Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Kerkesin vasta äsken käydä postissa (toisin sanoen postin virkaa toimittavassa kioskissa, joka on mukavasti auki iltaisin ja sunnuntaisinkin) hakemassa odotetun paketin. Nyt kädessä on muutama kappale uusinta omaa suomennostani.
Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.
Maailmassa tosiaan on paljon parantamisen varaa. Ja kukapa muu olisi parempi tarttumaan hommaan kuin Manu, minä ja sinä. Meille kahdelle jälkimmäiselle koittaa vaivaton tilaisuus yrittää tehdä edes jotakin viimeistään ensi sunnuntaina eduskuntavaaleissa. Ei äänestäminen isoa muutosta aiheuta, mutta parhaat muutokset ovatkin hitaita ja vähittäisiä. Kun iso joukko ihmisiä kärsivällisesti kaivaa maata lyhytnäköisen markkinatalousahneuden, kansallismielisen typeryyden ja dogmaattisen konservatiivisuuden alta, jotakin antaa lopulta periksi. Minun äänestysvalintani helsinkiläisenä on Outi Alanko-Kahiluoto, numero 69, mainio tyyppi ja fiksu ihminen. Valitse sinä itse, lukija, valitse hyvin ja huolella.
Minulle tarjottiin myös kohtuullisen kiireellistä käännöshanketta, romaania jonka suomennoksen pitäisi olla valmiina jo heinäkuussa. Koska kyseessä on hyvä kirja ja muutenkin hyvä hanke, suostuin. Kerron hankkeesta lisää jahka allekirjoitusten muste on ehtinyt kuivahtaa.
Tämä käännösprojekti aiheuttaa, ymmärrettävästi, tauon oman kirjan tekemisessä. Nyt käykin niin, ettei Hunan ehdi mitenkään valmistua pitkään puhumani aikataulun mukaisesti ensi vuoden alkupuolella julkaistavaksi. En ole niin nimekäs kirjailija että minun kannattaisi julkaista romaanejani syksyllä, joten voi hyvin olla että Hunan pääsee lukijoiden käsiin vasta vuoden 2017 alussa. Tämä antaa minulle lisää aikaa tehdä normaaliromaanejani työläämpää ja mutkikkaampaa projektia, ja kun tällä hetkellä näyttäisi että siihen on myös taloudellisia edellytyksiä, luulen että käytän aikalisän hyväkseni.
___
* Hänen vanhempansa pakenivat Ranskaan Espanjasta Francisco Francon diktatuurin aikana.
Tutun näköinen ja oloinen mies astelee lavalle epävarmasti, keppiin tukeutuen, lysähtää tuolille lavan edessä olevan pöydän ääreen, poimii pöydältä olutpullon ja juo. ”Mitä te enää huudatte”, hän kysyy musiikkin alkammista odottavalta yleisöltä pikemminkin väsyneenä ja vittuuntuneena kuin huulenheittona. ”Minä olen jo täällä.”
Ei, hän ei ole viimeisten vuosien Juice Leskinen, mutta ulkoisessa olemuksessa sen huomaa vain vatsan pienuudesta… ja äänestä. Hän on tamperelaisen Teatteri StatenLasilliset Juicea -esityksen pääesiintyjä Otto Kanerva. Kyseessä on eräänlainen jäljitelmä Juicen viimeisten vuosien akustisista keikoista: kapellimestarina ja kitaristina toimii Leskisen luottokitaristi Ari Kankaanpää, ja ohjelmisto – ilmeisesti myös ainakin osa välispiikeistä ja väkinäisistä vitseistä – on peräisin eräältä 2000-luvun keikan bootleg-äänitteeltä. (Kyseisestä äänitteestä luvan kanssa tiivistettyä puolituntista cd-levyä myydään teatterin aulassa Juicen kirjaston tuki ry:n kannattamiseksi.)
Jäljitelmäesitys jätti hieman ristiriitaisia mietteitä. Omat Juice-keikkakokemukseni ovat 1980-luvulta, jolloin laulaja/lauluntekijä oli vielä hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella, vitsit parempia ja lyhyempiä, bändit – lähinnä Grand Slam eri variaatioineen – innostuneita ja sähköisiä (sanan useammassa merkityksessä) sekä välispiikit hauskoja ainakin spiikkaajan itsensä mielestä. Kanervalla oli käsikirjoitus seurattavanaan eikä mahdollisuutta tarttua, juicemaisesti, ajankohtaisiin asioihin. Toisaalta Kanerva pystyi enimmäkseen olemaan aika uskottava ennenaikaisesti vanhentunut alkoholisti, joka ei enää jaksa eikä välitä eikä oikein pystykään – paitsi hetkittäin. Tasoltaan ja alkuperältään kirjavassa setissä oli riittävän monta huippuhetkeä, jolloin laulajakin sai itsestään irti paljon enemmän kuin kunto antaisi olettaa. Sovitukset noudattelivat Juicen viime vuosinaan suosimia kansanmusiikkihenkisiä sävyjä, mutta kuten S. totesi, muutamassa klassikossa – kuten siinä jossa Musta aurinko nousee – olisi kaivannut erityisesti kunnon urkuja nostamaan kertsiä uudelle intensiteettitasolle.
