Kategoria: musiikki

Albumialbumi XI

·

Kun revin ensimmäisestä hyvästä bassostani* nauhat pois, muutamakin soittajakaveri kysäisi miltei itsestäänselvyytenä: ”Taidat digata Mick Karnia.” En diggaillut, olin kuullut hänen Japan-yhtyettään joskus radiosta ja lukenut siitä muutaman jutun. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Karnin ekaan soolosingleen (”Buoy”), joka kuulosti radiossa lähinnä… kummalliselta. Taisi kulua vielä vuosi–pari, ennen kuin sain kaverilta lainaan Japanin viimeiseksi julkaisuksi jääneen livetuplan Oil on Canvas (1983). Sen ensikuuntelu kyllä jäi mieleen: puolitoistaminuuttisen, tunnelmallisen nimikappaleen jälkeen levyllä pärähtää käyntiin ”Sons of Pioneersin” bassoriffi, ja silloin minua ns. vietiin.

.

.

Englantilainen Japan oli kuulunut niihin 1970–80-lukujen taitteen uuden aallon hörhöbändeihin, joihin olin siihen asti suhtautunut erittäin epäluuloisesti, koska tietyt rokkitoimittajat olivat niistä niin innoissaan.† Epäluuloa kasvatti vielä näiden meikkaavien töyhtöhyyppien ”tyyli on köyhän perusoikeus” -ulkonäkö. En ole muutenkaan kovin ketterä innostumaan uudenlaisista asioista tai musiikkityyleistä. Mutta kun Japanista kiinnostuminen sitten tapahtui, sen musiikki taisi sitten helpottaa kiinnostumista ei-euroamerikkalaisista kevyen musiikin tyyleistä: bändin rytmiikassa on hyvin vahvoja vaikutteita niistä tyyleistä, joita on sittemmin ruvettu lokeroimaan ”maailmanmusiikiksi”.

Kuulemma vuoden 1980 tienoilla Japan-kvartetille (Mick Karn – basso ja klarinetit, Steve Jansen – lyömäsoittimet, Richard Barbieri – koskettimet, David Sylvian – laulu ja kitarat) selvisi, että heidän pitkäaikainen levy-yhtiönsä Virgin suostui julkaisemaan heiltä vielä yhden LP:n, minkä jälkeen tulisi kylmästi kenkää. Nelikko käytti tilaisuutta hyväkseen, ja teki juuri sellaisen levyn kuin halusi, piittaamatta siitä kiinnostaisiko se ostavaa yleisöä. Kävi kuitenkin niin, että Tin Drumista (1981) tuli kohtuullisen iso hitti, ja Virgin alkoi kärttää bändiä jatkamaan. Yhtyeen sisällä oli kuitenkin melkoisen pahoja jännitteitä** eivätkä he suostuneet muuhun kuin viimeiseen kiertueeseen ja siltä julkaistavaan livetuplaan (joilla molemmilla mukana on täydennyksenä kitaristi Masami Tsuchiya).

Ajan tavan mukaisesti Japan käytti keikoillakin jonkin verran taustanauhoja‡ mutta silti minun korvaani kuuluu oikeastaan ensimmäiseksi Karnin, Jansenin ja Barbierin huikea ja omintakeinen rytminen yhteispeli. Tälläistä komppiryhmää ei ole ollut toista, eikä tulekaan. Ja kun komppi toimii, kaikki toimii: silloin on helppoa jättää sivummalle Sylvianin teennäinen ja epävireinen ”väsynyt David Bowie” -laulutyyli tai se, etteivät bändin kaikki sävellykset ole suinkaan huippuhetkien tasoa. (Sen bändi taisi tajuta itsekin, sillä levyllä on monta melkoisen melodiatonta, ”ambienttia” instrumentaalitunnelmapalaa, joten setistä on voitu tipauttaa heikompaa lauluaineistoa pois.) Huippuhetket jaksavat kantaa kokonaisuuden. ”Sons of Pioneers” vetoaa ehkä lähinnä meihin basisteihin, mutta on tuplalla myös muita helmiä: tunnelmalliset ”Nightporter” ja ”Ghosts”, funkyt ”Cantonese Boy” ja ”Still Life in Mobile Homes”, voimallisesti rullaavat ”Gentlemen Take Polaroids”, ”Quiet Life”, ”Methods of Dance” ja ”The Art of Parties”, hieno instrumentaali ”Canton” sekä minun ikilempparini ”Visions of China”.

