Kategoria: paikat

Päältä kaunis

Kampin uutta kappelia on ylistetty taholla jos toisella. Vaikuttavan näköinen se onkin: muotoilu muodostaa makean antiteesin ympäristön muutaman sadan vuoden aikana syntyneille suorakulmaisuuksille. Tila on hieno sisältäkin: pyöreä, lämmin, kuin muna. Tai kohtu.

Valitettavasti epäonnistunut suunnittelu vesittää kappelin tarkoituksen hiljaisuuden satamana. Paikka nimittäin on kaikkea muuta kuin hiljainen.

Kokeilkaa itse. Käykää sisällä sellaisena aikana, jolloin paikalla on muutama muukin ihminen. Ulkomaailman äänet kyllä katoavat kuuluvilta varsin mukavasti, mutta eihän se mihinkään auta. Vaikka väki yrittää olla hiljaa, yrittää olla kopisematta, suhisematta, sihisemättä ja kahisematta, salin täysin ala-arvoinen akustiikka voimistaa kaikki äänet paksuksi, vellovaksi kohinaksi.

En edes halua kuvitella, mitä tapahtuisi jos joltakulta pääsisi vahingossa pieni pieru. Tai lipsahtaisi vaikka avaimet kädestä lattialle putoamaan. Kyseinen ihminen luultavasti häipyisi koko kaupungista häpeästä hehkuvan punaisena, ikuisesti traumatisoituneena.

Kappelin sisäseinät ovat puuta, akustisesti kohtuullisen hyvää materiaalia, mutta ne on hiottu sileäksi, tasaiseksi pinnaksi, joka synnyttää tilaan täysin hallitsemattomia, kerran toisensa jälkeen kimpoilevia kaikuja. Tilassa on ison hallin pitkä jälkikaiku, mutta pienen tilan akustinen hyökkäävyys. Tilan äänimaisema hyppii silmille erittäin häiritsevästi, ja ulkomaailman vaimentuminen oikeastaan vain korostaa sitä.

Pitkää jälkikaikua kuulee monissa varta vasten musiikille suunnitelluissa konserttisaleissakin, mutta siellä sillä on tarkoituksensa: se peittää joidenkin musiikkityylien soittajien rytmisen lahjattomuuden jälkiä siloittelemalla iskuja pehmeämmiksi, pyöreämmiksi, pidemmiksi ja vaisummiksi. Näin homma toimii (luultavasti aika hyvin) esimerkiksi Musiikkitalon suuressa salissa, jonne en kyllä menisi buukkaamaan mitään rytmisesti haastavampaa tai nopeampaa musiikkia.

Olisin toivonut, että Kampin kappeli toimisi omallakin kohdalla mukavana hiljaisena taukopaikkana kaiken keskustan hälyn, melun ja saastaisen ilman keskellä. Valitettavasti se ei siihen pysty.

Syvän etelän päivä

Onnea, Helsinki!

Olen syntyjäni Helsingistä, asunut kaupungin (hallinnollisella) alueella koko ikäni – vuoden Muhos-sivaria ja seitsemää Vantaan Korsossa asuttua vuotta lukuun ottamatta – mutta siltikään en ole oikein koskaan osannut mieltää Helsingin kantakaupunkia kotipaikkakunnakseni. Asuinhan minä sentään puoli vuotta Katajanokalla itsekin. Tuleehan kantakaupungissa kyllä käytyä usein, keskimäärin kerran–pari viikossa (nyttemmin, kun olen vähän saanut rajoitettua monissa järjestöissä toimimista ja järjestöaddiktiuden aiheuttamaa yletöntä kokoustelua), mutta ei sinne tee erityisemmin mieli jäädä. Liikaa autoja. Liikaa melua. Liian likainen ilma. Sitä paitsi se on niin kaukana, syrjässä.

Silti miellän itsekin ”Helsingin” tarkoittavan ensisijaisesti kantakaupunkia, ei omaa kotikaupunkiani, joka on suuren osan elämääni ollut Itä-Helsinki ja on nykyään (hallinnollisen suurpiirijaon mukaisesti) Koillis-Helsinki. Aivan ehdottomasti asun eri kaupungissa kuin ne kantakaupunkilaiset kunnallispoliitikot(kin), joiden mielestä kantakaupungin ulkopuolella on vain ”lähiöitä” ja ehkä muutama ”automarket”. Selvästikin tällaiset tyypit asuvat aivan eri paikkakunnalla kuin minä. Ehkä kysymys on vain sanan tulkinnasta, mutta minusta ”lähiö” tarkoittaa aikalailla erilaista, negatiivisesti arvovarautunutta käsitystä miljööstä kuin vaikkapa ”esikaupunki”.