Teatteri State toimii Tampereen Hämeenkadun upeasti kunnostetussa Kinopalatsissa, ja jo tilan edellisen haltijan lanseeraman konseptin soisi yleistyvän muillakin meille myöhäisteini-ikäisille musiikkia tarjoavilla tahoilla: hyvä ateria ja kunnon konserttti, istumapaikkoja ja juomaa akustisesti toimivassa salissa.
Juice-konsertin tunnelmista oli hyvä jatkaa Juice-elämäkerralla. Antti Heikkisen Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala 2014) on saanut suitsutusta ja ihan aiheesta. Kyseessä on huolellisen perehtymisen, lukuisten haastattelujen ja perusteellisen pohjatyön varaan hyvin kirjoitettu elämäkerta, aiheensa arvoinen.
Kaikista painotuksista en ehkä ollut ihan samaa mieltä. Hetkittäin tuntui kiusaannuttavalta, kun Heikkinen pyrki jo Leskisen teinivuosista alkaen kartoittamaan, missä ”normaali” kupinotto alkoi muuttua miehen jo pariin kertaan ennen kuolemaansa melkein tappaneeksi krooniseksi alkoholismiksi. Juicen musiikkia käsitellään ensisijaisesti tekstien kannalta, musiikillinen analyysi jää vähemmälle. Hetkittäin tekstien yksityiskohtien(kin) linkittäminen todellisen Leskisen yksityiselämään tuntui sekin vähän turhan alleviivaavalta ja juorulehtimäiseltä. Kyllähän Leskinen pisti paljon omaa elämäänsä ja asioitaan lauluihin, mutta on niissä paljon muutakin. Heikkisellä on myös turhankin vahvaa intoa selittää Leskisen elämän kaikkia vastoinkäymisiä tämän pitkävihaisella taipumuksella tulkita kaikki aina toisten syyksi. Vaikea kuvitella, että kukaan olisi niin yksioikoinen ihminen. Itse luin riveiltä ja rivien välistä, että Leskinen saattoi olla vähän samantyyppinen ”sosiaalinen introvertti” kuin minä itsekin: hän viihtyi hyvässä seurassa, joko porukan jäsenenä tai pöydän kunkkuna, mutta tarvitsi samaan aikaan paljon aikaa omissa oloissaan – ja sivullisena, ulkopuolisena tarkkailijana. Etenkään tähän viimeiseen hänellä ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia viimeisten vuosikymmeniensä aikana: hänen naamansa ja olemuksensa olivat liian tuttuja kaikille tässä maassa.
En myöskään ole ihan vakuuttunut Heikkisen käsityksestä, että Leskisen kuolemaan johtanut dialyysihoitojen laiminlyöminen olisi ollut tahatonta, tai (katteetonta) kuvitelmaa siitä että kunto olisi paranemassa ja munuaiset olisivat alkaneet jostakin syystä toimimaan. Leskinen oli perusteellinen mies ja luultavasti tutki kirjallisuutta myös oman terveydentilansa suhteen. Oma äitini kävi viimeiset kymmenen elinvuottaan dialyysissa kolme kertaa viiikossa – Tampereella ollessaan joitakin kertoja Leskisen vierustoverina – ja tiesi aivan hyvin, mihin hoitojen väliin jättäminen johtaisi. Kun hän oli aivohalvauksen jälkeen joutunut loopullisesti sairaalaan, hän valitsi hyvin tarkkaan hetken, jolloin hän ilmoitti hoitajille lopettavansa dialyysihoidossa käymisen: hän ilmoitti sen hoitajille molempien lastensa ollessa paikalla ja tiesi, että mekin tietäisimme kyllä mitä se merkitsi. Olen aika varma, että Leskinenkin oli tiennyt pari vuotta aikaisemmin.
Yhtä kaikki, Antti Heikkinen on nostanut muusikkoelämäkertojen riman melkoisen korkealle. Minua on itsekin muutama vuosi sitten houkuteltu tälle tietokirjallisuuden alalle myös kirjailijaksi eikä vain suomentajaksi, mutta nyt minulla on vielä vähemmän halua ryhtyä sellaiseen urakkaan. Toiset, ainakin Antti Heikkinen, tekevät niitä hommia paljon paremmin kuin mihin minä kykenisin.
Varmaankin kaikilla kielen kanssa läträävillä on suosikki- ja inhokkisanoja. Aika montaa tuttavaa ärsyttävät erilaiset muotisanat ja -ilmaukset, jaxuhalit sunsensellaiset, joissa on se hyvä puoli että niistä päästään yleensä sujuvasti eroon muutamassa vuodessa. Monesti tykkäämiset ja ärsyyntymiset ovat perin epäloogisia, tai perustuvat syihin joita ei ihan ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi. Muistelen, että joskus muutama kymmenen vuotta sitten olisi suomen kauneimmaksi sanaksi valittu jossakin lehtikilpailussa somero. Kyllä, kyllähän se soi itse asiassa aika kauniisti, ja on jotenkin hyvin suomalaissoundinen. Mikäpä ettei.
Siis kyllähän minä käytän sitä ihan kohtuullisen taajaan, mutta puhuessa. Kirjoitettuna se näyttää minusta, yhä edelleen, suunnilleen yhtä oikeassa paikassa olevalta kuin lantsarit tanssilattialla. Slangilla kirjoittaminen on tietysti asia erikseen. (Ylläolevassa Paunosen järkälemäisessä slangisanakirjassa mainitaan lähteenä, kuten tarkkaavainen ja tietäväinen lukija ehkä huomaakin, myös minun isäni, joka kirjoitti varsin mainioita slangipakinoita 1970-luvun alkupuolella.)
