Kategoria: musiikki

Kuolauskirjallisuutta

·

Kitarat ja bassot ovat (usein) kauniita esineitä. Parhaimmillaan puhtaasti funktionaaliseksi ja ergonomiseksi suunniteltu kapine onnistuu olemaan myös visuaalisesti lumoava esine. Fenderin vuonna 1954 julkistettu Stratocaster-sähkökitara tuntuu käsissä miltei omaan kehoon kuuluvalta. Se on kelvannut myös lukuisiin museoihin loistavana esimerkkinä 1900-luvun teollisen muotoilun helmistä. Puu on jo itsessään elävä ja kiehtova materiaali.

En ole ainoa soittamisen harrastaja, joka aina silloin tällöin lainaa kirjastosta tai selailee kirjakaupassa upeasti painettuja kirjoja, joiden pääasiallinen sisältö ovat loisteliaat värikuvat hienoista soittimista. Onneksi niiden ostamiseen ei ole yleensä ollut varaa. (Ralph Denyerin The Guitar Handbook eli Suuri kitarakirja tai pari vuotta sitten suomentamani pienikokoisempi Richard Chapmanin Kitara ovat kyllä muutakin kuin pelkästään kuvia: Denyeristä opin aikanaan 80-luvulla huoltamaan ja hoitamaan soittimiani – sekä modifioimaan niiden yksinkertaista elektroniikkaa.)

Juha Vartiaisen Suomikitarat (readme.fi 2009) kuuluu pitkälti katselu- ja kahvipöytäkirjojen osastoon: kirjassa esitellään kuvin ja sanoin kymmenien suomalaisten soitinrakentajien töitä. Skaala ulottuu klassikoista (Jaakko Noso, Landola) toissa vuonna kuolleen Jussi Ala-Kuhan, Juha Lottosen ja Juha Ruokankaan kaltaisten nykypäivän ammattilaisten kautta innokkaisiin amatööreihin. Upeiden kuvien lisäksi mukana on tietoa soittimien syntyprosesseista – ja ideoita innokkaille soitinrakentajille.

Jestas, että tässä maassa on tehty komeita kitaroita! Melkein nolottaa oman esikoisbassoni pääsy tasaveroisena tähän koti- ja ulkomaisilta levyiltä tuttujen muusikoiden kauloissa roikkuvien soitinhelmien seuraan.

Mutta rakentelun intoa kirja kyllä lisää. Taidan kohta piipahtaa pajalle hiomaan numero kakkosta edeltäjäänsä näyttävämmäksi.

Vanhasta uudempaa

·

Olen viime päivinä kuunnellut Pekka Strengin uutta albumia Unen maa. Levy herättää kieltämättä hieman ristiriitaisia tunteita. Kysehän on Streng-vainaan 60-70-luvuilla monomankalle tekemistä demoista, joihin on viime vuonna yhdistetty muita soittajia. Soitannollisesti lisätty musiikki on epäilemättä haluttu ja onnistuttu saamaan varsin lähelle Strengin elinaikanaan julkaiseman kahden albumin tyyliä – joskin paikka paikoin studioon on kyllä päästetty aivan liikaa soittajia.

Soundimaailma on asia erikseen. Strengin osuuksissa nauhoitusten ikä, kotiäänittäjän kokemattomuus ja äänityskaluston halpa laatu kuuluu melkoisen selvästi (mutta eihän niitä ollut tarkoitettujaan julkaistavaksi). Olympia-orkesterin osuudet ovat puolestaan ammattilaisten laatulaitteistolla äänittämiä – ja kuulostavat siltä. Taustojen soundimaailmaa ei ole oikeastaan edes yritetty sovittaa demojen soundeihin. Epäilemättä tämä on tietoinen ratkaisu, jolla on haluttu antaa kuulijan erottaa selvästi mikä on Strengin omaa ja mikä muiden lisäämää.

Homman olisi tietysti voinut tehdä toisinkin. Vanhana Daniel Lanois -fanina en voi olla pohtimatta, miten tämä tummien, mystisten sävyjen mestari olisi kokonaisuutta sävyttänyt. Ehkäpä samaan tapaan kuin hienon Shine-sooloalbuminsa (2003) kappaleella ”As Tears Roll By”, jonka komppikitaraosuuden soittaa 1920-luvun lopulla kuollut blueslegenda Charley Patton.

