Kategoria: musiikki

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Albumialbumi X

·

Yleensä minulla on taipumus ajatella 80-luvun loppua aikana jolloin en pahemmin tehnyt enkä kuunnellut musiikkia. Siihen oli syitä – enimmäkseen huonoja – mutta toisaalta tajuan että niihin aikoihin tutustuin moneen minulle sittemmin tärkeäksi muodostuneeseen artistiin. Heihin kuuluivat myös kaksi minulle erittäin merkittävää – ja usein täällä blogissakin hehkuttamaani laulaja/lauluntekijää: John Hiatt ja Richard Thompson.

Thompsonin Amnesia-albumi (1988) kuuluu muistaakseni niihin levyihin, jonka ostin ennakkoon kuulematta, pelkästään arvostelukehujen perusteella: muistan että Soundin arvion ohessa oli myös levyn sisäpussiinkin painettu kuva Thompsonista ”soittamassa” moottorisahaa, ja tämä merkillinen yhdistelmä keski-ikäistä nörttiyttä ja ilmeistä, aggressiivista kiukkua ilmeisesti jäi kiinnostamaan. Thompson ei nimenä ollut muutenkaan täysin outo, muistan kyllä lukeneeni jostakin amerikkalaislehdestä jutun Richard & Linda Thompson -aviopariduon viimeisestä keikasta, jonka encoreta R. tuli soittamaan yksin, kasvot verta valuen.* Tiesin myös hänen historiastaan brittiläisen folkrockin klassikkoyhtyeessä Fairport Conventionissa.

Ensi kuuntelulla albumi oli hämmentävä kokemus, ennen kaikkea Thompsonin lauluäänen vuoksi. Hän ei totisesti ole mikään suuri vokalisti, mutta hänen äänensä jää kyllä mieleen. Miltei vieraannuttavan kolhoa soundia ja ilmeistä kapea-alaisuutta täydentää vielä vahva skotlantilainen aksentti. Mutta laulut ovat vahvoja, ja vaikka moottorisahakuva lieneekin parodiaa ajan sukkahousuhardrockin kuvastoa kohtaan, Thompsonin ilmaisussa on hyvin paljon peiteltyä ja avointa aggressiivisuutta, sekä hänen lauluissaan, laulamisessaan että kitaransoitossaan – eikä kitaroinnin aggressiivisuus tarkoita mitään naurettavaa mättösäröä, vaan soitannollista vimmaa. Musiikissa kuuluu kelttiläisperinteen vaikutus, mutta tämä tavara ei ole mitään mukavaa ja rentoa hoilottelukamaa pub-iltojen piristykseksi. Thompson ei sääli laulujensa, tarinoidensa päähenkilöitä, ei myöskään itseään silloin kun hän (tai joku hänen alter egonsa) lauluissa esiintyy. Kiukku on välillä henkilökohtaista (”Gypsy Love Songs”), mustasukkaistakin (”Don’t Tempt Me”), välillä se kohdistuu hänen (toisen) kotimaansa politiikkaan (”Yankee, Go Home”) tai uskonno(i)lla rahastajiin (”Jerusalem On the Jukebox”). Levyn aloittavan ”Turning Of The Tiden” kiertopalkinto-naiseen kohdistuva avoin paheksunta tuntuu jo suorastaan kiusaannuttavalta, mutta myöhemmin Thompson heittää peliin kaksikin niin tolkuttoman kaunista laulua – ”I Still Dream” ja ”Waltzing’s For Dreamers” – että hänelle antaa paljon anteeksi. Hyvin paljon.

Amnesia oli minulle myös ensimmäinen tutustuminen tuottaja/äänittäjäkaksikko Mitchell Froomin ja Tchad Blaken työhön. Heitä on tullut sittemmin diggailtua mm. Los Lobosin ja Suzanne Vegan levyillä, samoin Thompsonin seuraavalla albumilla Rumor and Sigh (1991), joka on minun mielestäni edelleenkin hänen väkevin albumikokonaisuutensa ja se levy, jota olen aina suositellut sopivaksi paikaksi aloittaa RT:n musiikkiin tutustuminen. Mutta minä aloitin Amnesiasta, joten sillä on yhä erityinen paikka minun levyhyllyssäni.
.

