Kategoria: musiikki

Näen pienen ihmisen varjokuvan

·

Eletään tulevaisuutta. Luovuus on kielletty. Toisinajattelijat murskataan ja muutetaan tahdottomiksi zombeiksi. Muutama kapinallinen on vielä olemassa. Heidän on löydettävä maailman viimeinen sähkökitara ja pelastettava maailma rockin avulla.

Ei, kyse ei ole Rushin aynrandimaisesta 2112-teemalevystä eikä mistään sen uustulkinnastakaan, vaan Lontoon Dominion-teatterissa jo kahdettatoista vuottaan pyörivästä musikaalista nimeltä We Will Rock You, joka – yllätys yllätys – perustuu Queenin musiikkiin. Randilaisen painostavan sosialistivaltion tilalla on yhtä painostava monikansallinen suuryritys ilkeine toimitusjohtajineen, randilaisten omalla työllään rikkauksiin uurastavien sankarien tilalla tulevaisuuden Lontoon hylätyillä metroasemilla luuhaavat ”boheemit”. Ja se etsittävä kitara on tietenkin Brian Mayn ”Red Special”, jonka hän rakensi kuusitoistavuotiaana isänsä kanssa ja joka on ollut koko musiikkiuran hänen tärkein instrumenttinsa.

Ben Eltonin tarina ei kauheasti jaksa sykähdyttää: se on laimean kliseinen sekoitus mukayhteiskunnallista halpascifiä ja teini-ikäisiä itsensälöytämis-supersankarifantasioita. Queen-klassikoiden sanoituksia on muokattu sieltä täältä niin että ne on saatu sopimaan tarinaan tai ainakin tuomaan siihen jotakin vitsiä. Hetkittäin tarinan huulenheitto on ihan osuvaa, etenkin vinoillessaan sille miten menneiden aikojen musiikkia romantisoidaan ja ihannoidaan monesti lähinnä siksi, että kyseisestä musiikista ja sen historiasta ei juurikaan tiedetä.

Mutta kukapa musikaaleja katsoisi juonen takia? Sellainen olisi yhtä naurettavaa kuin mennä katsomaan oopperaa ja odottaa syvällistä kertomusta.

Musiikki soi pääosin komeasti ja tekee kunniaa alkuperäisesityksille: lavan molemmille sivuille sijoitettu bändi on erinomainen. Itse kiusaannuin vain (kaikkien aikojen Queen-lempparini) ”Somebody to Loven” kohdalla, jossa Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin kolmeen pekkaan äänittämän huikean gospelkuoron rooli oli annettu kimittäen laulavalle pissistyttöjoukkiolle. Kuoro-osuudet tökkivät muutenkin jonnin verran: tanssiminen ja nuotilleen laulaminen vielä onnistuu, ammattilaisethan ovat kyseessä, mutta tanssiminen ja biitilleen laulaminen on paljon vaikeampaa, jolloin monen yhtä aikaa laulama teksti puuroutuu pahan kerran. Solistit sen sijaan vetivät vallan komeasti. Erityisen vaikutuksen tekivät naispääosa-Scaramouche Rachael Wooding ja GlobalSoft-konsernin ilkeä toimitusjohtaja Killer Queen, Brenda Edwards, jonka versiot ”Another One Bites the Dustista” ja, tietenkin, ”Killer Queenista” olivat makeaa kuultavaa. Ja loppuun eräänlaisena encorena koko ryhmän voimin vedetty ”Bohemian Rhapsody” soi sellaisella voimalla kuin sen pitääkin.

Koko hoito kantoikin nimenomaan musiikin ansiosta. Niin tietysti on tarkoituskin: Queenin tuotannon parhaimmistoahan tässä oltiin alun alkaenkin ylistämässä. Ja kyllä sitä ylistää kannattaakin. Jotenkin vain tuntuu, että Queenin omasta tarinasta olisi helposti saanut paljon vahvemman, dramaattisemman, koomisemman ja traagisemman kertomuksen kuin tämä löysä ja löperö huuhaajuoni. En suostu uskomaan, etteikö musikaalissa voisi olla myös hieno ja koskettava tarina hienon ja koskettavan musiikin ohella.

(Oopperoista, hah,  en olisi niin varma, mutta saatan vielä yllättyä.)

Usko, toivo ja perinne

·

Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.

Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.

Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.

Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.

Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

·

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

Nirsk nirsk, sanoi Rubikin kuutio*

· 4 kommenttia ·

Ensikosketus Flow-festivaaleihin jäi perin lyhyeksi. Of Monsters and Men näytti sympaattiselta, mutta soi tasapaksuna, muodottomana äänimassahuttuna. Ehkä kannattaisi palkata joku sovittamaan niitä lauluja? Bat for Lashes kuulosti ihan kiinnostavalta, mutta hapeton, seisovien aaltoliikkeiden kuminan täyttämä täpötäysi teltta ei innostanut jäämään kovin pitkäksi aikaa. Teltan takaosasta keikkaa oli mahdollista seurata lähinnä videoscreeneiltä, ja kun musiikkikin kuulosti perin läpisävelletyltä ja -sovitetulta, tunsin katselevani televisiokonserttia. Ja koska television katseleminen on jotakuinkin turhinta mihin ihminen voi elämäänsä haaskata, poistuimme raittiiseen ilmaan.

En tosin usko, että illan pääesiintyjäkään kauheasti improvisoi (tai välttämättä edes soitti ns. livenä). Ja heidänkin tapauksessaan suurin mielenkiinto oli muualla kuin lavalla olevissa elävissä ihmisissä.

Olen nähnyt Kraftwerkin Roskilden festivaaleilla kymmenkunta vuotta sitten, joten arvelin tietäväni, mitä odottaa. Bändin musiikkiin onnistuin puolivahingossa tutustumaan jo 1970-luvun loppupuolella (hah, ennen kuin se oli trendikästä), kun luokkatoveri piti esitelmää elektronisesta musiikista ja faija toi vähän myöhemmin Saksasta Trans Europa Express– ja Die Mensch-Maschine -levyt.** Sittemmin bändi hiljensi julkaisutahtiaan: 80-luvulla ilmestyi täpärästi kaksi levyä, 90-luvulla ei yhtään, 2000-luvulla yksi. Kraftwerk on voinut levätä laakereillaan ja nauttia ideoidensa kierrätyksestä milloin missäkin musiikkityylissä.

Mitä eilisen keikan musiikkiin tulee, setti oli jotakuinkin odotettu. ”The Robotsista” kuultiin aluksi valitettavasti se myöhempi (ja minun mielestäni orkkisversiota heikompi) tanssiversio, muuten setti oli arvattava ja uskollinen alkuperäisille soundeilleen… ”Radioactivity”, ”Autobahn”, ”Computerworld”, ”The Model”, ”Tour de France”… encorena ”Trans Europe Express”. ”Pocket Calculator” puuttui, mikä oli minusta hyvä, enkä odottanutkaan kuulevani lemppariani ”Europa Endlosia”: se olisi ollut tähän settiin luultavasti liian rauhallinen ja mietteliäs. Soundimaailma painottui jytisevään sähköbassorumpuun ja vanhan kunnon ajan analogisten syntesoijien (tai hyvien modernien jäljitelmien) tuttuun ujellukseen, kitinään ja narahteluun. Lavalla oli kullekin neljälle muusikolle identtinen, pieni konsoli, jonka pinnassa saattoi olla tai olla olematta koskettimisto.*** Luultavasti muusikot soittivat jotakin, ainakin hetkittäin, vaikka iso osa musiikista taatusti tulikin sekvenssereiltä tai kovalevyiltä. Yleensä tällainen ärsyttää ja tympiinnyttää, mutta Kraftwerk on niitä harvoja bändejä jolla on minun kirjoissani eräänlainen oikeus käyttää valmiita taustoja konserteissaan.

Mutta show’n clou oli tietenkin 3D. Yleisölle oli jaettu pahviset lasit taustakankaalle heijastettujen kuvien ja filmien katsomiseen. Ja kappas vain, visuaalinen puoli oli aikamoisen tyylikästä settiä harkitun retroine ”tietokonegrafiikkoineen”, animaatioineen ja vanhoine filmeineen. Näyttävin oli varmaankin ”Autobahnin” moottoritieajelu, joka muistutti mieleen levyn kansikuvan ohella 90-luvun alun tietokonepelien lattean maisemagrafiikan. Värien ja sävyjen käyttö oli koko ajan hillittyä ja linjakasta, ja myös kolmiulotteisuuden käyttö pidettiin niukan tyylikkäänä. Vaikuttavaa.

Elävä musiikki on useinmiten parhaimmillaan silloin kun se on oikeasti elävää ja syntyy lavalla juuri sillä hetkellä kun sitä soitetaan: siksi minulla on taipumusta vieroksua sekvensseri- ja taustanauhabändien lisäksi myös läpisävellettyä, etukäteen valmista klassista musiikkia. Mutta on minullakin oikeus poikkeuksiin, ja Kraftwerk on minulle juuri oikea poikkeus. Vallan nautittava konsertti kaikessa pehmoturvallisessa ennalta-arvaamattomuuden puutteessaankin.

(Vaikka olisi tietysti hupaisaa joskus kokeilla soittaa tätä musiikkia ns. oikeilla soittimilla.)

