Kategoria: kirjailijaelämää

Historian setelien havinaa

·

Tänään on eräänlainen merkkipäivä suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tänään ovat erinäisten kirjailijoiden ja suomentajien tileille kilahtaneet kaikkien aikojen ensimmäiset lainauskorvaukset.

Kuten olen joskus aikaisemminkin todennut, aikaisemmin harhaanjohtavalla ”kirjastokorvaus”-nimellä tunnettu kirjastoapuraha on toisinaan virheellisesti kuviteltu korvaukseksi siitä, että kirjoja lainataan kirjastosta eikä niitä osteta kaupasta (jolloin kirjailijoille ei kerry myöskään niistä rojaltituloja – kääntäjäthän eivät rojalteja saa muutenkaan). Kirjastoapuraha on kuitenkin aivan tavallinen, harkinnanvarainen apuraha, jonka Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapurahalautakunta myöntää hakemuksesta. Monille meistä kyseessä on vuoden suurin ja tärkein apuraha: siksi kääntäjät ja kirjailijat ovat normaalin rahattomuutensa lisäksi myös tavattoman hermostuneita aina huhtikuun lopulla odottaessaan, että päätös putoaisi postilaatikkoon ja apuraha kilisisi tilille.

Lainauskorvaus on ihan oikeasti korvaus kirjastolainauksista ja sitä maksetaan lainausmäärien mukaan. Kaikki kirjastot eivät kuitenkaan ole jatkuvassa seurannassa, vaan niistä on valikoitu edustavaksi katsottu joukko, joiden lainausmäärien mukaan rahaa sitten makseskellaan. Kun olemme kerran EU:ssa (ja systeemi on EU:n perujakin), rahaa menee myös ulkomaisille kirjailijoille. (Vastaavasti suomalaiset saavat rahaa ulkomailta.)

Suurista summista ei ole kyse. Vuonna 2007 lainatut kirjoittamani ja suomentamani teokset tuottivat minulle näköjään vähän päälle 109 euroa, kun verot on silpaistu ensin päältä pois. Kirjastoapurahaa olen sentään viime vuosina saanut keskimäärin parisentuhatta euroa suomentajan ominaisuudessa ja nelisentuhatta euroa kirjailijan ominaisuudessa. Sillä on jo ihan oikeasti merkitystä taloudessa, ottaen huomioon että keskimääräisen kirjailijan vuosittaiset kirjoistaan saamat rojalti- ja ennakkotulot ovat parisen tuhatta euroa (mihin minä en ole vielä päässyt) ja keskimääräisen kokeneen ja alalla pitkään olleen kirjallisuuden suomentajankin vuositulot käännöstöistä ovat yleensä reilusti alta kahdenkymmenentuhannen.

Rahan takia alalle ei siis tosiaankaan kannata hinkua.

Mutta lisänä tämäkin rikka rokassa. Hieman kompuroiden käynnistynyt lainauskorvausjärjestelmä yrittää parhaillaan kuroa systeemin kehittelyyn kuluneita vuosia kiinni ja maksaa vuoden 2008 lainauskorvauksetkin jo ennen vuoden loppua, jos olen oikein ymmärtänyt. Tiedossa siis toinenkin satanen. Minne mennään juhlimaan?

Taas sorvin ääreen

·

Taisin mainitakin ajatelleeni, että pidän rankan syksyn jälkeen tammikuun enimmäkseen lomaa. Harvinaista kyllä, sellaiseen ylellisyyteen oli jopa varaa. Suunnitelma toteutui sikäli, etten saanut aikaiseksi edes muutamaa niistä asioista jotka olin ajatellut siinä kuussa tekeväni, kuten Yrttimaa.netin sivujen ulkoasun pieni kohennus. Palkkatöitä tein lähinnä sen verran, että kävin läpi kustannustoimittajan Tohtori Verirahaan tekemät korjaukset, syötin ne tiedostoon ja lopulta vilkaisin vielä taittovedokset läpi. Nyt kirja on painossa.