* * *

Unen maa saa tietysti pohtimaan myös minun hyllystäni ja meidän kellaristamme löytyviä lukemattomia demoäänityksiä viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mitä niille aikanaan tapahtuu? Cd-r- ja dvd-r-levyille tallennettu materiaali saattaa hapertua lukukelvottomaksi, mutta kasettinauhoitukset säilynevät paremmin. Katsooko joku joskus, että niiden päälle voidaan rakentaa uusia sovituksia? Pitäisikö varmistaa jo etukäteen, ettei niin missään tapauksessa käy?

No, minusta tuskin tulee Pekka Strengin kaltaista legendaa. Ainakaan musiikin alalla.

* * *

Jostakin syystä suodatinpussitelineet ovat nykyään kiven alla. Olemme kierrelleet käsityöliikkeitä ja kyselleet, mutta myyjien mukaan niitä ei saa mistään – kysyntää kyllä olisi. Lopulta S antoi ymmärtää, että kun minä kerran tykkään puutöistä, suodatinpussiteline voisi olla mieluisa tuotos. Asian pohtiminen otti aikansa, mutta tuollainen siitä sitten tuli. Livenä kapine on vähän rosoisempi (ja massiivisemman näköinen) kuin imartelevassa kuvassa: suunnitelma eli matkan varrella eikä viimeistely ole ihan täydellinen.

Disainin lähtökohtana oli raakamateriaali: pyöreä(hkö) liimakuusilevy, joka oli jäänyt jäljelle nelisen vuotta sitten rakentaessani bassokaappia ja sahatessani sen etulevyyn reikää viisitoistatuumaiselle kaiutinelementille.

* * *

Suodatinpussitelineestä voimaantuneena olen jatkanut nikkarointia nauhattomalla bassokitaralla, kuten taannoin kerroinkin. Projektin etenemistä voi seurata sen omalla sivulla.

* * *

Fyysinen tekeminen – uinti, kävely ja nikkarointi – tuntuu voimaannuttavan myös henkiseen tekemiseen. Kotistudiokirjan alustava taitto on luettavana,* joten nyt on taas aika edistää Karstaa. Viime päivinä se on edistynytkin vallan mukavasti. Paljon, paljon tekemistä on silti edessä.

Ja minun on kohta aika lähteä taas syvään etelään, Vironniemelle,  hoitamaan luottamustehtäviäni.

—

* Kirja on myös saanut nimen: OMA STUDIO ja äänittämisen taito.

En yleensä linkitä videoita (osa n)…

·

… enkä erityisemmin perusta klassisesta musiikista,* mutta teen kyllä poikkeuksia silloin kun siltä tuntuu. Clara Rockmore on poikkeus. Joskus 1990-luvun alkupuolella, kun olin kymmenen vuoden tauon jälkeen tullut hommanneeksi television – ja elämäni ensimmäisen videonauhurin – telkkarista tuli parituntinen dokumentti venäläisestä keksijästä Leon Thereministä (oik. Lev Termen) ja hänen tunnetuimmasta keksinnöstään, theremin-nimisestä elektronisesta soittimesta. Clara Rockmoren kädet thereminin ääressä – soitintahan ei kosketa silloin kun sitä soitetaan – jäivät lähtemättömästi mieleen.

Aloitetaan Saint-Saënsilla:

Ja perään Ravelia:

Theremin on ehdottomasti yksi niitä soittimia, jonka haluaisin itsekin omistaa. Tai rakentaa – netin kauttahan voi tilata erään Bob Moogin suunnittelemia rakennussarja-thereminejä. Toisaalta kyse on niin vaikeasti hallittavasta instrumentista, ettei minulla kyllä riitä kärsivällisyyttä sen treenaamiseen niin, että saisin siitä irti mitään muuta kuin kissoihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kertovia sävelteoksia.

Ehkä on parempi vetää raja nauhattomien bassojen rakentamiseen ja soittamiseen.

—

* Tässä ”klassiseen” musiikkiin ei kuulu barokkimusiikki tai muu ns. ”vanha” musiikki, joista kyllä tykkään. Ainakin silloin jos niitä ei raiskata klassisromanttisella pompösiteetillä tai riviklasarisoittajien kehnolla rytmisellä soittotaidolla.

Piuhain parissa

· Yksi kommentti ·

Eilen illalla S astui työhuoneeseen ja näki, että olin levittänyt työpöydälleni näppäimistön tilalle ison valkoisen kartongin. Valokuvasin sen päälle asettelemiani johtoja. Tai itse asiassa niiden liittimiä.

