Kategoria: meni jo

Tammisaaren pimeä puoli

· 2 kommenttia ·

Olen aina pitänyt Tammisaarta viehättävänä paikkana. Kävimme siellä omalla veneellämme muutamia kertoja 70-luvulla ja isällä oli kesäasunto muutaman vuoden siinä lähellä Lappohjassa. Monelle vanhemmalle miehelle ja naiselle nimellä on kuitenkin mustempi kaiku niiltä ajoilta, kun viehättävä puutarhakaupunki tunnettiin Ekenäsinä ja ”Tammisaari” viittasi oikeastaan yksinomaan nykyisen Dragsvikin varuskunnan paikalla sijainneeseen vankileiriin. Sinne keskitettiin 1920- ja 30-luvuilla Suomen poliittiset vangit.

Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa  Mustat morsiamet -romaanin jälkeen lukijapalautetta, jossa kuvausta suomalaisista poliittisista vangeista pidettiin kuvitelmana. Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) pohjautuu osin nyttemmin julkisiin Etsivän Keskuspoliisin ja vankeinhoitolaitoksen arkistoihin – niihin, joita ei hävitetty poliittisen ilmapiirin muuttuessa – ja osin Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen jäämistöön – siihen, mitä Tuomainen itse tai hänen leskensä eivät hävittäneet.

Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen taistelemaan vuoden 1918 sisällissodassa, mutta kahden punikin pikkuveljenä hän oli jo valmiiksi epäilyksenalainen. 20-luvun köyhien kyykyttäminen sai hänet lähtemään itärajan toiselle puolelle parempien mahdollisuuksien Neuvostoliittoon – mitä maa hetken aikaan olikin, ainakin suomalaisille ja ainakin Karjalan ja Leningradin seuduilla – mutta veljistään poiketen hän palasi muutaman vuoden kuluessa takaisin Suomeen. Poliittinen toiminta johti pian toistakymmentä vuotta kestäneeseen mielipidevankeuskierteeseen.

Vankien elämä 1930-luvulla ei ollut yleisesti ottaenkaan kovin ruusuista – asenneilmapiiri on tuttua nykyisten perssuomalaisten vaahtosuisimmilta sekopäiltä – mutta nykysuomalaisen silmään raaka kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta silloin, kun vangin ainoa rikos on yritys käyttää sananvapautta tai parantaa oman sosiaaliryhmänsä tai lähipiirinsä toimeentulomahdollisuuksia. Pakkosiirtolan arkistoista on sittemmin hävitetty mm. lääkärinraportit – mahdollisesti henkilökunnan suojelemiseksi myöhemmiltä rikossyytteiltä – mutta toiminta tuntuu säilyneenkin aineiston valossa usein lähinnä perverssin sadistiselta. Ainoaa kapinointikeinoaan syömälakkoa käyttäneitä vankeja yritettiin nujertaa samankaltaisella barbarismilla mitä englantilaispoliisit olivat käyttäneet parikymmentä vuotta aikaisemmin suffragetteja ja monta kymmentä vuotta myöhemminkin irlantilaisterroristien myötäilijöiksi epäiltyjä vastaan. Monille, Lauri Tuomainen mukaan lukien, kohtelu aiheutti elinikäisiä vammoja. Jotkut kuolivat jo pian pakkoruokinnan jälkeen. Suomalainen lehdistö ei asioista tietenkään kertonut muuta kuin sen mitä Etsivä Keskuspoliisi halusi lehdistön kertovan. Suomalainen media oli tuohon aikaan muutenkin yhtä yksipuolista kuin amerikkalainen Fox nykyään.

Kiusaannuttavan romanttisesti nimetyn Vihan ja rakkauden liekkien kuvaus Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ei tietenkään ole koko totuus. Mutta se on sellainen osa totuutta, jota ei pidä unohtaa, ei koskaan.

Karjalainen ei ollutkaan arjalainen

·

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä.
(The Master Plan. Himmler’s Scholars and the Holocaust. Suomentaneet Vappu Orlov ja Anna Orlova. Bazar 2009)

Tieteellisissä teorioissa on yksi kiusallinen piirre: havaintotuloksilla on paha taipumus puhua niitä vastaan. Entä jos tutkija on etsinyt koko uransa todisteita teorialle, jolle ei kerta kaikkiaan löydy todisteita? Joko hänen pitää todeta kylmän rauhallisesti ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” ja rakentaa koko ammatillinen ajattelunsa uudelleen – tai sitten purtava hammasta yhteen ja jatkaa todisteiden etsimistä entistäkin epätoivoisemmilla keinoilla.

Ajatellaanpa vaikkapa teoriaa siitä, että ihmiskunta olisi jaettavissa siististi ”rotuihin”, joihin kuuluvat voidaan erottaa toisistaan näppärästi henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Harvaa teoriaa on yritetty todistaa oikeaksi niin sinnikkäästi ja perusteellisesti, mutta helkutti sentään, kun ihmiskunta ei kerta kaikkiaan suostu jakautumaan rotuihin millään tolkullisella tavalla. Vieläkin lienee jokunen tutkija joka jaksaa uskoa sinnikkäästi rotuteorioihin – siis oikea tutkija eikä mikään Tatu Vanhasen tasoinen ”tutkija” – mutta Hesarin tiedetoimittajien kaltaisten näennäistieteilijöiden ja kaiken maailman puolikoulutettujen perssuomalaisten piirissä rotumyytti tuntuu yhä kituuttavan hengissä.

(No, okei: Svante Pääbon tutkijaryhmä osoitti, että ihmiskunta on ollut jaettavissa fyysisesti ja ehkä henkisestikin toisistaan poikkeaviin rotuihin. Mutta se toinen rotu – neandertalilaiset – kuoli sukupuuttoon kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Vähän heikäläisten geeniperimää näyttäisi yhä elelevän meidän eurooppalaistenkin soluissa.)

Kolmannen Valtakunnan ideologialle rotumyytti oli aivan keskeinen peruskivi. Kansallissosialistinen liike oli siinnyt 1920-luvun Saksan sekavissa oloissa vastauksena ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävään tappioon, massatyöttömyyteen, mielettömään inflaatioon ja maahanmuuttajien pelkoon. (Siihenkin aikaan Saksassa oli paljon siirtotyöläisiä mm. Puolasta.) Yhtenäinen Saksa ei ollut muutenkaan erityisen vanha eikä kunniakas valtio, joten yhtenäisyyttä yritettiin pönkittää luomalla mielikuvaa jalosta rodusta, joka oli hävinnyt sodan ainoastaan alhaisen kieroilun vuoksi. Kieroilijoiksi oli helppoa leimata juutalaiset, sillä antisemitismi on ollut yleinen mielenterveysongelma kaikkialla Euroopassa jo vuosisatoja.

