Jos suorittaa levyostoksia lehtien tai kavereiden suositusten perusteella – tai sillä perusteella, että artistin joku toinen levy on ollut mainio – tulee väkisinkin joskus huteja. Musiikki ei kolahda yhtään tai on ihan kivaa. Toisinaan kolahdus kuitenkin tapahtuu, pitkällä viiveellä. Little Featin tapauksessa minulla kävi niin kahdesti.

1980-luvun alussa ollut edes tietoinen Little Featin punk-piirimaineesta tylsänä ja viihteellisenä länsirannikon muniinpuhalteluna, vieläkin tylsempänä keskitien bändinä kuin… no, vaikkapa Eagles. En lukenut oikeita lehtiä, mutta käsitys bändin kiinnostavuudesta olikin peräisin perin konservatiivisen Back Beat -lehden historiikkijutusta. Olin myös kuullut radiosta vimmatun nopean liveversion ”Teenage Nervous Breakdownista”. Jo aikaisemmin syntynyt kiinnostus slide-kitaratekniikkaan aiheutti lopulta ostopäätöksen jonkun tarjouslaarin äärellä, ja Sailing Shoes (1972) saapui kotiin.

Levy kuulosti, niin, ihan kivalta. Ei sen enempää. Siihen aikaan minulla oli kuitenkin sen verran vähän levyjä että uutta hankintaa tuli pyöriteltyä tuon tuostakin, lueskeltua sisäkannen sanoituksia ja ihmeteltyä Neon Parkin surrealistista kansikuvaa. Ja kuinka ollakaan, vähitellen niukka, juureva ja romanttinen musiikki alkoi tehdä pesää jonnekin mielihyväkeskuksen tietämiin.
.

.

Epätasaiselta albumi kuulostaa edelleenkin, ja siltä löytyy useampikin raita, joka jää jopa ihan kivan alapuolelle (etenkin tietysti kertakäyttövitsimäinen ”A Apolitical Blues”). Mutta ne parhaat hetket ovat sitäkin hehkeämpiä ja niihin kuuluu myös albumin luultavasti tunnetuin ja coveroiduin laulu ”Willin’”, johon sittemmin tein itsekin suomenkielisen tekstin. (Siinä alkuperäiskappaleen epämääräinen salakuljettaja oli vaihtunut tyyppiin, joka ryyppää opiskelijabileissä ja sotkee ihmissuhteitaan – mukana oli monta viittausta nyttemmin kadonneisiin helsinkiläisiin opiskelijapaikkoihin, kuten Ankkaan, Olliin ja Tavastian T-iltoihin.)

.

.
(Itse asiassa tämä Sailing Shoes -versio on sekin coveri: Little Feat oli levyttänyt laulun karumpana versiona jo esikoisalbumilleen. Siinä slide-kitaraa soitti kätensä lennokkipotkurilla teloneen Lowell Georgen sijaan bändin tuttavapiiriin kuulunut maestro Ryland P. Cooder.)

Ja kyllähän ”Teenage Nervous Breakdownista” löytyy minun korvaani varsin mainio yhdistelmä punk-energiaa ja slide-kitarointia. Ehkä Lowell George muisteli tässä lyhytaikaiseksi jäänyttä visiittiään esipunkbändi Standellsin laulajana?

.

.
Vähän myöhemmin jossakin tarjouslaarissa sattui silmiin samaisen bändin myöhempi livetupla-LP Waiting for Columbus (1978), ja Sailin’ Shoesin antaman hyvän vaikutelman ansiosta syntyi ostopäätös. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostus jäi kuitenkin kovin laimeaksi. Levy kuulosti ihan kivalta.

Mutta sekin levy alkoi aueta uusien kuuntelukertojen myötä. Tässä vaiheessa Feat oli kasvanut kuusimiehiseksi: alkuperäisbasisti Roy Estrada oli lähtenyt (jälleen tuttavapiiriin kuuluneen) Captain Beefheartin bändiin, tilalle oli tullut funkympi Kenny Gradney sekä lisäksi kakkoskitaristiksi Paul Barrere ja lyömäsoittajaksi Sam Clayton. Musiikki otti vahvemmin vaikutteita New Orleansin perinteestä ja, valitettavasti, myös jazzista: ”valitettavasti” siksi, että tämä tarkoitti pitkiä ja päämäärättömiä sooloja rikkomaan hienosti sävellettyjen laulujen rakenteita. Erityisesti turhien soolojen päämäärättömyydessä kunnostautuu livetuplalla kosketinsoittaja Bill Payne.