Vaikka lopullinen sekoaminen on tietysti aina oiva selitys moiselle toiminnalle, tällä kertaa mielettömyydessä oli kuitenkin ns. metodi. Sain kustannustoimittajalta Kotistudio-kirjan uuden laitoksen tekstikorjaukset ja sillä innolla päätin lopultakin tehdä pitkään lykkäämäni pikkuhomman. Sovimme jo kirjan ensimmäisten laitosten kohdalla kuvittaja-Kiven kanssa, että minä huolehdin erilaisten kotistudiokäytössä tarvittavien piuhojen ja liittimien kuvista. Piirtämällä niistä ei välttämättä tulisi kovinkaan valaisevia. Varhaisempien versioiden kuvat tuli haalittua epämääräisistä lähteistä, nyt ajattelin tehdä homman itse, paremmin ja tyylikkäämmin. Tai ainakin jotakin sinne päin. Siitä kummallinen valokuvaussessio.

(Huomaan, ettei valkoinen ole kovinkaan hyvä väri-idea pipodiskokäytössä olevien kuulokkeiden johdolle. Minä sentään pidän nappejani melkoisen huolella ja siististi, eivätkä ne ole kuin vajaan vuoden ikäiset. Ja nuhjuuntumisen aste on silti tuollainen… saman piuhan toisessa päässä on kapineet, joita työntelen korvakäytäviini, joilla on muutenkin taipumusta kehittää silloin tällöin tulehduksia. Yrgh. Taidan siirtyä toviksi toisenlaiseen luurimalliin.)

* * *

Olin joskus seitsemänkymmentäluvulla kohtuullisen innokas euroviisujen seuraaja – tosin se saattoi johtua siitä että tuolloin television musiikkiohjelmatarjonta oli hyvin pitkälti euroviisujen ja Syksyn sävelen varassa – mutta viime vuosikymmeninä into on ollut jossain määrin laimeampaa. Tämänkertaista Suomen karsintashow’ta katselin ainoastaan illan finaalin verran. En tiedä oliko vika minussa vai finaalin kappaleissa, mutta Tapani Kansa – jota kiellän koskaan fanittaneeni, vaikka hänellä olikin joskus kauan sitten pari hyvää biisiä muutaman hirveän seurassa – erottui tarjonnasta edukseen. Järkyttävää. Waldojen tulishow oli tietysti ihan tyylikäs visuaalinen detalji. Tosin sekin – kuten oikeastaan esimerkiksi koko Signmarkin esitys – tuhoutui (muodikkaan?) pahasta ADHD-kohtauksesta kärsineen kuvausryhmän huitovaan ja pätkivään ja sotkuiseen leikkaustyyliin.

Mikään ei tietysti ole kulttuuripersoonalle tai ”kulttuuripersoonalle” halpahintaisempaa huvia kuin euroviisujen mollaaminen. Arvostan vain musiikkia niin paljon että suhtaudun silmittömän ennakkoluuloisesti kaikkiin musiikkiin liittyviin kilpailuihin ja kilpailuun – myyntilistoja myöten. Mutta silti olin aikanaan aivan tohkeissani Lordin esityksestä ja jännitin loppukilpailun ääressä ihan poskettomasti. Siitäkin huolimatta, että kasarihardrock on minusta aina ollut joko tahattoman koomista tai sietämättömän tylsää musiikkia. Go figure, kuten muuan planeettamme etninen vähemmistö sanoo.

EDIT: Pistetäänpä loppuun minun ehkä kaikkien aikojen suosikkieuroviisuni. Mikä osaltaan selittää varmasti, miksi olin niin iloinen siitä että Lordi päihitti erään nimenomaisen laulajan…

Pipodisko

·

Muun muassa Neduissa tavallisesti korvalappustereoiksi kutsutusta laitteesta käyttämäni sana ”pipodisko” on hämmentänyt joitakuita. Todettakoon, ettei se ole omaa, öh, tuotantoani. Poimin sen joltakulta Rumban levyarvostelijalta varmaankin jo 80-luvun lopulla, kauan ennen omia avustaja-aikojani. Sana svengaa minun korvaani paremmin kuin kömpelö ”korvalappustereo”.