Helmikuun toisena päivänä tulin miltei puolihuolimattomasti tarttuneeksi toisen talon kustannustoimittajan korjausmerkintöihin Nick Hornbyn Juliet, Nakedin alusta. Minähän käänsin puolet ensimmäisestä luvusta näytetyönä, koska en ole kyseisen kustantamon kaunokirjalliselle osastolle aikaisemmin tehnyt töitä (tietokirjapuolelle kyllä, mutta talo on iso ja siellä on monta kerrosta…). Näytekäännöksestä maksettiin korvaus, kuten asiaan kuuluukin.

Siinä vaiheessa en ollut lukenut vielä kirjasta mitään muuta kuin valokopioidut kaksi ensimmäistä lukua. Tammikuun työsuorituksiin kuului myös alkuteoksen lukeminen ensi kertaa läpi. Minun hyvä onneni käännöstöiden laadun suhteen jatkuu: Juliet, Naked on erinomainen romaani. Sen yksi päähenkilö on yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkisuudesta kadonnut legendaarinen laulaja/lauluntekijä, ja hahmo on huomattavasti uskottavampi – ja tragikoomisempi – kuin useimmat kohdalle sattuneet kaunokirjalliset rokkilegendat. Ehkä Tucker Crowessa on vähän samaa kuin Nedujen Jolle Peltolassa, jopa… niin, ja kirjan lopetus tuntui hykerryttävältä. Ehkä se oli odotettavissakin ja ehkä se oli jonkun mielestä jopa kulunut juttu, mutta minuun se vetosi.

Käännösnäytettäni oli lukenut erittäin pätevä ammattilainen, ja sen huomasi. Pätkä parani silmissä. Samalla vauhdilla jatkoin sitten tekstiä vähän eteenpäinkin. Minun tapauksessani kirjan alkupuolella työnopeus ei ole koskaan kovin suurta, joten siihen nähden olen tällä viikolla edennyt hämmästyttävän paljon.

Käännöstyötilanne on muutenkin erinomaisessa jamassa. Sovittuna on tällä hetkellä kolme kirjaa, kaikki kaunoa, laadukkaita ja kiinnostavia. Syksyn kiireestä viisastuneena (ainakin hetkeksi) olen saanut kaikille suhteellisen rauhalliset aikataulut – ja minulla on nyt jopa varaa vähän rauhallisempaan työtahtiin. (Minähän sain syksyllä pienen perinnön äidiltäni, siitä tämä harvinainen vakavaraisuus. Täl työl ehkä elää, muttei totisesti rikastu.)

Neljäskin kirja on alustavasti sovittu. Kyseessä on kirjailija, jonka suomentamista olen toivonut useammaltakin taholta jo muutamia vuosia, ja romaani jonka olen lukenut jo tovi sitten: ei ehkä lempparini kyseiseltä kirjailijalta, mutta luultavasti hyvä valinta ensimmäiseksi suomennokseksi – ja kääntäjälle jossain määrin haasteellinen työ.

Tämä käännösprojekti numero nelonen merkitsee sitä, että viimeisin deadline paukahti ensi vuoden kevääseen. Alustavasti olin ajatellut ryhtyväni kirjoittamaan Muurahaispuuta täysipäiväisesti jo talven taittuessa. Oma romaani saattaa vähän lykkäytyä, siis. Toisaalta nyt sovittujen käännösten aikataulut ovat sen verran väljiä, että saatan hyvinkin pystyä tekemään suomennokset etuajassa ja siten ryhtymään omiin puuhiin aikaisemmin. Aika näyttää.

Toisaalta en välttämättä ole Karstan kokemusten perusteella ihan varma siitä, kannattaisiko minun julkaistakaan syksyisin (kuten tuolla alkuperäisellä Muurahaispuu-aikataululla olisi voinut käydä). Tuntuu, että kirja on jäänyt vähän jalkoihin. Arvioita tipahtelee vasta nyt – uusimpana suhteellisen positiivinen arvio tämän viikon Me naisissa. Hesarikaan ei ole tainnut vielä noteerata koko kirjaa, ellei se tapahtunut kahden viikon Ranskan-reissumme aikana ja puutu muuten vain lehden nettiarkistosta.