Silti tälläkin levyllä on monta kertakaikkisen hienoa laulua ja kertakaikkisen hienoja versioita niistä. ”Mercenary Territoryssa” loistaa myös funkorkesteri Tower of Powerin puhallinsektio, ja George pääsee käyttämään vakiokikkaansa päättäessään (ihailtavan lyhyen) slide-soolonsa pitkään ”otelauta loppuu kesken” -säveleen.

.

.

Yksi suosikkejani tältä levyltä on ollut aina ”Spanish Moon”. Käsiini päätyi myöhemmin irtolehtipainos Waiting for Columbusin nuottikirjasta, ja tajusin siitä että koko biisi kulkee yhden ainoan soinnun varassa. (Tarinan mukaan orkkisversio syntyi bändin jammaillessa studiossa, kun Lowell George saapui myöhässä paikalle, käski muiden jatkaa soittamista ja lauloi kompin päälle aivan uuden tekstin ja melodian.)

.

.

Vuonna 2002 Columbusista julkaistiin kahden cd-levyn versio, jossa mukana oli reilu pläjäys ennenjulkaisematonta materiaalia samoilta live-keikoilta, ja jossa alunperin perin kummallinen levypuoliskojen järjestys oli korjattu mielekkäämmäksi (LP-versiolla bändi poistuu nimittäin ”Spanish Moonin” jälkeen yksitellen lavalta jo B-puoliskon päättyessä, joten C- ja D-puoliskot, koko kakkoslevy, olisivat siten muka encoreita.) Siltä löytyy myös alkuperäisen kiinnostukseni herättänyt ”Teenage Nervous Breakdown” -liveversio, joka tosin oli julkaistu jo kaikenlaisesta julkaisemattomasta ja vähän julkaistustakin materiaalista koostetulla Hoy-Hoy!-kokoelmalla.

Little Featin muu tuotanto tuli sittemmin hankittua sekin hyllyyn, ja sama epätasaisuus vaivaa muitakin albumeja. Silti niidenkin helmet tekevät albumit vaivan arvoisiksi.

.

.

Oikeaa Little Featia en koskaan kerennyt näkemään lavalla – bändin johtaja Lowell Georgehan kuoli jo vuonna 1979 – mutta olen onnistunut näkemään livenä parikin kertaa 1980-luvulla uudelleen kootun ja ilmeisesti edelleenkin jatkavan version Little Featista. Parhaimmillaan ryhmä on ollut melkoisen mainiota juurevaa meininkiä, mutta rosot on korvattu rautaisella ammattitaidolla, mikä on tarkoittanut myös niitä tolkuttoman pitkiä sooloja. Yhtyeessä ei myöskään ole enää tiukkaa johtajaa seulomassa omista ja muiden ehdotelmista parhaita lauluja levytettäväksi, joten albumien taso on ollut kovin kirjava.

Mutta hetkiä on niilläkin. Vuoden 2002 Join the Band olisi muuten pelkkä kevyesti ohitettava paketti ”ystävien” kanssa levytettyjä uusversioita klassikoista, ellei sillä olisi Inara Georgen tulkintaa isänsä Sailin’ Shoesille tekemästä laulusta ”Trouble”. Se koskettaa ainakin minua, ja syvältä.

.

Pertti Kurikan nimipäivien riemastuttavan UMK-voiton kunniaksi esittelen teille tällä kertaa jotakin vähän toisenlaista musiikkia aivan toisen paperiarkin marginaalista. Yhtäläisyyksiä on silti: juurevuus, omaehtoisuus, huumorintaju.

Toisinaan levyt tai laulut saavat matkaansa vahvoja muistikuvia paikoista, joissa ne on tullut kuulleeksi ensi kertaa, tai jonkun hyvin merkittävän kerran. Tämänkertainen albumi yhdistyy mielessäni puolivuotiseen asuinkauteeni Katajanokan Vyökatu 10:ssä syksyllä 1982. Luullakseni ostin levyn silloin, mutta olihan se ehtinyt istua toivelistan kärkisijoilla siitä lähtien kun Rockradio oli jonakuna iltapäivänä soittanut pahaa-aavistamattomille, mutta sitäkin alttiimmille korville ”Mercury Bluesin”.

