Kategoria: meni jo

Aikuisten osastolla

· 2 kommenttia ·

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tikkurilan kirjasto on jo kauan ollut suosikkikirjastojani. Löysin sen asuessani 90-luvulla Korsossa, kävin siellä varsin paljon muutettuani sittemmin takaisin Helsingin puolelle Pihlajistoon, muutettuamme Tapulikaupunkiin se oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kuntarajan (ja Kehä kolmosen) tuolla puolen eikä kävelymatka nykyäänkään ole mitenkään kohtuuttoman pitkä. Kuten Tikkurilan kirjastossa aikanaan työskennellyt ja sittemmin Urjalan esikoiskirjailijaseminaaria vetänyt runoilija Tommi Parkko on todennut,varsinainen kirjakokoelma on (suuren kaupungin keskeiseksi kirjastoksi) varsin tavanomainen, mutta musiikkiosasto loistava. Siitä saanemme osaltaan kiittää kirjasto- ja tekijänoikeusasioita mediassakin paljon esillä pitävää Heikki Poroilaa. Joka tapauksessa juuri tämän laitoksen ansiosta pystyin ruokkimaan musiikillisen tajuntani laajentamisvimmaa 90-luvun työttömyysvuosinakin, jolloin rahaa levyostoksiin ei juuri ollut.

Siinäkin mielessä oli mukavaa mennä Tikkurilan kirjastoon vaihteeksi myös esiintymään osana Ruoki päätäsi -tapahtumien sarjaa, jonka skaala ulottuu runoudesta ja musiikista tietokirjallisuuteen. Kiinnostusta tietysti lisäsi keskustelukumppani – tai ehkä pikemminkin haastateltava – Esko  Valtaoja: minähän olen ollut kiinnostunut tähtitieteestä aina siitä kohtalokkaasta 1970-luvun joulunaluspäivästä alkaen, jolloin äiti pisti minut siivoamaan kotimme kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikkoteos Tähtitaivas. Ehdin vähän aikaa haaveilla astronomiasta ammattiakin.

(Nykyisen toimenkuvani parhaita puoliahan on, että kaikki vanhat ja uudet kiinnostuksen kohteet ovat suomentajalle – kirjaimellisesti – rahan arvoista pääomaa: minähän olen suomentanut kaksi tähtitiedettä käsittelevää tietokirjaa ja suomentaisin mielelläni enemmänkin.)

Ristiinbuukkauksen vuoksi emme päässeetkään Lumme-saliin, vaan istuimme aivan mainiossa paikassa yläkerran aikuisten osastolla. Yleisöä oli kirjaston väen arvion mukaan satakunta henkeä, ja joukosta tuli monta hyvää kysymystä omien johdattelujeni täydennykseksi. Esko on leppoisa ja sanavalmis haastateltava, joten puolitoistatuntinen kului vallan mukavasti. Tapahtuma kuvattiin videolle, joka epäilemättä pääsee netinkäyttäjien näkyville lähipäivinä.

* * *

Tapahtuman ennakkomainonnassa minua jäi, oikeastaan taas kerran, mietityttämään ”toimittaja”-tittelin sinnikäs roikkuminen nimeni yhteydessä. Kahden pitkän linjan toimittajan lapsena kyseisen ammatin viehätys on aina ollut perin vähäistä, ja päädyinkin tekemään toimittajan töitä pariksi vuodeksi 90-luvulla lähinnä vahingossa ja siksi, ettei muuta ollut tarjolla. En viihtynyt, ala ei sopinut minun luonteelleni. Rumbaan kirjoittelin satunnaisesti haastatteluja ja levyarvosteluja 2000-luvun alkuun saakka, mutta senkin lopettamisesta taitaa olla jo seitsemisen vuotta. Sen jälkeen olen kirjoittanut muistaakseni yhden ainoan lehtijutun, edesmenneen Johnny Kniga kertoo -lehden julkaiseman artikkelin Stuka-syöksypommittajista. (Sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten kaikista vanhoista kiinnostuksenkohteista voi olla kummallista iloa.) Kaiken kaikkiaan työtuntimäärissä laskettuna olen aivan varmasti ollut vähemmän aikaa toimittaja kuin vaikkapa apuhoitaja (siihenkään ammattiin minulla ei ole muodollista koulutusta). Mutta ehkäpä toimittajuus on kuin kissantappovideo – sellainen synti, ettei siitä vapaudu edes säädetyn rangaistuksen suoritettuaan?

Mary Coughlan, Savoy

· 2 kommenttia ·

Tavallaan Mary Coughlan on vähän hassu valinta irkkufestivaalien tähdeksi, sillä hänen musiikkinsa on ennen kaikkea laulelmallista, bluesvaikutteista jazzia. Toisaalta irlantilaisuus huokuu kyllä musiikista läpi muulloinkin kuin vain niissä kappaleissa, jotka käsittelevät Irlantia – kuten ”My Land Is Too Green” tai järkyttävästä, vuosikymmeniä jatkuneesta törkeästä ihmisoikeusrikoksesta kertova ”Magdalen Laundry”. Myös Coughlanin räväkän pubimainen laulutyyli on kaukana viime vuosikymmenien jazzin pikkusievästä taituroinnista. Hän kyllä leikittelee toisinaan Billie Holiday -tyylisellä fraseerauksella, mutta aikuisen naisen äänellä ja asenteella homma kuulostaa aivan toiselta kuin opistossa opittu.