Lähiaikoina on tarkoitus tarttua metaforisen sorvin lisäksi myös konkreettiseen yläjyrsimeen, nauhahiomakoneeseen ja sähköpistosahaan: seuraava soitinrakennushanke, siis. Mutta siitä lisää joskus.

Kauniita esineitä

· 3 kommenttia ·

Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.

On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.

Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.

Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.

Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…

(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)

Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.

* * *

Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.

Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.

Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.

Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.

Arjemmaksi

·

Palasimme lauantai-iltana isäni nykyisestä kotikaupungista Antibesista kahden viikon reissulta. Tämänkertaiset joulunpyhät kuluivat siis tavallista lämpimämmässä ilmastossa: Ranskan Rivieralla mittari pysytteli enimmäkseen nollan yläpuolella, välillä plus kymmenenkin yläpuolella, ja rankkasateitakin oli vain muutamina päivinä. Lunta kyllä näkyi Nizzanlahden toiselta puolelta kajastavilla vuorilla… ja toisinaan kukkuloilta kaupunkiin tulleiden autojen katoilla. Côte d’Azur on sekä ilmastollisesti että kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä paljon Italiaa kuin Ranskaa.

Ja iso osa alueen vanhoista kaupungeista on tietenkin kreikkalaisten perustamia: Antipolis (Antibes), Nikaia (Nizza), Monoikos (Monaco)…

Pariviikkoinen poissa kotikuvioista teki todella hyvää. Vuodesta 2009 muodostui monessa suhteessa odotettua rankempi. Karstan kirjoitusprosessi venyi ja vanui hermostuttavalla tavalla keväällä. Tulokseen olen tyytyväinen, mutta en siihen millaiseksi kirjoitusvaihe muodostui – osittain turhan kevyeksi jääneen ennakkosuunnittelun vuoksi. Syksyksi tulin ottaneeksi liikaa käännöstöitä, ja vietin marraskuun jokseenkin kaiken valveillaoloajan tässä työpöydän ääressä kääntämässä, kääntämässä, kääntämässä.

Syksyn rankkuuteen vaikutti tietysti myös äidin kuolema kesällä, ja siitä seurannut kuolinpesän asioiden hoitaminen, asunnon tyhjentäminen, kaikki muu. Surutyö. Myös äidinäitini, etäisempi mutta yhtä kaikki paljon etenkin lapsuudessani kuvioissa ollut ihminen, kuoli vähän ennen joulua.

Tarvetta lepoon siis oli. Kahdelta aikaisemmalta matkalta tuttu pienehkö kaupunki sopi tarkoitukseen mainiosti. Tuttuuden ansiosta ei tullut pakonomaista tarvetta näkeä ja kokea kaikkea mahdollista mitä lomalla kerkeää. Saattoi viettää kaikessa rauhassa löhöpäivän, tai parikin. Nukkua pitkään, käväistä lähikaupassa hakemassa tuoretta leipää aamiaiselle ja harkita sitten seuraavat tunnit, minne päin lähtisi illalliselle. Katsella ihmisiä, tai vain ikkunasta ulos. Lukea.

Yritän tässä pitää pientä klassikoilla itseni sivistämisen kautta. Reissun aikana loppuun päästyistä Defoesta ja Borgesista ehdin kirjoitellakin, nyt on kesken Laurence Sternen Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet, varsin vinkeä romaani. Eräällä kirjan henkilöistä sattuu olemaan päähänpinttymä linnoitustekniikan suhteen, ja siinä mielessä Antibes oli suorastaan ihanteellinen lukupaikka: ikkunastamme avautuvaa maisemaa hallitsi 1600-luvun kuuluisimman linnoitusarkkitehdin markiisi Vaubanin suunnittelema Fort Carré.

Tristram Shandysta lisää sitten, kun olen päässyt tuon leppoisan, mutta silti yli viisisataasivuisen vuodatuksen loppuun. Samoin Kristina Calrsonin Herra Darwinin puutarhurista, jonka luin kertaalleen mutta joka vaatii vielä toisen lukukerran.