.

.

Väijyin sittemmin (ajan tyyliin) montakin Rockradiota sormi nauhurin rec-näppäimellä, mutta onnistuin tallentamaan ainoastaan laulun alkuperäisversion, K.C. Douglasin ”Mercury Boogien”. Hieno laulu sekin, ei siinä mitään, mutta ei yhtä hillitöntä paahtoa ja slide-kitararevittelyä kuin David Lindleyn remakka coveri. Onni ei ollut kuitenkaan myötäinen, joten lopulta oli pakko purra hammasta ja kantaa vähiä rahoja levykauppaan, jälleen kerran. Reissu osoittautui onneksi hyvinkin vaivan arvoiseksi. Lindleyn esikois-sooloalbumi El Rayo-X soi edelleenkin mielellään ja usein.

Slide-kitaratekniikkainnostukseni oli saanut alkunsa jo pari vuotta aikaisemmin The Blues Bandin ansiosta, joka innoitti kuuntelemaan bluesperuista musiikkia muutenkin – ja aloittamaan soittamisen opettelun ihan tosissaan. Myös ”Mercury Bluesia” tuli tapailtua valitulla soittimellani bassolla, jopa siinä mitassa että tein siihen suomenkielisen tekstin ensimmäistä bändiäni Kumpula-projektia varten. Samasta laulusta innostui minua jossain määrin nimekkäämpi artisti Pave Maijanen, joka Mistakes-yhtyeineen levytti raidan nimellä ”Pakko saada BMW”. Omahyväisenä tyyppinä pidän toki enemmän omasta, vähän abstraktimmalla tasolla kulkevasta sanoitusversiostani.

Kertokaa mistä sitä saa, mitä maksaa,
kaikki haluaa
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Joku sen sai, kehui tottakai
lauantaista maanantai
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa…

Itse albumi osoittautui sitten musiikillisesti melkoisen monipuoliseksi tapaukseksi. Lindley on jossakin haastattelussa kertonut asuneensa Lontoossa 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisen aallon skinheadit kuuntelivat alkuperäistä jamaikalaista ska-musiikkia.* Tästä syystä Lindley kertoi kuulevansa kaiken edelleenkin ska-versioina.† Toisaalta Lindley on tienannut ammattimuusikon leipäänsä muun muassa kantribändien steel-kitaristina ja viulistina sekä toiminut pitkän linjan laulaja/lauluntekijä Jackson Brownen luottomuusikkona.** Nämäkin vaikutteet kuuluvat, ja vahvasti kuuluvatkin. Kun pakettiin lisätään vielä kelttiläinen musiikki saadaan tulokseksi ”Pay the Man”, perin kepeältä kuulostava rallatus jonka teksti osoittautuu tarkemmalla kuuntelulla paljon pintaa tummasävyisemmäksi.

.

.

Aikaa myöten levyn rakkaimmaksi palaksi on noussut avoimemmin mietteliäs ”Quarter of a Man”, joka istuu sitkeästi myös ”tuollaisen laulun haluaisin säveltää” -listallani.

.

.

El Rayo-X -albumin jälkeen Lindleyn kiertuebändi alkoi käyttää samaa nimeä, ja seuraava albumi, hyvin samanhenkinen Win this Record! julkaistiinkin tällä nimellä. Vähän myöhemmin ryhmä teki remuisan konserttilevyn El Rayo Live sekä tuotetumman albumin nimeltä Very Greasy (1988), joka kannattaa sekin hankkia muun muassa hillittömän ”Werewolves of London” -coverin ansiosta. Koko ajan Lindley on jatkanut uraansa sessiomuusikkona ja tutustuttanut kuulijakuntaansa myös maailman musiikkien vähemmän tunnettuihin lajeihin: tältä saralta pitää ehdottomasti mainita kaksi hienoa World Out of Time -levyä, joilla Lindley soitaa madagasgarilaisten perinnemuusikoiden kanssa. Omat levyjulkaisunsa Lindley on nyttemmin hoitanut oman putiikkinsa kautta.

El Rayo-X:ää en koskaan ehtinyt valitettavasti nähdä livenä. Lindley-livekokemukset ovat jääneet kahteen akustiseen duokeikkaan, joista toinen oli Roskilden festivaaleilla toisen slide-virtuoosin Ry Cooderin kanssa ja toinen Savoy-teatterissa vanhan yhteistyökumppanin Jackson Brownen seurassa.