Normaalissa yleissuomenkielisessä asiatekstissä biisi-sana saa minut yhä edelleen kiemurtelemaan kiusaantuneena, ainakin sisältäpäin. Tämä ei olisi tietysti suurikaan ongelma, ellen sattuisi kääntämään työkseni varsin taajaan musiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Siinä käännöksen versiossa joka minulta ensimmäisen kerran lähtee kustantajalle on yleensä noin nolla kappaletta biisi-sanaa, ellei sitten joku tekstissä haastateltu henkilö puhu selkeästi vahvasti slangihtavaa puhekieltä, joten biisi voi olla paikallaan. Mutta muuten käytän melkein mitä tahansa muuta sanaa.
Ongelmana ovat tietysti sopivat synonyymit. Englannin song voi tarkoittaa myös instrumentaalikappaletta eikä ole merkityssisällöltään aivan sama kuin suomen laulu,* jossa on tietysti sekin ongelma että samaa sanaa käytetään myös musiikkikappaleen vokaaliosuudesta tai vokalistin instrumentista. Jokainen ammattinsa osaava kustannustoimittaja puuttuu tekstiini ja merkkaa ainakin osaan minun kappaleistani ja lauluistani korjausehdotukseksi biisin. Onhan sana nykyään jopa Kielitoimiston sanakirjassa:
biisi5 (rinn. piisi) ark. musiikkikappale, sävelmä, iskelmä, ”kipale”. yks. nom. biisi yks. gen. biisin yks. part. biisiä yks. ill. biisiin mon. nom. biisit mon. gen. biisien mon. part. biisejä mon. ill. biiseihin
Vaikka hakusanan kohdalla yhä luke tuo ”ark(ikielinen)”, suostun kyllä ihan kiltisti ainakin osaan ehdotuksista, vaikka katsonkin tekstini olevan enemmän yleis- kuin arkikieltä. Suostun, vaikka hampaat hieman pitenevätkin joka ikinen kerta.
Ihan normaali nykykielinen sanahan se on, ja sopii vielä taustaltaan† afroamerikkalaiseen rock-, pop- ja bluesmusiikkiin, jota suomentamani kirjat yleensä käsittelevät. Minä en vain pidä siitä. Se näyttää hölmöltä, jotenkin siltä kuin keski-ikäinen setä tai täti yrittäisi olla cool ja käyttää nuorisokieltä, se näyttää minusta ihan yhtä hölmöltä ja kornilta kuin vaikkapa… no… esimerkiksi jos yleiskieliseen tekstiin korjaisi kappaleen tai sävelmän tilalle sanan tsibale. Se svengaa yhtä huonosti kuin särökitara Schubertin liedeissä. Vielä huonommin svengaa sanan seiskytlukuinen rinnakkaismuoto piisi.
Eihän minulla ole, kuten huomaatte, mitään järkeviä perusteluja biisivastaisuudelleni. Minä en vain pidä sanasta. Ei se tietysti ole edes pahimpia (musiikkiin liittyviä) sanainhokkejani. Suostun kyllä korjaamaan suomennokseeni sanan biisi, mutta en jumaliste rupea edelleenkään, esimerkiksi käyttämään jammailla-verbiä merkitsemään ”kevyttä, innostunutta tanssahtelua musiikkiesityksen tai -äänitteen tahdissa”. En, en, en.
Jossain se menee minunkin rajani.
___
* Kahden kielen näennäisesti (ja sanakirjan mukaan) samaa asiaa tarkoittavien sanojen merkityssisällöt ovat harvoin kovinkaan samanlaisia muutenkaan. Mutta tämänhän kaikki varmaan tietävätkin.
† Alkuperänä on ilmeisesti vanhan polven amerikkalaisten jazzmuusikoiden samassa merkityksessä käyttämä piece.
Jos suorittaa levyostoksia lehtien tai kavereiden suositusten perusteella – tai sillä perusteella, että artistin joku toinen levy on ollut mainio – tulee väkisinkin joskus huteja. Musiikki ei kolahda yhtään tai on ihan kivaa. Toisinaan kolahdus kuitenkin tapahtuu, pitkällä viiveellä. Little Featin tapauksessa minulla kävi niin kahdesti.
1980-luvun alussa ollut edes tietoinen Little Featin punk-piirimaineesta tylsänä ja viihteellisenä länsirannikon muniinpuhalteluna, vieläkin tylsempänä keskitien bändinä kuin… no, vaikkapa Eagles. En lukenut oikeita lehtiä, mutta käsitys bändin kiinnostavuudesta olikin peräisin perin konservatiivisen Back Beat -lehden historiikkijutusta. Olin myös kuullut radiosta vimmatun nopean liveversion ”Teenage Nervous Breakdownista”. Jo aikaisemmin syntynyt kiinnostus slide-kitaratekniikkaan aiheutti lopulta ostopäätöksen jonkun tarjouslaarin äärellä, ja Sailing Shoes (1972) saapui kotiin.