___
* Otsikko on peräisin Soundin julkaisemasta Computerworld-arvostelusta vuodelta 1981. Kaikkea sitä jääkin ihmiselle mieleen.
** Olen edelleenkin sitä mieltä, että Kraftwerkin levyjen saksankieliset painokset ovat parempia kuin englanninkieliset. Lauluosuudet, sikäli kuin niitä ovat, soivat vahvempina ja ilmaisuvoimaisempina.
*** Roskildessa laitteistoa oli enemmän, ja konsolit ”avautuivat” yleisöön päin: bändi soitti selin teltan yleisöön.

Jaksaa ne heilua

·

Luulin meneväni Neil Youngin  & Crazy Horsen konserttiin, mutta huomasin päätyneeni jonkinlaisille festivaaleille, huonosti järjestetyille festivaaleille. Luvattuja istumapaikkoja oli karsittu, jotta ahtaalle alueelle oltaisiin saatu sullottua enemmän maksavaa yleisöä. Koska näytimme olevan viisikymppisinä suunnilleen keski-ikäisiä tai ehkä vähän keski-iän altakin, ajatus ei välttämättä ollut kovinkaan loppuun harkittu. Yleisö olisi ehkä jaksanut käyttää alueen palveluita paljon isommalla rahalla, jos kaikki energia ei olisi mennyt tuntikausien seisoskeluun.

Iltapäivän aloittanut Latebirds sopii hyvin ”klassinen”-nimikkeen alle. Yhtyeen ja sen vieraiden tekninen osaaminen on loistavaa, kaikki nyanssit ja soundit olivat kohdallaan. Runsaiden vieraiden avustuksella esitetty juurirockin klassikkokimara kuitenkin paljasti räikeästi saman ongelman, mikä minun korvaani kuuluu kovin usein silloin kun klassisen musiikin ammattitaitoiset muusikot yrittävät esittää jotakin rockiin nojautuvaa musiikkia: musiikista puuttuu sielu, jota ei soittotekniikalla korjata. Muutamat Latebirds-originaalit eivät mieli- ja kuulokuvaa muuttaneet.

Iltapäiväfestivaalin toisena lavalle noussut J. Karjalaisen yhtye korosti omalla musiikillaan vielä yhtä Latebirdsin ongelmaa: englanninkielisyys pudottaa musiikista väistämättä yhden (L:n tapauksessa kipeästi kaivatun) kommunikaatiotason pois. Jii lauloi luultavasti huonommin kuin koskaan eikä musiikki oikeastaan poikennut kauheasti Latebirdistä, biisit olivat (tälle yleisölle) melkein yhtä tuttuja kuin Latebirdsin veivaamat klassikot mutta silti musiikki eli ja hengitti ihan eri tavalla.

Kuuluttaja varoitteli etukäteen, että Neil Young oli vaatinut saada soittaa ”aivan saatanan lujaa” (tjsp.), mutta volyymit pysyivät onneksi ihan asiallisella tasolla: osaltaan asiaa auttoi laadukas moderni PA-laitteisto, jolla äänenpainetta pystytään jakamaan koko yleisölle vähän tasaisemmin. Crazy Horse maestroineen kuitenkin lähti käsittelemään musiikkiaan (osin) melun kautta. Suurin osa lauluista venytettiin likipitäen sietorajojensa yli äänivalli-kitarasooloilla ja parhaimmillaan viisiminuuttisilla kappaleen lopetuksilla. Mutta vain likipitäen: enimmäkseen musiikki toimi vallan mainiosti. Kompiltaan lievästi klenkkaava rymistely kuuluu Crazy Horsen tyyliin, on aina kuulunut. Puolimatkassa kuultiin pieni akustinen tuokio, joka – muutamien tuttujen kommenteista päätellen – toimi napakkana vittuiluna niille urautuneemmille ihailijoille, jotka inhoavat syvästi Youngin lempeämpää, akustista tuotantoa. Minulla itsellänikin on ollut vanhoista ihmissuhdekuvioista johtuen lievästi traumaattinen suhde näihin ralleihin, mutta oli mukavaa havaita ettei edes ”Heart of Gold” enää aiheuta ikäviä muistoja.

(Nyt kun kaivoin esiin blogimerkinnän Youngin edelliseltä Helsingin keikalta, huomaan että ”Heart of Gold” soi sieläkin.)

En ole seurannut Youngin levytettyä tuotantoa kovinkaan järjestelmällisesti, joten monet laulut kuulostivat lähinnä etäisesti tutuilta: Crazy Horsen yksioikoisehko soittotyyli sai näköjään uudetkin kappaleet tuntumaan osalta tuttua jatkumoa. Ja kyllä minunkin tunnistamiani klassikkoja tuli ihan riittämiin. ”Fucking Upissa” nähtiin soitannollisen ja laulannollisen jyrkkyyden maestron jopa hymyilevän. Yleensä Young näyttää laulaessaan lähinnä vihaiselta, mutta se ei ilmeisesti kuvaa hänen senhetkistä mielentilaansa.