Laitetaan loppuun kuitenkin akustinen pala kolmannen artistin kanssa, jolla on, heh, suomalainen maahanmuuttajatausta.

.

___
* Rasistit kaappasivat skinhead-liikkeen vasta puolta vuosikymmentä myöhemmin. Alkuperäiset skinit arvostivat ns. mustien kulttuuria ja musiikkia hyvinkin paljon.
† Hänen myöhemmiltä levyiltään löytyy mm. riemukas ska-versio Temptationsin ”Papa Was a Rolling Stonesta”.
** Brownen esoteerinen ja eklektinen ”puoli-live” Running On Empty on hankkimisen arvoinen albumi, eikä ainoastaan Lindleyn komean soitannan vuoksi.

Luulen, että 1980-luvun alun Tom Waits -fanitukseni sai välillä vähän epäterveitäkin piirteitä, ainakin siinä mielessä että kyllästytin monet kaverini perusteellisesti intoilemalla hänen musiikistaan ja persoonastaan (josta tiesin jotakuinkin muutaman lehtijutun verran, en enempää). Tietääkseni sain kyllä muutamia tuttavia kiinnostumaan mielenkiintoisesta musiikintekijästä, ja ainakin yhdeltä on tullut vuosikymmeniä myöhemminkin kiitoksia asian johdosta.

Heartattack & Vinen jälkeen kului joka tapauksessa muutama vuosi ennen kuin sen seuraaja ilmestyi. Muistelen ostaneeni levyn samaisesta Kaivopihan levykaupasta kuin edeltäjänsäkin, ja olin aika tohkeissani kantaessani uudet ostokseni* kotiin Itäkeskuksen opiskelijasoluun. Olin jo hyvän aikaa ollut sitä mieltä ettei Waitsin musiikkia voi kuunnella muuta kuin pimeällä – mielellään sadesäällä – mutta Swordfishtrombones sai ensipyörähdyksensä ihan kirkkaalla päivänvalolla. Se ei heikentänyt kokemuksen voimaa. Voi olla että kehittelin kuitenkin vasta myöhemmin levystä kertoessani muiston, että olisin puristanut koko levyn kuuntelun ajan tuolin käsinojia ja ajatellut: ”Jestas!”

Levy-yhtiön ja kannen visuaalisen tyylin muuttuminen viittasi jo siihen, ettei tämä ole ihan suoraa jatkoa Waitsin aikaisemmalle levytetylle tuotannolle, ja jo ensimmäinen kappale tekee asian oikeastaan ihan selväksi. ”Underground” sopisi johonkin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmään avausnumeroksi, vaikka käheänä ärjyvä lauluääni tekee samalla selväksi, kuka tällä levyllä komentaa. Sen jälkeen käyntiin lipuva ”Shore Leave” on edelleenkin ehdoton suosikkikappaleeni levyllä, ehkä yksi suosikkejani Waitsin koko tuotannossa.

.

.

Tähän asti Waits oli pitkälti pysytellyt amerikkalaisen juurimusiikin laajassa kirjossa, mutta Swordfishtrombones lähti uusille laduille. Monet kappaleet ovat – Brechtin hengessä – enemmänkin pieniä, näytelmällisiä äänikuvaelmia kuin lauluja aivan perinteisessä mielessä, ja ”Shore Leaven” tavoin niillä on taipumusta leikitellä ääniefekteillä ja kaikenlaisella kummallisella, mitä soittimista, lauluäänestä ja studiotekniikasta saa irti. Aikaisemmin Waits oli äänityttänyt levynsä pitkälti yhdellä otolla, orkestereineen päivineen. Nyt linja oli muuttunut siinäkin suhteessa.

”16 Shells from a Thirty-Ought-Six” muodostui vielä vahvemmin Waitsin tulevan tuotannon edelläkävijäksi, hyvässä ja pahassa.

.

.