Väkiluvun perustella mitattuna esikaupunkialueet ovat joka tapauksessa kolme neljäsosaa koko kaupungista. Ylivertainen enemmistö. Silti täältä koillisesta tiiraillen vaikuttaa kovin usein siltä, että sekä monen päättäjän että paikallislehden toimituskunnan mielestä se jäljelle jäävä neljäsosa on ainoa oleellinen osa kaupungista. Siihen satsataan. Sinne pykätään monumenttejä. Sinne, kauas kaupungin maantieteellisestä ja väestöllisestä keskustasta, suunnitellaan ”Keskustakirjastoa”.

Tähän on tietysti historialliset syynsä. Helsinki suunniteltiin ennen kaikkea merikauppaa harjoittavaksi taajamaksi. Kartalta katsoen sijainti vaikutti täydelliseltä: suojainen lahti ankkuripaikaksi, joki huolehtimaan tavarankuljetuksesta sisämaahan ja sisämaasta. Todellisuus oli tietenkin toinen: Vanhakaupunginlahti oli surkeaa liejukkoa kapeansokkeloisen saaristolabyrintin takana, ja Vantaanjoessa jo heti suulla vuolas koski, joka esti kaiken järkevän venerahtiliikenteen. Ruotsin kuninkaan virkamiehet eivät tajunneet, että jos paikka olisi ollut niin ihanteellinen kuin kartalla näytti, siinä olisi ollut itsekseen syntynyt kaupunki jo monta sataa vuotta. Vähitellen kaupunki siirtyikin viereiselle Vironniemelle, jonka lahdelmiin oli vähän helpompaa purjehtia. Punavuoren ja Eiran kukkulat suojasivat taajamaa myrskyiltä. Siihen aikaan kaupunki oli liikenteen kannalta niin järkevässä paikassa kuin näillä kulmilla oli mahdollista.

Nyt, kun satama on siirtynyt toisaalle ja kaupunkilaisten liikennöinti muutenkin tapahtuu enemmän busseilla, metroilla ja junilla, keskusta on järjettömässä paikassa ahtaalla, ylitäyteen rakennetulla niemellä, josta on vaikeaa kulkea maata myöten mihinkään muuhun suuntaan kuin pohjoiseen, ellei rakenneta massiivisia, rumia ja kalliita siltaratkaisuja. Keskusta on kukoistanut Vironniemellä siitä huolimatta, mutta se on enimmäkseen johtunut siitä, että poikittaisliikenne on vanhastaan ollut kertakaikkisen surkeassa jamassa: ihmisten matkoista kaupunginosista toiseen on tullut järjettömiä V-kirjaimia keskustan kautta, kun muuten ei ole päässyt. Tähän on onneksi vähitellen tulossa muutos, ja se tietää myös sitä, että työpaikat ja palvelut siirtyvät pikku hiljaa lähemmäs niitä seutuja, missä ihmiset asuvat. Siirtyminen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka esimerkiksi Jokeri-bussi on vasta hyvä alku.

(Tietysti myös minunkin harjoittamani, hyvien tietoverkkoyhteyksien mahdollistama lähityön lisääntyminen edistää asiaa, kun porukan ei tarvitse matkustaa etätyöpaikalle kauas kotoaan.)

Mitä sitten tapahtuu nykyiselle kantakaupungille, tulevalle entiselle kantakaupungille? Kallio-kliseen tyylinen slummiutuminen on yksi mahdollisuus, mutta ei välttämättä kovin todennäköinen. Työ- ja kauppaliikenteen ynnä sitä myöten melun ja saasteiden väheneminen tekee tietysti Vironniemestä nykyistä paljon miellyttävämmän elinympäristön, joten siitä on mahdollisuus kehittyä hintava asuinalue eläkeläisille ja muille, joiden ei tarvitse kotoaan liikkua. Tai sitten Banjulin ja Brasílian kaltainen monumentti- ja hallintokaupunki, joka tyhjenee iltaisin yhtä sukkelasti kuin Senaatintorin viereinen Kruunuhaka nykyään. Wau-arkkitehtuuri-intoilu viittaa vahvasti viimeisen vaihtoehdon suuntaan: Alvar Aallon marmoritöherrykset ovat kyllä tehneet kaupunkilaisille selväksi, ettei wau-arkkitehtuuri tuota miellyttävää eikä funktionaalista kaupunkimiljöötä.