___
* Välit olivat ilmeisesti hapertuneet korjaamattomaan kuntoon jo hyvän aikaa sitten ja sekä avioliiton että musiikillisen yhteistyön päättämisestä oli sovittu jo aikaisemmin. Takahuoneessa oli kuitenkin syntynyt riitaa ja Linda oli iskenyt tulevaa ex-miestään pullolla.

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Kuinka bändi alkaa rakoilla

·

Kaksikymmentäviisi vuotta toimineen yhtyeen yksi jäsen sairastuu, niin lopullisesti ja niin pahasti, että on selvää että hänen muusikonuransa ei voi jatkua enää kauaa. Hänen muille tekemänsä tilannetiedotus – hän kertoo että soittaisi mielellään vielä yhden keikan – pamauttaa ilmoille yhtyeessä ja sen lähipiirissä pitkään kyteneitä jännitteitä, ja sen ainoankin keikan onnistuminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, arvostetun kiintotähtiyhtyeen toiminnan jatkosta puhumattakaan. Ensin kiukku kiehuu yhtyeen määrätietoinen perfektionistijohtajan ja hänelle kateellisen, kunnianhimoisen yhtyetoverin välillä – joka liki samantien sotkee välinsä puolisoonsa, joka hänkin soittaa yhtyeessä. Sairastuva jäsen jää tilanteessa oikeastaan täydelliseksi sivustakatsojaksi, yksin sairautensa kanssa.

Yaron Zilbermanin elokuvaa A Late Quartet (2012) on nimitetty ”intellektuaaliseksi draamaksi”, ilmeisesti siksi että a) siinä ei ole takaa-ajoja eikä räjähdyksiä, b) kyseinen yhtye on arvostettu newyorkilainen jousikvartetti ynnä c) pääosanesittäjät ovat keski-ikäisiä tai vanhempia ja kyseinen sairaus on Parkinsonin tauti. Klassisen musiikin mukanaolo tekee ilmeisesti Kauniit ja rohkeat -korniustason ihmissuhdesotkuista intellektuaalisia, miettii ei-klasariharrastaja-katsoja.* Toisaalta itsekin bändissä (ja teatteriproduktioissa) soittanut katsoja kyllä tunnistaa tarinassa ihan tuttujakin piirteitä siitä, mitä bändidynamiikka voi toisinaan todellakin olla.

Elokuvan päätös näyttää ensin rakentuvan melkoisen kliseiseksi Hollywood-melodraamafinaaliksi, mutta pikkuinen twist kriittisessä kohdassa muuttaa sen sitten ihan nokkelaksi ja tehokkaaksi tearjerkeriksi. Nimekäs näyttelijäkaarti (Mark Ivanir, Phillip Seymour Hoffman, Christopher Walken ja Catherine Keener) hoitaa hommansa vallan mainiosti – ja ainakin näin ei-viulistin ja ei-sellistin mielestä heidän playback-soittamisensa näytti ihan uskottavalta – mutta jossakin äsken kohdalle sattuneessa arvostelussa kehuttu Imogen Poots muusikkopariskunnan omaan uransa ja aikuistumisensa kanssa kipuilevana nuorena neitinä oli kyllä minusta vähän turhan kankea ja vaisu.

Eikä minulle myöskään oikein selvinnyt, mikä elokuvasta teki ”intellektuaalisen”. Täytyy varmaankin miettiä asiaa siinä vaiheessa, kun alan joskus työstää erästä bändidynamiikkaan liittyvää tarinaideaani pelkästä ideasta eteenpäin.