Itsekin pääsin juurevan ja blues-vaikutteisen musiikin perinnettä ja uudistajia tutkiskellessani näihin aikoihin tärkeään kohtaan nimeltä ”Captain Beefheart”, ja tämä Waitsin kappale soitti (kirjaimellisestikin!) montaa kelloa. Samoja kelloja Waits tosin soitteli seuraavilla albumeillaan moneen kertaan, melkein kyllästymiseen asti. Swordfishtrombones oli sävykäs, monenkirjava mutta silti kokonaisuutena upeasti toimiva levy, samoin sitä pari vuotta myöhemmin seurannut hieno Rain Dogs, mutta sittemmin Waits-musiikki alkoi käydä minun korvissani turhankin toistavaksi, megafonin läpi äänitetyksi karjumiseksi ja rymistelyksi. Uudestaan löysin tämän musiikin oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa, kun Waits julkaisi jälleen hienon ja sävykkään albumin nimeltä Mule Variations.

Swordfishtrombones ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan. Se on, pienine väli-instrumentaaleineen ja puhuttuine tarinanpätkineen, ennen kaikkea kokonaisuus pimeässä kuunneltavaksi (mielellään aika kovaa, koska levyllä käytetään dynamiikkaa perin tehokkaasti), mutta vahvoja laulujakin löytyy: ihanan löperön rakastunut ”Johnsburg, Illinois”, nimikappale, koskettava ”Soldier’s Things” ja, tietenkin, hieno ”In the Neighbourhood”, josta teki hienon suomalaisen version – ”Kaduilla kallion” – samoja musiikillisia aineksia kotoiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja yhdistelevä Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.

.

___
* Samalla reissulla ostin Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoisalbumin Texas Flood. Se ei ole huono, ei lainkaan, mutta luullakseni en tule puhumaan siitä tässä blogisarjassa.

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelmassa kesällä 1980 – ja tarjosi huikeat puolitoista tuntia rock- tai muutakin ei-iskelmä-, ei-klassis- ja ei-jatsimusiikkia kolmesti viikossa, paitsi jos jossakin päin Suomea sattui olemaan kunnanmestaruuskilpailut kiekonheitossa, jolloin ne tietenkin menivät nuorisomusiikin edelle ja kasvattivat, kuten kilpaurheilun on tarkoituskin kasvattaa, ihmisiä viihtymään sohvalla alkoholia juoden ja roskaruokaa syöden.* Tämä huikeanrunsas lähetysaika ja myöhemmän, aivojen kutistumista aiheuttavan brežhneviläisen soittolistamuodin† puuttuminen altistivat meitä vaikutteille alttiissa iässä olevia kaikenlaiselle kummalliselle musiikille, odottamatta, pyytämättä ja yllätyksenä.

Kerran eräänä iltapäivänä kaiuttimista alkoi kaikua kehtolaulu. Kehtolaulu se oli, sen saattoi hyvin tunnistaa, mutta ei todellakaan aivan tavallinen kehtolaulu. Sitä lauloi äijä jonka lauluääni sai Louis Armstrongin – ilmeisen esikuvan – kuulostamaan neitseelliseltä sopraanolta. Taustalla soitti kontrastina hienostunut ja tyylipuhdas jousiorkesteri, mutta kuusiminuuttista kehtolaulua kuunnellessa alkoi vähitellen tuntua, että tässä esityksessä hirviö on orkesteri ja kaunotar on, sittenkin, se rosoinen ja miltei ällöromanttisen tunteellinen lauluääni.
.

.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin luullakseni menossa lounaalle yliopistokuppilaan, kun tulin poikenneeksi Kaivopihalla siihen aikaan toimineeseen Musiikki-Fazerin sivumyymälään. Tarjouslaarista minua tuijotti kapakanpöydälle unohtuneen sanomalehden näköinen levykansi. Kesti hetken tajuta, että juuri tällä levyllä oli se kehtolaulu jonka olin vähän aikaisemmin radiosta kuullut. Sen tajuttuani korvissa alkoi surista ja päässä humista – ihan totta! – ja ojensin kaupan myyjälle kaikki rahani, kolmekymmentäviisi markkaa, noin viikon opiskelijalounasrahat. Kotona sain asiasta paheksuntaa äidiltäni, mutta kyllä hänkin kuunteli levyä sittemmin vallan mielellään, lukuisilla ”Wow!”-äännähdyksillä säestäen.

Nykyään hyllystä löytyy jotakuinkin täydellinen kokoelma Tom Waitsin julkaisuja, mutta Heartattack and Vine on edelleenkin niistä se kaikkein rakkain albumi.** Levyn kappaleet jakautuvat kiinnostavasti kahteen ryhmään. On ”On the Nickel” -kehtolaulun veroisia, sydäntäsärkevän kauniita, kaipauksista, menetyksistä ja toivon murtumisesta kertovia jousiorkesteriballadeja, ja on toisaalta nimikappaleen ja (kannessa tahallisesti väärin kirjoitetun) ”Mr. Siegalin” kaltaisia rujon rosoisen bluesbändin säestämiä renkutuksia.