Jotta juutalaisten, slaavien ja mongolien kaltaisten kieroutuneiden, rappeutuneiden alempien rotujen merkitystä saataisiin heikennettyä, oli tietysti siitettävä lisää mahdollisimman puhdasta herrarotua – juuri sitä rotua, jonka tiedettiin eläneen kadonneessa Atlantiksen valtakunnassa, rakentaneen Peruun palatseja jo miljoona vuotta sitten, tuhonneen neandertalilaiset tieltään ja johtaneen kaikkia suurvaltoja Skandinaviasta Intiaan. Tämä rotu tunnettiin vaaleista piirteistään ja hiuksistaan, sinisistä silmistään, jalosta muodostaan ja korkeista henkisistä kyvyistään – sekä siitä, että he, tai ainakin heidän esi-isänsä, puhuivat indogermaanisia kieliä. (Nykyään puhutaan mieluummin ”indoeurooppalaisista kielistä”.)  Tälle rodulle otettiin käyttöön vanhimman tunnetun indogermaanisen kielen, sanskritin ”ylhäistä” tarkoittavasta sanasta johdettu termi ”arjalaiset”. Arjalaisten puhdasverisyyden takaamiseksi alkuaan eräänlaiseksi henkivartijakaartiksi perustetusta SS:stä kehitettiin järjestö, jonka jäseneksi pääsivät vain rodullisesti parhaat, joiden edellytettiin levittävän siementään mahdollisimman paljon: tätä auttamaan Hugo Boss suunnitteli heille mahdollisimman tyylikkäät ja seksikkäät mustat univormut.

SS:n johtaja Heinrich Himmler halusi myös tieteellistä tietoa rotukäsitystensä tueksi, joten järjestön sisään perustettiin Ahnenerbe-niminen tutkimuslaitos, toisaalta selvittämään pohjoisen rodun loistavaa, miljoonavuotista historiaa ja toisaalta auttamaan rodunjalostusta esimerkiksi laatimalla täsmälliset, mitattavat kriteerit eri rotujen edustajien fyysisille ominaisuuksille. Molemmissa suhteissa Ahnenerbe epäonnistui surkeasti, loppujen lopuksi.

1930-luvun tutkimusretket Peruun, Islantiin, Karjalaan, Lähi-Itään tai Tiibetiin eivät tuoneet oikeastaan mitään konkreettisia todisteita pohjoisen rodun vaikutuksesta tai loisteliaasta menneisyydestä. Ahnenerben suomalaistutkija Yrjö von Grönhagen yritti kovasti vakuuttaa esimiehiään siitä, että kalevalainen lauluperinne olisi jäänne arjalaisten kunnian päiviltä, mutta epäonnistui ja sai lopulta potkut: vaikka hänellä oli saksalaisiakin sukujuuria, hän ei tietenkään voinut olla arjalainen, koska suomi tai karjala eivät kuulu indogermaanisiin kieliin.

Alempirotuisten, ennen kaikkea juutalaisten erotteleminen saksalaisten (tai muidenkaan eurooppalaisten) joukosta ei sekään luonnistunut kovin hyvin: pelkästään jo Saksan juutalaislapsista toistakymmentä prosenttia osoittautui vaaleahiuksisiksi ja sinisilmäisiksi, eivätkä läheskään kaikki juutalaiset aikuisinakaan kävelleet ryhdittömän laahustavasti, kuten teoria tiesi. Entistä sekavammaksi todisteiden etsintä meni Saksan ja liittolaistensa hyökättyä Neuvostoliittoon. Koska kaikkia puna-armeijan bolševikkikomissaareja pidettiin kategorisesti juutalaisina, kallonmittaukset antoivat sekavia tuloksia. ”Viimeisen goottilaisvaltakunnan” alueelta Krimin niemimaalta puolestaan löytyi sulassa sovussa eläviä ja keskenään risteytyviä juutalais-, muslimi- ja kristillisiä yhteisöjä, joiden tapakulttuuritkin menivät ihan miten sattui. Eivätkä arkeologitkaan löytäneet myyttisestä goottilaisvaltakunnasta mitään muuta jälkeä kuin vaatimattomia luolakaupunkeja.

(Sellaista ei ollut nimittäin koskaan olemassakaan: Krimillä asui jonkin verran gootteja vielä keskiajalla, mutta he olivat pieni ja yhdentekevä heimo Bysantin keisarikunnassa. Asterix tietysti leikitteli myöhemmin varsin vinkeästi natsien fantasioimalla saksalaisten ja goottien sukulaisuudella.)

Ja sitten Kolmannen Valtakunnan korttitalo alkoikin jo luhistua saatuaan aikaan ensin miljoonia ruumiita. Ahnenerben tutkijat yrittivät parhaansa mukaan hävittää todisteita puuhistaan ja tutkimuksiaan varten murhatuista, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Osa kuoli tai teki itsemurhan ennen oikeuden eteen joutumistaan, yksi tuomittiin kuolemaan, muutama muu pidempiin vankeusrangaistuksiin. Osa selvisi varsin vähällä, jatkoi tieteellistä työskentelyä (jonkun muun alan kuin ”rotutieteen” parissa) tai elätti itseään sodan jälkeen muuttuvassa maailmassa muilla keinoin.

Saksan liittolaisena Karjalan mäntyyn itseään hakanneen Suomen kansalaisena Pringlen kirja saa tietysti pohtimaan, miten suomalaisiin olisi suhtauduttu natsien kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Sodan aikanahan liittolaiseksi toki kelvattiin, mutta niin kelpasivat selkeästi alempaa mongolirotua edustavat japanilaisetkin. Suomen ansiosta Neuvostoliitto joutui venyttämään rintamaansa parituhatta kilometriä pidemmäksi ja huomattavan paljon vaikeammin puolustettavaksi.

