Kategoria: musiikki

Läheltä pintaa

·

Queenin musiikin diggailu on ollut yksi niitä epäkoleita asioita joihin olen syyllistynyt koko ikäni, sen jälkeen kun innostuin bändistä joskus 1970-luvun puolivälissä. Uuden aallon myötä bändin musiikki alkoi tuntua vähän mahtipontisen naurettavalta silloiselle vakavamieliselle minälleni, joka ei välttämättä oikein kyennyt hahmottamaan kaiken sen mahtipontisuuden takana piilevää tarkoituksellista huumoria. Pohjimmiltaan bändi oli eräänlaista velmua jatkumoa vanhalle music hall -perinteelle enemmän kuin puhdasoppista hard rockia tai puhdasoppista sitä tai tätä. Vaikuttava varttituntinen suorana katsellussa Live Aidissa hätkäytti – ”jumaliste, täähän on ihan oikeasti kova bändi” – mutta seuraavan kerran tuli asiaa levykauppaan vasta Innuendon myötä, kun yltiö-överiksi vedetty nimibiisi oli radiosta kuultuna paljastanut itseironisen velmuutensa. Pian sen jälkeen kuuluikin suru-uutisia.

En ole aikaisemmin tainnut lukea yhtäkään historiikkia yhtyeestä. 70-luvulla niitä ei ollut tai ainakaan niitä ei olisi saanut Suomesta. Sittemmin niitä on julkaistu, mutta eipä ole tarttunut hihaan, ennen kuin kirjaston palautettujen korissa pisti silmään Peter ”Phoebe” Freestonen (David Evansin muistiinmerkitsemänä) kirjoittama Freddie Mercury (Omnibus Press, 1998).

Oopperan puvustajana työskennellyt Freestone palkattiin ensin vuonna 1979 Queenin kiertueelle esiintymisvaatteiden hoitajaksi ja sittemmin Mercuryn kotiin majoitetuksi, täysipäiväiseksi (kirjaimellisesti) ”henkilökohtaiseksi avustajaksi”. Siinä hommassa hän jatkoi aina isäntänsä kuolemaan asti vuonna 1991. Asetelma vaikuttaa jossain määrin viktoriaaniselta ja sitä se ilmeisesti olikin. Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara oli syntynyt vauraaseen Brittiläisen Kansainyhteisön parsilaiseen virkamiesperheeseen ja tottunut sekä kotona Sansibarissa että sittemmin sisäoppilaitoksessa Intiassa siihen että talossa on palvelijoita. Viktoriaanisuudesta elämä poikkesi kuitenkin monessa suhteessa. Mercury oli työntekijöilleen myös lojaali ystävä (ainakin niin kauan kuin hänelle oltiin lojaaleja) ja katsoi heidät myös erinomaiseksi biletysseuraksi.

Kirja ei ole minkään kronologinen elämäkerta, vaan Freestone kertoo kahdestatoista vuodestaan Mercuryn hommissa löysän temaattisin luvuin: ensin Queenin kiertueista, sitten levytyksistä ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään viimeisiin kuukausiin, jolloin Mercury luopui muista paitsi kipulääkkeistä päästäkseen lopultakin eroon parantumattomasta sairaudestaan. Freestone on aina valmis antamaan jutun vaellella luvun varsinaisesta aiheesta jonnekin muualle. Suurin osa kirjasta onkin varsin löysää ja pinnallista jutustelua. Lukujen varsinaisia aiheita käsitellään miltei pintapuolisemmin kuin vaikkapa Freddien kotitalojen kalustuksen yksityiskohtia. Lukija oppii, ettei kirjan sankari juuri lukenut muuta kuin huutokauppaluetteloita, viihtyi koti-iltoinaan verkkareissa telkkarin ääressä, bailasi ankarasti (kunnes sairastui) ja piti seksisuhteet jotakuinkin erillään ystävyys- ja (jopa) rakkaussuhteista (jos hänellä sellaisia loppujen lopuksi oli), mutta kovin lähelle sisintään hän ei tunnu päästäneen edes ystäviään. Muutama viittaus lapsuuteen ja nuoruuteen hyvin konservatiivisessa (joskin rakastavassa) perheessä ja parsilaisessa yhteisössä on selittävinään tätä ainaista etäisyyden pitoa. Taitavan ja monipuolisen musiikintekijän työskentelyprosesseista ei juurikaan puhuta ja parisenkymmentä vuotta samalla kokoonpanolla toimineen bändinkin muut kolme (yhtä lailla osaavaa ja lahjakasta) jäsentä jäävät sivuhenkilöiksi. Mihinkään ei syvennytä juuri sivua–kahta kauemmaksi ajaksi ja useimmiten jutustelu jää ”sattuipa hassusti matkalla klubista” -pinnallisuuksiin. Valokuvaliitteen kuvakokoelmakin on ikävystyttäviä, turistikuvamaisia näpsälaukaisuja viiksekkäistä miehistä tuolla tai täällä.