___
* Kuten olen ennenkin todennut, pidän varsin paljon barokkimusiikista ja jonkin verran renessanssimusiikista, joita kumpiakaan en kyllä tunne tai kuuntele läheskään niin paljon kuin tyylilajit ansaitsisivat. Pidän myös joistakin modernin ”taidemusiikin” säveltäjistä, suunnilleen Stravinskystä Cageen ja Stockhauseniin, mutta varsinainen klassinen musiikki (sellainen, jota tehtiin suunnilleen 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun – eli lasken mm. romantiikan samaan lokeroon) on minusta enimmäkseen tyhjää ja mielenkiinnotonta. Sekin voi johtua vain liian vähästä kuuntelusta. Ei kaikkeen ehdi paneutua yhden elämän aikana.

Vastavuoroisesti

· 3 kommenttia ·

Tuossa taannoin, puhuessani Peter Gabriel Live in Athens 1987 -blu-ray-julkaisusta ennakkohehkuttelin And I’ll Scratch Yours -coverlevyä, jolla eri artistit esittävät versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Kyseinen levy on ollut kuuntelussa nyt tovin.

Alkuun albumi tuntui miltei pieneltä pettymykseltä. Laimealta. Tylsältä. Kovin moni versioista tuntui menevän yli siitä mistä aita on matalin, saamatta lauluista irti mitään oleellisesti uutta. No, Feistin ja Timber Timbren versio ”Don’t Give Upista” muutti peliä vähän vaihtamalla mies- ja naislaulajien roolit Gabrielin ja Kate Bushin alkuperäisestä duetosta. Brian Enon ”Mother of Violence” tarttui vähän epätodennäköisempään raitaan ja teki siitä varsin Eno-maisen kollaasin. Stephin Merrittin ”Not One of Us” vei laulun vinkeällä tavalla alkuperäisversion aikojen nuorempien kollegoiden futupoppiin konemaisine konekomppeineen, karuine laulusoundeineen ja synasurinoineen. Useimmat tuntuivat lisänneen originaaliin vain vähän lisää kaikua. Vahvimmin paketista erottui lähinnä Randy Newmanin huikea ”Big Time”. Newman* känisee laulun sarasvuolaisen sisäisen bisneskonsulttisankarin roolin pianon säestyksellä kuin vain Newman pystyy.

”Solsbury Hillistä” en ole lauluna koskaan niin kauheasti perustanut, mutta kieltämättä Lou Reedin hidas meluvalliversio on varsin onnistunut – lieneekö Reedin viimeiseksi jäänyt levytys? Regina Spektorin ”Blood of Eden” on sekin kasvanut kuuntelukertojen mittaan. Bon Iverin banjovetoinen ”Come Talk to Me” alkaa lupaavasti, muttei oikein jaksa lunastaa lupaustaan koko laulun mitalta.

Peter Gabrielin alkuperäisversiot ovat yleensä kulkeneet niin vahvojen, harkittujen ja huolella työstettyjen sovitusten varassa, että on sinänsä mukavaa kuulla niitä toisenlaisinakin sovituksina – vaikka versiot eivät sinänsä kovin sykähdyttäviä olisikaan.

Mutta onpa vanhalle PG-fanille näinä päivinä toinenkin suuri odotuksen aihe. So-albumin kaksikymmenviisivuotisjuhlakiertue Back to Front ulottuu nimittäin Helsingin Hjalliin 20. toukokuuta 2014. Liput tulevat yleiseen myyntiin ensi maanantaina, mutta meille petergabriel.comin postitulistalaisille niitä on ollut saatavilla jo eilisestä lähtien. Eturivissä tavataan – kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin jossakin Jäähallin peräparvella ja keikka oli silti ikimuistoinen. Ans kanttoo miten tällä kertaa.

___
* jonka nuoriso tuntee ehkä parhaiten Monk-sarjan tunnusmelodiasta, mutta jolla on takanaan mittava ura elokuvasäveltäjänä ja laulaja/lauluntekijänä: ”Short People”, ”Political Science” ja ilkeän niljakas ”You Can Leave Your Hat On” lienevät tunnetuimmasta päästä Newmanin lauluja.