Mutta eivät suomalaiset olisi arjalaisiksi kelvanneet, eivät koskaan. Ensinnäkään me emme puhu arjalaista kieltä. Toiseksi saksalaiset fyysisen antropologian tutkijat olivat jo 1900-luvun alussa osoittaneet suomalaisten kuuluvan mongolirotuun. Todennäköisesti suomalaisten kohtalona olisi siis aikaa myöten ollut orjatyö – ja Ahnenerben kaltaisten ”tutkimuslaitosten” aineistoksi päätyminen.

Erinomaisen hyödyllistä luettavaa itse kullekin.

Kertsi, Ankka ja Olli

·

Huomasin aamun Hesarista, että Helsingin Mannerheimintie 5:ssä sijaitseva Uusi Ylioppilastalo täyttää näinä aikoina kunnioitettavat sata vuotta. Kyseiseen taloon liittyy itsellänikin paljon muistoja, etenkin 1980-luvulta, jolloin A-rapun asukkeina oli enimmäkseen erinäisiä aine- ja muita opiskelijajärjestöjä. Osakunnat olivat pääasiassa toisaalla, joskin Eteläsuomalainen Osakunta muutti joskus vuoden 1982 tienoilla neljännen kerroksen tiloihin vietettyään joitakin vuosia Casa Academicalla vastapäätä Domusta. Siinä vaiheessa olin jo lakannut käymästä ESO:n tilaisuuksissa, ja kun osakunnan lehti alkoi osoittaa yhä etovampia merkkejä aivottoman ja kritiikittömän oikeistolaisesta 1930-luvun ihannoinnista, lopetin myös osakunnan jäsenmaksun maksamisen.

ESO:n muuton aikoihin A-rapun salit remontoitiin, koska ne otettiin päiväsajaksi opetuskäyttöön. Myös kalusteet uusittiin aikaisemmasta kirpparikamasta siistimpiin pöytiin ja tuoleihin, mikä paransi myös ilta-aikaisen kokous- ja bilekäytön mukavuutta. Järjestöjen kerhohuoneet pysyivät ennallaan.

A-rapun toisessa kerroksessa toimi monta vuotta Kirjakahvila, hieno paikka, jossa on suunniteltu monta hanketta, perustettu monta järjestöä ja jossa suomalaista vaihtoehtotoimintaa ovat pistäneet alulle monenlaiset porukat viherpiiperöistä hc-punkkareihin. Hyvää teetä, hyviä leivonnaisia, paljon kiinnostavaa luettavaa.

Kolmannen kerroksen sali tunnettiin tähän aikaan puolivirallisesti ANK:n salina, vaikka Ainejärjestöjen neuvottelukunta -niminen organisaatio oli kuihtunut jo kauan sitten. Tässä kerroksessa kulutin melkoisesti aikaa, sillä myös Limeksen kerhohuone oli ”Ankan” vieressä. Sinne minulla oli avaimet vielä hyvän aikaa senkin jälkeen kun en ollut enää Limeksen hallituksessa.

Ankka oli myös mieluisin bilekerros, juuri kerhohuoneen läheisyyden vuoksi ja tietenkin siksi, että kolmanteen kerrokseen roudaaminen oli hissittömässä rapussa helpompaa kuin ylemmäksi. Eräissä bileissä tammikuussa 1985 siellä soitti myös ensimmäinen oma bändini, Kumpula-projekti.

Kuva on otettu loppuillasta keikan jälkeen, jolloin suurin osa porukkaa oli jo poistunut, samoin bändin laulajakitaristi Mikko ja kosketinsoittaja Tuija. Minun heiluttelemani hieno Fender ei ole omani, vaan meitä ennen esiintyneen Etulinja-nimisen punkbändin kitaristin. Taustalla näkyvä Voxin vahvistin kuului kertsin vakiokalustoon: sen omisti Limeksen painokonetta työkseen hoitanut Pablo, mutta säilytyspaikaksi oli vakiintunut kertsin mukavan nojatuolin vierus. Vox on juuri sopivasti sohvapöydän korkuinen, joten jokainen nojatuolin käyttäjä laski luontevasti sen päälle mukinsa tai tuhkakuppinsa. Tuuletusraoista vahvistimen sisään olikin valunut kuivumaan melkoinen sekoitus viinejä, oluita ja tuhkaa, ja putkien lämmetessä vahvistin päästeli ilmoille melkoista tuoksua -– mutta toimi.

En muista, mitä neloskerroksessa oli ennen ESO:a. Viitosen sali oli Ankan tavoin järjestöjen vuokrattavissa ja tunnettiin nimellä ”Olli”, Opiskelijoiden Liikuntaliiton nimilyhenteen mukaan. Tämän yläpuolella oli vielä Savolaisen osakunnan tilat, joissa niissäkin bilettivät toisinaan myös muut järjestöt.

Monen kerroksen megabileet alkoivat vasta minun ainejärjestöaikojeni jälkeen, enkä ollut paikalla enää silloinkaan kun 22-Pistepirkko täytti Ankan umpitäyteen. Useinmiten bileissä oli hyvin tilaa, ja järjestöjen kevät- ja syyskokouksissa salissa oli runsaasti tilaa.

Remontointi luentosalikäyttöön ei johtanut siihen että saleja olisi mitenkään akustoitu (luultavasti arveltiin että suojeltuun taloon ei sellaista olisi saanut tehdäkään), ja niiden kaikupuuroinen akustiikka olikin jotakuinkin legendaarista luokkaa. Yleensä käytössä oli Nuorisoasiainkeskukselta vuokratut kehnot ja ikivanhat laulukamat ynnä kunkin bändin mukanaan tuoma vahvistinkalusto – tai sitten, kauempaa henkilöautokyydillä tulevien bändien tapauksessa, tutuntutuilta haalittuja vahvistimia. Muistelen, että lainasin omia bassokamojani ainakin Rattuksen tyypeille.

