Tutustuin Leonard Coheniin ensin ideana, sitten vasta hänen musiikkiinsa. Cohen kuului niihin ns. vanhemman polven artisteihin, joita 1980-luvun alussa kuului diggailla. Kun sitten sain hankituksi ensimmäisen levyni – kokoelmaksi harvinaisen arvostetun, keltakantisen Greatest Hitsin – ymmärsin kyllä, miksi mies on niin maineessa. Vähän myöhemmin satuin näkemään televisiosta tuoreen ”Hallelujahin” videon, ja kappale upposi minuun jotakuinkin laakista. Se oli kokoelman introverttejä ja synkkiä kitaraballadeja sovitetumpi ja valoisampikin, mutta (etenkin sitten kun sain tekstin eteeni) yhtä kaikki herkullisen ironinen, julmakin.

Sittemmin Cohen-suhteeni on ollut hieman satunnainen – pääosin arvostava, mutta joskus välinpitämätön. I’m Your Man tuli hankittua tuoreeltaan Various Positionsin diggailun jäljiltä, The Future jäi oikeastaan kokonaan väliin, Ten New Songs tuli Rumban arvostelukappaleena, sai minulta vähän välinpitämättömän käsittelyn ja lähti arvion kirjoittamisen jälkeen divariin (joskin hankin sen taannoin uudestaan, kun kohtuuhintaan sain). Tulin nähneeksi Cohenin bändeineen Roskildessa joskus 1990-luvun alkupuolella. Setti jäi mieleen ”ihan kivana” ja siitä, että Cohen yritti laulaa bluesia, johon hänen äänialansa ei oikein yltänyt. (Hänen pianistinsa sai setissä hyvin tilaa ja lauloi loistavasti bluesia – lieneekö hän ollut Cohenin kanssa edelleenkin yhteistyötä tekevä Sharon Robinson?) Diggailuaste alkoi kuitenkin sitten kohota niin paljon, että parin vuoden takaisen Helsingin konsertin missaaminen nyppi tosi pahasti – niin pahasti, että hankimme Sipin kanssa liput Cohenin konserttiin Lissabonin Atlântico-salissa viime heinäkuun lopussa.

(Kyseinen konsertti on sikäli harvinainen viime vuosien live-kokemuksistani, etten kirjoittanut siitä mitään blogiin. Tämä johtui ennen kaikkea äidin kuolemasta pari päivää aikaisemmin. Sanottakoon nyt, että konsertti oli odotusten veroinen, hieno kokemus – joskin lievästi sanottuna  vähän yllätyksetön sen jälkeen kun olimme nähneet hienon Live in London -dvd:n. Ainoa yllätys oli tallenteella kovin hauraalta näyttävän Cohenin ilmeisen hyvä kunto: lavalle tullessaan tai sieltä poistuessaan hän juoksi, hypähteli, tanssahtelikin.)

Cohen on vaikuttanut aina kiinnostavan ristiriitaiselta persoonalta: Juutalainen zen-munkki. Arvostelumenestyksiä kirjoittava kanadalaisen kirjallisuuden nouseva tähti, joka kolmekymmentä täytettyään luopui valokuvamallityttöystävästään ja asumisesta Hydran saarella ryhtyäkseen laulaja/lauluntekijäksi. Ira B. Nadelin kirjan Leonard Cohen – Elämäkerta (Various Positions – A Life of Leonard Cohen; suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2010) jälkeen hänen hahmonsa tuntuu entistäkin ristiriitaisemmalta. Kuuban vallankumouksen entisestä ihailijasta kasvoi välillä pasifisti, välillä Israelin  äärioikeistolaisen väkivaltapolitiikan avoin tukija. Naisilleen nöyriä, itsetutkiskelevia rakkauslauluja kirjoittanut trubaduuri tuntuu olevan oikeassa elämässä lähes perverssi seksimaanikko – joka on toisinaan pyytänyt häntä haastattelevia naistoimittajia riisuuntumaan tai edes näyttämään tissinsä – ja täysin kyvytön ylläpitämään minkäänlaisia naissuhteita kuin pakon (esimerkiksi yhteisten lasten) sanelemana. Cohen ei tunnu pystyvän nauttimaan kunnolla edes menestyksestään, tapahtui se sitten kirjallisella tai musiikillisella puolella.