Mies, joka itki koko matkan pankkiin*

· 2 kommenttia ·

Sopivasti pari päivää Freddie Mercury -kirjan lukemisen jälkeen tuli käytyä katsomassa aihetta hyvinkin likeltä liippaava tuore elokuva. Steven Soderberghin ohjaama My Life with Liberace (alkuperäiseltä englanninkieliseltä nimeltään Behind the Candelabra) kertoo monessa suhteessa hyvin samankaltaisen tarinan jotakuinkin samalta ajalta. Freddie Mercury oli hyvin tietoinen Liberacesta ja taisi ottaa omaan flamboyanttiin tyyliinsä muutaman vinkinkin kokeneemmalta pianistikollegalta. Molemmat olivat ”virallisesti” kaapissa miltei Narniaan asti, mutta toisaalta leikittelivät julkisesti kaikilla mahdollisilla (ainakin heteroiden kuvittelemilla) homokliseillä.**

Elokuva perustuu Scott Thursonin samannimiseen muistelmakirjaan. Parikymppinen Thurson tutustui Liberaceen 1970-luvun lopulla yhteisten tuttavien kautta ja hänestä tuli kuudeksi vuodeksi Liberacen rakastettu, avopuoliso, henkilökohtainen avustaja ja eräänlainen ottopoika.  Elämä vanhemman miehen kimaltavassa, mutta monissa suhteissa miltei luostarimaisen suljetussa maailmassa ei ollut perin rikkinäiseltä kotitaustalta ponnistavalle Thursonille aina kovinkaan helppoa, ja lopulta suhde päättyi juristien avustuksella (lukuun ottamatta pientä viimeistä herkkää hetkeä, ainakin elokuvassa).

Liberacen suureellisuuden – ja elokuvan pääosanesittäjien nimekkyyden – huomioon ottaen Soderberghin elokuva pysyttelee oikeastaan yllättävänkin pienimuotoisena.*** Matt Damon tekee hyvän suorituksen keskelle kummallista elämää putkahtaneena Thursonina. Michael Douglasiin itse Liberacena oli hetkittäin vähän vaikeaa suhtautua: välillä tunsi seuraavansa Liberacen tarinan sijaan sitä, miten suunnattomasti Douglas nauttii Liberacen näyttelemisestä. Toisaalta tällainen ote sopii Liberacenkin hahmoon: Mercuryn tapaan hänkään ei ehkä koskaan luopunut (moninaisista) rooleistaan edes niiden seurassa, jotka koki luottamuksellisiksi läheisikseen.

___
* Paljon siteerattu sanonta on ilmeisesti alkuaan Liberacelta, joka käytti sitä usein kommentoidessaan negatiivisia lehtikritiikkejä ja julkisuuteen tulleita väitteitä homoudestaan (jotka hän muisti kyllä vetää oikeuteenkin).
** Muistan lukeneeni Suosikista jo 1970-luvulla jo senkin, että Mercury, Brian May, John Deacon ja Roger Taylor valitsivat bändilleen nimen juuri sen sivumerkityksen vuoksi. ”Gay” tai ”Fairy” olisivat herättäneet paheksuntaa, mutta ”Queen” meni läpi ihan hyvin. Ja yhtyeen konserttiensa päätteeksi soittama ”God Save the Queen” sai samalla mukavasti lisämerkityksiä.
*** Yhdysvalloissa se on tosin tehty suoraan HBO:n televisiolevitykseen, mikä osaltaan selittää pienimuotoisuutta.

Läheltä pintaa

·

Queenin musiikin diggailu on ollut yksi niitä epäkoleita asioita joihin olen syyllistynyt koko ikäni, sen jälkeen kun innostuin bändistä joskus 1970-luvun puolivälissä. Uuden aallon myötä bändin musiikki alkoi tuntua vähän mahtipontisen naurettavalta silloiselle vakavamieliselle minälleni, joka ei välttämättä oikein kyennyt hahmottamaan kaiken sen mahtipontisuuden takana piilevää tarkoituksellista huumoria. Pohjimmiltaan bändi oli eräänlaista velmua jatkumoa vanhalle music hall -perinteelle enemmän kuin puhdasoppista hard rockia tai puhdasoppista sitä tai tätä. Vaikuttava varttituntinen suorana katsellussa Live Aidissa hätkäytti – ”jumaliste, täähän on ihan oikeasti kova bändi” – mutta seuraavan kerran tuli asiaa levykauppaan vasta Innuendon myötä, kun yltiö-överiksi vedetty nimibiisi oli radiosta kuultuna paljastanut itseironisen velmuutensa. Pian sen jälkeen kuuluikin suru-uutisia.