Suurin osa bändeistä oli meidän Kumpula-projektimme tavoin erilaisia opiskelijakokoonpanoja, joista joistakin kehittyi sittemmin jotakin nimekkäämpää: Seven Bananas taisi sittemmin keksiä itselleen nimeksi Freud, Marx Engels & Jung, ja jostakin toisesta ihan kivasta bändistä tuli sittemmin Keba. Ainoa omat (isot!) laulukamansa paikalle raahannut bändi oli siihen aikaan pienessä nosteessa ollut Himo, joka sittemmin menestyi erinomaisesti Rockbändien SM-kisoissa, teki yhden mainion albumin ja hajosi, jonka jälkeen heidän kosketinsoittaja/fonistinsa rupesi käyttämään taiteilijanimeä Jimi Tenor.*

Joskus bändien tilalla tai täydennyksenä toimi deejii, jossa hommassa minäkin muistan olleeni ainakin kerran Linjoilla sijainneesta Rewatt-nimisestä liikkeestä (jonka lempinimi oli tietysti ”Reva-tt”) vuokratun dj-levysoitinpatterin ääressä. Muistan, että soittamani perin rokkaava musiikki saavutti suurta innostusta tanssiyleisössä, mikä puolestaan tuotti pikku ongelman: Uuden salien lattioiden notkuminen on legendaarista, ja pogoava tanssikansa sai neulat hyppimään vinyylilevyillä. Sex Pistolin ”Anarchy in the UK” lyheni tällä keinoilla alle minuutin mittaiseksi hc-pläjäykseksi – mutta porukka tanssi sen siitä huolimatta.

Useinmiten tausta- ja tanssipurkkimusiikista huolehti kuitenkin lainalaulukamoihin yhdistetty kasettidekki. Toisinaan paikalle piipahti yksi tai toinen humaltunut puolituttu tarjoamaan itse juuri näitä bileitä varten erityisesti äänittämäänsä kasettia. Heidän käsityksensä sopivasta bilemusiikista oli joskus melkein yhtä esoteerinen kuin omani. Jotkut kappaleet tuntuivat päätyneen suunnilleen jokaikisen bilekasetteja tarjonneen nauhoituksille. Siitä syystä minulla on edelleenkin vaikeuksia sietää esimerkiksi Doorsin ”Roadhouse Bluesia”.

Järjestöaktiivit toimivat useinmiten myös järkkäreinä. Yleensä touhu oli leppoisaa ja mukavaa aina loppusiivoukseen asti, jolloin oli saatava myös viimeiset bilevieraat joko a) heräämään tai b) uskomaan ettei järkkäreillä ollut lupaa jättää porukkaa omine nokkineen viettämään saliin yötä. Luennot alkoivat tilassa aamukahdeksalta, joten kaiken oli oltava siistiä ennen kuin lähdimme.

Vaikka pidin silloin ja pidän edelleenkin unkarilaisista viineistä,  Magyar Fehér Bor -nimiseen tuotteeseen en ole sittemmin koskenut. Nenä muistaa edelleenkin, miltä tuoksuu lattialle kaatuneen Magiksen ja oksennuksen yhdistelmä.

Siihen aikaan Helsingissä ei kulkenut yöbusseja, joten järkkäriporukka joko yritti saada bileet loppumaan ennen viimeisten bussien lähtöä tai vietti loppuyön kertsin sohvalla, tuoleilla ja lattialla – tai, jos joku porukasta sattui asumaan kävelymatkan päässä, hänen luonaan. Miinaa ja Mariaa, eli Helsingin kahta yökahvilaakin harrastettiin.

Parin hankkeen vuoksi tulin osallistuneeksi Ankan bileiden järjestelyyn pari kertaa yhdeksänkymmentäluvullakin. Meno oli muuten ennallaan – akustiikka yhtä huono, bändit yhtä onnettomia, pikkutuntien meininki yhtä surrealistista – mutta ”bileiden päättymisen jälkeinen järkkärien loppuyö” -ongelmaan oli keksitty tyylikäs ratkaisu vuokraamalla yöksi HYY:n saunatila Uuden ylioppilastalon C-rapun kellarista. Siellä kelpasi rauhoittua ja odotella aamun julkuneuvoja.

Siinä vaiheessa ”Ankka”- ja ”Olli”-nimet olivat jo historiaa. Jossakin vaiheessa 80-luvun lopulla HYY:n päättävät tahot saivat keskiluokkakohtauksen ja antoivat niille jotkut uudet, koreat ja isänmaalliselta kalskahtavat nimet.

___

* Unohtui ainakin samoihin aikoihin Kaurismäkien Calamari unionissakin nähty mainio Casablanca Vox, joka teki sittemmin loistavan singlen ”Hyvää yötä, kääpiöt” ynnä yhden LP:n. Heidän laulaja/huilistinsa Markku Toikka keskittyi sittemmin enemmän näyttelijänhommiin.

Tuolloin ja tällöin

·

Kai muistitte katsoa eilen Teemalta alkuaan syksyllä 1984 lähetetyn Tilt-ohjelman, jossa nähtiin Tavastia-klubin lavalla Tavaramarkkinat ja Se? Jos ette, niin ohjelma löytyy YLEn Areenalta vielä viikon ajan. Se-yhtyeen osuuden aikana yleisön eturivin tietämissä näkyy pari kertaa keltapaitainen, tuuheatukkainen kaveri jorailemassa muiden seassa. Se olen minä.

Epäilen olleeni myös ohjelmassa nähdyllä Tavaramarkkinoiden keikalla. Molempia yhtyeitä kävin yhtä kaikki katsomassa niin usein kuin vain mahdollista. Molemmat olivat aikakautensa tärkeimpien suomalaisyhtyeiden ehdottomassa kärjessä, molemmilla oli allaan loistava albumi (Lievä kosto ja Lasi kirkasta vettä), ja molempien tapauksissa nämä albumit jäivät viimeisiksi. Molemmat olivat joka tapauksessa ehtineet jättää merkkinsä musiikinhistoriaan ja laajentaa usein ahtaitakin rajoja siinä, mitä pidettiin ”suomirokkina” tai ”uutena aaltona”. Molemmat, tietysti, vaikuttivat melkoisesti myös omaan musiikintekemiseeni. Esimerkiksi tätä seuraavaa kappaletta voisi monessakin mielessä pitää aika lailla Se-vaikutteisena.

(Toivottavasti musiikkisoittimen upotus sivuun toimii tällä kertaa.)

”Kaipuulaulu” on sikäli kummallinen minun tekemäkseni lauluksi, että se on alkuaan tehty englanninkielisenä (”To Be Missed”). Sittemmin totesin olleeni jo 1980-luvun alusta alkaen sitä mieltä, että englanniksi laulavat suomalaiset artistit ovat pääsääntöisesti Syväriltä ja Persiasta (paitsi tietysti Bluesounds), joten tein sanoille originaalille jokseenkin uskollisen suomennoksen.

