Kategoria: musiikki

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

·

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Another Two Done Gone

·

”Lupaan että tykkäät”, sanoi Hakaniemen Black & Whiten myyjä ja myi minulle Spencer Bohrenin Snap Your Fingers -levyn joskus aivan 1990-luvun alussa. Eipä oikeastaan tarvinnut kuunnella kuin aloituskappale ”Born in a Biscaynen” alku ennen kuin oli selvää että myyjä oli lupauksensa lunastanut.

Levyä tuli kuunneltua varsin paljon 1990-luvulla, jolloin oli nykyistä paljon hankalampi etsiä tietoja obskuurimmista artisteista, joten olin tämän (itse asiassa Bohrenin kahdesta albumista yhdistellyn kokoelman) kansitietojen varassa. Tiesin siis vain, että Bohren oli New Orleansin juurevien klubiympyröiden – etenkin mainion Tipitina’sin – vakionaamoja, ja että Dr. John oli mukana useammallakin levyn raidalla.

Jotenkin vasta vuosi–pari sitten tuli ryhdyttyä kaivelemaan, mitä muuta Bohren on mahtanut julkaista. Ja löytyihän herralta erinomaisen vahvaa, juurevaa, puoliakustista matskua melkoiset määrät.

Eilen tuli sitten tieto, että Spencer Bohren on menehtynyt 69-vuotiaana. Tieto tuli vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset olivat kertoneet vain seitsemisen vuotta vanhemman Dr. Johnin kuolemasta.

Malcolm ”Mac” Rebennack eli Dr. John tuli nähtyä livenä useammankin kerran, ja levyjä kertyi hyllyyn sekä hankittuina että Rumban arvostelukappaleina. Monen ikätoverini lailla ensimmäinen kosketus hyvään tohtoriin tapahtui kuitenkin tämän elokuvan tässä kohtauksessa:

Sittemmin, kun kiinnostus N’Awlins-musaan kasvoi, ja vähän tietämyskin, Dr. Johnin arvostus kasvoi kasvamistaan. Hän jaksoi viime vuosiinsa asti tehdä laadukkaita, monipuolisia levyjä, jossa juurevat blues-, soul- ja jazz-vaikutteet yhdistyivät jouheasti modernimpaan New Orleansin funkiin.

 

Maailmassa on nyt kaksi hienoa, juurevaa, upeaa muusikkoa vähemmän. Onneksi heidän kaltaisiaan, heitä(kin) esikuvinaan pitäviä tulee lisää yhdistämään jälleen monenlaisia musiikkeja uudenlaisilla tavoilla. Se tieto tekee omalta osaltaan elämästä elämisen arvoista.

Pikavisiitillä

·

19-vuotishääpäivän, eurovaalien ja lätkämestaruuden ohella viikonlopun antiin kuului toki myös perinteinen kesänaloitus, eli Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaali. Muiden kiireiden vuoksi ehdin seurata festarimeininkiä vain neljän artistin verran, mutta vallan hienoa ja monipuolista musiikkia oli tarjolla jälleen kerran.

Asmâa Hamzaoui & Bnat Timbouktou on ilmeisesti jotakuinkin ensimmäinen marokkolainen naisten gnawa-yhtye. Ilmaisu on minimalistista: Hamzaoui itse soittaa yksinkertaisia rytmejä bassokokoisella ngonilla ja hänen kolme taustalaulajaansa säestävät käsiperkoilla. Vahvasti tekstipainotteinen musiikki ei varmasti pääse täysiin oikeuksiinsa silloin jos kuulija ei ymmärrä tekstejä, mutta tokihan tuota kuunteli vallan mielikseen kielitaidottomanakin.

Gato Preton ilmaisussa ei puolestaan ollut mitään minimalistista. En yleensä ole mitenkään erityisen innoissani ns. dj-musiikista, mutta näköjään homma voi toimia minun kohdallanikin, jos dj:n pyörittämiltä ”taustanauhoilta” tulee muutakin kuin henkisen kuoleman tasaista 4/4-konebassaribiittiä – ja sitä säestetään ”oikealla” djembellä ja kertakaikkisen energisellä lavameiningillä. Gata Misteriosa on äärimmäisen energinen ja isokurkkuinen laulaja, joka painalsi pitkin lavaa vielä vauhdikkaammin kuin kvartetin varsinainen tanssijajäsen.