.

(Albumille tallennettu Hammersmith Odeonin keikka on julkaistu myös dvd:nä nimellä The Very Best of Japan. Suositellaan erityisesti David Sylvianin lähikuvista pitäville: näistäkin näytteistä huomataan, ettei muuta bändiä hirveästi viitsitä näyttää.)

1980-luvun alussa Japan-nelikko palasi vielä yhteen, mutta kieltäytyi (levy-yhtiön painostuksesta huolimatta) käyttämästä vanhaa nimeään, vaan julkaisi uuden levyn nimellä Rain Tree Crow (1991). Ratkaisu oli luultavasti järkevä sikälikin, että musiikki on jossain määrin toisenlaista – seesteisempää, askeettisempaa, hitaampaa ja maalailevampaa. Sylvian ajautui pian riitoihin muun yhtyeen kanssa ja RTC hajosi, mutta Karnin, Jansenin ja Barbierin ainutlaatuista yhteistyötä kuullaan vielä Karnin mainiolla Bestial Cluster -levyllä (1993).
___
* Kiinnostaisi sinänsä tietää, mitä kyseiselle bassolle on sittemmin tapahtunut.  Annoin sen vaihdossa silloiseen Aron Soittimeen, ja siellä se pyöri vielä vuotta myöhemminkin, mutta katosi jossakin vaiheessa. Ehkä ostaja löytyi? Kyseessä oli Yamaha SuperBass 500S, punaruskea soitin, jossa oli kaksi yksikelaista mikrofonia, ruuvikiinnitteinen kaula ja vaahteraotelauta. Nauhojen poistamisen lisäksi minä hioin kaulan mattapintaiseksi ja kolvasin alkuperäisten säätimien tilalle yhdistelmän, jossa oli yksi äänenvoimakkuussäädin ja kaksi mikrokytkintä mikrofoneille – toisessa vielä vaiheenkääntömahdollisuus, jonka totesin pian täydellisen turhaksi kapineeksi bassossa. Jos tuollainen sattuu kohdalle, kerro.
† Sittemmin olen onnistunut jälkijättöisesti kiinnostamaan muutamasta muustakin tämän kategorian yhtyeestä, esimerkiksi Talking Headsista, Dead Can Dancesta ja U2:sta. A Certain Ratio Duran/Duran tai The Pop Group eivät oikein putoa vieläkään, Depeche Mode ja Gang of Four ovat vähän niillä rajoilla.
** Mick Karn on kertonut, että erityisesti häntä pänni Sylvianin tapa merkitä omiin nimiinsä yhdessä tehtyjä lauluja – mikä tietysti tarkoitti sitä, että laulujen teostokorvauksetkin kilisivät ainoastaan Sylvianin tilille.
‡ Samplerit tulivat laajempaan käyttöön vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Pidän siitä miten kerrot

·

Tein eräänlaisen uudenvuodenlupauksen käydä katsomassa enemmän elävää musiikkia. Minun kirjanpidossani ”elävä musiikki” tarkoittaa enemmän pieniä klubikeikkoja kuin halleja tai stadioneja, niitä joissa artistia seurataan enemmän videonäytöiltä ja joissa äänentoistokin on kuin dvd-levyä katselisi. Lupauksen ensimmäinen täytäntöönpanokerta – perinteikkäälle ja minun musiikilliselle, eh kasvulleni perin tärkeällä Tavastialle – venyi helmikuun puoleenväliin asti.