Väkertelen pikku hiljaa suunnilleen albumin mittaista kokonaisuutta uusista lauluista ja vanhojen uusista versioista: lopputulos tulee sitten joskus johonkin nettilevykauppaan ostettavaksi ja/tai ladattavaksi. Kun saan kunkin laulun äänitettyä, teen jonkinlaisen pikaisen miksauksen ja jätän biisin sitten odottamaan lopullista miksaustaan osaksi kokonaisuutta. Eli tämäkin äänitys muuttuu luultavasti jonnin verran. Nyt kuunnellessa alkoi tosin tuntua, että etenkin a-osat laahaavat: pitäisikö sittenkin tehdä uusi ja vähän nopeampi versio? Ehkä tuon lauluosuudenkin voisi vetää sitten uudestaan, ja…

Nykyisten kotistudioitsijoiden ongelma nimittäin on aivan liiallinen mahdollisuuksien määrä.

Joka tapauksessa tällä äänitteellä debytoin sekä syntetisoijan soittajana* että baritonikitaristina: molempia kuullaan kappaleen alku- ja väliriffien aikana, jolloin syna soi ensin stereokuvassa vähän enemmän vasemmalla ja baritoni vastaa oikealta. Pikkuinen mutta pätevä analogisynamoduuli tuli hankittua jo vuosi sitten, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntäminen on toistaiseksi ollut turhan vähäistä. Baritonikitara on puolestaan tuoreempi tapaus: se valmistui vajaa kuukausi sitten pienten, nolosta mittavirheestä johtuneiden muutosten jälkeen. Vaikka tietysti kaikkea voisi vähän parannella, käsissä on oikein mainiosti toimiva soitin – ensimmäinen, johon tein itse myös kaulan.

Baritonikitarahan on, kuten nimestä voi arvata, eräänlainen ”normaalin” sähkökitaran ja bassokitaran välimuoto. Itse olen ainakin toistaiseksi käyttänyt siinä tavallista kitaraviritystä kvartilla pudotettuna, jolloin alin (ja ylin) kieli on viritetty h:hon. Tämä tietysti sopii basistin aivoille, sillä viisikielisen bassonkin alin kieli on h, oktaavia alempana. Mutta tämä on elämäni ensimmäinen baritonikitara, ja voi olla että keksin sen kanssa aivan muita jekkuja, kunhan aikaa kuluu ja vekottimeen ehtii tutustua. Osittain onton rungon ja mikrofonivalintojen (sekä klassisen Bigsby-vibrakoneiston) ansiosta soittimesta kuitenkin irtoaa mainiosti sellainen Duane Eddy -tyylinen ”twang”-soundi jota halusinkin.

Vaikka olen soitinrakentajana vasta silkka aloittelija, on hauska huomata että ideat toimivat senkin jälkeen kun ne on jyrsitty, sahattu, liimattu, hiottu ja lakattu aivan omin käsin. Siitäkin huolimatta, että harrastajasoitinrakentajan motto on ”Kun itse tekee, saa sellaista kuin tulee”.

Itse asiassa varsin hyvä motto myös kotiäänittäjälle. Ja ITE-musiikintekijälle ylipäänsä.

(Tämä kuvaruutukaappaus kelpaa vaikkapa perusteluksi siihen, miksi kolme vierekkäin olevaa näyttöä on itse asiassa ihan hyvä idea myös musiikin äänittäjälle.)

___

* Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei syna pelkästään toistanut edeltä käsin midi-tiedoksi tallennettua soitinosuutta, vaan minä soitin sitä koskettimilla ns. oikeesti ja äänitin tuloksen.

Iltapäivän ratoksi

·

Olen nähnyt John Hiattin livenä aikaisemmin ainoastaan valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen Little Villagen riveissä (Puistoblues noin vuonna 1993) ja viime keväänä duokeikalla Lyle Lovettin kanssa, joten odotukset ensimmäiselle Hiattin oman bändin keikalle eilen iltapäivällä Tavastialla olivat kieltämättä melkoiset: hyllystä nimittäin löytyy nelisentoista Hiatt-levyä, ja herra on vaikuttanut minuun jotakuinkin valtaisasti sekä lauluntekijänä että laulamaan rohkaisijana.

Ei ole mikään ihme, että Hiattin monet laulut tunnetaan parhaiden muiden tulkitsemina. Hänen kapea-alainen äänensä ja omalaatuisesti vääntävän käreä laulutyylinsä eivät ole ihan heleintä mainstreamia. Itsekin varsin kapean äänialan omaavana olen silti saanut uskoa ja rohkaisua siitä, miten ilmaisuvoimaisesti Hiatt ääntään pystyy käyttämään. Tavastian lauteilla Hiatt lauloi välillä omia laulujaan melkoisen ohi, mikä sekin on tavallaan rohkaisevaa: homma kuitenkin toimi vallan mainiosti oikeastaan koko ajan. Erittäin tärkeänä tekijänä tässä kyllä on loistava bändi. Rumpali Kenneth Blevins ja basisti Patrick O’Hearn kutoivat laulujen taustalle rikasta ja polyrytmistä lähentelevää kudosta, joka tuntui olevan peräisin pikemminkin New Orleansista kuin Memphisistä tai (Hiattin kotikaupungista) Nashvillesta. Kitaristi Doug Lanciosta tuli alkuun vähän turhan vaisu kuva: hän soitti hillitymmin kuin monet Hiattin levyillä (ja aikaisemmissa kokoonpanoissa) soittaneet slide-virtuoosit, minkä lisäksi miksaaja jätti hänet kyllä suurimman osan keikkaa turhan hiljaiselle. Lancio antoi itsestään vähän syrjäänvetäytyvän nörtin vaikutelman, ehkä tämä taustalle jääminen oli tietoista? Vasta viimeisissä biiseissä Lancio nousi lavan edustalle ja äänikuvassa tasaveroiseksi Hiattin (sinänsä erinomaisen pätevän) komppikitaroinnin rinnalle.

Ohjelmisto koostui suhteellisen tasaisesti Hiattin päihderiippuvuudesta toipumisen jälkeisten levyjen parhaista paloista. Aikakauden ensimmäinen levy (ja edelleenkin oma lempparini) Bring the Family oli mukavan hyvin edustettuna. Vaikka suosikkiraitaani ”Memphis in the Meantimea” ei kuultukaan, saimme sen sijaan mm. hienon kitarabändiversion alkuaan pianokappaleena levytetystä (ja mm. Joe Cockerin levyttämästä) ”Have a Little Faith in Mestä”, ynnä tietysti (Bonnie Raittin hitiksi coveroiman) ”A Thing Called Loven”, sekä alkoholismikuvaus ”Alone in the Darkin”  ja ”Your Dad Didin”. Myös uusin levy, keväällä ilmestynyt The Open Road oli hyvin esillä. Alkupään levyiltä kuultiin ainoastaan hienona encoren päätösbiisinä (mm. BB Kingin ja Eric Claptonin yhdessä versioima) ”Riding with the King”, kunnianosoitus Elvis-vainaalle.

