Olen pari kertaa aiemminkin viitannut A Glance beyond Nature -projektiin. Kyseessä on viiden kappaleen jatkumosta koostuva äänite, jossa olen toiminut toisena sovittajana, äänittäjänä, toisena tuottajana, basistina, lyömäsoittajana ja hivenen taustavokalistina ja baritonikitaristinakin. Projektin varsinainen pääjehu – säveltäjä, sanoittaja ja toinen tuottaja – on aikaisemmin Samratissa* rumpuja soittanut Oskari Jakonen.**
Puolentoista vuoden äänittelyjen ja editointien jälkeen ollaan niin pitkällä, että joukko kortensa kekoon kantaneita kokoontui eilisiltana meille kuuntelemaan lähes valmiiksi miksattua ja masteroitua tuotosta. Ehdin stressata tilaisuutta melkoisesti etukäteen, etenkin kun tietokone alkoi ns. käyttäytyä ja tuotti huomattavia vaikeuksia lopullisten miksausten ja pikaisen koemasteroinnin teossa. Stressaamisen syitä on tietysti muitakin. Paikallaolijoista osa kuuli nyt ensi kertaa, millaisen kokonaisuuden osana heidän suorituksensa sitten lopulta kuuluvat. Etenkin laulajien on usein hyvin vaikeaa suhtautua siihen miltä oma ääni kuulostaa tallenteella, ja nyt kuulolla olivat kaikki viisi projektissa laulanutta. (Tai kuusi, jos minun muutama kuiskaukseni lasketaan mukaan.) Sovitukset ovat eläneet äänitysten myötä, ja miksauksessa on joistakin kohtaa pudotettu pois yhtä ja toista sellaista, joka soi mukana silloin kun he olivat osuuttaan esittämässä. Uusia asioita oli tullut myös tilalle.
En ollut onneksi joutunut hieromaan säätöjä yksin, vaan Oskarin lisäksi kommentoimassa on ollut kaiken matkaa eniten studiokokemusta omaava laulaja Kim. Aloin itsekin luottaa jälkeen, kun viimeisen tapaamista edeltävän viikon kommentointi alkoi paneutua erään yksittäisen sellonsävelen artikulaatioon ja erään yksittäisen säkeen yksittäisen sanan loppuäänteen heikkoon kuulumiseen. Vaikutti siis siltä, että miksaus alkoi olla jotakuinkin kohdallaan.
Tyytyväiseltä vaikutti lauantain kuulijakuntakin. Osa pelkäsi etukäteen tiettyjä, äänittäessä vaikeilta tuntuneita kohtiaan, mutta vaikutti helpottuneelta kuultuaan miten ne sittenkin soivat kokonaisuuden osana vallan mallikkaasti. Kyllä parannettavaakin löydettiin, mutta oikeastaan vähemmän kuin etukäteen kuvittelinkaan. Nyt minä ja Oskari pidämme parin viikon tauon näiden raitojen kuuntelemisessa, jotta pystyisimme kuulemaan hommaa vähän tuoreemmin korvin sitten kun viimeistelemme jutun lopulliseen julkaisukuntoon.
Alkuun viiden biisin jatkumo tulee kuultavaksi omilla nettisivuillaan***, ja jos kiinnostuneita on tarpeeksi, siitä prässätään myös cd-julkaisu. Vaikka kaikilla mukanaolijoilla on omatkin ”varsinaiset” musiikkiprojektinsa, ei ole ollenkaan poisluettua etteikö tämäkin hanke jatkuisi ainakin jossain muodossa. Itse asiassa eilen puhuttiin myönteisessä hengessä jopa live-keikkailun mahdollisuudesta. Se olisikin aikamoinen operaatio, sillä mukana on ollut melkoinen orkesteri: rumpali/kosketinsoittaja, basisti/lyömäsoittaja, kitaristi, saksofonisti, huilisti/laulaja, klarinetisti, sellisti, viulisti ja vielä neljä laulusolistia. Ryhmän keikkakalenterin – ja treenien – pitäisi ottaa huomioon porukan asuminen eri paikkakunnilla, opiskelu eri oppilaitoksissa, työpaikat, puolisot ja lapset.
Se merkitsisi myös sitä, että itse kunkin pitäisi opetella soittamaan ja laulamaan nämä biisit sekä (jotta keikka kestäisi yli puoli tuntia) liuta muitakin, alusta loppuun. Äänitettäessä ollaan voitu keskittyä yhteen palaan kerrallaan, hioa se kohdalleen ja siirtyä vasta sitten seuraavaan.
Kukaan ei ole laskenut tähän vajaat kaksikymmentäseitsemän minuuttia pitkään projektiin, soittamiseen, laulamiseen, treenaamiseen, sovittamiseen, miettimiseen, äänittämiseen, säätämiseen, miksaamiseen, editoimiseen, ja masterointiin käytettyä tuntimäärää. Kokeneet ammattilaiset olisivat epäilemättä selviytyneet merkittävästi lyhyemmässä ajassa, mutta työpäivä- ja työtuntimäärä olisi silti ollut aikamoinen. Tuskin kukaan tähän mukaan lähtenyt on koskaan kuvitellut, että teosto- tai gramex-korvaukset kattaisivat mitenkään kenenkään työpanosta. Tätä on tehty kiinnostuksesta musiikkiin, rakkaudesta. Tuskin kukaan meistä siltikään jaksaa tämänkään jälkeen ymmärtää niitä ”kaikkimullehetinytilmaiseksinetistä”-bimboja, joiden mielestä ammattimaiset musiikintekijät tienaavat liikaa.
___
* Tuolta Samratin MySpace-sivulta löytyvä videoklippi on muuten minun kuvaamani: täsmälleen ensimmäinen kerta, kun olen käyttänyt digitaalista videokameraa. Se hankittiin hetkeä ennen kyseistä keikkaa ja ehdin juuri ja juuri kaivaa sen paketista ja saada toimimaan ennen kuin bändi aloitti.
** Satun olemaan Oskulle sekä eno että sylikummi. (Hänen syntymänsä aikoihin kuuluin vielä evlut-kirkkoon.) Kerroin taannoin eräissä bileissä vanhalle kaverille tästä projektista, ja hän totesi, että ”siinä on kummin valinta sattunut kohdalleen.” Enpä ollut asiaa ajatellutkaan, mutta oikeassahan hän taisi olla. Luulisin.
*** Ilmoittelen osoitteen sitten aikanaan, älkää huolehtiko.
Lahoressa vuonna 1963 syntynyt Salman Ahmad pääsi näkemään maailmaa tavallista enemmän jo lapsena, koska hänen isänsä työskenteli Pakistanin lentoyhtiössä PIA:ssa. Ahmadin teinivuodet perhe asui Tappanissa New Yorkin lähellä. Eräänä päivänä ”Sal” tuli ostaneeksi konserttilipun Madison Square Gardeniin koulukaveriltaan Danny Spitziltä*. Lipun ostaja ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut konsertin tähteä, englantilaista yhtyettä nimeltä Led Zeppelin. Siitä päivästä lähtien Sal Ahmad halusi tulla rockkitaristiksi.