Ensimmäisessä julkaistussa suomennoksessani, Christopher Sandfordin Kurt Cobainissa, käytin levykansien kirjoituksista termiä ”hihanuotti”, joka tuntui herättäneen joidenkin lukijoiden pahennusta. Tämä ”sleeve noten” tahallinen väärinsuomennos tuli niin tutuksi Soundin ja vastaavien lehtien vanhan kaartin toimittajien teksteistä, etten oikeastaan edes etukäteen tajunnut, että sanassa on jotakin kummallista.

Itse suhtauduin korvalappustereoihin pitkään hyvin epäluuloisesti. Vaikka siihen aikaan kuuntelinkin kotosalla varsin paljon taustamusiikkia, ajatus pakonomaisesta tarpeesta täyttää myös liikkeelläoloaika taustamusiikilla ympäristön äänien sijaan tuntui… vähän epäterveeltä. Annoin periksi vasta vuonna 1988, jolloin lähdin suorittamaan siviilipalvelusta kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Hommasin kohtuullisen asiallisen kasettipipodiskon, joka osoittautuikin vallan miellyttäväksi junaseuralaiseksi. Koko matkaa ei aina jaksanut lukea, etenkin kun käytin usein yöjunia.

Sittemmin opin kuuntelemaan musiikkia myös kävelyretkillä. Korsossa 90-luvulla asuessani minulla oli muutamia vakiokävelyreittejä, joiden ”suorittaminen” kesti noin puolitoista tuntia. C-90-kasetti pipodiskoon ja menoksi: kasetti päättyi sopivasti siinä vaiheessa kun kotitalo alkoi lähestyä. Kun sittemmin rupesin avustamaan Rumbaa, levyarvostelujen tekemisen rutiiniin kuului äänittää arvosteltava levy ensimmäisellä kuuntelukerralla kasetille ja sitten selvittää myös, miten musiikki toimi jaloitellessa tai bussissa istuessa.

Itse laitteiden suhteen olen ollut jokseenkin konservatiivinen. Ensimmäinen kasetti-walkman kesti melkein kymmenen vuotta, ja sen lopulta hajottua hankin saman valmistajan uuden kasettimallin, joka palveli aina 90-luvun loppuun asti. Ensimmäinen omistamani cd-soitin oli sekin tosin kannettavaksi tarkoitettu, mutta ensimmäisen polven cd-laitteena se imaisi kuusi patteriaan tyhjäksi yhden tupla-cd:n kuuntelun kuluessa, joten se pysyi yleensä kiltisti kotosalla stereoihin kytkettynä, ja kesti sekin toistakymmentä vuotta. Vasta sen hajottua joskus vuosituhannen vaihteessa suostuin siirtymään cd-aikakauteen myös liikkuvassa kuuntelussa. Ensimmäinen cd-walkman toimi mainiosti kolmisen vuotta, kunnes putosi hattuhyllyltä kuolemaansa. (Yritin kyllä korjata, mutta murtunut kohta oli täysin toivoton muoviosa.) Seuraajansa on vieläkin toimintakuntoinen.

Mp3-aikakauteen siirtymistä hidasti pinttynyt epäluulo – tai itse asiassa omien korvien kertoma kuulohavainto – tiedostomuodon heikosta äänenlaadusta: kun on kerran oppinut kuulemaan sen missä kohti häviöllinen pakkaus tuo toistoon skröbyä, sitä on vaikeaa olla enää kuulematta. Sen jälkeen symbaalien vääristyneet äänet ja pätkivät kaikujen hännät pomppaavat korvaan aina. Näitä laatuongelmia voi tietenkin vähentää suhteellisen korvinkuulumattomiksi käyttämällä riittävän hyvää laatua: vaikkapa 256 kb/s -tason emppukolmoset ovat jo vallan kuunneltavia. Kun Sippi sai mp3-soittimen sisältävän työpuhelimen, hänen pikkuinen erillinen soittimensa jäi minun käyttööni ja siirtyi sen suuremmitta seremonioitta erinäisten aamuisten uimahallille kävelyretkien seuralaiseksi. Se mahtui taskuun huomattavan paljon sujuvammin kuin cd-soitinmöykky. Vähän myöhemmin vaihdoin itsekin kännykkää, ja yksi keskeinen valintakriteeri oli juuri mp3-soitin. Ynnä erillinen muistikortti.