Kerrassaan mainio, odotuksen arvoinen keikka, siis. Omituista oli vain saapua Tavastialle kahden aikaan iltapäivällä, ja poistua sieltä iltaan, joka oli marraskuisen kylmä mutta kesäöisen valoisa.

(Ja S käski sanoa, että Hiattin valkoiset farkut olivat hienot. Minä taisin kiinnittää huomiota enemmän Hiattin, Lancion ja O’Hearnin tyylikkääseen soitinarsenaaliin.)

Mutta koska ”Memphis in the Meantimeä” ei keikalla kuultu, upotettakoon se tähän loppuun vuonna 1987 kuvattuna versiona, jossa taustabändinä on vielä mainio the Goners ja slideä soittaa huikea Sonny Landreth:

Mutta ei marraskuun keikkaputki vielä tähän päättynyt…

Epäreilu(uuden) historia

· 2 kommenttia ·

Hesarin sunnuntainumeron juttu oikeistolaisen Vapaan kasvatuksen tukisäätiön tarinasta nosti jälleen kerran esiin pahamaineisen Pirkkalan monisteen. Kyseisellä nimellä tunnetaan peruskoulun 5. luokille tarkoitettua historian opetuksen kokeilumonistetta vuodelta 1974, jota käytettiin vähän aikaa Pirkkalan kunnan peruskoulussa, kunnes kohu pakotti siirtymään perinteisempään oppimateriaaliin.

Toimittajaäitini sai monisteen käsiinsä kohun alkuvaiheissa ja antoi sen luettavaksi historiasta kiinnostuneelle pojalleen, joka oli jo muutaman vuoden monisteen kohderyhmää (n. 11-vuotiaita) vanhempi ja vielä päässyt nauttimaan – tai ”nauttimaan” – vanhanaikaisesta kansakoulu-oppikoulu-opintiestä: Helsingissä siirryttiin peruskouluun nimittäin muuta maata myöhemmin, ja minä olin jotakuinkin viimeistä vuosikertaa, joka joutui vielä pyrkimään oppikouluun (ja jonka luokkatoverit joutuivat tekemään ammatinvalintaansa jo kymmenvuotiaina: oppikoulun vaihtoehtona oli kansalaiskoulu, josta lukioon ei ollut asiaa).

Pirkkalan moniste oli minulle melkoinen ahaa-elämys, ja pääosin perin positiivisessa mielessä. Se asennoitui historianopetukseen tosiaan toisella tavalla kuin meidän koulumme kirjat.  Hesarissa moniste leimattiin, jo perinteiseen tapaan, ”marxilais-leninistiseksi”, mikä ei vastannut omaa muistikuvaani. Onneksi on internet ja onneksi tämäkin dokumentti on kaikkien luettavissa – joskin erittäin heikkolaatuisesta ja muutamaa sivua uupuvasta kopiosta skannattuna.

Nyt luettuna oppimateriaalissa on piirteitä, jotka voidaan tosiaan tulkita ”marxilais-leninistiseksi”: kapitalismiin suhtaudutaan suurelta osin ankean todellisuuden kannalta, sosialismiin pikemminkin kauniin teorian kannalta (joskin viimeisillä, erittäin epäselvillä sivuilla kyllä näytettäisiin viitattavan myös Neuvostoliiton nälkäkuolemiin). Nykymuotinahan on suhtautua sosialismiin ankean todellisuuden kannalta ja markkinatalouteen kauniin teorian kannalta, ja leimata kaikki muut näkemykset vaikkapa marxilais-leninistisiksi, noin mustavalkoisesti tiivistettynä.

Marx oli kieltämättä ensimmäisiä kirjoittajia, joka kiinnitti huomiota taloudellisten valtasuhteiden vaikutuksesta historian kulkuun, joten jos tällaista näkökantaa pidetään marxilaisena, niin kaipa Pirkkalan moniste on marxilainen. Minusta on kuitenkin hyvin raikasta ja valaisevaa jättää historianopetuksessa kuninkaat ja muut huippuyksilöt syrjään ja yrittää tarkastella eri aikakausia vähän enemmän ns. tavallisen ihmisen näkökulmasta – siltä kantilta, mitkä mahdollisuudet keskivertotaatiaisella on tehdä elämässään valintoja ja millaiseen suuntaan. On myös valaisevaa tarkastella sotien syttymistä taloudellisten valtapyrkimysten näkökulmasta kaiken maailman lähes yhdentekevien sarajevonlaukausten sijaan. On erittäin valaisevaa ja tärkeää ottaa esiin ne, jotka jäivät jalkoihin. Tietenkään kyse ei ole koko totuudesta, mutta eivät hallitsijoiden elämät ja päätöksetkään ole mikään koko totuus.

Paljon monisteessa on nykytietämyksen(i) valossa vanhentunutta ja valheellista. Eniten vanhaa kulttuuriantropologian opiskelijaa tietysti kiusaa ajatus eri kansojen ja kulttuurien keinotekoisesta ajattelemisesta yhden ainoan mahdollisen kehityskulun eri askelmilla tyyliin ”Kiinassa oltiin jo siirtymässä feodalismiin”. Tosin moniste ei noudata tätä niin johdonmukaisesti kuin monet muut tuon ajan oppikirjat: herranen aika, kirjassahan jopa annetaan ymmärtää, että Afrikassa valtiollinen ja kulttuurillinen kehitys tapahtui vähän toisenlaista tietä, ja uskaltaa jopa myöntää, että maanosassa oli ennen eurooppalaisten tuloa suuria, hyvin toimineita valtakuntia, kaupunkeja, sivistynyttä hyvinvointia ja jopa yliopistoja! Perinteisen eurooppakeskeisen näkemyksen mukaisesti kuitenkin maanosan tunnetuin (esi)historiallinen valtakunta Egypti liitetään keinotekoisesti eurooppalaiseen (no, okei, välimerelliseen) kulttuuripiiriin – tietyssä mielessähän se sinne kuuluukin, tietyssä mielessä vasta makedonialais- ja roomalaismiehitysten aikoihin. Myös esihistorian osuus on nykytietämyksen valossa jotakuinkin täyttä tuubaa.