Voin tietysti olla ihan väärilläkin jäljillä. On sellaistakin toisinaan sattunut.

Hiljaisempi tuholainen

Taannoisessa New Scientistissä oli pikku uutinen, jonka mukaan hiljaisempikin hälytausta olisi osoittautumassa vahingolliseksi kuulolle. Rottakokeiden uhrit, joita altistettiin kymmenen tuntia 65 desibelin hälylle ja joiden annettiin sitten olla seuraavat neljätoista tuntia hiljaisuudessa (jäljitelmänä ihmisten työpäivien rytmistä), menettivät muutamassa kuukaudessa merkittävästi kuulonsa erottelukykyä ja niiden aivojen kuuloalueiden toiminta heikkeni. Tutkimuksen tiivistelmä viittaisi siihen, että vaurio saattaa olla pysyvä.

Minä olen ennenkin saarnannut taustahälyn ja -musiikin (sama asia) turmiollisuudesta. Nyt siitä on näyttöäkin!

(Ainakin vähäsen. Ehkä.)

Tällaiset uskonvahvistukset saavat minut entistä tyytyväisemmäksi oman työ- ja elinympäristöni hälytaustan hiljaisuuteen. Tietokone on päällä tuossa pöydänvieressä lattialla, mutta sen olen rakentanut tieten tahtoen mahdollisimman äänettömäksi vaihtamalla tuulettimet hiljaisiin, virtalähteen lähes äänettömäksi ja osan kovalevyistä vaitonaisiksi SSD-levyiksi. Talon äänieristykset eivät ole kovin kaksiset – rakennuksella on sentään ikää jo viitisenkymmentä vuotta – mutta naapureiden satunnainen musisointi ja muu normaalielämä erottuvat hetkittäin juuri siksi, että yleistä taustahälyä on niin vähän.

Muistelen taannoin nähneeni jonkinlaisen pääkaupunkiseudun kehittämissuunnitelman, jossa Pohjois- ja Koillis-Helsinkiä pidettiin Helsinki-Vantaan lentokentän vuoksi melualueena, jolle pitäisi rakentaa korkeintaan teollisuus- tai toimistotyyppisiä asioita. No, kyllähän tuo äsken kentältä noussut lentokone kuului sisään, koska työhuoneen ikkuna on auki. Täkäläinen melutaso on kuitenkin täysin olematonta verrattuna kantakaupunkiin, jonka soveltumista ihmisasumiseen ei jostakin syystä koskaan aseteta kyseenalaiseksi.

Ehkä olisi syytä.

Kadonneet

Toisin kuin takakansi antaa ymmärtää, Charles C. Mannin 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (suom. Milla Karppinen ja Leena Teirioja, Into 2011) ei ole millään muotoa kattava prekolumbiaanisen ajan Amerikan historia. Se on ennen kaikkea tilkettä pahimpiin aukkopaikkoihin, joita kohtuullisen hyvin yleistä historiaa tuntevalla (pohjoisamerikkalaisella) lukijalla on.

Itse vanhana historia- ja arkeologiafriikkinä olen lukenut aiheesta jonnin verran, mutta aukkoisia ovat minunkin tietoni olleet. Melkoinen määrä Mannin tarjoamasta tietomäärästä perustuu sitä paitsi viime vuosikymmenien tutkimuksiin ja aikaisempien tietojen tulkintoihin. Erityisen paljon Mann painottaa, miten harhaanjohtava ja virheellinen on käsitys monista Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueista koskemattomina erämaina ennen eurooppalaisten tuloa: että siellä eli korkeintaan muutamia eristyneitä metsästäjä-keräilijäheimoja, joka eivät vaikuttaneet ympäristöönsä millään tavoin tai ainakin ns. kunnioittivat luontoa.