Sunnuntain artisteista Gasandji esitti huomattavasti hillitympää meininkiä kuin kolmen kesän takaisella Huvilateltta-keikallaan, mutta mikäs siinä. Kylmäksi ja sateiseksi heittäytynyt sää hillitsi ilmaisua varmasti sekin, siitä huolimatta setti toimi oikein hyvin kuuntelumusiikkina polveilevine ja pikku hiljaa paisuvine sävelmineen.

Istanbulilainen Gaye Su Akyol on ilmeisesti nousemassa kovaksi nimeksi niissä porukoissa joissa arvostetaan hipsteri- ja kulttihenkistä musiikkia, enkä välttämättä ihmettele. Musiikissa on perin paljon tuttua ja vanhanaikaista: ilman laulajaansa voimallinen taustakvartetti kuulosti siltä kuin vaikkapa Laika & the Cosmonauts vetelisi sellaisia 60-luvun loppupuolen lievästi psykedeelishenkisiä, muka-itämaisia surf-instrumentaaleja. Akyol itse toi tähän melkein länsimaisen helppoon kattaukseen aimo annoksen oikeaa turkkilaisuutta – ja vilpitöntä lavakarismaa ja otetta. Ehkäpä tästä tulee yksi klassisia ”no mä näin sen livenä ennen kun sä olit edes kuullu siitä” -keikkoja monien sateessa värjötelleiden urhollisten musiikinystävien mielessä ja muistoissa. Aika näyttää.

Tähän jäi punk

·

”No tää kuulostaa mun mielestä rhythm and blues -hitiltä, mutta emmä noista sanoista oikein tiedä.”

Tämä oli kitaristimme Petterin kommentti, kun toin aikoinaan Minä ja Franz Orava -yhtyeemme treeneihin vasta kirjoittamani kappaleen nimeltä ”Luotu huijaamaan”. Laulu kertoi tyypistä, joka on aina menestynyt keinolla millä hyvänsä: ”Hän kaiken haluaa / hän on luotu sua huijaamaan”. Elettiin vuotta 1985, joten tuollainen punkahtava paasaus alkoi jo itsestänikin tuntua vähintäänkin hieman jälkijättöiseltä.

No, siitä asiasta ei tullut ongelmaa, sillä Minä ja Franz Orava hajosi joitakin viikkoja myöhemmin, pari päivää ennen ensimmäistä keikkaansa.

Mutta jotakin tuossa biisissä minuun vetosi, siinä määrin että kun joskus viime kuun alkupuolella aloin pohtia, saisiko siitä työstettyä jotakin, huomasin muistavani soinnutkin jotakuinkin ulkoa. (No, se ei ole kovin suuri haaste, kun sointukulku ja riffittely noudattaa hyvää AC/DC-perinnettä, jonka Australian pojat puolestaan lainasivat Freeltä…)

Mutta teksti kaipasi pientä remonttia. Vaikka aihe pysyi suunnilleen entisellään, näkökulma muuttui hieman toiseksi, ehkä aavistuksen verran ymmärtäväisemmäksi ja toisaalta pilkallisemmaksikin: maine ja menestys ovat katoavaisia asioita. Sävelsin biisiin uuden B-osan (”Vaan entä jos se ei mene niin…”) ja, koska orkkiksessakin oli hilpeän omituinen ja jatsahtava C11/H11/B11/A11 -riffi (joka on kirjoitettuna huomattavan paljon pelottavamman näköinen kuin normaalivireisellä kitaralla soitettuna), mukaan tuli saman henkinen soolo samoilla soinnuilla.

Tein ”koneella” rumpu- ja synapohjat, soitin mukaan basso-* ja kitararaidat, lauloin oikeastaan koeottona uudella laulumikrofonillani† ja miksasin tuotoksen. Sen jälkeen toimin kuten minulla on tapana: kopioin tuotoksen iPodiskoon ja jätin muun musiikin sekaan odottamaan, että satunnaisalgoritmi poimisi laulun muiden tekemien ”oikeiden” levytysten väliin, jolloin olisi helpompaa hahmottaa, miten kokonaisuus toimii ja ovat basso ja bassorumpu (taas kerran) aivan liian kovalla. Tänä aamuna raita sitten osui aamukävelyn ohjelmistoon. Säätämistä piisasi, ja uudelleen miksattunakin lopputulos on aika rosoinen, mutta… se tavallaan sopii tähän nimenomaiseen kappaleeseen.