Olen seurannut kotimaista(kin) musiikkia viime vuosina sen verran heikosti että kuulemma kriitikoiden ylistämä laulaja/lauluntekijä Antero Lindgren oli minulle aivan uusi tuttavuus. Laulujen perusteella jotenkin oletin, että hän on ollut jossakin (ainakin joissakin piireissä) tunnetuhkossa alt-bändissä ja siirtynyt sitten soolouralle, mutta pienen googlauksen perusteella hommaa on pyöritetty soolona koko ajan.

Laulujen tunnelma olisi ehkä kaivannut hieman monivivahteisempaa ja rikkaampaa säestystä kuin pelkän kitarakompin, sillä nyt musiikista tuli eräänlainen tasainen, toki tunnelmallinen mutta hieman turhan huippukohdaton jatkumo: sellainen olisi leppoisassa kotikuuntelussa, muun tekemisen ohessa, toisinaan täydellistä musiikkia, joka olisi tietysti sopinut oikein hyvin myös sellaiseen ravinteliin jossa tarjotaan ruokaa ja asiakkailla on tilaa istua, mutta eilisillan paikassa, tilassa ja tunnelmassa kokonaisuus jäi hieman turhan seinäpaperimaiseksi. Laulujen englanninkielisyyskin etäisti musiikkia ja söi mukavan leppoisan lavaolemuksen luomaa intiimiyden tunnetta. Kiinnostus Lindgrenin musiikkiin myös levytettynä kyllä syntyi.

Se, jonka takia tulin kauas kantakaupunkiin lähteneeksi, on sitten tunnetumpi nimi, jonka musiikin kanssa olen – ainakin ohimennen – elänyt jo 70-luvulta asti.

Tuoreen musiikin seuraamiseni on ollut sen verran heikkoa, että minulle selvisi vasta viime viikolla, että Dave Lindholm julkaisi loppuvuodesta vallan mainion akustisen, suomenkielisen levyn Ken elää, ken näkee, Ken B. Siltä kuultiin eilen pari laulua, mutta painopiste oli klassikoissa. ”Sitähän se kaikki on”, ”Joo joo mä rakastan sua”, ”Jazzkansa tulee”, ”Tätä iloista siltaa et kävele yksin”, ”Petin pienen linnun”… ja lopussa vielä komea versio ”Pienestä ja hennosta otteesta”. Se jaksaa aina lumota sekä lauluna että siinä suhteessa, miten hienosti laulu voikaan toimia myös ilman alkuperäisen levyversion suomifilmihenkistä jousikvartettoa.

Dave-keikkojen oleellinen ohjelmanumero ovat tietenkin Daven välispiikit, joista aina ei pysty sanomaan, ovatko ne pelkkää löperöä tajunnanvirtaa vai onko takana myös jokin syvä, pitkään mietitty ajatus. Hauskoja ne ovat jotakuinkin aina, myöskin silloin kun herra hidalgo keskeyttää yhtäkkiä biisin ja alkaa pohtia: ”Täs vois oikeestaan pitää viiden minuutin tauon mut en mä tänään oo oikeen sillä tuulella…”

Kieli on musiikissa tärkeä osa kommunikaatiota, ja osin juuri siksi Lindholmin setti upposi niin paljon Lindgreniä tehokkaammin. Davellakin oli kyllä setissään englanninkielinen osuus, jolloin kuultiin (mm.) Robert Johnsonin ”Dust My Broomin” lisäksi D&D-levyn hieno ”Love Built a House”. (Sinänsä olisi kiinnostavaa kuulla Davelta akustista bluesia myös suomeksi laulettuna: sähköbluesiahan on kuultu jo kauan sitten.) Tokihan Davella oli etunaan sekin, että jotakuinkin koko yleisö tunsi jotakuinkin jokaisen laulun: ne olivat heille tärkeitä. Niin minullekin. Tämän musiikin kanssa on eletty pitkään, ja eletään edelleenkin.