(Tässä ”viiksekäs mies” ei ole mikään eufemismi mistään, vaan tarkoittaa miespuolista henkilöä, jonka ylähuulessa on karvoitusta.)

Kirja olettaa, että lukija tuntee Queenin ja Mercuryn tarinan pääpiirteet ennestään (ja sen tapahtumathan joka tapauksessa alkavat vasta bändin kenties luovimpien aikojen jälkeen). Bändistä, sen musiikista ja jäsenistä lieneekin kirjoitettu paljon laadukkaampia, valaisevampia ja antoisampia kirjoja kuin tämä. Ainakin niin voi toivoa.

Aika tarkentaa muistot

·

Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1987 esitettiin konsertti, joka edellenkin on minun kirjoissani yksi parhaista koskaan näkemistäni. Kolho, ankea ja holtittomasti kaikuva Helsingin jäähalli on paikkana aika epätoivoinen, ja istumapaikkani oli sitä paitsi kaukana takaparvella. Silti tunne välittyi, ja sounditkin olivat loppujen lopuksi paremmat kuin tuollaisessa betonihallissa olisi ollut mitään oikeutta odottaa. Huikea keikka. Asiaa tietysti auttoi, että olin ollut melkoinen Peter Gabriel -fani jo kesästä 1980, jolloin tulin puolivahingossa ostaneeksi III-albumin.

Tulin paikalle turhan myöhään, sillä lämmittelyesiintyjänä kiertueella ollut Youssou N’Dour Super Etoile de Dakar -yhtyeineen oli ehtinyt jo settinsä loppupuolelle. Silti tämä oli ensimmäinen kosketukseni pian tämän jälkeen melkoiseksi supertähdeksi nousseeseen N’Douriin. Onneksi tilaisuuksia uusiin konserttikokemuksiin hänen osaltaan on ollut.

Peter Gabrielin ja hänen nelihenkisen bändinsä ympärille rakennettu lavastus oli hyvin yksinkertainen verrattuna myöhempien kiertueiden elaboraatteihin rakennelmiin, mutta selvää oli ettei se ollut mikään halpistoteutus. Lavalla oli neljä kiskoilla kulkevaa, kääntyvillä ja taipuvilla varsilla ohjattua valopuomia, joita välillä käytettiin eräänlaisina näyttelijöinä – ei muuta. Muuta kikkailua harrastettiin perin vähän. ”Lay Your Hands On Men” aikana PG heittäytyi selkä edellä yleisön kannateltavaksi, kulkeutui käsien varassa salin puoliväliin ja takaisin lavalle. ”In Your Eyesiin” ja ”Bikoon” bändiä täydennettiin N’Dourilla ja Super Etoilen soittajilla. Mutta kaiken aikaa painopiste oli musiikissa, musiikki kantoi, ja voimallisesti kantoikin. En ole ainoa, joka keikkaa on vuosien mittaan ylistänyt.