Levy kuulosti, niin, ihan kivalta. Ei sen enempää. Siihen aikaan minulla oli kuitenkin sen verran vähän levyjä että uutta hankintaa tuli pyöriteltyä tuon tuostakin, lueskeltua sisäkannen sanoituksia ja ihmeteltyä Neon Parkin surrealistista kansikuvaa. Ja kuinka ollakaan, vähitellen niukka, juureva ja romanttinen musiikki alkoi tehdä pesää jonnekin mielihyväkeskuksen tietämiin.
.
.
Epätasaiselta albumi kuulostaa edelleenkin, ja siltä löytyy useampikin raita, joka jää jopa ihan kivan alapuolelle (etenkin tietysti kertakäyttövitsimäinen ”A Apolitical Blues”). Mutta ne parhaat hetket ovat sitäkin hehkeämpiä ja niihin kuuluu myös albumin luultavasti tunnetuin ja coveroiduin laulu ”Willin’”, johon sittemmin tein itsekin suomenkielisen tekstin. (Siinä alkuperäiskappaleen epämääräinen salakuljettaja oli vaihtunut tyyppiin, joka ryyppää opiskelijabileissä ja sotkee ihmissuhteitaan – mukana oli monta viittausta nyttemmin kadonneisiin helsinkiläisiin opiskelijapaikkoihin, kuten Ankkaan, Olliin ja Tavastian T-iltoihin.)
.
.
(Itse asiassa tämä Sailing Shoes -versio on sekin coveri: Little Feat oli levyttänyt laulun karumpana versiona jo esikoisalbumilleen. Siinä slide-kitaraa soitti kätensä lennokkipotkurilla teloneen Lowell Georgen sijaan bändin tuttavapiiriin kuulunut maestro Ryland P. Cooder.)
Ja kyllähän ”Teenage Nervous Breakdownista” löytyy minun korvaani varsin mainio yhdistelmä punk-energiaa ja slide-kitarointia. Ehkä Lowell George muisteli tässä lyhytaikaiseksi jäänyttä visiittiään esipunkbändi Standellsin laulajana?
.
.
Vähän myöhemmin jossakin tarjouslaarissa sattui silmiin samaisen bändin myöhempi livetupla-LP Waiting for Columbus (1978), ja Sailin’ Shoesin antaman hyvän vaikutelman ansiosta syntyi ostopäätös. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostus jäi kuitenkin kovin laimeaksi. Levy kuulosti ihan kivalta.
Mutta sekin levy alkoi aueta uusien kuuntelukertojen myötä. Tässä vaiheessa Feat oli kasvanut kuusimiehiseksi: alkuperäisbasisti Roy Estrada oli lähtenyt (jälleen tuttavapiiriin kuuluneen) Captain Beefheartin bändiin, tilalle oli tullut funkympi Kenny Gradney sekä lisäksi kakkoskitaristiksi Paul Barrere ja lyömäsoittajaksi Sam Clayton. Musiikki otti vahvemmin vaikutteita New Orleansin perinteestä ja, valitettavasti, myös jazzista: ”valitettavasti” siksi, että tämä tarkoitti pitkiä ja päämäärättömiä sooloja rikkomaan hienosti sävellettyjen laulujen rakenteita. Erityisesti turhien soolojen päämäärättömyydessä kunnostautuu livetuplalla kosketinsoittaja Bill Payne.
Silti tälläkin levyllä on monta kertakaikkisen hienoa laulua ja kertakaikkisen hienoja versioita niistä. ”Mercenary Territoryssa” loistaa myös funkorkesteri Tower of Powerin puhallinsektio, ja George pääsee käyttämään vakiokikkaansa päättäessään (ihailtavan lyhyen) slide-soolonsa pitkään ”otelauta loppuu kesken” -säveleen.
.
.
Yksi suosikkejani tältä levyltä on ollut aina ”Spanish Moon”. Käsiini päätyi myöhemmin irtolehtipainos Waiting for Columbusin nuottikirjasta, ja tajusin siitä että koko biisi kulkee yhden ainoan soinnun varassa. (Tarinan mukaan orkkisversio syntyi bändin jammaillessa studiossa, kun Lowell George saapui myöhässä paikalle, käski muiden jatkaa soittamista ja lauloi kompin päälle aivan uuden tekstin ja melodian.)
.
.
Vuonna 2002 Columbusista julkaistiin kahden cd-levyn versio, jossa mukana oli reilu pläjäys ennenjulkaisematonta materiaalia samoilta live-keikoilta, ja jossa alunperin perin kummallinen levypuoliskojen järjestys oli korjattu mielekkäämmäksi (LP-versiolla bändi poistuu nimittäin ”Spanish Moonin” jälkeen yksitellen lavalta jo B-puoliskon päättyessä, joten C- ja D-puoliskot, koko kakkoslevy, olisivat siten muka encoreita.) Siltä löytyy myös alkuperäisen kiinnostukseni herättänyt ”Teenage Nervous Breakdown” -liveversio, joka tosin oli julkaistu jo kaikenlaisesta julkaisemattomasta ja vähän julkaistustakin materiaalista koostetulla Hoy-Hoy!-kokoelmalla.
Little Featin muu tuotanto tuli sittemmin hankittua sekin hyllyyn, ja sama epätasaisuus vaivaa muitakin albumeja. Silti niidenkin helmet tekevät albumit vaivan arvoisiksi.
.
.