Totta, että 1700–1800-lukujen siirtolaiset etenivät sekä Amazonin alueella että Pohjois-Amerikan aarnimetsissä ja preerioilla ihmisettömille alueille. Mutta vain vähän yli sataa vuotta vanhemmissa espanjalaisdokumenteissa puhutaan varsin taajaan asutuista kylistä ja kaupungeista. Näitä on pidetty satuiluna, mutta vaikuttaa siltä, että käsitys on ollut väärä. Amerikka oli oli ennen espanjalaisten ja portugalilaisten tuloa paikka paikoin jopa huomattavasti taajempaan asuttu kuin (mustasta surmasta ja muista epidemioista vasta pikku hiljaa toipuva) Eurooppa. Väkiluvun käänsi laskuun, kylät ja kaupungit autioitti teräksen ja tykkien sijaan eurooppalaisten tahaton tuominen: taudit, ennen kaikkea isorokko. Se ehti Peruunkin jo monta vuotta ennen Pizarron konkistadoreja ja teki omalta osaltaan* Inkavaltakunnan kukistamisen suhteellisen helpoksi.

Se, että taudit pystyivät etenemään espanjalaisten laivoja ja hevoskolonnia nopeammin, kertoo siitä miten hyvä tie- ja yhteysverkosto amerikkalaisten asutuskeskusten välillä oli. Toinen tekijä on vastustuskyvyn puute: Amerikan kansoilla ei juurikaan ollut kulkutauteja (paitsi varsin vaaraton kupan muoto) ja väestö oli geneettisesti paljon yhtenäisempää kuin esimerkiksi Euroopassa. Geneettisen monikulttuurisuuden puute on aina iso riski kulkutautien uhatessa.

Eurooppalaisten tulon suorat tai välilliset vaikutukset muuttivat alle kahdessasadassa vuodessa koko kaksoismantereen väestökartan. Amazonin maanviljelykulttuurien luhistuttua tilalle metsittyviin joenvarsiin muutti muualta espanjalaisia pakoon lähteneitä metsästäjä-keräilijöitä. Mississippi-kulttuurien kylien ja kaupunkien autioiduttua espanjalaisilta karanneiden hevosten avulla elämäntapansa täysremonttiin pistäneet preeriaintiaanit tulivat tilalle metsästämään biisoneita ja muuttokyyhkyjä, joiden aikaisemmin vaatimattomat laumat lähtivät äkkijyrkkään kasvuun väestömuutosten aiheuttamien nopeiden ekologisten muutosten vuoksi.**

Mann pohtii paljon ajatusta myyttisistä ikimetsistä, neitseellisistä erämaista, ja toteaa, ettei sellaisia ole Amerikassa pahemmin ollut viimeiseen… no, sanotaan tuhanteen–kahteentuhanteen vuoteen. Amazonin altaan villiintyneen viidakkokasvillisuuden lajivalikoima on hyvinkin paljon muinaisten viljelijöiden entisten farmien lajivalikoiman peruja. Muinaiset intiaanikansat ovat olleet myös huomattavan kyvykkäitä kasvinjalostajia: esimerkiksi Amerikoiden tärkein viljelyskasvi maissi oli jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa jalostettu niin pitkälle, ettei se kykene omin päin lisääntymään ja sen mahdollisesta villikantamuodosta kiistellään vieläkin. Aivan asianmukaisesti Mann huomauttaa, että Amazonin sademetsiä ja intiaaniheimoja suojelevat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset eivät aina välttämättä tajua suojelevansa monituhantien kulttuurin tuloksia, eivät suinkaan mitään koskematonta tai alkuperäistä.

Mann on ammatiltaan toimittaja, ja kirja on selkeästi toimittajan käsialaa: kuin sarja ylipitkiä lehtijuttuja. Tämä tekee siitä jossain määrin sekavan ja poukkoilevan. (Kovin kiireellä tehdyltä ja toimiteltulta vaikuttava käännös vaikuttaa tunteeseen omalta osaltaan.) Tueksi kaipaisi monessa kohdassa vähän selkeämpää ja kronologisempaa tekstiä eri kulttuurialueiden kehityksestä, vaiheista ja historiasta (edes siinä mitassa kuin sitä nykyään pystytään rekonstruoimaan).

