Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Egyptin tapahtumien vuoksi kuunneltakoon tänä sunnuntaina legendaarisinta egyptiläislaulajaa, jonka nimi translitteroidaan usein muodoissa Umm Kulthum, Oum Kalthoum tai Oum Kalsoum. (Ymmärtääkseni riippuu siitä, minkä arabiankielen murteen ääntämyksen mukaan mennään.) Tämä setti on äänitetty Pariisissa vuonna 1967.
Tässä vetosi minuun myös YouTuben kommentti:
I have the chills. I romanced my wife to this music when we first met. Iam a black man from new orleans, she is a native eskimo from alaska. My friend from Bahrain gave me the album. we do not know the words but we felt its beauty. Thank you for the translation. i have arabic friends who dont like to listen to it because it makes them cry. I now understand.
Naamattukaveri linkitti videopätkän Jackson Brownen ”Running on Emptystä”. Tuota kappaletta – ja samannimistä albumia – olen itsekin kuunnellut vuosien mittaan melkoisen paljon, vaikken muuten juurikaan perusta Brownen tuotannosta. Running on Empty (1977) on jotakuinkin maailman definitiivinen ”rockbändi laulaa rockbändin kiertueella olemisesta” -albumi, ja asiaankuuluvasti äänitetty kiertueella: lavalla, soundcheckeissä, hotellihuoneissa ja keikkabussissa.
Lainasin albumin luokkakaveriltani Olli-Pekalta hänen suosituksestaan, jota ehkä vähän ihmettelin: O-P kuunteli siihen aikaan enimmäkseen punkkia ja uutta aaltoa, ja Jackson Browne oli siinä vaiheessa kyllä täysin kiistaton vanha pieru, Kalifornian hippi ja juuri sitä lajia, joka muutti musiikin sanoman muodosta ”mulla on iso muna, nussitaan” muotoon ”olen herkkä, rakastele kanssani”, kuten vanha kansa asian ilmaisi. Mutta toisaalta tämä Brownen albumi on kestänyt aikaa siinä missä uuden aallon parhaimmistokin.
Mutta ei soiteta tänään Jackson Brownea, vaan hänen pitkäaikaista bändikaveriaan, jota kuulin ensi kertaa juuri tuolla levyllä. Kyseessä on tietenkin Polyesterin Prinssi, armoitettu slide-kitaristi, steel-kitaristi ja viulisti David Lindley, jonka ensimmäisestä soololevystä El Rayo-X innostuin vuonna 1982 aivan tavattomasti.
”Mercury Bluesista” innostuin aikanaan itse asiassa niin paljon, että sanoitin sen suomeksi ensimmäiselle bändilleni Kumpula-projektille:
Kertokaa mistä sitä saa
mitä maksaa – kaikki haluaa
Kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa
Joku sen sai, kehui totta kai
maanantaista lauantai:
Kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa
Samoihin aikoihin Pave Maijanen tietenkin levytti(kin) sen nimellä ”Pakko saada BMW”… no, kappalehan ei ole Lindleyn originaali, vaan alunperin K. C. Douglasin ”Mercury Boogie” vuodelta 1949.
David Lindley joka tapauksessa näyttää tässäkin videopätkässä, että steel-kitara kelpaa oivasti vähän roheampaankin meininkiin kuin vain ulisemaan imelien kantrijollotusten taustalla. Moinen instrumentti onkin ”tämän rakennan seuraavaksi” -listallani kakkosena tai ykkösenä…
Hienon konserttisyksyn jälkeen myös keväästä näyttäisi tulevan vallan vaikuttava, jälleen kerran paljolti Savoy-teatterin tasokkaan tarjonnan ansiosta.
En ole juurikaan kuullut Blind Bloys of Alabamaa, ehkä jokusen biisin sieltä täältä ja tietysti bändin kontribuutiota Peter Gabrielin levyllä ja dvd:llä. Bändin maine on kyllä tuttu, ja tämä vaikutti jälleen sopivalta tilaisuudelta ottaa käyttöön aikanaan Al Greenin Roskilden-keikalla hyväksi havaittu maksiimi: ”Kun on tarjolla kunnon gospelia, kannattaa tulla uskoon ainakin sen konsertin ajaksi.” Vaikka monet amerikkaiskirkot ovat opiltaan ja asenteeltaan vähintäänkin yhtä vastenmielisiä kuin talebanit pahimmillaan, amerikkalainen hengellinen musiikki on, parhaimmillaan, silkkaa loistavuutta.