Oikeaa Little Featia en koskaan kerennyt näkemään lavalla – bändin johtaja Lowell Georgehan kuoli jo vuonna 1979 – mutta olen onnistunut näkemään livenä parikin kertaa 1980-luvulla uudelleen kootun ja ilmeisesti edelleenkin jatkavan version Little Featista. Parhaimmillaan ryhmä on ollut melkoisen mainiota juurevaa meininkiä, mutta rosot on korvattu rautaisella ammattitaidolla, mikä on tarkoittanut myös niitä tolkuttoman pitkiä sooloja. Yhtyeessä ei myöskään ole enää tiukkaa johtajaa seulomassa omista ja muiden ehdotelmista parhaita lauluja levytettäväksi, joten albumien taso on ollut kovin kirjava.
Mutta hetkiä on niilläkin. Vuoden 2002 Join the Band olisi muuten pelkkä kevyesti ohitettava paketti ”ystävien” kanssa levytettyjä uusversioita klassikoista, ellei sillä olisi Inara Georgen tulkintaa isänsä Sailin’ Shoesille tekemästä laulusta ”Trouble”. Se koskettaa ainakin minua, ja syvältä.
Pertti Kurikan nimipäivien riemastuttavan UMK-voiton kunniaksi esittelen teille tällä kertaa jotakin vähän toisenlaista musiikkia aivan toisen paperiarkin marginaalista. Yhtäläisyyksiä on silti: juurevuus, omaehtoisuus, huumorintaju.
Toisinaan levyt tai laulut saavat matkaansa vahvoja muistikuvia paikoista, joissa ne on tullut kuulleeksi ensi kertaa, tai jonkun hyvin merkittävän kerran. Tämänkertainen albumi yhdistyy mielessäni puolivuotiseen asuinkauteeni Katajanokan Vyökatu 10:ssä syksyllä 1982. Luullakseni ostin levyn silloin, mutta olihan se ehtinyt istua toivelistan kärkisijoilla siitä lähtien kun Rockradio oli jonakuna iltapäivänä soittanut pahaa-aavistamattomille, mutta sitäkin alttiimmille korville ”Mercury Bluesin”.
.
.
Väijyin sittemmin (ajan tyyliin) montakin Rockradiota sormi nauhurin rec-näppäimellä, mutta onnistuin tallentamaan ainoastaan laulun alkuperäisversion, K.C. Douglasin ”Mercury Boogien”. Hieno laulu sekin, ei siinä mitään, mutta ei yhtä hillitöntä paahtoa ja slide-kitararevittelyä kuin David Lindleyn remakka coveri. Onni ei ollut kuitenkaan myötäinen, joten lopulta oli pakko purra hammasta ja kantaa vähiä rahoja levykauppaan, jälleen kerran. Reissu osoittautui onneksi hyvinkin vaivan arvoiseksi. Lindleyn esikois-sooloalbumi El Rayo-Xsoi edelleenkin mielellään ja usein.
Slide-kitaratekniikkainnostukseni oli saanut alkunsa jo pari vuotta aikaisemmin The Blues Bandin ansiosta, joka innoitti kuuntelemaan bluesperuista musiikkia muutenkin – ja aloittamaan soittamisen opettelun ihan tosissaan. Myös ”Mercury Bluesia” tuli tapailtua valitulla soittimellani bassolla, jopa siinä mitassa että tein siihen suomenkielisen tekstin ensimmäistä bändiäni Kumpula-projektia varten. Samasta laulusta innostui minua jossain määrin nimekkäämpi artisti Pave Maijanen, joka Mistakes-yhtyeineen levytti raidan nimellä ”Pakko saada BMW”. Omahyväisenä tyyppinä pidän toki enemmän omasta, vähän abstraktimmalla tasolla kulkevasta sanoitusversiostani.
Kertokaa mistä sitä saa, mitä maksaa,
kaikki haluaa
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa
Joku sen sai, kehui tottakai
lauantaista maanantai
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa…
Itse albumi osoittautui sitten musiikillisesti melkoisen monipuoliseksi tapaukseksi. Lindley on jossakin haastattelussa kertonut asuneensa Lontoossa 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisen aallon skinheadit kuuntelivat alkuperäistä jamaikalaista ska-musiikkia.* Tästä syystä Lindley kertoi kuulevansa kaiken edelleenkin ska-versioina.† Toisaalta Lindley on tienannut ammattimuusikon leipäänsä muun muassa kantribändien steel-kitaristina ja viulistina sekä toiminut pitkän linjan laulaja/lauluntekijä Jackson Brownen luottomuusikkona.** Nämäkin vaikutteet kuuluvat, ja vahvasti kuuluvatkin. Kun pakettiin lisätään vielä kelttiläinen musiikki saadaan tulokseksi ”Pay the Man”, perin kepeältä kuulostava rallatus jonka teksti osoittautuu tarkemmalla kuuntelulla paljon pintaa tummasävyisemmäksi.
.
.
Aikaa myöten levyn rakkaimmaksi palaksi on noussut avoimemmin mietteliäs ”Quarter of a Man”, joka istuu sitkeästi myös ”tuollaisen laulun haluaisin säveltää” -listallani.
.
.