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Albumialbumi X

·

Yleensä minulla on taipumus ajatella 80-luvun loppua aikana jolloin en pahemmin tehnyt enkä kuunnellut musiikkia. Siihen oli syitä – enimmäkseen huonoja – mutta toisaalta tajuan että niihin aikoihin tutustuin moneen minulle sittemmin tärkeäksi muodostuneeseen artistiin. Heihin kuuluivat myös kaksi minulle erittäin merkittävää – ja usein täällä blogissakin hehkuttamaani laulaja/lauluntekijää: John Hiatt ja Richard Thompson.

Thompsonin Amnesia-albumi (1988) kuuluu muistaakseni niihin levyihin, jonka ostin ennakkoon kuulematta, pelkästään arvostelukehujen perusteella: muistan että Soundin arvion ohessa oli myös levyn sisäpussiinkin painettu kuva Thompsonista ”soittamassa” moottorisahaa, ja tämä merkillinen yhdistelmä keski-ikäistä nörttiyttä ja ilmeistä, aggressiivista kiukkua ilmeisesti jäi kiinnostamaan. Thompson ei nimenä ollut muutenkaan täysin outo, muistan kyllä lukeneeni jostakin amerikkalaislehdestä jutun Richard & Linda Thompson -aviopariduon viimeisestä keikasta, jonka encoreta R. tuli soittamaan yksin, kasvot verta valuen.* Tiesin myös hänen historiastaan brittiläisen folkrockin klassikkoyhtyeessä Fairport Conventionissa.

Ensi kuuntelulla albumi oli hämmentävä kokemus, ennen kaikkea Thompsonin lauluäänen vuoksi. Hän ei totisesti ole mikään suuri vokalisti, mutta hänen äänensä jää kyllä mieleen. Miltei vieraannuttavan kolhoa soundia ja ilmeistä kapea-alaisuutta täydentää vielä vahva skotlantilainen aksentti. Mutta laulut ovat vahvoja, ja vaikka moottorisahakuva lieneekin parodiaa ajan sukkahousuhardrockin kuvastoa kohtaan, Thompsonin ilmaisussa on hyvin paljon peiteltyä ja avointa aggressiivisuutta, sekä hänen lauluissaan, laulamisessaan että kitaransoitossaan – eikä kitaroinnin aggressiivisuus tarkoita mitään naurettavaa mättösäröä, vaan soitannollista vimmaa. Musiikissa kuuluu kelttiläisperinteen vaikutus, mutta tämä tavara ei ole mitään mukavaa ja rentoa hoilottelukamaa pub-iltojen piristykseksi. Thompson ei sääli laulujensa, tarinoidensa päähenkilöitä, ei myöskään itseään silloin kun hän (tai joku hänen alter egonsa) lauluissa esiintyy. Kiukku on välillä henkilökohtaista (”Gypsy Love Songs”), mustasukkaistakin (”Don’t Tempt Me”), välillä se kohdistuu hänen (toisen) kotimaansa politiikkaan (”Yankee, Go Home”) tai uskonno(i)lla rahastajiin (”Jerusalem On the Jukebox”). Levyn aloittavan ”Turning Of The Tiden” kiertopalkinto-naiseen kohdistuva avoin paheksunta tuntuu jo suorastaan kiusaannuttavalta, mutta myöhemmin Thompson heittää peliin kaksikin niin tolkuttoman kaunista laulua – ”I Still Dream” ja ”Waltzing’s For Dreamers” – että hänelle antaa paljon anteeksi. Hyvin paljon.