Eilisiltainen keikka Savoy-teatterissa oli Coughlanin kahdestoista Suomessa, mutta ensimmäinen jonka minä näin – siitä huolimatta että olen tykännyt hänen musiikistaan kahdeksankymmentäluvulta alkaen ja arvostellutkin Rumba-aikoinani sekä Live in Galwayn (1996) että After the Fallin (1997), muistaakseni perin positiivisesti. Odotuksia oli oikeastaan kohtuullisen paljon.

Ja kyllähän Coughlan niihin vastasi. Pianistin, sähkökontrabasistin ja saksofonisti/klarinetistin säestäjätrio ei ehkä tavoittanut aivan niitä remuisimpia ja räväkimpiä sävyjä joita levyiltä on kuultu – ja ainakin omasta mielestäni tyylitajuinen lyömäsoittimien käyttö sopii erinomaisesti Coughlanin ilmaisuun – mutta kyllä homma toimi näinkin. Olen seurannut rouvan levytyksiä sen verran epäsäännöllisesti, että melkoinen osa lauluista oli minulle outoja: ennenkuulumattomien joukossa tosin oli muutamia uusia esimerkkejä Coughlanin cover-tulkintataidoista, kuten huikea versio Joy Divisionin siitä biisistä ja mainiosti pärähtänyt ”These Boots Are Made for Walkin’”. ”Ain’t Nobody’s Businessin” vinkeä tangosovitus toimi yhtä komeasti kuin levyilläkin, samoin ”A Leaf from a Tree” ja kantrirallatus ”Country Fair Dance” ja tietenkin pitkän esittelyn saanut ”Magdalen Laundry”. Olisin kaipaillut ”A Little Deathia” ja ”Whiskey Didn’t Kill the Painia”, mutta ehkä etenkin ensimmäinen olisi kaivannut rumpalin ja ison puhallinsektion.

Tästä näyttää tosiaan olevan tulossa vilkas ja tasokas konserttisyksy –  joka jatkuu jo tänä iltana, vieläpä samassa salissa.

Lopultakin

· 4 kommenttia ·

Olen kertonut tätä tarinaa ennenkin, mutta menköö vielä kerran:

Elokuussa 1982 olin viettänyt äärimmäisen tylsää diskoiltaa Bottalla ja olin palailemassa kotiin Kontulan bussilla. (Nyt kun ajattelen, kyseessä oli varmaankin viimeisiä kertoja kun kävin missään diskoa muistuttavassa lähes vuosikymmeneen, ja hyvin harvoin sen jälkeenkään. Kontulasta muutin pois vajaata kuukautta myöhemmin.) Illan viimeinen bussi pelmahti täyteen nuorta porukkaa Turun junalta. He poikkesivat normaaleista juoppovuoron asikkaista: he olivat suhteellisen selvin päin ja, ennen kaikkea, he olivat edelleenkin aivan hurmioituneita näkemästään ja kuulemastaan. Ruisrockin (silloin yksipäiväisen) festivaalin viimeisenä oli esiintynyt pienessä jousujohteessa ollut dublinilainen uuden aallon yhtye nimeltä U2.

Tiesin bändin nimeltä, ja olin varmaan kuullut heidän kahden ekan levynsä laulujakin Rockradiosta: U2 kuului niihin radiotoimittajien uusiin suosikkibändeihin, joista itse en oikein saanut otetta. Siihen meni vielä monta vuotta: löysin yhtyeen hienon kolmannen älpeen War (jossa on yksi äänilevyhistorian hienoimmista kansista) vasta kun olin tykästynyt Unforgettable Fireen ja The Joshua Treehen. Joskus Rattle and Humin jälkeen kiinnostus laimeni: oman elämäni vähän mutkikkaan vaiheen lisäksi kävi niin, että bändi suuntasi sellaisille konepopihtaville vesille jossa itse en viihtynyt. Sittemmin U2 on tehnyt hienoja levyjä ja hienoja lauluja, joskin olen huomannut kuunnelleeni No Line on the Horizonia enemmänkin Daniel Lanois -levynä, jolla U2 soittaa.

No, joka tapauksessa. Eilisiltana U2 tuli lopultakin nähtyä livenä.

Stadionin takakaarre on huono paikka minkäänlaiseen kokonaisvaltaiseen musiikkikokemukseen, mutta täytyy myöntää että U2 teki parhaansa. Päivänvalossa lievästi sanoen kummalliselta vaikuttanut hämähäkkihäkkyrälavaste toimi vallan komeasti, ja rengasmainen, ylös ja alas venyvä videoscreeni toi pikkusormen taakse piilotettavissa olleet neljä muusikkoa vähän lähemmäs.

Stadionkonsertti ei myöskään ole koskaan mitään soundien juhlaa, ja olisin mielelläni kuullut paremmin esimerkiksi rockin tyylikkäimmin ikääntyneen muusikon Adam Claytonin bassoa, mutta minkäs teet. Enimmäkseen soundit olivat siedettävät, bändi soitti erinomaisesti ja asenteella. Monet edellistä iltaa kommentoineet ovat todenneet, että Bonon ääni tuntuu kestäneen ikääntymistä yllättävän hyvin ja että vanhatkin kappaleet soitetaan alkuperäisissä sävellajeissa. Oma korvani ei ole tuon toteamiseen tarpeeksi absoluuttinen, mutta hyvältä laulu kuulosti, vaikka joissain kohti Bono tuntui välttelevän falsettiin kipuamista. Parissa hitaammassa kohdassa kokonaisuus alkoi hetkittäin laahata, mutta pian hommaan polkaistiin taas vauhtia. Amnesty International ja One-kampanja pääsivät hyvin esille, kuten pitikin.