Jos hegeliläiseksi heittäytyisi, Pirkkalan monistetta voisi pitää jonkinlaisena hyvinkin tarpeellisena antiteesinä perinteisen koulujen historianopetuksen teesille. Epäilen, että tällainen teksti olisi ollut vähän paremmin paikallaan hivenen vanhemmille koululaisille, jotka perinteiseen huippuyksilöpalvontahistorianopetukseen jo tutustuneina olisivat osanneet arvostaa tällaista toisenlaista esipunk-näkökulmaa – toisaalta arvostaa, ja toisaalta suhtautua siihen myös kriittisesti. Luulen, että nykykoulujen oppimateriaali on ainakin vähän lähempänä synteesin keskitietä, ehkä moniäänisempääkin kuin 70-luvun teesi ja antiteesi.

Toivotaan ainakin. Silloin nuorisosta kasvaa vähemmän tatuvanhasten, dosenttibäckmanien ja halla-ahojen kaltaisia vanhentuneiden valheiden palvojia. Ehkä myöhemmän ajan historia osaa suhtautua 70-lukuunkin vähän valaisevammin ja monipuolisemmin kuin tämän hetken hyihyikammokommarikamala-propagandistit.

Miehistä tunneilmaisua ja asennemusiikkia

·

Tämänpäiväisen Miesten vuoro -elokuvan päivänäytöksen jälkeen toinen ohjaaja Joonas Berghäll kertoi Bio Rexin harvalukuiselle yleisölle, että irlantilainen mielenterveysjärjestö on tilannut tuhat dvd-kopiota rohkaistakseen irlantilaismiehiä puhumaan tunteistaan. Ajatus suomalaisesta elokuvasta – ja suomalaismiehistä! – tunneilmaisuopettajana on stereotyyppien valossa tietysti jotakuinkin koominen. Mutta kun elokuvan oli juuri nähnyt…

Hetkittäin, ja etenkin alussa, Miesten vuoro tuntui ihastuneen liikaa Suomi-kliseisiin – maisemiin, klassishenkiseen musiikkiin ja hulluihin saunakonstruktioihin. Pian tämä kiusaantuneisuus kuitenkin katosi saunojien tarinoita kuunnellessa. Ilmeisesti kaikki tarinat olivat aitoja, ennen kertomattomia ja käsikirjoittamattomia. Kukin puhui tavallaan, mikä hetkittäin tuntui jopa hankalalta: Afganistanissa palvellut upseeri käytti niin muodollista kirjakieltä, että kesti hyvän aikaa tajuta, että se oli hänen luonteva tapansa ilmaista itseään. Toinen tarinansa kertoja käytti epäilemättä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen suurelle yleisölle oman versionsa avioeron jälkiseurauksista – vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin erittäin todennäköisesti joutuneet todellisen vääryyden kohteeksi, tästä jaksosta jäi kiusaannuttavan laskelmoitu vaikutelma. Mutta ei se tässä kokonaisuudessa oikeastaan haitannut. Ja elokuvan loppu sitten – kerrottuna se tuntuisi todella kornilta, mutta teatterin hämärässä viimeistään silloin tuli tippa linssiin.

Tämänpäiväinen näytös liittyy Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkuuteen, ja siksi Miesten vuorokin nähtiin englanniksi tekstitettynä. Mielenkiintoista oli huomata omaa ehdollistuneisuuttaan: kesti hyvän tovin ennen kuin pystyn pakottautumaan olemaan lukematta tekstitystä ja keskittymään kuvaan ja ääneen – suomenkieliseen puheeseen. (Tekstityksestä oli tosin iloa myöhemmässä jaksossa, koska saamenkielentaitoni on häpeällisen olematonta.)

* * *

Kulttuuripitoinen sunnuntai ei päättynyt tähän. Erinomaisen thaimaalaisaterian jälkeen matka jatkui tämän syksyn suosikkikonserttikohteeseemme, Savoy-teatteriin.

Olen kuullut Khaledia ensi kertaa vuoden 1988 tietämissä, kun monien kehujen innoittamana tulin ostaneeksi EarthWorks-levymerkin tuoreen kokoelma-albumin Rai Rebels. Cheb Khaled, kuten hänet silloin tunnettiin, koristaa levyn kantta ja esittää sillä yhden kappaleen, ”Sidi Boumediennen”. Tähän aikaan rai oli virallisten tahojen paheksumaa kapinamusiikkia (sana tarkoittaa ”asennetta”), jota tehtiin pienillä budjeteilla ja usein rumpukoneiden ja vastaavien halpalaatikoiden säestämänä.

(Kiinnostavaa kyllä, näitä vanhoja rai-konerytmejä on sittemmin sattunut paljon korvaan 15-20 vuotta tuoreemmilla amerikkalaisilla r&b-listalevyillä; rai-musiikki on puolestaan siirtynyt paljon isompiin ja vivahteikkaampiin tuotantoihin ja elävämpiin muusikoihin.)

Kun aloin kirjoitella Rumbaan viisi-kuusi vuotta myöhemmin, Khaled oli ensimmäisiä haastateltaviani. Edellisenä iltana jo isoksi tähdeksi noussut Khaled oli esiintynyt Vanhalla Ylioppilastalolla. En ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon pohjoisafrikkalaisia pääkaupunkiseudulla asuu: heitä oli sali puolillaan, ja jo ennen keikkaa jokainen deejiin soittama tuttu rai-levytys sai melkoiset aplodit. Arvata sopii, että kun bändi astui lopulta lavalle joskus yhdentoista jälkeen, bileet pääsivät kunnon vauhtiin. Vauhtia jatkui sitten aina pitkälle yli aamukahden, mikä muodosti minulle ongelman: asuin Korsossa, johon siihen aikaan ei mennyt yöbusseja eikä -junia. Kävelin työpaikalleni Vallilaan, kirjoitin keikka-arvion, torkuin pari tuntia, menin kotiin aamubussilla nukkumaan pari tuntia ja palasin kaupungille tekemään haastattelua. Se ei ollut mikään erityisen intiimi tilanne: puolituntisessa haastattelussa oli paikalla puolenkymmenen muunkin lehden toimittajat – ja tulkki. Mutta juttu syntyi.

