivat päästellä tuttua surinaansa. Samalla viisikymmenpennisellä (muistaakseni) pystyi roikkumaan linjalla vaikka koko yön. Minua oli vähän vaikeaa tavoittaa puhelimella iltaisin…

Hitaat modeemiyhteydet olivat nekin syy, miksi www:n käyttö yleistyi vain hitaasti. Kaikenlainen grafiikka oli hidasta ladattavaa. Jos halusin tallettaa koneelle isokokoisia kuvia tai muuta sellaista, piti jättää kone lataamaan yön ajaksi ja painua itse nukkumaan. Kello soi viittä vaille seitsemän, jolloin yhteyden ehti katkaista ennen aikaveloituksen alkua.  Oli toki myös tekstipohjainen www-selain Lynx, jota käytettiin tarvittaessa yliopiston unix-koneilla VT102-pääte-emulaatio-ohjelman kautta. Kuten kaikkea muutakin.

(Tuolla Tetriksen alla näkyy, miltä bassotabulatuurin lukeminen unix-koneen sähköpostista pääte-emulaattoriohjelman kautta näytti vuonna 1992. Tähän aikaan Windows 3.1 oli jo yleistynyt, kun hienot ja moniväriset VGA-näytöt alkoivat olla puolityöllistetyn asuntovelkaisenkin ostettavissa, ainakin käytettynä.)

Iltapuheluihinkin tuli aikaveloitus 1990-luvun loppupuolella, mutta se ei tarkoittanut sitä että modeeminkäyttö olisi juurikaan vähentynyt: puhelinlaskut vain kasvoivat tolkuttomiksi. Yksi kaverini sattui asumaan Liisankadulla kommuunissa (nykyisen Liken konttorin yläkerrassa), johon oli vedetty kiinteät linjat läheisestä ATK-firmasta. Moinen oli niin tavatonta, että kommuunista julkaistiin kokosivun juttu sunnuntai-Hesarissa.

Halutessaan erilaisista internet-arkistoista voi tarkistella helposti, mitä on tullut kirjoiteltua news-ryhmiin toistakymmentä vuotta sitten. Onneksi (julkiset) arkistot alkavat enimmäkseen vasta noin vuoden 1995 tienoilta, joten minun netiketin opetteluvuoteni jäävät pölyisille nauhakeloille jonnekin arkiston nurkkaan: myönnän itsekin toisinaan sortuneeni älyttömyyksiin – myöhemminkin. Tosin en muista sentään natsikortin käyttämisen kaltaiseen lapsellisuuteen sortuneeni… ööh… melkein pariinkymmeneen vuoteen. Mutta tuli sekin tehtyä aikanaan. Onneksi pienemmälle yleisölle. Noloa silti.

Nykyään ADSL- ja kaapelimodeemit ovat tehneet jatkuvasti päällä olevista nettiyhteyksistä jokseenkin itsestäänselvyyksiä. PortaCom lopetettiin 90-luvun lopulla, Sonera lopetti news-palvelun tarjoamisen viime kesänä. WWW porskuttaa edelleenkin. Niin minäkin. Facebookissa on monissa suhteissa tavallaan jotakin samaa kuin PortaComissa muinoin, tosin paljon kaoottisemmassa ja monipuolisemmassa muodossa. Sosiaalinen nettikin on kehittynyt. Moniin vanhoihin comituttuihin olen törmännyt toisaalla – esimerkiksi Vihreiden nykyisissä helsinkiläisaktiiveissa on mukana monia alkuaan sieltä tuttuja. Jotkut heistä ovat edelleen yhtä mukavia, jotkut heistä ovat (tai olivat) edelleen yhtä raivostuttavia. En tiedä, johtuuko se minun keskustelukulttuuristani vai heidän. Luultavasti molemmista.

Lea Karvonen(kin) kävi tuolla

· 2 kommenttia ·

Kirjamessut on sitten messuttu tältä erää. Etenkin nyt viikonloppuna Messukeskus oli sen verran täynnä väkeä että herkempiä hirvitti, mutta omalta kohdaltani ei valittamista. Esiintymiset menivät hyvin, Karsta ja aikaisemmat kirjat saivat hyvää lukijapalautetta, oli kiva nähdä monia vanhoja (ja uusia) tuttuja.

Perinteiseen tapaan onnistuin pitämään kääntäjä- ja kirjailijaminäni messuilla esillä eri päivinä. Tällä kertaa Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton kojulla ei ollut perinteistä ”kääntäjä työssään” -esitystä jossa minä tai joku muu kollega käänsi tekstiään yleisön katsellessa. Tällä kertaa yleisö pääsi itse töihin. Osastolla oli tarjolla käännettäväksi iso joukko klassikkoromaanien alkuja, joita halukkaat saattoivat sitten vääntää suomeksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Avuksi oli sanakirjoja – ja halukkaille myös julkaistut käännösversiot samoista teksteistä. Parhaimmillaan osastolla istui kolmekin henkeä pähkäilemässä omia tulkintojaan. Osallistuneiden kesken arvotaan myöhemmin kirjapalkinto.

Oman käännöksensä Camus’n Sivullisen (tai Vieraan tai Muukalaisen) alusta kävi, kilpailun ulkopuolella, jättämässä myös pitkän linjan ammattilainen: Lea Karvonen.