Kappalelista tuntuu elävän keikasta toiseen. Eilen kuultiin ensiesitys ”Every Breaking Wavesta” ja muutaman edellisillan keikalla olleen kaipailema Batman Forever -elokuvalaulu ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me”, mutta toisaalta minä jäin kaipailemaan Warin ”New Year’s Dayta” ja ”Sunday Bloody Sundayta”.

Odotin myös yhtä useampaa encoreta, mutta ehkä ajoittaisen sateen tiheneminen vaikutti asiaan? Bändi ehti kuitenkin olla lavalla parisen tuntia, joten melkoisen tuhti paketti saatiin rahan vastineeksi. Kunnon show, kuten stadionbändiltä sopii odottaakin. Vaikka U2:n musiikkiin on helpompi tutustua levyjen ja konsertti-dvd:iden välityksellä, olen kyllä erinomaisen tyytyväinen kokemukseen. Ei se tuollaisena telkkaritse välity, ei koskaan.

Post-Finncon

· 2 kommenttia ·

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Tohtorisedän vastaanotolla

·

Loppuunmyytyä Roskilden festivaalia ja hyvin pärjännyttä Ruisrockia lukuunottamatta konserttilippukauppa tuntuu käyvän tänä kesänä perin nihkeästi. Dr. Johnin ja Lower 911:n eilisiltainen keikka ei ollut lainkaan ainoa, joka on vähäisen myynnin vuoksi siirretty Kulttuuritalolta Tavastia-klubille. Tässä on tietysti sekä hyvät että huonot puolensa: Kultsa on kalsea ja kolho paikka, salin Alvar Aalto -akustiikka kammottava. Tava puolestaan on (ainakin minulle) se Helsingin sali jossa on kaikki huikeimmat keikat nähty. Toisaalta salissa joutuu seisoskelemaan (sitä tuli Roskildessa tehtyä ns. riittävästi), salin ilmastointi on olematon, viini huonoa ja paikan vessat ns. legendaarisia.

Dr. Johnin olen nähnyt livenä muistaakseni kerran aikaisemmin. Paikka oli Pori Jazzin Kirjurinluoto, aika iltapäivä ja keikka vähän yhdentekevä. Osittain kyse oli festivaalista ja ohjelmistovalinnasta: jazzfestivaaleilla hyvä tohtorimme soitti tietenkin jazzia. Hän on levyttänytkin ainakin yhden todella hienon ja oivaltavan jazzlevyn (Duke Elegant, 2000, sovittaa Duke Ellingtonin lauluja uudempaan neworleansilaiseen tyyliin), mutta tuosta keikasta ei jäänyt silti erityisen innostuneita muistoja. Toisaalta Lower 911 -yhtyeen kanssa tehdyt Sippiana Herricane -ep ja City that Care Forgot -albumi ovat kuulostaneet melkoisen pätevältä, vahvalta kamalta. Odotukset olivatkin kohtuullisen korkealla.

Eikä tohtorin bändi pettänyt. basisti David Barard, rumpali Herman Ernest III ja (lämmittelynä pienen, hienon soolosetin heittänyt) kitaristi John Fohl rakensivat vanhalle herralle tanakan ja funkyn pohjan. Tohtori itsekin tuntui olevan erinomaisessa iskussa. Pääkalloilla ja muulla lievästi kornilla hoodoo-rekvisiitalla koristellut flyygeli ja Hammond-urut täydensivät jo valmiiksi rikasta rytmiikkaa napakasti ja terävästi. Kaukaa viisaasti Dr. John omaksui jo nuorena laulutyylikseen käreän käninän, joten siinäkään ei ikä pääse painamaan.

Ohjelmisto koostui pitkän levytysuran helmistä ja lukuisista New Orleansin seudun perinnemusiikin sekä rock’n’rollin klassikoista (tyyliin ”Indian Red” ja ”Rockin’ Pneumonia and the Boogie Woogie Flu”), joista muodostui lähestulkoon eräänlainen jatkuva, jatkuvasti muuntuva ja kehittyvä rytmikudos. Vaikka tuoreiden levyjen materiaalia kuultiin, olisin odottanut että yhtyeen nimeäkin* innoittaneet viime aikojen katastrofit olisivat nousseet setissä tai ainakin välispiikeissä vahvemmin esiin.

Joka tapauksessa yksi jo muutenkin erittäin kovatasoiselta vaikuttavan konserttikesäni hienoja iltoja. Tyytyväistä tuntui olevan muukin Tavastialta varhaisiltaiseen Helsinkiin valuva väki.

___

* Lower 9th Ward on New Orleansin kaupunginosista köyhimpiä, musiikin yhteyksissä tunnetuimpia ja Katrina-myrskyn avuttomassa jälkihoidossa pahiten kärsineitä. 9/11:n te tietysti tiedättekin.

Neljä päivää, satatuhatta ihmistä

· 3 kommenttia ·

Viime viikonloppuinen reissu Roskilden festivaaleille oli, laskujeni mukaan, kahdestoista. Ensimmäistä kertaa onnistuin pääsemään tämän ikivanhan tanskalaiskaupungin toisenkin nähtävyyden ääreen.