El Rayo-X -albumin jälkeen Lindleyn kiertuebändi alkoi käyttää samaa nimeä, ja seuraava albumi, hyvin samanhenkinen Win this Record! julkaistiinkin tällä nimellä. Vähän myöhemmin ryhmä teki remuisan konserttilevyn El Rayo Live sekä tuotetumman albumin nimeltä Very Greasy (1988), joka kannattaa sekin hankkia muun muassa hillittömän ”Werewolves of London” -coverin ansiosta. Koko ajan Lindley on jatkanut uraansa sessiomuusikkona ja tutustuttanut kuulijakuntaansa myös maailman musiikkien vähemmän tunnettuihin lajeihin: tältä saralta pitää ehdottomasti mainita kaksi hienoa World Out of Time -levyä, joilla Lindley soitaa madagasgarilaisten perinnemuusikoiden kanssa. Omat levyjulkaisunsa Lindley on nyttemmin hoitanut oman putiikkinsa kautta.
El Rayo-X:ää en koskaan ehtinyt valitettavasti nähdä livenä. Lindley-livekokemukset ovat jääneet kahteen akustiseen duokeikkaan, joista toinen oli Roskilden festivaaleilla toisen slide-virtuoosin Ry Cooderin kanssa ja toinen Savoy-teatterissa vanhan yhteistyökumppanin Jackson Brownen seurassa.
Laitetaan loppuun kuitenkin akustinen pala kolmannen artistin kanssa, jolla on, heh, suomalainen maahanmuuttajatausta.
.
___
* Rasistit kaappasivat skinhead-liikkeen vasta puolta vuosikymmentä myöhemmin. Alkuperäiset skinit arvostivat ns. mustien kulttuuria ja musiikkia hyvinkin paljon.
† Hänen myöhemmiltä levyiltään löytyy mm. riemukas ska-versio Temptationsin ”Papa Was a Rolling Stonesta”.
** Brownen esoteerinen ja eklektinen ”puoli-live” Running On Empty on hankkimisen arvoinen albumi, eikä ainoastaan Lindleyn komean soitannan vuoksi.
Mielenkiintoista kyllä Timo Hännikäisen etukäteiskohulla markkinoitu esseekirja on saanut saman Kunnia-nimen. Tämä luultavasti on pelkkää yhteensattumaa, vaikka onkin totta että Hännikäisen ja nyky-Venäjän viralliset käsitykset miehuudesta ja miehisyydestä tuntuvat (ainakin pintapuolisesti ottaen) lähestyvän toisiaan aika tavalla. Ruutukaappausten ja kuulopuheen perusteella jotkut Homma-foorumin oikeistolaiset – joukkio, johon Hännikäinen tuntuu mielellään assosioituvan – ovat jo hyvän tovin haaveilleet, että Venäjän miehitys pelastaisi sen, mitä foorumilaiset pitävät ”suomalaisena kulttuurina”. Ja Slava! Kunnia. esittääkin Venäjän – tai ainakin sen suuren johtajan Volodjan – kovin valloitushaluisena maana, suuntaan jos toiseenkin.
Tämä ei ole totisesti ainoa Venäjä-klisee joka näyttämölle nostetaan, toisinaan kovinkin vahvasti alleviivaten ja toistellen. Alun ”Volgan lautturit” -kohtaus on vielä varsin tyylikäs, mutta pian sen jälkeen mm. Potemkinin kulisseja alleviivataan niin perusteellisesti että tyhminkin katsoja varmasti tajuaa. Musiikkinäytelmä tuo monta kertaa mieleen, hyvässä ja pahassa, erinäiset 1970-luvun näyttämöteokset, joissa ilkeily ja piikittely kohdistui Etelä-Amerikan diktatuureihin ja niiden naruja kiskoskeleviin monikansallisiin yrityksiin (ynnä tietenkin CIA:han ja muihin yhdysvaltalaisiin instituutioihin). Tällä kertaa ilkeillyiksi päätyvät oligarkit omine suuryrityksineen, muutamakin diktaattori ynnä suuren Venäjän suuri johtaja, joka laitetaan sanomaan, ettei Neuvostoliitossa ollut muuta vikaa kuin sosialismi.
Kovin kauaksi ei siis entisistä teemoista loikata. Käsittelytavoissakin on paljon yhtäläisyyksiä, jälleen hyvässä ja pahassa. Näytelmän päähenkilöt, yllättäen vallan huipun vierelle päätyvät konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda, tuovat mieleenkin monen vanhan näytelmän valistusversiot vanhasta veijariperinteestä: itselleni nousi, jostakin syystä, verroksiksi Bertolt Brechtin vuonna 1944 kirjoittama, Jaroslav Hašekin hahmoja lainaileva Švejk toisessa maailmansodassa. Osoittelevuuden, alleviivaavuuden ja idealistisen naiviuden (loppuratkaisu!) sekä lievän ylimittaisuuden kuitenkin pääosin jaksaa, kun musiikki, lavastus ja muu toteutus toimii vallan komeasti. En muista aikoihin nähneeni teatterin lavalla loppukumarruksen aikaan niin montaa näyttelijää ja kuorolaista. Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä teatterikokemus, kunhan ei mene paikalle odottaen näkevänsä ja kokevansa jotakin kovin syvällistä tai valaisevaa Venäjä-analyysia.
Niin, ja Janne Marja-ahon esittämä Conchita Wurst oli kertakaikkisen huikea.