Nyt palailen töiden pariin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Nyt on aikaa myös viimeistellä tuo syksyinen kitaranrakennusprojekti, ja aloittaa uutta. Ja tehdä musiikkia.

Loma

·

Lähetin perjantaina kustantamolle toisen kahdesta tämän syksyn kirjakäännöksestäni, Philip K. Dickin Dr. Bloodmoneyn (jonka suomenkieliseksi nimeksi tullee yksinkertaisesti Tohtori Veriraha).  Toinen, Marc Spitzin Bowie-elämäkerta, oli lähtenyt puolitoista viikkoa aikaisemmin.

Tein tänä syksynä ensi kertaa niin, että minulla oli yhtä aikaa työn alla kaksi käännöstyötä: toivon mukaan tällaista ei tarvitse harrastaa useammin. Ajatus ei, tämän kokemuksen perusteella, tunnu erityisen hyvältä, vaikka en suoranaisesti yrittänytkään mitään erityisen lomittaista kääntämistä, vaan aloitin ensin kääntämään Dickiä, pistin sen jossakin vaiheessa tauolle, tein Bowien kokonaan ja sitten Dickin loppuun. Suurin ongelma tänä syksynä on ollut kuitenkin yksinkertaisesti liian suuri työmäärä, etenkin kun kirjahankkeiden aikatauluissa on ollut minusta(kin) riippumattomia viivästyksiä. Eikä käännössopimusta allekirjoitettaessa ollut tietoa siitä, että alkusyksyllä aikaani söisi melkoisen paljon myös äidin kuolinpesän asioiden hoito ja hänen asuntonsa tyhjentäminen.

Toisaalta tällainen tiivis toimintaterapia on ehkä ollut tässä tilanteessa hyväksikin, kenties? Surutyötä on tietysti vielä tehtäväksi pitkäksi aikaa, ja muutama tunti sitten sain kuulla, että sitä on tiedossa vielä lisää, vaikka kyse ei ollutkaan aivan niin läheisestä ihmisestä. Äidinäitini, jota kävimme sisareni kanssa tapaamassa viikko sitten, on kuollut rauhallisesti. Tämäkään ei ollut odottamaton uutinen. Aino-mummin fyysinen ja henkinen terveys on rapistunut tasaiseen tahtiin viime vuosina. Ehkä oli parasta että hän pääsi pois nyt, kun hän tuntui olevan hyvässä sovussa eletyn elämänsä kanssa.

Joka tapauksessa nyt on aika viettää lomaa – ainakin siinä mitassa kuin freelancer lomaa koskaan voi viettää. Seuraavan sovitun käännöksen deadline on vasta huhtikuulla, joten talvesta ja keväästä näyttäisi olevan tulossa ainakin jossain määrin rauhallisempitahtinen kuin syksystä. Nyt minulla on, harvinaista kyllä, jopa taloudellisesti varaa tehdä töitä vähän rauhallisempaan tahtiin. En luultavasti edes lue läpi tuota Nick Hornbyn Juliet, Nakedia ennen kuin vasta joskus ensi kuun puolenvälin tienoilla. Helmikuulla voisi alkaa jo kääntämään. Kirja vaikuttaa lukemani ja koekääntämäni alun perusteella mainiolta.

Ehkä keväällä jaksaa myös harrastaa muita iltamenoja kuin järjestövelvoitteiden aiheuttamia pakollisia. Olisi korkea aika päästä näkemään ystäviä muuallakin kuin Facebookissa. Olisi korkea aika päästä viimeistelemään taloyhtiön maanalaisessa nikkaritilassa lakkaustaan monta viikkoa kuivatellut kitara, ja aloittelemaan tämän talven ”varsinaista” soitinrakennusprojektia, baritonikitaraa. Olisi korkea aika aktivoitua myös musiikintekijänä. Syksyllä aika ja energia riittivät lähinnä toimimaan äänittäjänä, tuottajana ja basistina Oskari Jakosen pikku hiljaa etenevässä äänitysprojektista, josta tullee tässä vähitellen jonkinlainen parikymmenminuuttinen minialbumi. On kyllä ollut hieno kokemus olla mukana jonkun toisen hankkeessa. Oman studion kirjoittajaminä on ilahtunut myös siitä, että on lopultakin päässyt oikeasti äänittämään rumpuja ja flyygeliä – ja että kirjaan kirjatut opit tuntuvat toimivan käytännössäkin.