Seuraavan kerran Khaled tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Huvilateltassa ja nyt Savoyssa. Viimeistään seitsenhenkisen bändin astuessa lavalle oli käynyt selväksi, että (jälleen osin pohjoisafrikkalaisperuinen) yleisö oli mukana jo valmiiksi. Ja miksi ei olisi ollut? Tämähän on loistavaa bailumusiikkia, ja bändi oli loistava. Meidän paikoillemme parvelle soundit olivat keikan alussa kummallisen puuroiset, mutta vähitellen kaikki alkoi olla kohdallaan. Savoyn normeista poiketen konsertissa ei ollut väliaikaa – vaikeaahan sellaista olisi tällaisella meiningillä ollut pitääkään – joten rytmi- ja hittiputki jatkui yhtä soittoa aina pitkään encoreeseen asti. Etenkin ”Aishan” alussa bändi suorastaan leikitteli sointukululla ja pyöritteli sitä eri soundeilla ja rytmiikoilla, kunnes pläjäytti sen tiskiin tuttuna, jännitteisenä urku- ja nakutuskitaraintrona, jolloin iso osa yleisöä vasta tajusi, mitä oli tulossa. (Vaikka olisihan se ollut kummallista, ellei sitä olisi soitettu.) Oma lempparini ”Kebou” jäi kuulematta, mutta se kyllä oikeastaan vaatisi ihan oikean orkesterin kahden kosketinsoittajan sijaan – ja sellaisen orkesterin, joka osaa soittaa rytmiä paljon paremmin ja tiukemmin kuin keskivertoklasarimuusikot.

Hieno keikka, hieno päivä.

Lähimusiikkia

·

Malmitalon konserteissa tulee käytyä hävettävän vähän, vaikka paikka on mukavan, muutaman kilsan kävelymatkan päässä: kävelen talon ohi aina käydessäni uimassa viereisessä rakennuksessa, ja samaisessa Malmitalossa sijaitsee paljon käyttämäni kirjasto. Kaiken lisäksi Malmitalolla nähdään ja kuullaan todella tasokkaita artisteja eri puolilta maailmaa – ja paljon akustisehkoa kitaramusiikkia, josta tykkään. Salikin on mainio sekä tunnelmaltaan että akustiikaltaan. Miksi konsertteihin tulee lähdettyä helpommin kauemmas etelärannikolle? Noloa ja käsittämätöntä.

Eilinen kävelyretki osoittautui vaivan arvoiseksi. Vishwa Mohan Bhatt on minulle (ja monelle muulle) tuttu ennen kaikkea Ry Cooderin kanssa tekemästään upeasta (ja grammyllakin palkitusta) A Meeting by the River -albumista (1993), mutta elämäntyönsä hän on tehnyt intialaisen klassisen musiikin kehittäjänä ja slide-kitaran tuojana intialaisen klassisen musiikin soittimistoon (yhdessä Brij Bhushan Kabran ohella). Bhattin soitin on saanut nimen mohan veena (vai ”mohan vina” suomeksi translitteroituna?) ja konsertin jälkeen minulla oli ensi kertaa tilaisuus nähdä moinen suhteellisen läheltä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuperakantinen, f-aukkoinen ns. orkesterikitara (englanniksi archtop guitar), tosin kahdeksankielisenä versiona, jonka kaulan ja lavan liitoskohtaan on lisätty sitar-tyylinen ylimääräinen pyöreä kaikukoppa. (Se näkyy kuvassa hieman lavan alta.) Mohan veenaa soitetaan kuin steel-kitaraa ja pidetään sylissä kansi ylöspäin, joten kaula on stilikoiden tapaan kantikas ja paksu: sormienhan ei tarvitse yltää sen ympäri. Intialaiseen sitar-tyyliin soittimessa on kahdeksan melodiakielen lisäksi liuta borduunakieliä – kuvasta laskien noin kolmetoista. Niiden ideana on resonoida vapaasti melodiakielten mukana, mutta niitä voidaan myös näppäillä. Koska melodiakieliä ei paineta otelautaa vasten vaan sävelkorkeus valitaan metallisella slidellä (putken tai metallitangon pätkä), borduunakielet on voitu sijoittaa melodiakielten alle, siis otelaudan ja melodiakielten välin.

Bhattilla on tällä kiertueella mukanaan lyömäsoittaja Subhen Chatterjee. Intialaiselle klassiselle musiikille oleellinen tambura-ääni tuotettiin taustalle pienestä, matkaradion näköisestä vekottimesta. Esityksen ensimmäisenä jaksona oli yli tunnin mittaiseksi venynyt raga, joka alkoi epävarmasti, suorastaan haparoiden: suomalainen ilmasto, keskuslämmitys ja kosteus aiheuttivat näköjään sekä vire- että hengityselinongelmia. Vähitellen teos kuitenkin pääsi komeaan vauhtiin. Intialainen klassinen musiikki ei ole missään vaiheessa unohtanut elävälle musiikille täysin korvaamatonta improvisoinnin taitoa: Bhattin ja Chatterjeen keskinäinen vuorovaikutus ja musiikillinen keskustelu olikin herkullista seurattavaa. Bhattin leikittelevä ilmaisu lisäsi intialaisen ilmaisun perinteeseen myös nykyaikaisen studiotekniikan kliseillä herkuttelua: muutamassa kohtaa fraasit pelailivat samalla soundilla joka syntyy kun soittimen ääni johdetaan pitkän viivelinjan läpi.

Konsertin toinen osuus koostui lyhyemmistä ja kepeämmistä sävelmistä. Yleisö sai laulaa mukana ja hakata tahtia. Mukavaa, mutta toisaalta tykkäsin aika paljon myös ragan laajoista kaarista.

En voi väittää tuntevani intialaista klassista musiikkia kovinkaan hyvin – sitä on tullut kuunneltua varsin satunnaisesti – mutta olin tunnistavinani joitakin samanlaisia aineksia joita olen käyttänyt joskus itsekin tehdessäni teatterimusiikkia tai muuta ns. ambienttia ääntä. En ole kuitenkaan lisäämässä kitaroihini borduunakieliä: minulla on täysi työ saada niistä kelvollista ääntä ilman lisävaikeusasteitakin.

Inkkariklasari on joka tapauksessa nimenomaan konserttimusiikkia: muusikoiden vuorovaikutuksen seuraaminen on oleellinen osa kokemusta.