Roskilde sijaitsee pitkän, kapean vuonon perukassa ja on ollut muinaisista ajoista lähtien loistava satamapaikka. Myös helposti puolustettava satamapaikka: vuono on ollut helppo tukkia tunkeilevia laivastoja vastaan esimerkiksi upottamalla väylälle laivanhylkyjä. Viiden viikinkiaikaisen hylyn jäännökset nostettiin mudasta 1950-luvun lopulla ja ne muodostavat Roskilden viikinkilaivamuseon kokoelman ytimen. Museo ei kuitenkaan jää pelkän vanhan tavaran esittelyyn, sillä siellä toimii jatkuvasti perinteisiä menetelmiä käyttävä veneveistämö rakentamassa vanhojen mallien mukaisia uusia aluksia. Näillä jäljennöksillä pääsee purjehtimaankin, halutessaan. Vuonosta löytyneen viikinkisotalaivan jäljennöksellä purjehdittiin muutama vuosi sitten Irlantiin* ja takaisin.

Varsinainen matkakohde oli kuitenkin tälläkin kertaa itse festivaali.

Hyväntekeväisyysjärjestön organisoima ja vapaaehtoisvoimin pyöritetty festivaali on aina loistanut hyvillä järjestelyillään ja leppoisalla hengellään. Siksi vuoden 2000 katastrofi olikin aikamoinen järkytys. Yhdeksän ihmisen tallautuminen hengiltä lavan edustalla on kuitenkin otettu opiksi. Kahden suurimman lavan edustalla on tukevat mellakka-aitasysteemit erottamassa lavanedustan yleisötiloja, ”pits”, ja taaempana olevaa laajaa katsomoa. Lavan edustalle päästetään vain rajallinen määrä väkeä, ja tilannetta seurataan tarkasti. Niinpä vanhakin uskalsi livahtaa useammallakin keikalla aivan eturiviin tajuttuaan, ettei siellä tungeksita eikä tönitä. Livahtaminen oli sitä paitsi yleensä helppoa: vaikka yleensä pitseihin oli pitkä jono ennen konsertin alkua, tilaa tuntui joka kerta jäävän niin paljon että viime hetkellä tai soiton jo alettua sekaan pääsi jonottamattakin.

Ainakin silloin, kun esiintyjä ei ollut joku Tanskan superbändeistä. Dizzy Miss Lizzyn ja Kashmirin tapauksessa tyydyin suosiolla katselemaan täpötäyden kentän perältä. Festivaalien parhaat keikat ovat yleensä muutenkin olleet jossakin muualla kuin päälavalla – vaikka tällä kertaa tulin katsoneeksi yllättävän monta päälavakeikkaa.

Roskilde on ollut aina hyvä paikka nähdä hienoja keikkoja bändeiltä, joita ei ole kuullut koskaan aikaisemmin, ja joiden kaltaisesta musiikista ei ole voinut kuvitellakaan intoilevansa. Vuoden 2001 festareilla oma löytöni oli tuaregibändi Tinariwen, silloin ensimmäisellä keikallaan kotimaansa Malin ulkopuolella. Nyt Tinariwen on maailmanmusiikin tähtiryhmiä ja esiintyi festivaalien toiseksisuurimmalla Arena-lavalla. Hienon keikan heittivätkin: taannoisen Savoy-keikan tietty väsähtäneisyys oli poissa ja homma kulki kuin… eh, kamelikaravaani. Lauluntekijä ja bändin johtaja Ibrahim Ag Alhabib huolehti kaikkien kappaleiden lauluosuuksista ja settiin kuului myös oma Tinariwen-lempparini ”Amassakoul ’N’ Ténéré”.

Porcupine Treestä olen kuullut nimen ja mahdollisesti kappaleen–pari radiosta, mutta pitkälti torstai-iltainen keikka oli ensikosketukseni ryhmän musiikkiin. Suhtaudun yleensä äärimmäisen epäluuloisesti kaikkeen mikä vivahtaa ”progressiiviseen rockiin” (ellei kyse ole alkuaikojen Pinkkareista tai Crimsoista tai sitten Peter Gabrielin ajan Genesiksestä) enkä nyt niin välitä ”metallivaikutteisestakaan” musiikista, mutta kieltämättä Porcupine Treen hieno keikka sai aikaan tarpeen tutustua tuotantoon paremmin.


Hypnotic Brass Ensemble koostuu kuulemma Sun Ran bändien muusikoiden pojista, jotka ryhtyivät soittamaan funkysti jazzahtavaa hiphopia torviorkesteripohjalla. Tuhtia meininkiä yhdeksänmiehinen ryhmä tarjosikin.

Fiksaationi malilaisen musiikin suhteen ei liene kenellekään uutta, mutta Bassekou Koyate ja hänen Ngoni Ba -yhtyeensä oli silti uusi tuttavuus. Mutta tapaaminen tuskin jää tähän. Perkussioiden ja eri kokoisten ngoni-kielisoittimien groove oli niin rentoa, hauskaa ja tanssittavaa, että ryhmän musiikki kyllä tulee kuulumaan tässä taloudessa. Koyate ryhmineen leikitteli sekä malilaisen hovimusiikin pitkien perinteiden että rockin kliseillä. Lisävaikutuksen teki vielä bändin upeaääninen laulajatar ja kappale, joka – sikäli kuin sain selvää ranskan ja englannin sekaisista välispiikeistä – oli hovimusiikkia 1700-luvulta, mutta kuulosti minun korvissani silkalta flamencolaulannalta. No, vaikutteet ovat aina kulkeneet karavaani- ja merireittejä pitkin. Suuntaan ja toiseen.