En ole aikaisemmin tainnut lukea yhtäkään historiikkia yhtyeestä. 70-luvulla niitä ei ollut tai ainakaan niitä ei olisi saanut Suomesta. Sittemmin niitä on julkaistu, mutta eipä ole tarttunut hihaan, ennen kuin kirjaston palautettujen korissa pisti silmään Peter ”Phoebe” Freestonen (David Evansin muistiinmerkitsemänä) kirjoittama Freddie Mercury (Omnibus Press, 1998).

Oopperan puvustajana työskennellyt Freestone palkattiin ensin vuonna 1979 Queenin kiertueelle esiintymisvaatteiden hoitajaksi ja sittemmin Mercuryn kotiin majoitetuksi, täysipäiväiseksi (kirjaimellisesti) ”henkilökohtaiseksi avustajaksi”. Siinä hommassa hän jatkoi aina isäntänsä kuolemaan asti vuonna 1991. Asetelma vaikuttaa jossain määrin viktoriaaniselta ja sitä se ilmeisesti olikin. Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara oli syntynyt vauraaseen Brittiläisen Kansainyhteisön parsilaiseen virkamiesperheeseen ja tottunut sekä kotona Sansibarissa että sittemmin sisäoppilaitoksessa Intiassa siihen että talossa on palvelijoita. Viktoriaanisuudesta elämä poikkesi kuitenkin monessa suhteessa. Mercury oli työntekijöilleen myös lojaali ystävä (ainakin niin kauan kuin hänelle oltiin lojaaleja) ja katsoi heidät myös erinomaiseksi biletysseuraksi.

Kirja ei ole minkään kronologinen elämäkerta, vaan Freestone kertoo kahdestatoista vuodestaan Mercuryn hommissa löysän temaattisin luvuin: ensin Queenin kiertueista, sitten levytyksistä ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään viimeisiin kuukausiin, jolloin Mercury luopui muista paitsi kipulääkkeistä päästäkseen lopultakin eroon parantumattomasta sairaudestaan. Freestone on aina valmis antamaan jutun vaellella luvun varsinaisesta aiheesta jonnekin muualle. Suurin osa kirjasta onkin varsin löysää ja pinnallista jutustelua. Lukujen varsinaisia aiheita käsitellään miltei pintapuolisemmin kuin vaikkapa Freddien kotitalojen kalustuksen yksityiskohtia. Lukija oppii, ettei kirjan sankari juuri lukenut muuta kuin huutokauppaluetteloita, viihtyi koti-iltoinaan verkkareissa telkkarin ääressä, bailasi ankarasti (kunnes sairastui) ja piti seksisuhteet jotakuinkin erillään ystävyys- ja (jopa) rakkaussuhteista (jos hänellä sellaisia loppujen lopuksi oli), mutta kovin lähelle sisintään hän ei tunnu päästäneen edes ystäviään. Muutama viittaus lapsuuteen ja nuoruuteen hyvin konservatiivisessa (joskin rakastavassa) perheessä ja parsilaisessa yhteisössä on selittävinään tätä ainaista etäisyyden pitoa. Taitavan ja monipuolisen musiikintekijän työskentelyprosesseista ei juurikaan puhuta ja parisenkymmentä vuotta samalla kokoonpanolla toimineen bändinkin muut kolme (yhtä lailla osaavaa ja lahjakasta) jäsentä jäävät sivuhenkilöiksi. Mihinkään ei syvennytä juuri sivua–kahta kauemmaksi ajaksi ja useimmiten jutustelu jää ”sattuipa hassusti matkalla klubista” -pinnallisuuksiin. Valokuvaliitteen kuvakokoelmakin on ikävystyttäviä, turistikuvamaisia näpsälaukaisuja viiksekkäistä miehistä tuolla tai täällä.