Jonkinlainen mainio tilaisuus kokemuksen uudelleen elämiseen oli vuonna 1990 julkaistu VHS-kasetti PoV (eli Point of View), joka oli kuvattu saman kiertueen päätöskonsertissa Ateenassa. Itselläni ei ollut tuolloin nauhuria (eikä muuten edes televisiota), mutta onnistuin moisen vekottimen hankittuani löytämään kohtuukuntoisen käytetyn kasetin, jota tuli katseltua moneen kertaan. Kasetin nimen hengessä live-kappaleita kuvittivat välissä PG:n itsensä kuvaamat lyhyet kaitafilmipätkät kiertue-elämästä ja muualtakin, mutta tällainen tauhka syö aina väistämättä konsertin jatkuvuutta.

Monta vuotta myöhemmin lainasin kasetin Rumba-Eerolalle, ja sillä tiellä se on edelleenkin. Kirjastosta löytyi sittemmin varsin kulunut PoV-kappale, jonka poltin DVD:lle, mutta laatu ei ollut suunnattoman hyvä, kuten arvata saattaa. Niinpä kuuluinkin vuosien ajan niihin Peter Gabriel -uutisryhmien ja -foorumien faneihin, jotka sopivissa ja sopimattomissa paikoissa muistivat kysellä tämän konsertin DVD-julkaisun perään. Mutta mitään ei kuulunut, paitsi Still Growing Up -dvd:n ekstroissa julkaistu parin laulun satsi.

Mutta nyt Ateenan keikan materiaali on lopultakin julkaistu uudelleen Peter Gabriel Live in Athens 1987 -nimisenä BluRay-levynä. Ja kyllä, jumaliste, odotus kannatti.
.

.

PoV:n kaitafilmivälikkeet on jätetty pois ja mukana on kaksi kappaletta lisää – sekä viiden kappaleen mittainen osuus Youssou N’Dourin lämmittelysetistä. Kuvan- ja äänenlaatu ovat erinomaisia, 5.1-miksaus on hillitty ja toimiva. (Konsertti kuvattiin alkuaan filmille, joka kestää aikaa videonauhaa paremmin.) Musiikista kuulee nyt paljon enemmän detaljeja kuin muinoin VHS:ltä: kuuluu myös selvästi, että bändillä oli käytössään myös taustanauhoja ja/tai sekvensserejä oman soittonsa täydennyksenä. Yleensä en erityisemmin välitä tällaisesta ”puolikuolleesta” musiikista, mutta tässä konetaustat eivät häiritse liikaa – paitsi oikeastaan ”Sledgehammerissa”, jossa taustakuorot ovat liian selvästi jonkun muun kun lavalla laulavien äijänköriläiden kurkuista. Muuten ei valittamista. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja PG:n koko soolouran luottobasisti, huikea Tony Levin, kuulostavat ja näyttävät bändiltä.

BluRay-paketissa tuli lisäksi bonarina Play-niminen dvd, jolla nähdään tärkeimmät PG:n musiikkivideot 1970-luvun lopulta (bonarina oleva ”Modern Love”) 2000-luvun alkuun (”Father and Son”, ”Growing Up”, ”The Drop”, ”Barry Williams Show”). Tähän suhtauduin etukäteen… bonarina. Vaikka PG onkin ollut musiikkivideotaiteen edelläkävijöitä – toisin sanoen hän on antanut laulujensa videoilla tilaisuuden monelle kokeilunhaluiselle videontekijälle – en ole tällaisista pätkistä koskaan jaksanut niin innostua. Katselen kyllä musiikkia mielelläni telkkarista, kunhan kyseessä on oikea konsertti.

Mieliala alkoi muuttua, kun tajusin että 5.1-julkaisua varten vanhatkin laulut on tietysti miksattu uudelleen, ja asialla on enimmäkseen ollut sankarini Daniel Lanois (yhdessä Richard Chappellin ja Paul Gradyn kanssa, parilla kappaleella toinen tuottajaäänittäjäguru Tchad Blake. Tulokset osoittautuivatkin odotettua kiinnostavammiksi. Parhaiten ja positiivisimmin ero entisiin kuuluu kolmoslevyn raidoissa (”Games Without Frontiers” ja ”I Don’t Remember”), jotka aukeavat ja avartuvat todella komeasti. Taustakaiuttimia käytetään enimmäkseen varsin hillitysti, mutta ainakin minun korvaani mielekkäästi. Musiikki leviää kuulijan ympärille luontevana ja kikkailemattomana. Hienoa!