Alice in Chains on pitkälti jäänyt väliin: minun sivistykseni ”grunge”-otsakkeen alle niputettuihin bändeihin on muutenkin aika heikkoa ja jää oikeastaan siihen yhteen trioon, jonka pakeilta olen suomentanut kaksikin kirjaa. Pari AIC:n lauluista kuitenkin kuulosti perin tutuilta, joten olen selvästi joutunut vaikutteille alttiiksi tietämättäni. 1990-luvun alkupuolella luin sitä paitsi kitaralehtiä paljon säännönmukaisemmin kuin nykyään (Guitar Playeria siksi että tykkäsin lehdestä, Guitar Worldia sen ”Guitar Sam” -sarjakuvan lisäksi siksi, että lehden joka numeron ”mitä Yngwie Malmsteenille kuuluu tässä kuussa” -jutut olivat jotenkin niin… liikuttavia), ja Jerry Cantrell oli pahimman tilulilukauden päättymisen jälkeen yksi amerikkalaisjulkaisujen vakiohaastateltavia.

Eikä lainkaan aiheetta. AIC heitti hienon keikan ja sai tuntemaan tarvetta tutustua tuotantoonsa paremminkin.

(Hieman jäi tietysti pohdituttamaan ajatus Alice in Chainsista ”legendana” tai ”veteraanibändinä”: se on monessakin mielessä molempia. Mutta AIC aloitti uransa siinä vaiheessa kun minun musiikilliset tekemiseni olivat jonkinlaisessa – Karstaa siteeratakseni – wannabe-hasbeen-vaiheessa. Tarkoittaako tuo, että minä olen niin keski-ikäinen että veteraanitkin ovat minua nuorempia?)

Van Dyke Parks on niin legenda että on minua kiistämättömästi vanhempi. Hänenkään musiikilliseen visioonsa en ole koskaan perehtynyt sen tarkemmin, vaikka tietysti olen niitä kuullut, samoin hänen yhteistyötään mm. Ry Cooderin ja Beach Boysin kanssa. Ison tanskalaisorkesterin ja useiden solistien voimin sunnuntaiaamuna heitetty keikka oli mainiota kuunneltavaa, mutta ei tehnyt minusta käännynnäistä. Tai ehkä minä olen vain niin ennakkoluuloinen orkesterimusiikin ja etenkin viihdeorkesterimusiikin suhteen?

Lisää legendoja. Motörheadia löytyy hyllystä (aikoinaan Rumban arvostelukappaleena saatu) neljän cd:n boksi, mutta tämä livekeikka oli ensimmäinen elävä kosketus.

Motörheadhan ei ole oikeastaan missän mielessä metalli- tai edes heavybändi. ”We are Motörhead and we play rock’n’roll”, kuten Lemmy julisti pariinkin kertaan setin aikana. Pohjimmiltaan bändin musiikki onkin ehtaa viisikymmentäluvun rokettirollia, jossa Lemmyn matalavireinen, nelikielinen komppikitara hoitaa sen mitä Little Richard ja Jerry Lee Lewis soittivat vasemmalla kädellään, ja bändin kulloinenkin soolokitaristi huolehtii pianistin oikeasta kädestä. (Varsinaista basistiahan bändillä ei ole: puute korvataan nostamalla bassorumpuja vielä vähän kovemmalle.)

Livenä trio näytti ja kuulosti siltä kuin pitikin. Motörheadin musiikki on ajatonta ja kuulostaa aivan yhtä… mielipuoliselta… kuin silloin kun kuulin ”Ace of Spadesin” ekaa kertaa radiosta joskus vuonna 1980. Mutta vaikka aika ei ole syönyt musiikkia, se kyllä alkaa näkyä itse Lemmyssä. Ei hän ole tietääkseni ennenkään keikoillaan mitenkään tanssahdellut, mutta vähäinenkin lavaliikunta oli selvästi vanhan miehen liikkumista. Parran ja hiuksien musta purkkiväri näytti miltei rivon keinotekoiselta.

Ehkä oli parasta nähdä bändi juuri nyt, ennen kuin Lemmy osoittautuu liiankin kuolevaiseksi.

Yksi festareiden suuria odotuksen kohteita oli festivaalin päätöskonsertti. Princeä olen diggaillut ainakin jonnin verran aina ”When Doves Crystä” alkaen, mutta herran uran kiemurat olivat jättäneet epäselväksi, mitä keikalta oikeastaan saattaisi uskaltaa odottaa.

Se mitä yleisö sai oli tavattoman jämäkkä ja hyvähenkinen puolentoista tunnin funk-oppitunti. Princen omien klassikoiden lisäksi settiä oli täydennetty mm. Chicillä ja encoreissa runsaalla annoksella Sly and the Family Stonea. Maestro itse näytti (videotaulujen ilmeiden perusteella) nauttivan musiikistaan, loistavasta bändistään ja yleisön reaktioista.