Parin gigan muistikortin kapasiteetti on kuitenkin varsin vaatimaton silloin, jos äänenlaadun pitää kelvollisena. Valikoima on kuunneltu läpi varsin pian. Kasettien ja cd-levyjen kuuntelu oli tavallaan väistämättä albumikeskeistä, vaikka polttelin kyllä itselleni muutamankin greatest hits -levyllisen eri suosikkiartisteiltani. Mp3-kuuntelu painottuu taas väistämättä yksittäisiin kappaleisiin. Suurimman osan ajasta soittimessa – tai puhelimessa – olikin jonkinlainen yksityinen hittikimarasoittolista: biisejä, jotka tiesin jo valmiiksi mielialaan sopiviksi tai mielialaa sopivalla tavalla kohottaviksi. Mielialan muuttuessa valikoima piti vaihtaa. Lisäksi Nokian kuulokevahvistin oli jokseenkin heikkotehoinen, jolloin eri levytysten masterointien äänenvoimakkuuserot korostuivat turhan paljon: kun vehjettä oli pakko kuunnella täydellä teholla eikä reservejä ollut, vähän vähemmän lyttyyn limitoidut kappaleet kuulostivat selvästi hiljaisemmilta.

Jouluna minun pipodiskokulttuurissani alkoi sitten aivan uusi vaihe, kun kiltti kiltti joulupukki toi 120 gigatavun kovalevyllä varustetun hedelmätehtaan laitteen. Äänenlaatu parani melkoisesti, äänenvoimakkuusongelma ratkesi ja kuuntelutapa on muuttunut. Laitteen häviöttömällä (jee!) pakkaustavallakin levylle mahtuu sen verran musiikkia, että sitä pystyy kuuntelemaan tauotta yhteensä kahdeksisen päivää ennen kuin kaikki on kuultu.

Vehkeen musiikilla täyttämiseen käytetty ohjelma sitä paitsi asennoituu cd-levyiltä kovalevylle ja sieltä pipodiskoon ladattavaan musiikkiin albumin mittaisina kokonaisuuksina. Tämä antaa toisaalta mahdollisuuden kuunnella musiikkia taas samaan tyyliin albumi kerrallaan kuin kasetti- ja cd-pipodiskojen aikana. Toisaalta iso kapasiteetti mahdollistaa myös satunnaiskuuntelun, joka tuo korviin muutakin kuin vain niitä jo ennestään hyväksi havaittuja lauluja. Vaikutelma on vähän kuin kuuntelisi radiota, jossa äänetön, erinomaisen hyvällä musiikkimaulla siunattu* deejii arvuuttelisi: ”tunnistatkos, miltä levyltä tämä biisi on?” (En läheskään aina, mutta vehkeen näyttöä vilkaisemalla se selviää.) Olen cd-soittimien aikakauden alusta asti haaveillut sellaisesta monen levyn cd-laitteesta jolla pystyisi arpomaan yllättäviä kappaleyhdistelmiä peräjälkeen – jolloin olisi mahdollista löytää yllättäviä yhteyksiä tai yllättäviä eroja eri artistien ja musiikkityylien välillä – mutta ne ovat vieläkin turhan hintavia. Uusi pipodisko korvaa myös tämän puutteen.

Uudenlainen pipodiskon käyttötapa on johtanut kiehtoviin löytöretkiin omaan levyhyllyyn. Noiden reilun tuhannenkolmensadan cd:n joukossa on paljon kaikenlaista kivaa, jota ei ole tullut aikoihin kuunneltua: muun muassa kymmeniä Rumba-aikojen arvostelukappaleita, joista aikanaan tykkäsin sen verran, etten vienyt divariin arvion kirjoittamisen jälkeen. Nyt tuttavuus on mahdollista uudistaa.

(Hedelmännimisen yhtiön nettilevykauppaa tulee tuskin kovin kauheasti käytettyä. Vaikka samainen firma on lanseerannut pipodiskoihinsa häviöttömän pakkausformaatin, kaupasta saa vain häviöllisesti pakattua mp3-musiikkia. Ja iso osa näytti olevan vielä laadullisesti surkeaa 128 kb/s -pöperöä. Hyi.)

(* minulla on, kuten varmaan tiedättekin, itsellänikin erinomainen musiikkimaku. 😎 )

Romantiikkaa ja liukukitarointia

·

Mark Brend: Rock and Roll Doctor. Lowell George: guitarist, songwriter and founder of Little Feat. Backbeat Books, San Francisco 2002.