(Valitettavasti varhaisempien video-originaalien kuvanlaatu ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin filmi, ja jälki näyttää nykysilmin vähän suttuiselta. Mutta kun kyse on musiikista, tärkeämpää on ääni.)

Ai niin, näinä päivinä on julkaistu myös muutaman vuoden takaisen Scratch My Back -albumin rinnakkaislevy And I’ll Scratch Yours, jolla lukuisat artistit esittävät omia versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Pelkään pahoin, että sekin on pakollista ostettavaa.

***

Edit. Tämän artikkelin kommentointi meni kiinni, jostakin syystä se kerää käsittämättömiä määriä japaninkielistä spammia.

Näen pienen ihmisen varjokuvan

·

Eletään tulevaisuutta. Luovuus on kielletty. Toisinajattelijat murskataan ja muutetaan tahdottomiksi zombeiksi. Muutama kapinallinen on vielä olemassa. Heidän on löydettävä maailman viimeinen sähkökitara ja pelastettava maailma rockin avulla.

Ei, kyse ei ole Rushin aynrandimaisesta 2112-teemalevystä eikä mistään sen uustulkinnastakaan, vaan Lontoon Dominion-teatterissa jo kahdettatoista vuottaan pyörivästä musikaalista nimeltä We Will Rock You, joka – yllätys yllätys – perustuu Queenin musiikkiin. Randilaisen painostavan sosialistivaltion tilalla on yhtä painostava monikansallinen suuryritys ilkeine toimitusjohtajineen, randilaisten omalla työllään rikkauksiin uurastavien sankarien tilalla tulevaisuuden Lontoon hylätyillä metroasemilla luuhaavat ”boheemit”. Ja se etsittävä kitara on tietenkin Brian Mayn ”Red Special”, jonka hän rakensi kuusitoistavuotiaana isänsä kanssa ja joka on ollut koko musiikkiuran hänen tärkein instrumenttinsa.

Ben Eltonin tarina ei kauheasti jaksa sykähdyttää: se on laimean kliseinen sekoitus mukayhteiskunnallista halpascifiä ja teini-ikäisiä itsensälöytämis-supersankarifantasioita. Queen-klassikoiden sanoituksia on muokattu sieltä täältä niin että ne on saatu sopimaan tarinaan tai ainakin tuomaan siihen jotakin vitsiä. Hetkittäin tarinan huulenheitto on ihan osuvaa, etenkin vinoillessaan sille miten menneiden aikojen musiikkia romantisoidaan ja ihannoidaan monesti lähinnä siksi, että kyseisestä musiikista ja sen historiasta ei juurikaan tiedetä.

Mutta kukapa musikaaleja katsoisi juonen takia? Sellainen olisi yhtä naurettavaa kuin mennä katsomaan oopperaa ja odottaa syvällistä kertomusta.

Musiikki soi pääosin komeasti ja tekee kunniaa alkuperäisesityksille: lavan molemmille sivuille sijoitettu bändi on erinomainen. Itse kiusaannuin vain (kaikkien aikojen Queen-lempparini) ”Somebody to Loven” kohdalla, jossa Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin kolmeen pekkaan äänittämän huikean gospelkuoron rooli oli annettu kimittäen laulavalle pissistyttöjoukkiolle. Kuoro-osuudet tökkivät muutenkin jonnin verran: tanssiminen ja nuotilleen laulaminen vielä onnistuu, ammattilaisethan ovat kyseessä, mutta tanssiminen ja biitilleen laulaminen on paljon vaikeampaa, jolloin monen yhtä aikaa laulama teksti puuroutuu pahan kerran. Solistit sen sijaan vetivät vallan komeasti. Erityisen vaikutuksen tekivät naispääosa-Scaramouche Rachael Wooding ja GlobalSoft-konsernin ilkeä toimitusjohtaja Killer Queen, Brenda Edwards, jonka versiot ”Another One Bites the Dustista” ja, tietenkin, ”Killer Queenista” olivat makeaa kuultavaa. Ja loppuun eräänlaisena encorena koko ryhmän voimin vedetty ”Bohemian Rhapsody” soi sellaisella voimalla kuin sen pitääkin.