Amnesia oli minulle myös ensimmäinen tutustuminen tuottaja/äänittäjäkaksikko Mitchell Froomin ja Tchad Blaken työhön. Heitä on tullut sittemmin diggailtua mm. Los Lobosin ja Suzanne Vegan levyillä, samoin Thompsonin seuraavalla albumilla Rumor and Sigh (1991), joka on minun mielestäni edelleenkin hänen väkevin albumikokonaisuutensa ja se levy, jota olen aina suositellut sopivaksi paikaksi aloittaa RT:n musiikkiin tutustuminen. Mutta minä aloitin Amnesiasta, joten sillä on yhä erityinen paikka minun levyhyllyssäni.
.

___
* Välit olivat ilmeisesti hapertuneet korjaamattomaan kuntoon jo hyvän aikaa sitten ja sekä avioliiton että musiikillisen yhteistyön päättämisestä oli sovittu jo aikaisemmin. Takahuoneessa oli kuitenkin syntynyt riitaa ja Linda oli iskenyt tulevaa ex-miestään pullolla.

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Kuinka bändi alkaa rakoilla

·

Kaksikymmentäviisi vuotta toimineen yhtyeen yksi jäsen sairastuu, niin lopullisesti ja niin pahasti, että on selvää että hänen muusikonuransa ei voi jatkua enää kauaa. Hänen muille tekemänsä tilannetiedotus – hän kertoo että soittaisi mielellään vielä yhden keikan – pamauttaa ilmoille yhtyeessä ja sen lähipiirissä pitkään kyteneitä jännitteitä, ja sen ainoankin keikan onnistuminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, arvostetun kiintotähtiyhtyeen toiminnan jatkosta puhumattakaan. Ensin kiukku kiehuu yhtyeen määrätietoinen perfektionistijohtajan ja hänelle kateellisen, kunnianhimoisen yhtyetoverin välillä – joka liki samantien sotkee välinsä puolisoonsa, joka hänkin soittaa yhtyeessä. Sairastuva jäsen jää tilanteessa oikeastaan täydelliseksi sivustakatsojaksi, yksin sairautensa kanssa.

Yaron Zilbermanin elokuvaa A Late Quartet (2012) on nimitetty ”intellektuaaliseksi draamaksi”, ilmeisesti siksi että a) siinä ei ole takaa-ajoja eikä räjähdyksiä, b) kyseinen yhtye on arvostettu newyorkilainen jousikvartetti ynnä c) pääosanesittäjät ovat keski-ikäisiä tai vanhempia ja kyseinen sairaus on Parkinsonin tauti. Klassisen musiikin mukanaolo tekee ilmeisesti Kauniit ja rohkeat -korniustason ihmissuhdesotkuista intellektuaalisia, miettii ei-klasariharrastaja-katsoja.* Toisaalta itsekin bändissä (ja teatteriproduktioissa) soittanut katsoja kyllä tunnistaa tarinassa ihan tuttujakin piirteitä siitä, mitä bändidynamiikka voi toisinaan todellakin olla.

Elokuvan päätös näyttää ensin rakentuvan melkoisen kliseiseksi Hollywood-melodraamafinaaliksi, mutta pikkuinen twist kriittisessä kohdassa muuttaa sen sitten ihan nokkelaksi ja tehokkaaksi tearjerkeriksi. Nimekäs näyttelijäkaarti (Mark Ivanir, Phillip Seymour Hoffman, Christopher Walken ja Catherine Keener) hoitaa hommansa vallan mainiosti – ja ainakin näin ei-viulistin ja ei-sellistin mielestä heidän playback-soittamisensa näytti ihan uskottavalta – mutta jossakin äsken kohdalle sattuneessa arvostelussa kehuttu Imogen Poots muusikkopariskunnan omaan uransa ja aikuistumisensa kanssa kipuilevana nuorena neitinä oli kyllä minusta vähän turhan kankea ja vaisu.

Eikä minulle myöskään oikein selvinnyt, mikä elokuvasta teki ”intellektuaalisen”. Täytyy varmaankin miettiä asiaa siinä vaiheessa, kun alan joskus työstää erästä bändidynamiikkaan liittyvää tarinaideaani pelkästä ideasta eteenpäin.