Ja jotenkin tämä tuntui niin mukavan ajankohtaiselta, juuri nyt vaalien jälkeen.

* Basso on muuten täsmälleen sama vuonna 1974 valmistettu punainen Rickenbacker 4001, jonka hommasin samoihin aikoihin kun perustimme kyseisen lyhytikäiseksi jääneen bändin.

† Warm Audio WA-47jr, jos jotakuta kiinnostaa. Tuntuisi sopivan minun lauluäänelleni.

Avoin vire

·

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.

Elämäkertauskursseja

·

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Tämä vuosi, jos joku

·

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Sello, banjo, kitara ja ääni

·

Yksi viime vuosien ehdottomasti eniten pännineitä konserttimissauksia on ollut Carolina Chocolate Dropsin Huvilateltta-keikka. Olin löytänyt bändin monia amerikanafrikkalaisia aineksia yhdistelevät levyt vuotta–paria aikaisemmin, mutta jostakin syystä Helsingin esityksen olemassaolo tunkeutui tajuntaani vasta konserttia seuraavan aamun ylistävistä hehkutusarvioista.

Carolina Chocolate Dropsin kanssa paljonkin yhteistyötä tehneen laulaja/lauluntekijä/sellisti/banjoisti/kitaristi Leyla McCallan eilinen keikka Korjaamolla paikkasi traumoja onneksi ainakin hieman. On silti väärin lähestyä McCallaa ainoastaan ’Dropsien korvikkeena: hän on hieno, omintakeinen musiikintekijä, jonka kaksi albumia – Harlem Renaissance -runoilija Langston Hughesille omistettu Vari-Colored Songs ja uudempi A Day for the Hunter, a Day for the Prey – ovat olleet minulla runsaassa kuuntelussa.

Haitilaissyntyinen McCalla yhdistelee akustisehkoon musiikkinsa erilaisia pohjoisamerikkalaisia ja karibialaisia tyylejä – sekä nykyisen kotikaupunkinsa New Orleansin sateenkaarenkirjavaa soundien sekoitusta. Iso osa eilisillan(kin) setistä oli kreolikielellä laulettuja, vanhoja haitilaisperuisia sävelmiä, joita McCalla on muokannut omaan tyyliinsä ja omiin, uusiin lauluihinsa jotakuinkin saumattomasti istuviksi.

Kolmen neworleansilaismuusikon taustabändi tuki hienosti ja (enimmäkseen) itseensä turhaa huomiota hakematta johtajansa soittoa (muutamaa sinänsä linjakasta sooloa lukuun ottamatta). Kuten N’Awlins-musiikin henkeen niin oivasti sopii.

Hienojen, hienosti tulkittujen laulujen ja hienovaraisten rytmien ohella McCallan ilmaisussa kiehtoo hänen tapansa säestää itseään pääinstrumentillaan sellolla. Vaikka jousi onkin käytössä tuon tuostakin, enimmäkseen hän komppaa paljain sormin, ottaa nauhattomalta otelaudalta sointuja kuin käsissä olisi nelikielinen kitara, ja lyö kieliä kuin kitaristi – tai funk-basisti. Sellon kitaraa matalampi ääniala jättää yläpuolelleen runsaasti tilaa lauluäänelle, ja McCalla kyllä sen tilan osaa ottaa. Kun muukin bändi pysyi tyylikkäästi poissa laulajan tieltä, soundimaailman kokonaisuus soi hillittynä, hallittuna ja miellyttävänä. McCallan klasaritaustan huomioon ottaen on houkuttelevaa puhua jonkinlaisesta karibialaisrytmien kamarimusiikkiversiosta, mutta kyllä soitannossa oli ehdottomasti enemmän biittiä ja sävyjä kuin mitä pelkästään klassisen musiikin (tai jazzin) puolelta tulleilta muusikoilta sopii olettaa. Ja enemmän sävyjä kuin mitä myöskään pelkästään bluespohjaisen tai karibialaisen perinnemusiikin pohjalta ponnistavilta muusikoilta sopii olettaa.

Jälleen kerran monikulttuurisuus raikastaa musiikkia(kin).