Ja vuonna 1939 perustettu Blind Boys of Alabama on kiistämättä gospelin parhaimmistoa, sitä siipeä joka on kaveerannut monen alan muusikoiden kanssa ja toiminut (Staplesin perheen tavoin) 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä. Eilen nähdyssä kokoonpanossa ainoa alkuperäinen jäsen on laulaja ja juontaja Jimmy Carter (ei, ei se entinen presidentti), mutta bändijatkumo on ilmeisesti kantanut kaikki nämä 70 vuotta. Matkalla mukaan on tarttunut liuta muidenkin tuotannosta tuttuja lauluja: tämän tason bändin kohdalla on kuitenkin puhuttava ”tulkinnasta”, ei ”coveroinnista”.
”We don’t like to play to a conservative crowd. We like to play to a loud crowd”, Carter ilmoitti heti alkuunsa. Ja yleisö olikin mukana. Miksi ei olisi ollut? Tällaisesta musiikista saa paljon enemmän irti kun ottaa kroppaa mukaan edes käsien yhteenhakkaamisen verran.
Vanha Rumba-tuttava linkitti Naamattuun Carmelin ”Sally”-klassikon, joten tässä tämä myös teidän iloksenne. Kuvanlaatu ei ole kaksinen, mutta viesti välittyy. Jos minä joskus kuolen, haluan tällaiset hautajaiset!
Carmel (laulaja Carmel McCourt, basisti Jim Parris ja rumpali Gerry Darby) tuli nähtyä livenä Kaivopuistossa joskus vuoden 1984 tietämissä joillakin rauhanfestareilla. Upea The Falling -albumi (jolta löytyy myös toinen ikiklassikko ”I’m Not Afraid of You”) ilmestyi vasta myöhemmin, ja Carmelista tuli jälleen yksi hieno bändi jonka näin livenä tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Niin musiikkia pitääkin kuunnella.
Ei ole ihan helppoa elättää itseään rockmusiikin tekemisellä suotuisissakaan olosuhteissa. Entistäkin hankalammaksi homma menee, jos sattuu olemaan Yhdysvalloissa nuoruutensa viettänyt, pakistanilainen uskovainen muslimi, joka musiikin tekemisen ohella haluaa kaataa raja-aitoja ja estää (suunnan tai toisen) ääriliikkeitä kaappaamasta uskontoaan ja uskontonsa käsitteitä käsikassaroikseen. Esimerkiksi käsitettä jihad, jonka pitäisi tarkoittaa pikemminkin samaa kuin kristillinen ”kilvoittelu” eikä ”pyhää sotaa”. Tästä syystä Salman Ahmad halusi pitää sanan omaelämäkertansa Rock & Roll Jihad (Free Press, 2010) nimessä.
Lahoressa vuonna 1963 syntynyt Salman Ahmad pääsi näkemään maailmaa tavallista enemmän jo lapsena, koska hänen isänsä työskenteli Pakistanin lentoyhtiössä PIA:ssa. Ahmadin teinivuodet perhe asui Tappanissa New Yorkin lähellä. Eräänä päivänä ”Sal” tuli ostaneeksi konserttilipun Madison Square Gardeniin koulukaveriltaan Danny Spitziltä*. Lipun ostaja ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut konsertin tähteä, englantilaista yhtyettä nimeltä Led Zeppelin. Siitä päivästä lähtien Sal Ahmad halusi tulla rockkitaristiksi.
Unelmat romahtivat ensimmäisen kerran, kun perhe joutui (jälleen isän työn vuoksi) muuttamaan takaisin Pakistaniin vuonna 1981 ja bändikaverit jäivät taakse. Vanha kotimaakin oli muuttunut toisenlaiseksi kuin lapsuuden ajan muistoissa: kenraali Muhammad Zia ul-Haqin diktatuurin myötä maahan oli juurtunut saudiarabialaisperuinen wahhabistinen fundamentalistiliike, jota tähän aikaan tuki myös Yhdysvallat: kaikki, mikä vastusti silloista Pahan Valtakuntaa Neuvostoliittoa, sai jenkkien siunauksen, ja rajan takana Afganistanissa islamistikapinalliset kävivät parhaillaan sotaa Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Pakistanissa kaikki oli kiellettyä, ja jos ei diktaattori kieltänyt, niin ainakin kiihkoilijat. Salman Ahmadin ensimmäinen konsertti päättyi siihen, että fundamentalistit rikkoivat hänen rakkaan kitaransa.