(Tässä ”viiksekäs mies” ei ole mikään eufemismi mistään, vaan tarkoittaa miespuolista henkilöä, jonka ylähuulessa on karvoitusta.)

Kirja olettaa, että lukija tuntee Queenin ja Mercuryn tarinan pääpiirteet ennestään (ja sen tapahtumathan joka tapauksessa alkavat vasta bändin kenties luovimpien aikojen jälkeen). Bändistä, sen musiikista ja jäsenistä lieneekin kirjoitettu paljon laadukkaampia, valaisevampia ja antoisampia kirjoja kuin tämä. Ainakin niin voi toivoa.

Aika tarkentaa muistot

·

Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1987 esitettiin konsertti, joka edellenkin on minun kirjoissani yksi parhaista koskaan näkemistäni. Kolho, ankea ja holtittomasti kaikuva Helsingin jäähalli on paikkana aika epätoivoinen, ja istumapaikkani oli sitä paitsi kaukana takaparvella. Silti tunne välittyi, ja sounditkin olivat loppujen lopuksi paremmat kuin tuollaisessa betonihallissa olisi ollut mitään oikeutta odottaa. Huikea keikka. Asiaa tietysti auttoi, että olin ollut melkoinen Peter Gabriel -fani jo kesästä 1980, jolloin tulin puolivahingossa ostaneeksi III-albumin.

Tulin paikalle turhan myöhään, sillä lämmittelyesiintyjänä kiertueella ollut Youssou N’Dour Super Etoile de Dakar -yhtyeineen oli ehtinyt jo settinsä loppupuolelle. Silti tämä oli ensimmäinen kosketukseni pian tämän jälkeen melkoiseksi supertähdeksi nousseeseen N’Douriin. Onneksi tilaisuuksia uusiin konserttikokemuksiin hänen osaltaan on ollut.

Peter Gabrielin ja hänen nelihenkisen bändinsä ympärille rakennettu lavastus oli hyvin yksinkertainen verrattuna myöhempien kiertueiden elaboraatteihin rakennelmiin, mutta selvää oli ettei se ollut mikään halpistoteutus. Lavalla oli neljä kiskoilla kulkevaa, kääntyvillä ja taipuvilla varsilla ohjattua valopuomia, joita välillä käytettiin eräänlaisina näyttelijöinä – ei muuta. Muuta kikkailua harrastettiin perin vähän. ”Lay Your Hands On Men” aikana PG heittäytyi selkä edellä yleisön kannateltavaksi, kulkeutui käsien varassa salin puoliväliin ja takaisin lavalle. ”In Your Eyesiin” ja ”Bikoon” bändiä täydennettiin N’Dourilla ja Super Etoilen soittajilla. Mutta kaiken aikaa painopiste oli musiikissa, musiikki kantoi, ja voimallisesti kantoikin. En ole ainoa, joka keikkaa on vuosien mittaan ylistänyt.

Jonkinlainen mainio tilaisuus kokemuksen uudelleen elämiseen oli vuonna 1990 julkaistu VHS-kasetti PoV (eli Point of View), joka oli kuvattu saman kiertueen päätöskonsertissa Ateenassa. Itselläni ei ollut tuolloin nauhuria (eikä muuten edes televisiota), mutta onnistuin moisen vekottimen hankittuani löytämään kohtuukuntoisen käytetyn kasetin, jota tuli katseltua moneen kertaan. Kasetin nimen hengessä live-kappaleita kuvittivat välissä PG:n itsensä kuvaamat lyhyet kaitafilmipätkät kiertue-elämästä ja muualtakin, mutta tällainen tauhka syö aina väistämättä konsertin jatkuvuutta.

Monta vuotta myöhemmin lainasin kasetin Rumba-Eerolalle, ja sillä tiellä se on edelleenkin. Kirjastosta löytyi sittemmin varsin kulunut PoV-kappale, jonka poltin DVD:lle, mutta laatu ei ollut suunnattoman hyvä, kuten arvata saattaa. Niinpä kuuluinkin vuosien ajan niihin Peter Gabriel -uutisryhmien ja -foorumien faneihin, jotka sopivissa ja sopimattomissa paikoissa muistivat kysellä tämän konsertin DVD-julkaisun perään. Mutta mitään ei kuulunut, paitsi Still Growing Up -dvd:n ekstroissa julkaistu parin laulun satsi.