Kuten taannoin ennustin, Manu Chaon elämäkerran suomennos kolahti vielä kerran digitaaliseen postilaatikkooni, tällä kertaa taittomuodossa. Näin kuuluu ollakin. Edellisestä tekstin läpikäymisestä on kulunut jo tovi, joten ajan tuomaa perspektiiviä tekstiin on taas vähän toisella tavalla. Sitä paitsi taittotiedostona – tai taittotiedostosta tehtynä pdf-tiedostona – teksti näyttää perin erilaiselta.
Rivitys muuttuu, rivinpituus muuttuu, marginaalit muuttuvat, kirjasinlaji muuttuu, tavutus tulee mukaan. Olemus muuttuu virtuaalisesta jatkolomakeprintistä virtuaaliseksi… kirjaksi. Tässä tapauksessa mukaan tuli vielä kuvitustakin. Nyt silmä kiinnittää huomiota usein eri asioihin.
Tämä on tärkeää sekä oman tekstin että käännösten suhteen. Monet kollegat tekevät lukuisia välitulosteita saadakseen tekstin näyttämään ja tuntumaan erilaiselta. Tämän teho on nykyään valitettavasti pienempi kuin ennen, kun näytöllä oleva teksti pyrkii olemaan mahdollisimman tarkasti printin näköistä. (Verrattuna siihen eroon, mikä printissä oli DOS-aikoina, kun näytöllä näkyi sinisellä tai mustalla pohjalla harmaita, käyttöjärjestelmän tasalevyisen perusfontin tuottamia kirjasimia.) Itse tulostan suomennoksiani perin harvoin, käytännössä vain silloin jos käännös alkaa olla valmiihko lämpimänä kesäpäivänä: printtien ja punakynän kanssa on mukava lähteä koneen äärestä pihan pergolaan lueskelemaan tekstiä. Siinä ympäristössä se näyttää riittävän toisenlaiselta.
Toiset kollegat muuttavat tarkastusvaiheessa tekstin kirjasinta mahdollisimman ankeaksi: Courier, Times Roman* ja <fontti jonka nimeä graafikot eivät lausu ääneen> ovat tässä suhteessa erinomaisia: ”Jos teksti näyttää hyvältä tuolla kirjasimella, se näyttää hyvältä millä kirjasimella ja missä muodossa tahansa.” Oikeastaan paras tapa olisi lukea tekstiä ääneen tarkkaavaiselle kuulijalle: sekä lukija että kuulija huomaavat monta asiaa, jotka pelkästään silmin katsomalla jäisivät näkemättä. Vaikka ateljeekriitikot lukevat tekstin (yleensä) paperilla, he toimivat usein erinomaisina virtuaalikuulijoina.
(Hmm, en ole koskaan kokeillut ajaa tekstiäni mihinkään text to speech -ohjelmistoon kuunnellakseni sitä itse. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista sekin – ainakin jos systeemiin saa mahdollisuuden merkata kesken kuuntelua paikkoja, joihin pitää tehdä muutoksia.)
Minun pääasiallinen menetelmäni on, etenkin omien tekstien kohdalla, juuri taitto-ohjelman käyttö. Minähän taitan omat kirjani lopulliseenkin muotoonsa, ja olen huono ajattelemaan tekstin pituutta vanhakantaisesti liuskojen mitalla. Itselleni kirjan mitta hahmottuu kunnolla vasta taittamalla. Usein olen käyttänyt edellisen kirjan taittoa uuden pohjana, ja säätänyt sitä tuoreen tekstin tarpeiden mukaan sitä mukaa kun tarvetta ilmenee. Usein säätäminen tapahtuu vasta sitten kun teksti on käynyt kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden käsissä. Siihen asti riittää, että kirjan sisältö on hyvin ja miellyttävästi luettavissa niin, että lukija kiinnittää huomiota itse tekstiin, ei sen kehnoon ulkoasuun.
Joitakin asioita teen tosin jo kirjoitusvaiheessa. Käytän ”oikeita” lainausmerkkejä suorien ”tuumamerkkien” sijaan. Käytän oikeanmittaista ajatusviivaa – englanniksi en dash, englanninkielisessä tekstissä joskus käytetty em dash on liian pitkä suomeen – lyhyiden tavuviivojen sijaan myös repliikkimerkkinä. (Nämä löytyvät sormien alta paljon näppärämmin kun asentaa koneen käyttämään laajennettua monikielistä suomalaista näppäimistöasettelua.) En (tietenkään!) paina paina rivinvaihtoa joka rivin lopussa kirjoituskonetyyliin tai aloita uutta kappaletta kahdella rivinvaihtopainalluksella. (Ellen halua siihen kohtaan tekstiä tyhjää riviä myös lopulliseen, julkaistuun tekstiin.) Enkä milloinkaan sisennä kappaleita tabulaattorilla tai välilyönneillä: kyllähän ne saa jälkikäteen pois etsi/korvaalla, mutta miksi ihmeessä pitäisi nähdä ylimääräistä lisävaivaa? Paljon näppärämpää määritellä alun alkaen tekstinkäsittelyohjelman asetuksiin sopiva sisennys sen sijaan, että sellainen pitäisi hakata joka ikisen kappaleen alkuun joka ikinen kerta.