Nadelin elämäkerta ei ole mikään Goldman-tyylinen roskatunkioiden rääppimisteos. Se on tehty yhteistyössä Cohenin kanssa, ja Cohen on sekä pyytänyt lähipiiriään puhumaan Nadelin kanssa että antanut tämän käyttöön julkaisemattomia kirjoituksiaan. Päähenkilö on ollut mukana myös toimitusvaiheessa. Ilmeisesti hän on itsekin pohtinut omaa minäänsä ja sen monia, yhteensopimattomia puolia, joten tällainen ristiriitaisen ja monisärmäisen kuvan antava teos saattaa olla hänelle hyvinkin mieleen. Nadel ei yritä selittää kaikkea lapsuuden traumoilla (kuten isän vakavalla sairaudella ja kuolemalla Leonardin ollessa vasta yhdeksän) tai Cohenin eri aikakausien päihderiippuvuuksilla (ei, kyse ei todellakaan ole ollut pelkästään punaviinistä).

Monissa suhteissa kirja poukkoilee vähintäänkin yhtä paljon kuin Cohenin hämmentävä ura, mikä tekee kronologian seuraamisen joskus ns. haastavaksi. Elämäkerta on kirjoitettu alkuaan jo vuonna 1997, minkä jälkeen Nadel on tehnyt siihen laajan täydennyksen vuonna 2006, jolloin edelleen jatkuva konserttikiertueiden sarja oli vasta suunnitteluvaiheessa. Cohenin viimeisten puolentoistakymmenen vuoden musiikille hyvin keskeinen henkilö Sharon Robinson jää myöskin näiden jälkisanojen sivuhuomautukseksi. Kun kerran yhden yön suhteitakin on kerrottu nimiä myöten, olisi ollut kiinnostavaa tietää onko perää siinä, että Robinsonin ja Cohenin suhde olisi muutakin kuin ammatillinen (mikä olisi kirjan teemojen suhteen sikäli mielenkiintoista, että kyseessä olisi ilmeisesti Cohenin elämän ensimmäinen edes jotenkin toimiva pitkäaikainen suhde…)

Kaikkine puutteineenkin Nadelin elämäkerta on antoisaa luettavaa, etenkin meille jotka parhaillaan odottavat Cohenin uutta Helsingin keikkaa aivan tuossa lähitulevaisuudessa.

Ei tällaisella ilmalla ole mitään mahdollisuuksia kykkiä työhuoneessa, missä tietokoneen neliydinprosessori kuumentaa ilman vieläkin polttavammaksi ja tietokoneen tuulettimet puskevat sitä huoneilmaan. Pakko viettää iltapäiviä joko lakkaamalla kitaraprojektia – taloyhtiön nikkaritila on maan alla ja sitten viileä – tai istuskella pergolassa tai kirsikkapuun katveessa lukemassa.