Innostuin Little Featista joskus 1980-luvun alkupuolella, samoihin aikoihin kun musiikillinen maailmani laajeni muutenkin moneen erilaiseen suuntaan. Tähän aikaan bändiä ei ollut olemassakaan: se koottiin uudelleen vasta jokunen vuosi myöhemmin, ja onnistuin uuden kokoonpanon näkemäänkin Roskildessa vuonna 1990. Taisin lähteä pois kesken encoreta, siinä vaiheessa kun muutenkin turhaan muniinpuhaltelu-jammailuun sortunut bändi kutsui lavalle (sinänsä mainion) kitaristin Jeff Healeyn ja alkoi jamitella eniten inhoamaani Feat-biisiä ”A Apolitical Bluesia”. Jammailu on ihan kivaa jos siinä on itse mukana soittamassa, mutta festivaalien päälava on moiselle puuhastelulle ihan väärä paikka. Sitä paitsi tältä keikalta – samoin kuin 1990-luvun lopulla näkemältäni Little Featin Tavastian-keikalta – puuttui jotakin aivan olennaista: laulaja/lauluntekijä/kitaristi/bändinjohtaja Lowell George (1945-1979).

Mark Brendin suppeahko elämäkerta toteaa, ettei Little Featista ole koskaan tullut ”oikeaa” kulttibändiä, kuten monista muista samanlaisia vaiheita kokeneista kohtalotovereistaan. Asiaa olisi kuulemma auttanut, jos Feat olisi hajonnut muutamia vuosia aikaisemmin (niin se kyllä hajosikin, mutta kokosi rivinsä uudelleen) tai että niiden viimeistenkin levyjen myynti olisi jäänyt täysin olemattomaksi. Asiaa ei tietenkään auttanut sekään, että tullakseen toimeen bändin jäsenet joutuivat repimään toimeentuloaan aivan muualta kuin lähinnä harrastukseksi laskettavasta bändistä, ja kohtuullisen hyvinä soittajina he sattuivat pärjäämään aika hyvin studiohommissa. Viimeisten levyjen turhanpäiväiset, ylipitkät rockjazzviritelmät ovat sitä paitsi tehneet bändille jälkijättöistä suosiota jatsipiireissä, mikä ei sekään edistä kulttibändistatusta. Brendin ja minunkin mielestäni Little Featin lumo on jossakin aivan muualla kuin soittotaidoissa ja hienoissa sointukuluissa.

Brendin elämäkerta painottuu, harvinaista kyllä, hyvin pitkälti musiikkiin ja sivuaa jopa jonnin verran soitto- ja laiteteknisiä asioita. Georgen yksityiselämä jää pitkälti rauhaan, siihen viitataan lähinnä siinä vaiheessa kun tolkuton bailaaminen, tupakointi ja kokaiinin käyttö alkoivat rapauttaa nopeasti nuoren miehen terveyttä ja veivät häneltä lauluntekemisen lahjan jo monta vuotta ennen kuolemaa sydänkohtaukseen 34-vuotiaana. Brend antaa ymmärtää osien rivien välissäkin, että monesti Featin sisäisenä valtataisteluna toisaalta Georgen ja toisaalta kakkoskitaristi Paul Barrèren ja kosketinsoittaja Bill Paynen välillä nähty johtajuuden liukuminen pois Georgelta johtui pitkälti siitä ettei Georgesta oikein ollut siinä vaiheessa johtamaan yhtään mitään: hän otti komennon käsiinsä taas hienon livelevyn Waiting for Columbusin viimeistelyvaiheissa. Siinä vaiheessa Feat oli kuitenkin hajonnut (taas!) ja Georgen soolourakin päättyi ennen kuin oli päässyt kunnolla vauhtiin.