Koko hoito kantoikin nimenomaan musiikin ansiosta. Niin tietysti on tarkoituskin: Queenin tuotannon parhaimmistoahan tässä oltiin alun alkaenkin ylistämässä. Ja kyllä sitä ylistää kannattaakin. Jotenkin vain tuntuu, että Queenin omasta tarinasta olisi helposti saanut paljon vahvemman, dramaattisemman, koomisemman ja traagisemman kertomuksen kuin tämä löysä ja löperö huuhaajuoni. En suostu uskomaan, etteikö musikaalissa voisi olla myös hieno ja koskettava tarina hienon ja koskettavan musiikin ohella.

(Oopperoista, hah,  en olisi niin varma, mutta saatan vielä yllättyä.)

Usko, toivo ja perinne

·

Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.

Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.

Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.

Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.

Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

·

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

Nirsk nirsk, sanoi Rubikin kuutio*

· 4 kommenttia ·

Ensikosketus Flow-festivaaleihin jäi perin lyhyeksi. Of Monsters and Men näytti sympaattiselta, mutta soi tasapaksuna, muodottomana äänimassahuttuna. Ehkä kannattaisi palkata joku sovittamaan niitä lauluja? Bat for Lashes kuulosti ihan kiinnostavalta, mutta hapeton, seisovien aaltoliikkeiden kuminan täyttämä täpötäysi teltta ei innostanut jäämään kovin pitkäksi aikaa. Teltan takaosasta keikkaa oli mahdollista seurata lähinnä videoscreeneiltä, ja kun musiikkikin kuulosti perin läpisävelletyltä ja -sovitetulta, tunsin katselevani televisiokonserttia. Ja koska television katseleminen on jotakuinkin turhinta mihin ihminen voi elämäänsä haaskata, poistuimme raittiiseen ilmaan.

En tosin usko, että illan pääesiintyjäkään kauheasti improvisoi (tai välttämättä edes soitti ns. livenä). Ja heidänkin tapauksessaan suurin mielenkiinto oli muualla kuin lavalla olevissa elävissä ihmisissä.

Olen nähnyt Kraftwerkin Roskilden festivaaleilla kymmenkunta vuotta sitten, joten arvelin tietäväni, mitä odottaa. Bändin musiikkiin onnistuin puolivahingossa tutustumaan jo 1970-luvun loppupuolella (hah, ennen kuin se oli trendikästä), kun luokkatoveri piti esitelmää elektronisesta musiikista ja faija toi vähän myöhemmin Saksasta Trans Europa Express– ja Die Mensch-Maschine -levyt.** Sittemmin bändi hiljensi julkaisutahtiaan: 80-luvulla ilmestyi täpärästi kaksi levyä, 90-luvulla ei yhtään, 2000-luvulla yksi. Kraftwerk on voinut levätä laakereillaan ja nauttia ideoidensa kierrätyksestä milloin missäkin musiikkityylissä.

Mitä eilisen keikan musiikkiin tulee, setti oli jotakuinkin odotettu. ”The Robotsista” kuultiin aluksi valitettavasti se myöhempi (ja minun mielestäni orkkisversiota heikompi) tanssiversio, muuten setti oli arvattava ja uskollinen alkuperäisille soundeilleen… ”Radioactivity”, ”Autobahn”, ”Computerworld”, ”The Model”, ”Tour de France”… encorena ”Trans Europe Express”. ”Pocket Calculator” puuttui, mikä oli minusta hyvä, enkä odottanutkaan kuulevani lemppariani ”Europa Endlosia”: se olisi ollut tähän settiin luultavasti liian rauhallinen ja mietteliäs. Soundimaailma painottui jytisevään sähköbassorumpuun ja vanhan kunnon ajan analogisten syntesoijien (tai hyvien modernien jäljitelmien) tuttuun ujellukseen, kitinään ja narahteluun. Lavalla oli kullekin neljälle muusikolle identtinen, pieni konsoli, jonka pinnassa saattoi olla tai olla olematta koskettimisto.*** Luultavasti muusikot soittivat jotakin, ainakin hetkittäin, vaikka iso osa musiikista taatusti tulikin sekvenssereiltä tai kovalevyiltä. Yleensä tällainen ärsyttää ja tympiinnyttää, mutta Kraftwerk on niitä harvoja bändejä jolla on minun kirjoissani eräänlainen oikeus käyttää valmiita taustoja konserteissaan.