Tuntui vain, että setti oli vähän väkivalloin leikelty lyhyemmäksi jostakin kolmituntisesta konserttiohjelmistosta. Huikean alun jälkeen olin jo melkein vannomassa tätä pakettia koko festivaalihistoriani timanttisimmaksi setiksi, mutta sitten seurasi pitkä, kitarasooloinen ja gospelvetoinen hidas väliosa, joka päätyi (vähän odotetustikin) ”Purple Rainiin” – johon varsinainen setti sitten päättyi. Encoreissa päästiin taas kunnon vauhtiin, mutta silti paljon herkkupaloja jäi puuttumaan. No, hieno päätös hienoille festareille joka tapauksessa.

Etukäteen suuria odotuksia olin kasannut tietenkin myös Patti Smithin niskaan, eikä leskirouva niitä pettänyt. Patti on vanhentunut paljon tyylikkäämmin kuin Lemmy, huolimatta elämänsä tragedioista ja viidestätoista kotirouvavuodesta Waven ja Gone Againin välissä. Sitä paitsi Pattin nykybändissä on enemmän 70-luvun legendaarisen Patti Smith Groupin jäseniä** kuin Motörheadissa on alkuperäisiä tai edes Ace of Spades -kokoonpanon miehistöä.

Pattin setti oli kyllä silkkaa nostalgiaa: muutamaa coverversiota, kuolleille ystäville omistettua ”Beneath the Southern Crossia” ja ”People Have the Poweria” lukuun ottamatta koko setti koostui jykevällä kädellä soitetuista PSG:n kauden klassikoista. Ja mitä yli kuusikymppiseen Pattiin itseensä tulee, ”siinä naisessa on edelleen munaa”, kuten kaverini Arska on todennut. Komea keikka, parhaita mitä olen Pattilta nähnyt. Ehkä olisin mielelläni kuullut seassa vähän lausuntaakin, Patti kun osaa lukea runojaankin särmäisellä otteella. Mutta en valita, en.

Roskilden festareilla on tietysti koko ajan menossa paljon muutakin kuin rokkibändejä. Lauantaiaamuna lepuuttelin jalkojani ennen menoa katsomaan jotakin keikkaa jollekin lavalle. Paikalle kuitenkin pelmahti naiskuoro, ja jäin kuuntelemaan. Tanskalaiskuoron nimi jäi epäselväksi, mutta hienosti sovitetut ja loistavalla otteella lauletut kappaleet kyllä tekivät vaikutuksen.

Festivaalialue oli myös täynnä erilaisia kuvataideteoksia, joista suurin osa oli, festarien teemaan sopivasti, kierrätysmateriaaleista tehtyjä tai muuten kierrätyshenkisiä. Myös teatteria ja elokuvia nähtiin.

Jonkinlainen käsitetaideteos tämäkin: kuulokedisko. Idea on loistava. Sisääntulijalle ojennetaan langattomat kuulokkeet, joiden kautta kuunnella deejiin soittamaa musiikkia ja tanssia musan tahdissa. Jos tekee mieli jutella tanssikaverin kanssa, luurit pois ja selviää ihan normaalilla puhevolyymillä.

Juttukaveriksi sattunut englantilainen kertoi vastaavanlaisesta projektista, jossa kuulokkeissa oli viisi kanavaa, joiden avulla valita mieleisensä paikan viiden deejiin soittamasta musiikista.

Festarin pyörittäminen vapaaehtoisvoimin on tarkoittanut aina myös sitä, että järkkärit ja muu porukka tuntuvat tykkäävän meiningistä ja suhtautuvat yleisön jäseniin kuin vertaisiinsa. Poissa on aina ollut niin monen suomalaisen bisnesfestarin järkkäreiden paskahousuinen pelko ja ahdistunut ylimielisyys. Ja ”kindness is contagious”, kuten sanotaan. Myös yleisöllä on kivaa, ja myös yleisö suhtautuu sekä järkkäreihin että niihin muihin lähes sataantuhanteen henkeen sympaattisesti ja kohteliaasti. Sekavimmatkin sönköttäjät muistivat lähtiessä toivottaa hyvää festarinjatkoa. Keikkojen aikana yleisöä tarkkailevilla järkkäreillä ei tuntunut olevan juuri muuta tekemistä kuin ojennella porukalle vesimukeja, helteisessä säässä erittäin tärkeä tehtävä.

(Minulla ei ole aavistustakaan, keitä yllä olevan kuvan pariskunta on. Mutta he halusivat että heistä otetaan kuva, joten minähän otin.)

Roskilde on ollut aina eturivissä järjestelyjen suhteen, myös ruokahuollon kannalta. Juuri Roskildessa tajusin, että festariruoalla voi olla muitakin vaihtoehtoja kuin se, ottaako grillimakkaraansa ketsuppia vai sinappia.*** Roskildessa olen syönyt ensi kertaa falafeleja, Roskildessa tutustuin ensi kertaa sellaisiin isoihin, suola-alustalla paistettuihin kokonaisiin uuniperunoihin, joihin laitetaan jotakin kastikesörsseliä päälle. Vasta pikku hiljaa 80-luvun mittaan Provinssirockiinkaan alkoi ilmestyä ensimmäinen pakastepizzanpuolikkaiden myyntikoju. Ruokahuolto toimi tänäkin vuonna mainiosti. Erityispisteet thaimaalaiselle ravintolalle, jonka tiskille oli kyllä suurimman osan aikaa kymmenien metrien jonot.