1491 ei myöskään kata alkuunkaan koko mantereen kulttuureita – kirjassahan on sentään vain vähän yli neljäsataa sivua tekstiä! Kokonaan pois ovat jääneet esimerkiksi Karibianmeren kulttuuripiiri, Etelä-Amerikka Andeista itään ja Amazonasista etelään, Yhdysvaltain lounaisosan monet kaupunkikulttuurit (ns. pueblointiaanit) sekä Pohjois-Amerikan pohjoisosat intiaaneineen ja eskimoineen. Mann on ilmeisesti kirjoittamassa aiheesta lisää.

Joka tapauksessa, kaikkine puitteineenkin, erittäin lukemisen arvoinen kirja. Kun vielä joku kirjoittaisi vastaavanlaisia kirjoja Afrikan siirtomaavalta-aikaa edeltävistä kulttuureista! Itselleni kelpaisi ihan vain vaikka suppea Malin imperiumien historiikki. (Kirjavinkkejä otetaan siis vastaan.)

___
* Toinen tärkeä tekijä oli sekä Perussa että Meksikossa hierarkian luonne: sekä mexica-kansan kahden muun ryhmän kanssa muodostama Kolmiliitto (ns. atsteekit) että Tawantinsuyu (ns. inkavaltio) olivat monta muuta itsenäistä valtakuntaa alistaneita, raakaotteisia sotilasdiktatuureja. Suurin osa niiden alistamista kansoista asettui espanjalaisten puolelle, joilla oli täten ratkaiseva miesylivoima. 1500-luvun epätarkoilla ja hitailla tuliaseilla oli taitavia jousi- ja bolamiehiä vastaan lähinnä pieni pelotevaikutus.
** Molemmat lajit kuolivat käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä liikametsästyksen, silkan haaskauksen ja jälleen uusien ekologisten muutosten vuoksi. Biisonikanta saatiin täpärästi elpymään muutaman henkiinjääneen yksilön ansiosta, muuttokyyhky on ikuisesti poissa.

Lähityöpäivä

Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.

Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.

Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.

Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.

En suojele teitä taiteelta (tänäkään kesänä)

Viime päivinä on tullut altistuttua kuvataiteelle oikein urakalla. Torstaina kierros alkoi Muu-gallerian No Tricks -näyttelyn avajaisista ja jatkui parin korttelin päähän Tila-gallerian Tässä iässä -näyttelyn avajaisiin. Olen itsekin Muu ry:n (jokseenkin passiivinen) jäsen, mutta syy avajaiskierrokseen oli hyvän ystävämme (ja yhdentoista vuoden takaisten häittemme kaason) osallistuminen näyttelyistä jälkimmäiseen. Ensimmäisessä mukana olevan Hypnopatia-ryhmän kaksikkoon tuli tutustuttua edellisenä iltana biljardipöydän ääressä, joten avajaisissa oli mukava piipahtaa.

Molempia näyttelyitä voi varauksetta suositella, vaikkeivät avajaiset olekaan totisesti mitenkään ihanteellinen aika tutustua kuvataiteeseen. Muun galleriasta poistuessa tuntui suorastaan helpottavalta astua kaupungin kadun hiljaisuuteen avajaisyleisön desibelejä tulvivasta hälystä. Mutta kannattaa käydä katsomassa hiljaisempana päivänä. Molempien näyttelyjen kuvissa on tilaisuuksia uppoutumiseen, ajatuksiin ja oivalluksiin.

Joutsan perinteisen Haihatuksen osalta pitää kyllä pitää kiirettä: näyttely on auki enää tämän viikon. Alkuaan pitkälti ITE-henkiseestä taiteesta ponnistaneessa Haihatuksessa on mukana yhä enemmän ammattimaisempia tekijöitä ja kuvataideopiskelijoita. Mikäs siinä, kun oivaltavuuden laatu ja tietty riemukas karnevalistisuus kerran säilyvät näin hurmaavalla tasolla.

Tämän kesän paketti tarjosi kunnon pläjäyksen hienoja oivalluksia. Liisa Hietasen neulottu ja virkattu realismi (Siwan kassi elintarvikkeineen, lämpöpatteri ja ilmeisen mieleenjääneen vanhan opettajattaren täyskokoinen neulepatsas!) ovat saaneet ansaittua huomiota, mutta itselleni vaikuttavin työ oli Mauri Korhosen ”Ne lähtevät”: ensi silmäyksellä kauniilta, mutta ehkä hieman tavanomaiselta vaikuttanut lintuparvi-installaatio sai aivan uusia tasoja läheltä katsottuna:

”Linnut” ovatkin leipäpussien pussinsulkijoita, päivämääriä.