Perheensä toivomuksesta (ja saadakseen tulevan vaimonsa Saminan perheen suostumaan avioliittoon) Ahmad opiskeli lääkäriksi, mutta kitaran ja musiikintekemisen lumo ei kadonnut. Eräänlaisena rauhanomaisena Zian diktatuurin vastaisena maanalaisena liikkeenä alkanut Pakistanin rockmuusikkoyhteisö synnytti lukuisia bändejä, ja Ahmad oli lopulta mukana Vital Signsissa, joka teki historiaa olemalla ensimmäinen Pakistanin televisiossa esiintynyt rockbändi. Tällöin Zia oli jo kuollut ja Benazir Bhutton pääministerikausi näytti vielä lupaavalta, ennen kuin Bhutto sortui korruptioon ja islamistien mielistelyyn – kuten seuraajansa Nawaz Sharifkin, Ahmadin entinen krikettijoukkuetoveri.
Vital Signsista erottuaan Ahmad oli perustanut laulaja Ali Azmatin kanssa Junoonin, jossa hänen missionsa oli yhdistää suufilaisen qawwali-musiikin ja rockin aineksia: tyylilajia on sittemmin kutsuttu sufi-rockiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin trioon liittyi Pakistaniin muuttanut Tappanin coverbändien aikainen soittokaveri, kitaristi/basisti Brian O’Connell. Junoonin esiintymisiä ja levyjä kiellettiin Pakistanissa eri aikoina eri syistä: siksi että lauluteksteissä käytettiin suufilaisia uskonnollisia ja/tai pakistanilaisten kansallisrunoilijoiden tekstejä, siksi että Junoon veljeili intialaisten kanssa ja keikkaili Intiassa, siksi että keikkayleisössä naiset ja miehet olivat sekaisin, siksi että rock oli länsimaista hapatusta – tai siksi, että fundamentalistien mielestä kaikki musiikki, tyylilajista tai sanomasta riippumatta, oli Saatanasta.
Mutta Junoon sinnitteli ja sai puolelleen yhä enemmän kuulevia korvia Pakistanin ohella myös naapurimaasta Intiasta (huolimatta siitä että virallinen Intiakin paheksui ”vihollismaan” musiikin kuuntelua) ja länsimaista: Junoon kierteli Yhdysvalloissa alkuun pakistanilaissiirtolaisten parissa ja vähitellen yhä isommilla estradeilla. Bändi soitti vuonna 2000 hienon keikan Roskilden festivaaleilla, ja onneksi minäkin satuin poikkeamaan kyseiselle lavalle vilkaisemaan bändiä, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Keikka nimittäin oli todella komeaa kuunneltavaa ja katsottavaa.
Vuotta myöhemmin WTC-iskut palauttivat asenteet molemmin puolin takaisin mustavalkoiseen aikakauteen, ja YK:n hyvän tahdon lähettilääksi nimetty Ahmad joutui osittain aloittamaan asennemuokkauskampanjoitaan alusta uudelleen. Yhdysvaltain ja Pakistanin kaksoiskansalaisuus on tehnyt hänelle helpommaksi liikkua (kuviteltujen) rintamien molemmin puolin, mutta vaaratonta elämä ei ole ollut.
Ahmadin omaelämäkerran kerrontatyyliä voi hyvällä syyllä pitää jotakuinkin omahyväisenä. Mutta toisaalta – eipä omahyväisyyttä ole esimerkiksi Lemmynkään omaelämäkerrassa pidetty minään syntinä, ja Salman Ahmadilla on sentään aika paljon enemmän perusteita itsetyytyväisyyteen. Lukemisen (ja kääntämisen!) arvoinen kirja, joka tarjoaa myös näkökulmia ainakin minulle heikosti tuttuun Pakistanin lähihistoriaan.
Pistetään tähän perään Salman Ahmadin (joka lienee nykyään Junoonin ainoa ”virallinen” jäsen Azizin ja O’Connellin lähdettyä omille teilleen) yhdessä intialaistähtien (intialaisen klassisen musiikin laulajatar Shubha Mudgal ja näyttelijätär Nandita Das) kanssa duetoima ja vastanäyttelemä video ”Ghoom Tana”. Videon alkupuolella vilahtaa kuvauspaikkakunnan nimi: Patiala, kaupunki josta Ahmadin äidin perhe joutui pakenemaan henkensä kaupalla silloin, kun Intia jaettiin keinotekoisesti Intiaksi ja Pakistaniksi.