___
* Kuten olen ennenkin todennut, pidän varsin paljon barokkimusiikista ja jonkin verran renessanssimusiikista, joita kumpiakaan en kyllä tunne tai kuuntele läheskään niin paljon kuin tyylilajit ansaitsisivat. Pidän myös joistakin modernin ”taidemusiikin” säveltäjistä, suunnilleen Stravinskystä Cageen ja Stockhauseniin, mutta varsinainen klassinen musiikki (sellainen, jota tehtiin suunnilleen 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun – eli lasken mm. romantiikan samaan lokeroon) on minusta enimmäkseen tyhjää ja mielenkiinnotonta. Sekin voi johtua vain liian vähästä kuuntelusta. Ei kaikkeen ehdi paneutua yhden elämän aikana.

Vastavuoroisesti

· 3 kommenttia ·

Tuossa taannoin, puhuessani Peter Gabriel Live in Athens 1987 -blu-ray-julkaisusta ennakkohehkuttelin And I’ll Scratch Yours -coverlevyä, jolla eri artistit esittävät versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Kyseinen levy on ollut kuuntelussa nyt tovin.

Alkuun albumi tuntui miltei pieneltä pettymykseltä. Laimealta. Tylsältä. Kovin moni versioista tuntui menevän yli siitä mistä aita on matalin, saamatta lauluista irti mitään oleellisesti uutta. No, Feistin ja Timber Timbren versio ”Don’t Give Upista” muutti peliä vähän vaihtamalla mies- ja naislaulajien roolit Gabrielin ja Kate Bushin alkuperäisestä duetosta. Brian Enon ”Mother of Violence” tarttui vähän epätodennäköisempään raitaan ja teki siitä varsin Eno-maisen kollaasin. Stephin Merrittin ”Not One of Us” vei laulun vinkeällä tavalla alkuperäisversion aikojen nuorempien kollegoiden futupoppiin konemaisine konekomppeineen, karuine laulusoundeineen ja synasurinoineen. Useimmat tuntuivat lisänneen originaaliin vain vähän lisää kaikua. Vahvimmin paketista erottui lähinnä Randy Newmanin huikea ”Big Time”. Newman* känisee laulun sarasvuolaisen sisäisen bisneskonsulttisankarin roolin pianon säestyksellä kuin vain Newman pystyy.

”Solsbury Hillistä” en ole lauluna koskaan niin kauheasti perustanut, mutta kieltämättä Lou Reedin hidas meluvalliversio on varsin onnistunut – lieneekö Reedin viimeiseksi jäänyt levytys? Regina Spektorin ”Blood of Eden” on sekin kasvanut kuuntelukertojen mittaan. Bon Iverin banjovetoinen ”Come Talk to Me” alkaa lupaavasti, muttei oikein jaksa lunastaa lupaustaan koko laulun mitalta.

Peter Gabrielin alkuperäisversiot ovat yleensä kulkeneet niin vahvojen, harkittujen ja huolella työstettyjen sovitusten varassa, että on sinänsä mukavaa kuulla niitä toisenlaisinakin sovituksina – vaikka versiot eivät sinänsä kovin sykähdyttäviä olisikaan.

Mutta onpa vanhalle PG-fanille näinä päivinä toinenkin suuri odotuksen aihe. So-albumin kaksikymmenviisivuotisjuhlakiertue Back to Front ulottuu nimittäin Helsingin Hjalliin 20. toukokuuta 2014. Liput tulevat yleiseen myyntiin ensi maanantaina, mutta meille petergabriel.comin postitulistalaisille niitä on ollut saatavilla jo eilisestä lähtien. Eturivissä tavataan – kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin jossakin Jäähallin peräparvella ja keikka oli silti ikimuistoinen. Ans kanttoo miten tällä kertaa.