Edelleenkin riemukkaan räjähtäneeltä ja kotitekoiseltakin näyttävä Haihatus on joka tapauksessa jokakesäinen ilonaihe. Toivon mukaan Joutsan päättäjätkin tajuavat vähitellen, että kovin monelle ei-paikkakuntalaiselle Haihatus on jotakuinkin ainoa syy käydä tuomassa rahaa Joutsan keskustan (muulle) liiketoiminnalle.

Toinen, kulinaristisempi syy käydä seudulla on tietenkin Karoliinan Kahvimylly huikeine kakkuineen ja suolaisine piirakoineen, paikka josta on jotakuinkin mahdotonta poistua muuten kuin vierimällä.

Kiitoksia jälleen kerran ehtoisalle emännällemme Maaritille mökkikutsusta!

 

Kalliot

Hyödynsin hiljaista helluntaita palaamalla Kontulaan tekemään lisää pohjatyötä Muurahaispuuhun:
– Päivää, sanotaan heti alkuun että mä en tullut ostamaan asuntoa, mä olen kirjoittamassa romaania jonka tapahtumia ajattelin sijoittaa tähän taloyhtiöön. Voinko tulla katselemaan paikkoja ja ottamaan valokuvia?
– Totta kai, tervetuloa!

Asunto sinänsä vastasi mielikuviani: talo oli valmistunut samana vuonna kuin oma lapsuuden kotitaloni muutaman sadan metrin päässä. Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin tekivät kahdeksankerroksista taloa ympäröivät kalliot.

Olen kulkenut lapsena ja nuorena niiden ohitse varmaankin tuhansia kertoja: keskikoulu- ja lukioaikainen koulumatkani kulki Keinulaudantien kautta nykyisen metroradan kohdalla olleen, spurgujen suosiman metsikön halki Kontulantien toiselle puolen. Olen joskus jopa kiivennyt erään kallion jyrkkää rinnettä ja kirjoittanut nimeni* pystysuoraan kohtaan liidulla (spreijaaminen keksittiin vasta myöhemmin). En kuitenkaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin katsellut näitä kallioita talojen puolelta.

Eilisessä auringonpaisteessa huomion kiinnitti ensimmäisenä tuoksu. Auringon kuivattama ja ruskettama sammal päästää ilmoille ainutlaatuisen aromin. Tämä oli varmaankin minulle ihan yhtä pätevä lapsuusmuistojen ja -tunnelmien aukaisija kuin madeleine-leivos eräille toisille. Vaikka olinkin suhteellisen uusi juuri näillä kallioilla (joiden lähiympäristössä kyllä liikuin aikanaan paljonkin), miljöö oli perin tuttu. Kotitalomme takana oli samankaltainen kallio, Suomenlahden saaret ja rannat ovat täynnä samankaltaisia kallioita.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt metsistä: olen sanonut itseäni rannikkosuomalaiseksi. Minun pitää pystyä näkemään horisontti ilman että tiellä on puita. Ehkä minä sittenkin olen kalliosuomalainen. Päähän palautui lapsen mieli, joka etsiskeli kallionnotkelmista ja -koloista paikkoja leikeille, autoradoille, mielikuvitusmaailmoille. Suurten kerrostalon välisissä, aikuissilmin perin kapoisissa kaistaleissa oli kokonaisia maailmoja. Olihan meidänkin talomme takana, metsän laidassa, yksi kallio, mutta ei mitään näin upeaa ja rikasta maastoa. Sellaisissa pääsin vaeltamaan yleensä vain kesälomareissuilla saaristossa. Tunsin suorastaan kateutta siitä etten saanut lapsena asua juuri tässä taloyhtiössä, jonka joka puolella oli niin ylelliset leikkimaastot.

Jos olisin asunut, jaloissani olisi epäilemättä edelleenkin näkyvillä paljon useampia arpia. Ehkä minulla olisi ollut luunmurtumiakin, ehkä minäkin olisin aikoinani saanut jalkaan tai sormeen sellaisen näyttävän kipsin, jollaisia kadehdin urheilullisemmilla luokkatovereillani.

___

* Tyylilleni (hah!) uskollisesti käytin egyptiläisiä hieroglyfejä.

Hiljaisuus hälyn keskellä

Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.

Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa. Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.

Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.

Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.

Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.

Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).

Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.