Kuten monet tietävätkin, 1940-90-luvuilla toiminut tuottoisa suomentaja ”Lea Karvonen” ei ole todellinen henkilö, vaan salanimi jota käyttivät lukuisat nimekkäät(kin) kirjailijat ja kääntäjät sellaisissa töissä, joihin he eivät, syystä tai toisesta, halunneet tai kehdanneet omaa nimeään pistää. Nyt joukkoon tuli yksi lisää.

Ylettömän pitkä Kiina-aiheinen blogahdus

·

Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.

Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.

En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.

Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.

Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.

Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.

Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.


Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.

Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.

Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.

En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.

Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.

Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.

Kuten on aina ennenkin ollut oikein.

Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.

* * *

Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.

Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.

Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.

(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)

Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.

Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.

(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)

Vessaan vai vaippaan?

·

Asiakkaiden kohtelu vanhustenhuollon laitoksissa on herättänyt viime päivinä kohua ja järkytystä – ilmeisesti aivan aiheesta. Kovan linjan talousmiehet – juuri ne jotka ovat ottaneet myyttisen ”johtajuuden” omiin käsiinsä ja ”uskaltavat tehdä kipeitäkin päätöksiä” – säästävät tälläkin kertaa heikoimpien selkänahasta.

Henkilökunnan määrien suhteen tilanne on ilmeisesti huonontunut entisestään niistä ajoista kun itse tein keikkahommia vanhustenhuollon laitoksissa – silloisissa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa ja Koskelan sairaalassa – epäpätevänä apuhoitajana 1980-luvulla ja muutaman kerran vielä 1990-luvun alkupuolellakin. Kyseessä oli yksi elämäni mielekkäimmiltä tuntuneista töistä, ja jossakin vaiheessa suunnittelin aktiivisesti jättäväni paikoillaan laahaavat yliopisto-opinnot sikseen ja lähteväni opiskelemaan hoitoalaa.

Vanhusten pitämisestä vuoteeseen ”sidottuna” – normaalisti tosin vain niin, että vuoteen laidat oli nostettu ylös niin että siitä oli vaikeampaa lähteä liikkeelle – herätti silloin tällöin keskustelua siihenkin aikaan. Kukaan ei kiistäne, että on vähintäänkin nöyryyttävää pakottaa ihminen pysymään sängyssään vasten tahtoa, vaipat jalkovälissä.

Ongelma on siinä, että länsimaisen lääketieteen viimeisen vuosisadan painotusten vuoksi ihmisten keho kestää paljon vanhemmaksi kuin pää. Suurin osa niistä, joiden liikkumista oli näin rajoitettu, ei tosiaankaan kyennyt mihinkään niin monimutkaiseen operaatioon kuin vessan löytäminen, pöksyjen laskeminen , pissiminen tai kakkiminen, vessan vetäminen, jälkien siistiminen, pöksyjen nostaminen ja vessasta pois löytäminen.

Useimmille tuotti melkoisia vaikeuksia jo pysyä omilla jaloillaan, kun tahtoa oli enemmän kuin tasapainoa. Moni dementikko muistuttaa pientä lasta henkisiltä kyvyiltään ja tasapainotaidoltaan, mutta aikuista muulta fysiikaltaan. Eräällä osastolla muistan olleen useammankin henkisesti täysin pihalla olleen potilaan, joiden annettiin vaellella vapaasti jo omaistenkin tahdosta. Heidän kasvonsa olivat kovin usein sinisenmustina pahempien kaatumisten aiheuttamista vammoista.

Kysymys ei ollut myöskään pelkästään potilaista ja hoitajien lisätyöstä silloin kun veri-, virtsa- ja ulostejälkiä jouduttiin siivoilemaan päivittäin eri puolilta osastoa. Holtittomasti vaelteleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä dementikko on vaaraksi myös potilastovereilleen. Monet pelkäsivät näitä zombieita aiheesta tai aiheetta, ja kohtaamiset saattoivat päättyä hyvinkin kerkeästi tappelunnujakkaan silloin, kun toisenkaan osapuolen tajunnantila ei ollut niin ylimaallisen selkeä että hän olisi osannut suhtautua pyhimysmäisen pitkämielisesti ympärillään pyörivään sekopäähän.

Aina yhtä innokkaasti näissä yhteyksissä ruvetaan toitottamaan kysymystä ”mikseivät vanhukset saa olla kotona?”. Niin, miksei? Olisiko parempaa hortoilla dementikkona yksin mummonmökissä tai kerrostalokämpässä, ilman minkäänlaista apua? Vai olisiko parempi, että joku toinen, nuorempi, uhraa koko elämänsä ehkä moneksi kymmeneksi vuodeksi dementoituneen läheisensä ympärivuorokautisena hoitajana, korjaten paskoja ja siivoten kusilammikoita, valvoen yöt ja päivät ettei mamma tai pappa livistä ulos, kolhi itseään, riko mitään tai kompastu portaissa, hälytysvalmiina joka ikinen vuorokauden hetki? Ammattihoitajilla on vapaa-aika, työtoverit apuna ja lomat, omaishoitajilla ei (juurikaan).

Jos minä joskus höperödyn ja alan tarvita ympärivuorokautista apua, hoitoa ja seurantaa, minut saa mielihyvin kärrätä laitokseen. Kammottava ajatuskin, että joku muu joutuisi uhraamaan oman elämänsä minun palvelijanani.

Mutta minä en ole muutenkaan sitä mieltä, että esimerkiksi naisten pitäisi häipyä työelämästä ja luovuttaa viekkaudella ja vääryydellä hankkimansa työpaikat ne paremmin ansaitseville miehille. Naisiahan nuo peräänkuulutetut omaishoitajat liki järjestään lienevät.