Videon YouTube-sivulla on sympaattinen kommentti, jonka Salman Ahmadkin todennäköisesti allekirjoittaisi:
The normal Indian and the normal Pakistani always feel like brothers , because we are sons of the same soil once upon a time. Its the extremist elements that brainwash and innocent man to a terrorist.
I love India. I love Pakistan too. Wish we never got divided. Imagine the cricket team we would have had. And also , hockey. 🙂 🙂
Muistellaan Mick Karnia vielä vähän. En erityisemmin pidä David Sylvianin lauluäänestä, mutta ”When Love Walks Inissä” – joka on peräisin Karnin toiselta soololevyltä Dreams of Reason Produce Monsters, vuodelta 1987 – se ei häiritse niin pahasti kuin tavallisesti. Ja bassomelodiat ovat silkkaa Karnia.
Aikanaan Rumban avustajana tulin jutelleeksi puhelimessa ja joskus kasvokkainkin useammankin todella merkittävän musiikintekijän kanssa. Silti muistan vain kaksi kertaa, jolloin olen jäänyt puhelinhaastattelun jälkeen kirjaimellisesti tuijottamaan luuria ja miettimään: ”Jumaliste, mä olen just puhunut puoli tuntia sen tyypin kanssa!” Toinen oli J. J. Cale, toinen oli Mick Karn.
Karn oli tulossa Suomeen keikalle Alicen yhtyeessä, johon kuuluivat myös hänen vanhat Japan-bändikaverinsa Steve Jansen ja Richard Barbieri. Komea bändi, hieno laulajatar/lauluntekijä ja loistava keikka. Ja huikea basisti. Ja se jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin Mick Karnin livenä. Tämänaamuisen uutisen mukaan pitkään syöpää sairastanut Mick Karn on kuollut 52-vuotiaana.
Nuotinlukutaidottomuudestaan ja teoriatietämättömyydestään miltei legendaarinen, itseoppinut Karn teki valtavan vaikutuksen nuoreen basistinalkuun 80-luvun alkupuolella. Vaikka itsekin soitan nauhatonta bassoa, en ole ikinä oppinut soittamaan kuin Karn enkä ole oikeastaan koskaan edes yrittänyt. Hänen soittotyylinsä on niin ainutlaatuisen omintakeista – ja teknisesti haastavaa. Mutta se aukaisi ahdasmielisen nuoren korvia monenlaisille musiikillisille ilmaisukeinoille. Ja bassonsoiton lukemattomille mahdollisuuksille.
Juutuubista löytyi ilmeisesti Hollannin televisiolle kuvattu ”Bestial Cluster” -esitys. Kappale on samannimiseltä levyltä, ja tälläkin kertaa Jansen ja Barbieri ovat mukana.
Vaihteeksi klassista musiikkia. Son House on (1902–88) on poissa, mutta hänen musiikkinsa elää.
Kitaristiminä kiinnittää huomiota Housen voimalliseen, perkussiiviseen soittotyyliin: Ani DiFrancohan käyttää oikeaa kättään oikeastaan aika samaan tyyliin, ja hänellä on tapana kietoa teipata sormensa sähköteipillä etteivät ne olisi aivan riekaleina keikan jälkeen. Omistan itsekin samankaltaisen resonaattorikitaran eli dobron (tosin omassa Regalissani on puukoppa), ja voin vain kuvitella, millaista volaa jo muutenkin kovaäänisestä soittimimesta lähtee tuollaisella takomisella. Eikä sen jälkeen voi kuin ihmetellä, miten kovaa House oikein laulaa kuuluakseen noin hyvin kitaransa möykän keskeltä…
Mutta hänhän olikin kehittänyt tyylinsä soittaessaan etelässä tanssikeikkoja mies–kitara–jakkara-kokoonpanolla. Ilman vahvistinlaitteita.
Lahoressa vuonna 1963 syntynyt Salman Ahmad pääsi näkemään maailmaa tavallista enemmän jo lapsena, koska hänen isänsä työskenteli Pakistanin lentoyhtiössä PIA:ssa. Ahmadin teinivuodet perhe asui Tappanissa New Yorkin lähellä. Eräänä päivänä ”Sal” tuli ostaneeksi konserttilipun Madison Square Gardeniin koulukaveriltaan Danny Spitziltä*. Lipun ostaja ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut konsertin tähteä, englantilaista yhtyettä nimeltä Led Zeppelin. Siitä päivästä lähtien Sal Ahmad halusi tulla rockkitaristiksi.