* * *

Robert ja Patricia saapuvat molemmat New Yorkiin kesällä 1967. Molemmat ovat asunnottomia, rahattomia, työttömiä, nälkäisiä, yksinäisiä. Patricia on juuri toipunut teiniraskaudestaan ja esikoistyttönsä adoptoinnista pois hänen elämästään heti synnytyksen jälkeen. Robertilla on hyvin vaikeat välit vanhempiinsa ja katoliseen uskoon. He tapaavat toisensa sattumalta, ystävystyvät, rakastuvat. Löytävät tilapäisiä työpaikkoja ja jonkinlaisen kämpän,  sitten toisen, sitten he onnistuvat saamaan pikkuruisen huoneen legendaarisesta Chelsea-hotellista. Molemmilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia kunnollisia tulevaisuudensuunnitelmia, he ovat ”pelkkiä kakaroita”, kuten joku ohikulkija toteaa. Molemmat kyllä tietävät haluavansa tehdä taidetta. Robert keskittyy alusta alkaen kuvataiteisiin, Patricia alkaa tehdä kuvien lisäksi runoja. Vähitellen hän alkaa yhdistellä Rimbaudin ja Baudelairen vaikutteisiin viehtymystään rock-musiikkiin. Suhde ei kestä suhteena kuin pari vuotta – Robert alkaa itsekin tajuta olevansa homoseksuaali – mutta siitä syntyy elinikäinen ystävyys. Vaikeiden vuosien aikana kohdalle sattuu satunnaisia tuttavuuksia ja ihastuksia, jotka myöhemmin tönäisevät heitä suuntiin, jotka jälkiviisauden valossa vaikuttavat ”oikeilta”. Slim Shadow -nimeä käyttänyt rumpali osoittautuu Sam Shepard -nimiseksi näytelmäkirjailija–perheenisäksi, mutta vaikka suhde ei kestäkään kauan, se vie Patrician esiintymään ja kirjoittamaan. Robert löytää lopulta itselleen varakkaan poikaystävän ja mesenaatin. Patricia kirjoittaa Rolling Stonen ja Creemin kaltaisiin rocklehtiin, saa sitä kautta arvostusta ja kollegastaan Lenny Kayesta kokeilunhaluisen sähkökitaristin tukemaan lausuntaa ja lauluja yhdisteleviä esityksiään. Eräänlaiseksi tienhaaraksi muodostuu Robertin ottama valokuva Patrician ensimmäisen albumin kanteen: sen jälkeen sekä Robert Mapplethorpe että Patti Smith jatkavat omaa, itsenäistä uraansa, mutta ystävyys kestää aina Robertin kuolemaan pitkän sairauden jälkeen vuonna 1989.

Ensimmäinen suomennettu Patti Smithin kirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) ei ole varsinaisesti muistelmateos eikä taiteilijamuotokuvakaan. Se on kumpaakin, mutta ennen kaikkea se on kertomus huono-onnisesta rakkaussuhteesta kehittyneestä vahvasta ystävyydestä. Smith valottaa kyllä molempien taustoja ja molempien itsenäisiä tekemisiä, mutta ennen kaikkea heidän yhteisen tarinansa taustoittamiseksi. Samalla kirja on mukana olleen kuvaus New Yorkin, Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin sittemmin glorifioiduista underground-piireistä eräänlaisena välikautena, Andy Warholin hovin kulta-ajan jälkeen, mutta ennen punkin ja uuden allon puhdistavaa energiaa. Smith ei suoranaisesti romantisoi, mutta hän tunnustaa kyllä väriä vilpittömänä fanina omille sankareilleen ja muusilleen: Janis Joplinille, Jimi Hendrixille Jim Morrisonille, Bob Neuwirthille ja Robert Mapplethorpelle. Hän on ilmeisesti pitänyt päiväkirjaa suuren osan kuvaamastaan aikakaudesta, mikä selittää muistikuvien tarkkuuden – sen lisäksi, että hän monista aikalaisistaan poiketen pysyi enimmäkseen erossa ainakin vahvemmista aineista.

Etukäteen oletin 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaumuksella perehtynyttä Antti Nyléniä jotakuinkin täydelliseksi suomentajaksi tälle kirjalle. Pääsääntöisesti jälki onkin ihan hyvää, mutta joissakin kohdin kustannustoimittaja olisi kyllä saanut olla punakynäisempi, kun englannista suomeen niin kiusallisen helposti livahtavat anglismit hyppäävät silmille. (Tiedän kyllä langenneeni samaan ansaan itsekin niin kovin monta kertaa, omien kustannustoimittajieni kanssa. Vieraan tekstissä ne vain erottuvat paljon selvemmin.)

Joka tapauksessa kirja toimii; se on haikeankaunis kuolinvuoteella annetun lupauksen täyttymys, ajankuvaa ja välittämistä täynnä. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa jotakin näin hienoa niistä (entisistä ihastuksista ja nykyisistä) ystävistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin minulle tärkeitä.