Mutta nyt Ateenan keikan materiaali on lopultakin julkaistu uudelleen Peter Gabriel Live in Athens 1987 -nimisenä BluRay-levynä. Ja kyllä, jumaliste, odotus kannatti.
.

.

PoV:n kaitafilmivälikkeet on jätetty pois ja mukana on kaksi kappaletta lisää – sekä viiden kappaleen mittainen osuus Youssou N’Dourin lämmittelysetistä. Kuvan- ja äänenlaatu ovat erinomaisia, 5.1-miksaus on hillitty ja toimiva. (Konsertti kuvattiin alkuaan filmille, joka kestää aikaa videonauhaa paremmin.) Musiikista kuulee nyt paljon enemmän detaljeja kuin muinoin VHS:ltä: kuuluu myös selvästi, että bändillä oli käytössään myös taustanauhoja ja/tai sekvensserejä oman soittonsa täydennyksenä. Yleensä en erityisemmin välitä tällaisesta ”puolikuolleesta” musiikista, mutta tässä konetaustat eivät häiritse liikaa – paitsi oikeastaan ”Sledgehammerissa”, jossa taustakuorot ovat liian selvästi jonkun muun kun lavalla laulavien äijänköriläiden kurkuista. Muuten ei valittamista. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja PG:n koko soolouran luottobasisti, huikea Tony Levin, kuulostavat ja näyttävät bändiltä.

BluRay-paketissa tuli lisäksi bonarina Play-niminen dvd, jolla nähdään tärkeimmät PG:n musiikkivideot 1970-luvun lopulta (bonarina oleva ”Modern Love”) 2000-luvun alkuun (”Father and Son”, ”Growing Up”, ”The Drop”, ”Barry Williams Show”). Tähän suhtauduin etukäteen… bonarina. Vaikka PG onkin ollut musiikkivideotaiteen edelläkävijöitä – toisin sanoen hän on antanut laulujensa videoilla tilaisuuden monelle kokeilunhaluiselle videontekijälle – en ole tällaisista pätkistä koskaan jaksanut niin innostua. Katselen kyllä musiikkia mielelläni telkkarista, kunhan kyseessä on oikea konsertti.

Mieliala alkoi muuttua, kun tajusin että 5.1-julkaisua varten vanhatkin laulut on tietysti miksattu uudelleen, ja asialla on enimmäkseen ollut sankarini Daniel Lanois (yhdessä Richard Chappellin ja Paul Gradyn kanssa, parilla kappaleella toinen tuottajaäänittäjäguru Tchad Blake. Tulokset osoittautuivatkin odotettua kiinnostavammiksi. Parhaiten ja positiivisimmin ero entisiin kuuluu kolmoslevyn raidoissa (”Games Without Frontiers” ja ”I Don’t Remember”), jotka aukeavat ja avartuvat todella komeasti. Taustakaiuttimia käytetään enimmäkseen varsin hillitysti, mutta ainakin minun korvaani mielekkäästi. Musiikki leviää kuulijan ympärille luontevana ja kikkailemattomana. Hienoa!

(Valitettavasti varhaisempien video-originaalien kuvanlaatu ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin filmi, ja jälki näyttää nykysilmin vähän suttuiselta. Mutta kun kyse on musiikista, tärkeämpää on ääni.)

Ai niin, näinä päivinä on julkaistu myös muutaman vuoden takaisen Scratch My Back -albumin rinnakkaislevy And I’ll Scratch Yours, jolla lukuisat artistit esittävät omia versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Pelkään pahoin, että sekin on pakollista ostettavaa.

***

Edit. Tämän artikkelin kommentointi meni kiinni, jostakin syystä se kerää käsittämättömiä määriä japaninkielistä spammia.