___
* jonka nuoriso tuntee ehkä parhaiten Monk-sarjan tunnusmelodiasta, mutta jolla on takanaan mittava ura elokuvasäveltäjänä ja laulaja/lauluntekijänä: ”Short People”, ”Political Science” ja ilkeän niljakas ”You Can Leave Your Hat On” lienevät tunnetuimmasta päästä Newmanin lauluja.

Mies, joka itki koko matkan pankkiin*

· 2 kommenttia ·

Sopivasti pari päivää Freddie Mercury -kirjan lukemisen jälkeen tuli käytyä katsomassa aihetta hyvinkin likeltä liippaava tuore elokuva. Steven Soderberghin ohjaama My Life with Liberace (alkuperäiseltä englanninkieliseltä nimeltään Behind the Candelabra) kertoo monessa suhteessa hyvin samankaltaisen tarinan jotakuinkin samalta ajalta. Freddie Mercury oli hyvin tietoinen Liberacesta ja taisi ottaa omaan flamboyanttiin tyyliinsä muutaman vinkinkin kokeneemmalta pianistikollegalta. Molemmat olivat ”virallisesti” kaapissa miltei Narniaan asti, mutta toisaalta leikittelivät julkisesti kaikilla mahdollisilla (ainakin heteroiden kuvittelemilla) homokliseillä.**

Elokuva perustuu Scott Thursonin samannimiseen muistelmakirjaan. Parikymppinen Thurson tutustui Liberaceen 1970-luvun lopulla yhteisten tuttavien kautta ja hänestä tuli kuudeksi vuodeksi Liberacen rakastettu, avopuoliso, henkilökohtainen avustaja ja eräänlainen ottopoika.  Elämä vanhemman miehen kimaltavassa, mutta monissa suhteissa miltei luostarimaisen suljetussa maailmassa ei ollut perin rikkinäiseltä kotitaustalta ponnistavalle Thursonille aina kovinkaan helppoa, ja lopulta suhde päättyi juristien avustuksella (lukuun ottamatta pientä viimeistä herkkää hetkeä, ainakin elokuvassa).

Liberacen suureellisuuden – ja elokuvan pääosanesittäjien nimekkyyden – huomioon ottaen Soderberghin elokuva pysyttelee oikeastaan yllättävänkin pienimuotoisena.*** Matt Damon tekee hyvän suorituksen keskelle kummallista elämää putkahtaneena Thursonina. Michael Douglasiin itse Liberacena oli hetkittäin vähän vaikeaa suhtautua: välillä tunsi seuraavansa Liberacen tarinan sijaan sitä, miten suunnattomasti Douglas nauttii Liberacen näyttelemisestä. Toisaalta tällainen ote sopii Liberacenkin hahmoon: Mercuryn tapaan hänkään ei ehkä koskaan luopunut (moninaisista) rooleistaan edes niiden seurassa, jotka koki luottamuksellisiksi läheisikseen.

___
* Paljon siteerattu sanonta on ilmeisesti alkuaan Liberacelta, joka käytti sitä usein kommentoidessaan negatiivisia lehtikritiikkejä ja julkisuuteen tulleita väitteitä homoudestaan (jotka hän muisti kyllä vetää oikeuteenkin).
** Muistan lukeneeni Suosikista jo 1970-luvulla jo senkin, että Mercury, Brian May, John Deacon ja Roger Taylor valitsivat bändilleen nimen juuri sen sivumerkityksen vuoksi. ”Gay” tai ”Fairy” olisivat herättäneet paheksuntaa, mutta ”Queen” meni läpi ihan hyvin. Ja yhtyeen konserttiensa päätteeksi soittama ”God Save the Queen” sai samalla mukavasti lisämerkityksiä.
*** Yhdysvalloissa se on tosin tehty suoraan HBO:n televisiolevitykseen, mikä osaltaan selittää pienimuotoisuutta.