”Don’t you know there ain’t no devil
there’s just God when he’s drunk.”

Nimikappale keksittyine osoitteineen (muunnelma todellisesta Los Angelesin Hollywood Boulevardin ja Vine Streetin kuuluisasta kapakasta ja kadunkulmasta) esittelee levyn teeman. Laulu (ja albumi) on kokoelma pieniä kuvaelmia kapakkaan ja sen liepeille unohtuneita hahmoja, oman elämänsä unelmien surullisen hahmon ritareita. Tämä on tietenkin se maailma johon Tom Waits ja hänen musiikkinsa on perinteisesti yhdistetty – suosittu otsikko suomalaisten musiikkilehtien tuon ajan otsikoissa oli Tuomari Nurmio -sitaatti ”Tuhannen kapakan kautta”. Waitsin tarinoissa on aina kerrottu aika paljon muustakin kuin maksavaivoista ja särkyneistä sydämistä, mutta tällä levyllä tämä nimenomainen tematiikka kieltämättä kiteytyy, ja komeasti kiteytyykin.

.

.

Rujo romantiikka on minuun vedonnut sittemminkin, ja taisin viettää muutaman vuoden julistamalla Tom Waitsin ilosanomaa riesaksi asti. Muutaman kaverini sain peräti käännytettyäkin Waits-faneiksi. Eräälle heistä muodostui äärimmäisen tärkeäksi lauluksi se Heartattack and Vinen laulu jossa kertojahahmo jättää kapakat ja lyhyet suhteet taakseen lähteäkseen pois suurkaupungista rakkaansa luokse. Tämän kaverini ansiosta ”Jersey Girl” on minullekin, yhä edelleen, kaikkien aikojen laulu onnellisesta rakastumisesta.

Sittemmin on selvinnyt, että Waitsin itsensä kohdalla kyse oli todellisesta Jerseyn tytöstä ja isosta elämänmuutoksesta: laulaja, joka haastatteluissakin aina on myöntänyt auliisti valehtelevansa (”I never told the truth so I can never tell a lie”) oli kerrankin rehellinen ja avoin.

.

.

Itse keräsin pikku hiljaa suurimman osan Waitsin siihenastisesta tuotannosta, joka tarkemmin kuunnellen kattoi melkoisen kirjon amerikkalaista perinnemusiikkia. Ensialbumit Closing Time ja The Heart of Saturday Night yhdistävät kantria ja 70-luvun alun hillittyä laulaja/lauluntekijämeininkiä. Nighthawks at the Diner (1975) äänitettiin livenä studioon bilettämään kutsutun yleisön edessä, ja meininki tarttui nauhalle varsin mainiosti. Small Change (1976) ja Foreign Affairs (1977) tarjoavat kevyiden jazzpalojen ohessa suoranaisia huolella dramatisoituja äänikuvaelmia, ja huikea Blue Valentine (1978) tuo mukaan vahvoja bluesaineksia. Heartattack & Vinen jälkeen ilmestynyt kokoelma Bounced Checks (1981) sisältää pari ennenjulkaisematonta palaa, joiden takia se kannattaa hankkia: ”The Piano Has Been Drinking” on mukana hillittömänä liveversiona, ”Jersey Girl” puolestaan pelkän kontrabasson ja hillityn jazzkitaran säestämänä, alkuperäistäkin pakahduttavampana tulkintana. Hieno on myös Francis Ford Coppolan One From the Heart -elokuvaan samana vuonna tehty soundtrack Chrystal Gayle(!) -duettoineen.

Seuraavaa varsinaista studiolevyä jouduttiinkin sitten, kärsimättöminä, odottamaan pari pitkää vuotta. Mutta siihen palataan tämän bloggaussarjan seuraavassa osassa. Don’t touch that dial.

___
* Olen pahoillani, mutta en voi vieläkään lopettaa missiotani julistaa kilpaurheiluviihteen kansanterveydellistä turmiollisuutta.
† jonka tuhoisuutta kansamme ajattelukyvylle on sitäkin syytä pitää jatkuvasti esillä.
** No, okei, jaetulla ykkössijalla.