Itseäni ei ole onneksi koskaan ahdistanut olla suurissa väkijoukoissa: näillä festareilla porukasta ei nimittäin kyllä pääse eroon oikein mihinkään. Päädyin sattumalta majailemaan leirintäalueen syrjäkulman ”Clean and quiet” -alueelle, joka yllättäen pysyikin siistinä koko ajan, ja joka oli sentään, festivaalileirintäalueeksi, aika hiljainen. (Silti heräilin joka yö miltei korvanjuuresta tulevilta kuulostaviin tanskankielisiin keskusteluihin naapuriteltoista.)

Matka omalta siistiltä leiripaikalta festarien omalle junalaiturille kyllä paljasti maanantaiaamunakin, että kyse oli tosiaan poikkeuksellisesta pläntistä. Tyhjenevän alueen kaaos oli melkoinen. Toivottavasti vapaaehtoiset jaksoivat siivota, ja toivottavasti jaksavat järkätä jatkossakin yhtä hienoja festareita.

* * *

Festareilta palattua menikin melkein kaksi vuorokautta ennen kuin olin jälleen livemusiikin äärellä. Michael Monroe äänitti tulevaa livealbumiaan Tavastialla, ilmeisesti lähinnä kutsuvieras/faniyleisön edessä. Melkoisen verevää settiä olikin tarjolla. Mukana oli sitä paitsi se Hanoi Rocksin klassisen kokoonpanon soittaja joka ei ollut taannoisessa Hanoi Rocks -reunionissa, eli basisti Sami Yaffa. Livelevystä saattaa hyvinkin olla tulossa melkoisen railakas rokkipläjäys. Ainakaan eilen ei kuultu yhtään hituria. Ja nyt setissä oli myös Hanoi-lempparini ”Motorvatin’”.

Seuraavan kerran lauantaina, samassa paikassa.

___

* Hylyn puumateriaalin analyysi oli paljastanut, että alus oli itse asiassa rakennettukin Irlannissa ja purjehtinut sieltä rakentajiensa esi-isien maille koilliseen.
** Pattin itsensä lisäksi kitaristi Lenny Kaye ja rumpali Jay Dee Daugherty. Kahta muuta PSG-läistä ei lavalle enää saisikaan: kosketinsoittaja Richard Sohl on kuollut ja basisti/kitaristi Ivan Kral on nykyään lähinnä elokuva-alalla.
*** Olin pitkään sitä mieltä, että joku suomalainen makkaratehdas valmistaa erityistä ”festivaalimakkaraa”. Mistään muualta ei saanut yhtä vähälihaista, yhtä rasvaista ja yhtä mautonta makkaralaatua.

Muovi antaa periksi

·

Iso osa 1900-luvun aineellista kulttuuriperintöä on vaarassa tuhoutua. Vaara uhkaa monia vanhempiakin aarteita.

Ongelma on muovi, tuo aikamme ilo ja riesa. Toisin kuin pitkään kuviteltiin, muovi ei ole ikuista, eikä edes erityisen pitkäikäistä. Muovit ovat orgaanisia polymeerejä, pitkiä hiili- tai piiyhdisteitä. Osa muoveista – kuten vanhemmissa filmimateriaaleissa käytetty räjähdysherkän selluloidin tilalle kehitetty turvallisempi selluloosa-asetaatti, lähes kaikkialla lähes kaikkeen käytetty polyvinyylikloridi (PVC) – hajoavat ns. autokatalyyttisesti: hajoavista hiiliketjuista syntyy kemikaaleja, jotka edistävät hiiliketjujen hajoamista. Alkuun päässyt hajoaminen muuttuu nopeasti pahemmaksi.

PVC:n kaltaisia muoveja on käytetty myös paljon vanhempien kulttuuriaarteiden säilyttämiseen: esimerkiksi 700-luvulta peräisin oleva belgialainen käsikirjoitus Codex Eyckensis säilöttiin 1950-luvulla silloin vielä ikuisena pidetyn PVC:n alle – mutta ehdittiin pelastaa, ennen kuin suojeleva muovi tuhosi suojeltavansa.

Jotkut muovilaadut kelpaavat myös mikrobien ravinnoksi.

Viime ja tämän vuosisadan kulttuurista valtava osa on tallennettu muoville: elokuvat, valokuvat, äänilevyt, cd-levyt, dvd-levyt, lelut, monet veistokset,… niiden päivät ovat ehkä luetut. Nykyajan teollinen paperi ei ole sekään kovin hyvin säilyvää. Ehkä informaatioteknologian aikamme muistetaan vuosisatojen päästä pimeänä aikana, jolta ei ole jäänyt talteen juuri mitään.

Toisaalta: enkäpä ihmiskunnan (kirjaimellisesti) suurin häpeäpilkku, Tyynenmeren jätepyörre, hajoaa sekin itsekseen. Ainakin, jos mantereilta tulevan uuden aineksen määrä saadaan vähenemään.

”… maan pinnalle elämääääääääääähhhhhhhhhnnnnnn!”