___
* Toisin kuin joskus kuvitellaan, Times (New) Roman ei ole kirjoihin tarkoitettu tai kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus. Kuten nimestä voi arvatakin, se on kehitetty sanomalehtikäyttöön: sen on tarkoitus olla luettavissa heikkolaatuiselta, huokoiselta paperilta nopeasti painettuna ja tiheään ladottuna. Kirjaan se on aivan liian nuhruisen ja ahtaan näköinen ja tekee omakustannemaisen vaikutelman. Luullakseni yleisin kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus on jo monta sataa vuotta pintansa pitänyt Garamond monine muunnelmineen.
Luulen, että 1980-luvun alun Tom Waits -fanitukseni sai välillä vähän epäterveitäkin piirteitä, ainakin siinä mielessä että kyllästytin monet kaverini perusteellisesti intoilemalla hänen musiikistaan ja persoonastaan (josta tiesin jotakuinkin muutaman lehtijutun verran, en enempää). Tietääkseni sain kyllä muutamia tuttavia kiinnostumaan mielenkiintoisesta musiikintekijästä, ja ainakin yhdeltä on tullut vuosikymmeniä myöhemminkin kiitoksia asian johdosta.
Heartattack & Vinen jälkeen kului joka tapauksessa muutama vuosi ennen kuin sen seuraaja ilmestyi. Muistelen ostaneeni levyn samaisesta Kaivopihan levykaupasta kuin edeltäjänsäkin, ja olin aika tohkeissani kantaessani uudet ostokseni* kotiin Itäkeskuksen opiskelijasoluun. Olin jo hyvän aikaa ollut sitä mieltä ettei Waitsin musiikkia voi kuunnella muuta kuin pimeällä – mielellään sadesäällä – mutta Swordfishtrombones sai ensipyörähdyksensä ihan kirkkaalla päivänvalolla. Se ei heikentänyt kokemuksen voimaa. Voi olla että kehittelin kuitenkin vasta myöhemmin levystä kertoessani muiston, että olisin puristanut koko levyn kuuntelun ajan tuolin käsinojia ja ajatellut: ”Jestas!”
Levy-yhtiön ja kannen visuaalisen tyylin muuttuminen viittasi jo siihen, ettei tämä ole ihan suoraa jatkoa Waitsin aikaisemmalle levytetylle tuotannolle, ja jo ensimmäinen kappale tekee asian oikeastaan ihan selväksi. ”Underground” sopisi johonkin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmään avausnumeroksi, vaikka käheänä ärjyvä lauluääni tekee samalla selväksi, kuka tällä levyllä komentaa. Sen jälkeen käyntiin lipuva ”Shore Leave” on edelleenkin ehdoton suosikkikappaleeni levyllä, ehkä yksi suosikkejani Waitsin koko tuotannossa.
.
.
Tähän asti Waits oli pitkälti pysytellyt amerikkalaisen juurimusiikin laajassa kirjossa, mutta Swordfishtrombones lähti uusille laduille. Monet kappaleet ovat – Brechtin hengessä – enemmänkin pieniä, näytelmällisiä äänikuvaelmia kuin lauluja aivan perinteisessä mielessä, ja ”Shore Leaven” tavoin niillä on taipumusta leikitellä ääniefekteillä ja kaikenlaisella kummallisella, mitä soittimista, lauluäänestä ja studiotekniikasta saa irti. Aikaisemmin Waits oli äänityttänyt levynsä pitkälti yhdellä otolla, orkestereineen päivineen. Nyt linja oli muuttunut siinäkin suhteessa.
”16 Shells from a Thirty-Ought-Six” muodostui vielä vahvemmin Waitsin tulevan tuotannon edelläkävijäksi, hyvässä ja pahassa.
.
.
Itsekin pääsin juurevan ja blues-vaikutteisen musiikin perinnettä ja uudistajia tutkiskellessani näihin aikoihin tärkeään kohtaan nimeltä ”Captain Beefheart”, ja tämä Waitsin kappale soitti (kirjaimellisestikin!) montaa kelloa. Samoja kelloja Waits tosin soitteli seuraavilla albumeillaan moneen kertaan, melkein kyllästymiseen asti. Swordfishtrombones oli sävykäs, monenkirjava mutta silti kokonaisuutena upeasti toimiva levy, samoin sitä pari vuotta myöhemmin seurannut hieno Rain Dogs, mutta sittemmin Waits-musiikki alkoi käydä minun korvissani turhankin toistavaksi, megafonin läpi äänitetyksi karjumiseksi ja rymistelyksi. Uudestaan löysin tämän musiikin oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa, kun Waits julkaisi jälleen hienon ja sävykkään albumin nimeltä Mule Variations.
Swordfishtrombones ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan. Se on, pienine väli-instrumentaaleineen ja puhuttuine tarinanpätkineen, ennen kaikkea kokonaisuus pimeässä kuunneltavaksi (mielellään aika kovaa, koska levyllä käytetään dynamiikkaa perin tehokkaasti), mutta vahvoja laulujakin löytyy: ihanan löperön rakastunut ”Johnsburg, Illinois”, nimikappale, koskettava ”Soldier’s Things” ja, tietenkin, hieno ”In the Neighbourhood”, josta teki hienon suomalaisen version – ”Kaduilla kallion” – samoja musiikillisia aineksia kotoiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja yhdistelevä Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.
.
___
* Samalla reissulla ostin Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoisalbumin Texas Flood. Se ei ole huono, ei lainkaan, mutta luullakseni en tule puhumaan siitä tässä blogisarjassa.
Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.