Crazy Horse on ollut kuvioissa viisisenkymmentä vuotta ja auttoi Youngia näppärästi ylittämään kuilun vanhapieruisesta hämyhippiydestä uuden aallon suosikiksi ja sittemmin ns. vaihtoehtomusiikin kotijumalaksi, mutta henki tuntuu soitossa ja kiertelyssä olevan edelleen jäljellä. Sedät jaksoivat heilua jämäkän kaksituntisen keikan ja vielä pitkän encoren sen päälle – vaikka kappaleet venytettiinkin niin pitkiksi ettei niiden kokonaismäärä ollut kovinkaan suunnaton. Epätarkkuus ja mokailut kuuluvat yhtyeen eh, soundiin. Rockissa kuuluukin vähän pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja pysyykö biisi kasassa. Pysyy soittajillakin mielenkiinto tallella.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

Yhdeksäntoista vuotta sitten

·

Kuten edellisessä viestissä kerroin, minulla oli Rumba-aikoinani tilaisuus tehdä puolituntinen puhelinhaastattelu viime perjantaina menehtyneestä musiikillisesta sankaristani J. J. Calesta. Tekstitiedosto ei ole enää tallella, mutta muutama vuosi sitten tulin skannanneeksi jutun kuvatiedostoksi. Tällaisia juttelimme hiljaisen mestarin kanssa kesällä 1994.

Juttu oli muuten vähällä jäädä tekemättä. Itse haastattelu sujui mukavasti ja tarkistin kyllä sen jälkeen, että keskustelutuokio oli tallentunut asianmukaisesti sanelukonekasetille. Koska jutulla ei ollut kiire, lähdin sitten lomalle purkamatta nauhaa. Se osoittautui huonoksi ajatukseksi. En tiedä mitä nauhalle oli tapahtunut – yleensä kyllä säilytän ne huolellisesti – mutta kun parin viikon päästä kuuntelin sitä uudelleen, nauhalta kuului lähinnä kohinaa, ja muutama sana siellä täällä. Onneksi Calen kanssa puhuminen oli sen verran iso elämys, että pystyin näiden satunnaisten avainsanojen perusteella palauttamaan keskustelumme mieleen aika hyvin. Ja juttu syntyi sittenkin.

J. J. Cale on poissa

· 3 kommenttia ·

Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, kitaristi ja äänittäjä J. J. Cale on menehtynyt eilen sydänkohtaukseen.

Monen muun lailla tutustuin Calen musiikkiin ensin muiden cover-versioiden välityksellä: olin kuullut Eric Claptonin tulkinnat ”Cocainesta” ja ”After Midnightista” hyvän aikaa ennen kuin sain käsiini alkuperäiset levytykset. Orkkisten kuulemisen jälkeen muiden tulkinnat eivät enää tuntuneet niin hienoilta. Ne olivat professionaalimpia, taitavampia ja hyväsoundisempia, mutta Calen musiikkiin ja ennen kaikkea hänen esityksiinsä oleellisesti kuuluva lämmin kodikkuus oli kateissa.

Kesti kauan tajuta, etteivät Calen levyt olleetkaan syntyneet siten miltä ne kuulostivat: niin, että joukko hyviä kavereita oli kokoontunut samaan huoneeseen soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa leppoisan rennosti. Vanhana äänittäjänä Cale oli äärimmäisen taitava luomaan illuusioita. Hänen esikoisalbuminsa Naturally on yksi ensimmäisiä äänitteitä jolla kuullaan rumpukonetta, ja myöhemmin hän on tyytyväisin mielin käyttänyt kaikkia mahdollisia äänitys- ja soitintekniikan uutuuksia vireenkorjauslaitteista synakitaroihin. Mutta levyt eivät kuulosta siltä. Ne säilyttävät leppoisan, kiireettömän luomutunnelman.

Laulajana ”Oklahoman kuiskaaja” on ollut myös hyvin tärkeä innoittaja ja rohkaisija minulle, joka ei ole koskaan onnistunut kuulostamaan rajulta rokkarilta tai jämerältä blues-shouterilta.

Livenä en Calea koskaan päässyt näkemään – hän inhosi lentomatkailua eikä ilmeisesti juuri poistunut kotimaastaan 1970-luvun jälkeen. Olen kuitenkin viettänyt ikimuistoisen puolituntisen juttelemalla hänen kanssaan puhelimessa 90-luvun puolivälissä, kun haastattelin häntä Rumbaan. Kyseessä oli niitä tapauksia, jolloin vietin jälkeenpäin hyvän tovin tuijottaen luuria ja miettien ”jumaliste, mä olen just jutellut puoli tuntia J. J. CALEN kanssa!”

Koetan etsiä haastattelun käsiini ja julkaista sen täällä blogissa, kunhan kerkiän.