·

Jos oikein muistan, näin Ratsian livenä kaksi kertaa. Ensimmäinen oli Kaivopuistossa kesällä 1979, sen jälkeen kun bändi oli voittanut Rock-bändien SM-kilpailujen punk-sarjan. En ollut vielä sisäistänyt punkkia kovinkaan hyvin, siinä suhteessa paremmin ajan hermolla olleet kaverini diggailivat paljon innokkaammin. Luultavasti esikoisalbumi Ratsia oli juuri ilmestynyt, tai ilmestymäisillään. Toinen kerta oli Tavastialla joko syksyllä –80 tai vuonna –81; muistelisin että bändissä oli jo silloin mukana kosketinsoittaja Brandi ”Ifgray” Ruokonen, mutta ohjelmisto oli enimmäkseen kahden ensimmäisen levyn settiä eikä viimeiseksi jääneen Jäljet-albumin synkistelyä. Tosin mieleen on jäänyt välispiikki: ”Tää seuraava on transsimusiikkia. Kaikki transsimaan!”

Jossakin mielessä löysin bändin kunnolla vasta 2000-luvulla. Erinäisten nostalgiadokumenttien katkelmat ovat muistuttaneet mieleen sen mitä parilta ekalta levyltä kyllä olisi kuulunut oikein hyvin: parhaimmillaan Ratsia oli mielettömän tiukka yhtye, ja heidän parhaat biisinsä olivat loistavia. ”Me tultiin kellareistamme” on ehdoton helmi, ja olen jo useamman vuoden kehitellyt jonnekin 1980-luvun alkupuolen bändikuvioihin sijoittuvaa samannimistä näytelmäideaa.

Ratsia on liittynyt kirjallisiin tekemisiini muutenkin. Bändin laulaja/lauluntekijä/kitaristi Jyri Honkavaara (1960–1997) oli yksi Nedujen Jolle Peltolan esikuvista. Mielikuvitellessani Jollelle lyhytaikaista, Lepakossa treenannutta Voltaire Killbees -yhtyettä käytin esikuvana hyvinkin paljon Honkavaaran Hefty Loadia, jonka näin joillakin festareilla ja joka oli minusta avutonta ja teennäistä muniinpuhaltelua. (VK:n nimi tosin tuli, paitsi ilmeisestä kirjallisesta sanaleikistään, myös Honkavaaran viimeiseksi levyttäneeksi bändiksi jääneeltä Killer Poodlesilta.)

Suomalaisen sarjakuvan armoitetun käsikirjoittajan Pauli Kallion (mm. Suuri Kurpitsa -lehti sekä Rumbassa aloittanut ja nyttemmin Suomen Kuivalehdessä ilmestyvä loistava Kramppeja ja nyrjähdyksiä) kontakti Honkavaaraan ja Ratsiaan oli paljon vahvempi, pidempi ja henkilökohtaisempi. Kyky Ahosen piirtämä Maalaispunkin päiväkirja (Suuri Kurpitsa 2009) kertoo pitkälti nimenomaan Kallion ja Honkavaaran (sekä muiden Ratsian jäsenten) kontaktista aikana, jolloin nivalalaisella punkilla ei ollut kotiseudulla juuri muita hengenheimolaisia kuin pihtiputaalainen bändi. Lyhimmillään aukeaman mittaisia sarjatuokiokuvia lomittavat tekstikommentit, ja kirjan loppuosa koostuu Ratsian jäsenten ja muun silloisen porukan kommenteista sekä Honkavaarasta että 70–80-lukujen vaihteen punk-kuvioista.

Itse pari vuotta Kalliota ja Honkavaaraa nuorempana missasin suuren osan punkin noususta ja pääsin edes jollakin tavalla mukaan vasta siinä vaiheessa kun musiikki oli monipuolistunut ja radikalisoitunut(kin) uudeksi aalloksi. Sitä paitsi olen kotoisin Itä-Helsingin Kontulasta, jossa ympyrät olivat perin toisenlaisia. Kallionkin dokumentoima diinarien väkivalta (tai ainakin väkivallalla uhkailu) punkkeja kohtaan oli kyllä tuttua, mutta lähinnä vanhempien tuttavien kertomuksista. Tilanne oli jo rauhoittunut, vähäksi aikaa: diinarien raaka rasismi ja ahdistunut erilaisuuden kammo valitettavasti periytyi sittemmin skinheadeille (joita Helsingissä ei tosin ollut koskaan kovin paljoa) ja heiltä myöhemmin ns. maahanmuuttokriitikoille. Ahdasmielisyys periytyi tietysti myös punkin taistelulipun omineille hc-punkkareille, mutta heitäkään ei ollut kovin paljoa ja heidän energiansa taisi mennä suurimmalta osalta Sorbuksen ja kiljun kittaamiseen.

Joka tapauksessa Kallion ja Ahosen kuvaama maailma on monessa suhteessa minullekin tuttu. Kirja kuvaa punkkien keskinäisen solidaarisuuden ja hyvän hengen sisäistänyttä maailmaa ja sitä, kuinka ajat ja maailma alkoivat pikku hiljaa muuttua – ei kaikissa suhteissa huonompaan, mutta ei kaikissa suhteissa parempaankaan. Maan lupaavimpiin kuuluvana lauluntekijänä pidetyn Honkavaaran hidas luisuminen päihteiden ajamaksi hasbeeniksi dokumentoituu enemmän teksti- ja liiteosuuksissa.

Maalaispunkin päiväkirja tavoittaa aikansa erinomaisesti. Toivon mukaan se kertoo nuoremmillekin lukijoille myös sen, miksi menneiden aikojen ihailussa ei ole mitään älyä. Punkistahan on nykyään sentään kulunut jo, herra nähköön, vuosikymmen enemmän kuin punkin aikoina oli diinareiden niin epäterveesti ihailemasta viiskötluvusta.