On myös aika – ja aikaa – lukea. Muun muassa muutaman klassikon haluan saada lopultakin käytyä läpi. Pikku hiljaa lukulistalle tulee myös tulevien kirjahankkeiden lähdemateriaalia. Varsinaista kirjoitustyötä aion käydä harrastamaan vasta joskus vuoden päästä, korkeintaan, ellen sitten innostu työstämään paria mieleen juolahtanutta novelli-ideaa. Toinen novelli-idea tosin on tässä ehtinyt jo kehittyä jonkinlaiseksi pienoisromaani-ideaksi, joka vaatisi painotuotteen olemukseen erään hieman, eh, epäkonventionaalisen ratkaisun. Ei mitään sellaista joka nostaisi painokuluja, mutta kuitenkin saattaisi saada kustantamon miettimään.

Mutta ensin lepoa, flunssanpoikasen parantelua, kauden viimeiset pikkujoulut ja juhlapyhät. Niin, ja vielä yksi pieni työasia: Olen torstaina 17. joulukuuta kello 16 puhumassa Helsingin Postitalon Kunnon kirjallisuuden joulumyyjäisissä Karstasta. Tulkaa moikkaamaan.

Lehdistökatsaus (ja ukk)

· 5 kommenttia ·

Palautetta Karstasta tipahtelee pikku hiljaa. Enimmäkseen sekä lukijoilta saadut kommentit ovat olleet vallan positiivisia.

Warkauden lehden Sirpa Ylösen arviossa on kiinnostavia pointteja. Ylönen ei ilmeisesti ole varsinainen tieteiskirjallisuuden harrastaja, ja olenkin kaivannut ei-scifistien kommentteja. (Aikaisempien kirjojen kohdalla heikäläiset ovat suhtautuneet tuotantooni vallan positiivisesti.) Tuota kielikommenttia en ole tullut ajatelleeksikaan: tiedän kyllä että englanninkielen rakenteet kulkeutuvat käännöksissä helposti suomeen ja näyttävät (usein) perin tökeröiltä ja käännetyiltä, mutta ilmeisesti englanninkielen rakenteita on uinut myös omaan tekstiini. Noloa. Pitänee vähän pitää silmällä.

Myös Toni Jerrmanin vallan positiivinen Kauppalehti-arvio on nyt luettavissa netitse.

* * *

Ai niin, taiji-kaveri kysyi sen mihin olen vähän odotellutkin joutuvani vastaamaan:

K: ”No, kumpi se nyt sitten lopulta on?”

V: ”En mä tiedä, ei se oo kertonu mulle.”

* * *

Vähän tieteempi uutinen: Floridalainen biologiryhmä on tehnyt ensimmäisen laajamittaisen selvityksen vasarahaiden stereonäöstä, kertoo Science Daily -nettilehti. Tarkoituksena oli kumota lopullisesti virheellisenä pidetty, mutta sinnikäs teoria siitä, että vasarahaiden heimo kykenisi näkemään ihmisten tavoin eteensä molemmilla silmillään ja siten saisi syvyysvaikutelman. Perusteellinen tutkimus sitten näköjään osoitti, että heimon eri lajeilla on jotakuinkin järjestään erinomainen stereonäkö. Näin tiede toimii.

(Enpä muuten tiennytkään, että vasarahaita on monta eri lajia. Näin ihminen oppii.)