Little Feat on merkittävä bändi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin bändin levyiltä löytyy tylsemmän materiaalin lomasta melkoinen liuta todella kauniita lauluja. Osa on kuultu sittemmin (ja jo 70-luvun alussa) muiden cover-versiohitteinä, melkoinen osa on sen verran omintakeisia ettei niitä ole ollut kovinkaan helppoa versioida. Toiseksi bändin taito yhdistellä monenlaisia tyylisuuntia – ensin autotallirockia, bluesia,  psykedeliaa ja kantria, sittemmin myös neworleansilaista polyrytmiikkaa, maailmanmusiikkia ja jazzia – oli osaltaan hälventämässä tyylisuuntien siihen asti tiukkoja raja-aitoja. Muusikkona Lowell George kehitti slide-kitaransoittoa myös aivan uusiin suuntiin siihenastisesta blues-traditiosta. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Sonny Landreth soittaisi niin kuin soittaa ilman Georgen vaikutusta. Little Featin levyillä ja keikoillakin mukana olleen Bonnie Raittin kohdalla vaikutteet ovat tietysti myös aivan ilmeisiä. Olen itsekin melkoinen liukukitaroinnin fani (ja yrittänyt itsekin jonnin verran opetella tätä soittotekniikkaa), ja runsas, tyylikäs slide-soundin käyttö lienee alun perinkin ollut niitä asioita jotka Featissa minuun vetosivat.

Mark Brendin elämäkerta on suppea ja ehkä vähän pinnallinen johdatus kiinnostavan artistin musiikkiin ja lyhyeen elämään. Ei ensiluokkainen teos, mutta eipä Lowell Georgesta liene parempaakaan kirjoitettu.

Laitetaan loppuun muutama YouTubesta löytynyt Little Feat -livepätkä bändin parhailta päiviltä:

Rock and Roll Doctor vuodelta 1975 (jota ei saa upotettua sivuun, näjemmä)

Fat Man in the Bathtub:

Ja loppuun teknisesti kammottavan huono videopätkä ”Long Distance Lovesta” – biisi on kuitenkin nätti kuin mikä:

Toinen kuulokulma

·

Michael Paul Stavrou: Mixing with Your Mind. Flux Research Pty Ltd., Australia 2003-2007. ISBN 0-646-42875-6.


Onneksi en ole enää kaksikymmentäkaksivuotias enkä äänittäjä. Tämän kirjan luettuani minusta tulisi jokseenkin sietämätön studiokumppani. Minä olin jo aivan riittävän rasittava luettuani tuon ikäisenä fysiikan opiskelijana Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenancen. No, ko. kirja oli kyllä myös tärkein innoste vaihtamaan tiedekuntaa ja opiskelemaan filosofiaa…

Stavroun kirjassa on jotakin samaa, mutta huomattavan paljon spesifimmällä ja ammattimaisemmalla tasolla. Tämä ei ole mikään äänittämisen tai miksaamisen perusoppikirja, vaan lähtee pitkälti siitä, että lukijalla on ainakin jonkinlaiset perustiedot studiotyöskentelystä ja mielellään jonkin verran kokemusta äänittämisestä. Kotistudiopuuhastelu kyllä riittää. Alunperin kyse oli australialaisessa AudioTechnology-lehdessä ilmestyneestä kolumnista, joka sitten lukijapalautteen myötä laajeni kirjaksi. Syntyhistoria selittää myös jossain määrin epäjohdomukaisen ja poukkoilevan esitystavan: toisaalta Stavroun tavoitteena on nimenomaan saada lukija suhtautumaan ääneen ja äänenkäsittelyyn uudella ja normaalirutiineja epälineaarisemmalla tavalla. Tai, kuten lattea selitys kuuluu, äänittämään ja miksaamaan sillä toisella(kin) aivopuoliskolla.

Siinähän kieltämättä onnistuu. Syntyy melkoinen houkutus kokeilla esimerkiksi sitä, onko todella helpompaa miksata moniraitaäänityksen tasot ja taajuuskorjaukset (ehkä kompressointikin), jos kappaletta kuuntelee takaperin. Tai auttaako äänenvoimakkuuden muuttaminen taimi- tai vireongelmiin.

Pohjimmiltaan Stavrou, kokenut kehäkettu, haluaa välittää samanlaista asennetta mitä minä, kokematon wannabe, olen halunnut välittää Kotistudio-kirjalla: On ihan hyvä tietää, mikä on ”oikea” tapa tehdä asioita, mutta toisinaan ”oikea” tapa on lopputuloksen saavuttamisen kannalta aivan väärä tapa. Aina pitäisi olla valmius kokeilla erilaisia tapoja. Kotistudiossa se vain sattuu olemaan helpompaa ja halvempaa kuin oikeassa studiossa, jossa taksamittari raksuttaa.

Kirja on enemmän tai vähemmän omakustanne, joten sitä voi olla hankalaa hankkia kirjakaupoitse (edes amazonitse). Kannattaa mieluummin tehdä tilaus suoraan kirjailijan omien sivujen kautta.