Mutta show’n clou oli tietenkin 3D. Yleisölle oli jaettu pahviset lasit taustakankaalle heijastettujen kuvien ja filmien katsomiseen. Ja kappas vain, visuaalinen puoli oli aikamoisen tyylikästä settiä harkitun retroine ”tietokonegrafiikkoineen”, animaatioineen ja vanhoine filmeineen. Näyttävin oli varmaankin ”Autobahnin” moottoritieajelu, joka muistutti mieleen levyn kansikuvan ohella 90-luvun alun tietokonepelien lattean maisemagrafiikan. Värien ja sävyjen käyttö oli koko ajan hillittyä ja linjakasta, ja myös kolmiulotteisuuden käyttö pidettiin niukan tyylikkäänä. Vaikuttavaa.

Elävä musiikki on useinmiten parhaimmillaan silloin kun se on oikeasti elävää ja syntyy lavalla juuri sillä hetkellä kun sitä soitetaan: siksi minulla on taipumusta vieroksua sekvensseri- ja taustanauhabändien lisäksi myös läpisävellettyä, etukäteen valmista klassista musiikkia. Mutta on minullakin oikeus poikkeuksiin, ja Kraftwerk on minulle juuri oikea poikkeus. Vallan nautittava konsertti kaikessa pehmoturvallisessa ennalta-arvaamattomuuden puutteessaankin.

(Vaikka olisi tietysti hupaisaa joskus kokeilla soittaa tätä musiikkia ns. oikeilla soittimilla.)

___
* Otsikko on peräisin Soundin julkaisemasta Computerworld-arvostelusta vuodelta 1981. Kaikkea sitä jääkin ihmiselle mieleen.
** Olen edelleenkin sitä mieltä, että Kraftwerkin levyjen saksankieliset painokset ovat parempia kuin englanninkieliset. Lauluosuudet, sikäli kuin niitä ovat, soivat vahvempina ja ilmaisuvoimaisempina.
*** Roskildessa laitteistoa oli enemmän, ja konsolit ”avautuivat” yleisöön päin: bändi soitti selin teltan yleisöön.

Jaksaa ne heilua

·

Luulin meneväni Neil Youngin  & Crazy Horsen konserttiin, mutta huomasin päätyneeni jonkinlaisille festivaaleille, huonosti järjestetyille festivaaleille. Luvattuja istumapaikkoja oli karsittu, jotta ahtaalle alueelle oltaisiin saatu sullottua enemmän maksavaa yleisöä. Koska näytimme olevan viisikymppisinä suunnilleen keski-ikäisiä tai ehkä vähän keski-iän altakin, ajatus ei välttämättä ollut kovinkaan loppuun harkittu. Yleisö olisi ehkä jaksanut käyttää alueen palveluita paljon isommalla rahalla, jos kaikki energia ei olisi mennyt tuntikausien seisoskeluun.

Iltapäivän aloittanut Latebirds sopii hyvin ”klassinen”-nimikkeen alle. Yhtyeen ja sen vieraiden tekninen osaaminen on loistavaa, kaikki nyanssit ja soundit olivat kohdallaan. Runsaiden vieraiden avustuksella esitetty juurirockin klassikkokimara kuitenkin paljasti räikeästi saman ongelman, mikä minun korvaani kuuluu kovin usein silloin kun klassisen musiikin ammattitaitoiset muusikot yrittävät esittää jotakin rockiin nojautuvaa musiikkia: musiikista puuttuu sielu, jota ei soittotekniikalla korjata. Muutamat Latebirds-originaalit eivät mieli- ja kuulokuvaa muuttaneet.