Lähdeaineistohankintoja

· 2 kommenttia ·

Kirjaprojektin alkuvaiheisiin kuuluu projetikansion perustamisen lisäksi myös lähdemateriaalin hankinta. Vaikka Muurahaispuun kirjoitustyö on suunnitelmissa vasta yli vuoden päästä, olen pikkuhiljaa alkanut haalia materiaalia niistä asioista joiden arvelen liittyvän tarinaan.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria sekä Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun Sisällissodan pikkujättiläinen ovat tavallaan itsestäänselvyyksiä joihinkin kirjaan hahmottelemiini asioihin. Kirjamessuilta saadun KirjaIN-lehden muuan juttu mainitsi parilla sanalla erään mielenkiintoisen vuoden 1944 episodin, jota saattaisin hyvinkin hieman revitellä lievästi vaihtoehtohistoriallisessa hengessä. Henrik Meinanderin Suomi 1944 kertoo juuri oikeasta ajasta, ja ainakin sisällisluettelon perusteella myös oikeista asioista. Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma on kirjahankkeen kannalta ehkä hieman marginaalisempi, mutta vain hieman. Vaikka itse suhtaudun ihmisrotumyyttiin yhtä epäluuloisesti kuin horoskooppeihin ja jokseenkin samasta syystä – molemmissahan on kyse vaikeasti määriteltävien ja äärimmäisten epämääräisten ominaisuuksien pakottamisesta keinotekoiseen luokitteluun keinolla millä hyvänsä – kirjahanke sivunnee näitä asioita. Ehkä. Kenties.

Pinon muut kirjat on hankittu muista syistä. Acropolis – You can still hear the marble breathing osittain matkamuistoksi ja osittain nostalgiasyistä: rakastin pienenä tuollaisia kirjoja, joiden kuviin saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan muinaisaikojen maailmaan. Myöhemmin itse on vain vaihtunut kirjojen roolihahmoiksi. Bruce Swedienin äänitystekninen muistelmateos Make Mine Music ja Karl Coryatin Guerilla Home Recording ovat osittain ihan oman kotistudiotoiminnan tueksi, osittain Oman studion mahdollisten tulevien inkarnaatioiden varalta.

Pinosta puuttuu vielä China Miévillen tuore romaani The City & The City (tai ehkä pikemminkin The City & ytiC ehT), jota aloittelin lentomatkalla Ateenasta Frankfurtin kautta kotiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – kuten Miévillen teokset yleensäkin – mutta lisää sitten kun olen päässyt loppuun asti.

Lea Karvonen(kin) kävi tuolla

· 2 kommenttia ·

Kirjamessut on sitten messuttu tältä erää. Etenkin nyt viikonloppuna Messukeskus oli sen verran täynnä väkeä että herkempiä hirvitti, mutta omalta kohdaltani ei valittamista. Esiintymiset menivät hyvin, Karsta ja aikaisemmat kirjat saivat hyvää lukijapalautetta, oli kiva nähdä monia vanhoja (ja uusia) tuttuja.

Perinteiseen tapaan onnistuin pitämään kääntäjä- ja kirjailijaminäni messuilla esillä eri päivinä. Tällä kertaa Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton kojulla ei ollut perinteistä ”kääntäjä työssään” -esitystä jossa minä tai joku muu kollega käänsi tekstiään yleisön katsellessa. Tällä kertaa yleisö pääsi itse töihin. Osastolla oli tarjolla käännettäväksi iso joukko klassikkoromaanien alkuja, joita halukkaat saattoivat sitten vääntää suomeksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Avuksi oli sanakirjoja – ja halukkaille myös julkaistut käännösversiot samoista teksteistä. Parhaimmillaan osastolla istui kolmekin henkeä pähkäilemässä omia tulkintojaan. Osallistuneiden kesken arvotaan myöhemmin kirjapalkinto.

Oman käännöksensä Camus’n Sivullisen (tai Vieraan tai Muukalaisen) alusta kävi, kilpailun ulkopuolella, jättämässä myös pitkän linjan ammattilainen: Lea Karvonen.

Kuten monet tietävätkin, 1940-90-luvuilla toiminut tuottoisa suomentaja ”Lea Karvonen” ei ole todellinen henkilö, vaan salanimi jota käyttivät lukuisat nimekkäät(kin) kirjailijat ja kääntäjät sellaisissa töissä, joihin he eivät, syystä tai toisesta, halunneet tai kehdanneet omaa nimeään pistää. Nyt joukkoon tuli yksi lisää.