Iltapäiväfestivaalin toisena lavalle noussut J. Karjalaisen yhtye korosti omalla musiikillaan vielä yhtä Latebirdsin ongelmaa: englanninkielisyys pudottaa musiikista väistämättä yhden (L:n tapauksessa kipeästi kaivatun) kommunikaatiotason pois. Jii lauloi luultavasti huonommin kuin koskaan eikä musiikki oikeastaan poikennut kauheasti Latebirdistä, biisit olivat (tälle yleisölle) melkein yhtä tuttuja kuin Latebirdsin veivaamat klassikot mutta silti musiikki eli ja hengitti ihan eri tavalla.

Kuuluttaja varoitteli etukäteen, että Neil Young oli vaatinut saada soittaa ”aivan saatanan lujaa” (tjsp.), mutta volyymit pysyivät onneksi ihan asiallisella tasolla: osaltaan asiaa auttoi laadukas moderni PA-laitteisto, jolla äänenpainetta pystytään jakamaan koko yleisölle vähän tasaisemmin. Crazy Horse maestroineen kuitenkin lähti käsittelemään musiikkiaan (osin) melun kautta. Suurin osa lauluista venytettiin likipitäen sietorajojensa yli äänivalli-kitarasooloilla ja parhaimmillaan viisiminuuttisilla kappaleen lopetuksilla. Mutta vain likipitäen: enimmäkseen musiikki toimi vallan mainiosti. Kompiltaan lievästi klenkkaava rymistely kuuluu Crazy Horsen tyyliin, on aina kuulunut. Puolimatkassa kuultiin pieni akustinen tuokio, joka – muutamien tuttujen kommenteista päätellen – toimi napakkana vittuiluna niille urautuneemmille ihailijoille, jotka inhoavat syvästi Youngin lempeämpää, akustista tuotantoa. Minulla itsellänikin on ollut vanhoista ihmissuhdekuvioista johtuen lievästi traumaattinen suhde näihin ralleihin, mutta oli mukavaa havaita ettei edes ”Heart of Gold” enää aiheuta ikäviä muistoja.

(Nyt kun kaivoin esiin blogimerkinnän Youngin edelliseltä Helsingin keikalta, huomaan että ”Heart of Gold” soi sieläkin.)

En ole seurannut Youngin levytettyä tuotantoa kovinkaan järjestelmällisesti, joten monet laulut kuulostivat lähinnä etäisesti tutuilta: Crazy Horsen yksioikoisehko soittotyyli sai näköjään uudetkin kappaleet tuntumaan osalta tuttua jatkumoa. Ja kyllä minunkin tunnistamiani klassikkoja tuli ihan riittämiin. ”Fucking Upissa” nähtiin soitannollisen ja laulannollisen jyrkkyyden maestron jopa hymyilevän. Yleensä Young näyttää laulaessaan lähinnä vihaiselta, mutta se ei ilmeisesti kuvaa hänen senhetkistä mielentilaansa.

Crazy Horse on ollut kuvioissa viisisenkymmentä vuotta ja auttoi Youngia näppärästi ylittämään kuilun vanhapieruisesta hämyhippiydestä uuden aallon suosikiksi ja sittemmin ns. vaihtoehtomusiikin kotijumalaksi, mutta henki tuntuu soitossa ja kiertelyssä olevan edelleen jäljellä. Sedät jaksoivat heilua jämäkän kaksituntisen keikan ja vielä pitkän encoren sen päälle – vaikka kappaleet venytettiinkin niin pitkiksi ettei niiden kokonaismäärä ollut kovinkaan suunnaton. Epätarkkuus ja mokailut kuuluvat yhtyeen eh, soundiin. Rockissa kuuluukin vähän pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja pysyykö biisi kasassa. Pysyy soittajillakin mielenkiinto tallella.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.