Kategoria: kirjailijaelämää

Luetteloituna

·

Liken uusi kirjakatalogi on ilmestynyt ja sen sivulta 29 löytyy esittely romaanista nimeltä Alas. Kansikuvaa ette vielä saa nähdäksenne: minulla on siitä aika pitkälle työstetty versio, mutta on lopulta kustantamosta kiinni käytetäänkö sitä (luultavasti) vai tehdäänkö toisenlainen.

Kirjaesittelyt ovat hankala taiteenlaji. Olen itse kirjoittanut aika paljonkin omien kirjojeni ja käännösten esittelyjä, mikä ei ole välttämättä kauhean hyvä idea. Kirjailija näkee teoksen (esimerkiksi) sarjana säikeitä, ihmisten päätymisiä paikasta ja tilanteesta toiseen omasta halustaan, pakosta tai sattumalta. Kyllähän kirjailijalla on yleensä jonkinlainen näkemys kirjasta kokonaisuutena, mutta se ei välttämättä ole mitenkään erityisen verbaalisesti ilmaistavana. Kustannustoimittaja-Stella kysyi käsikirjoituksen ensimmäistä versiota ojentaessani, millaisia teemoja kirjassa on, enkä muista mitä oikein änkytin vastaukseksi. Kyllä tuossa on teemoja, moniakin, mutta miten ne tiivistäisi muutamaan sanaan tai edes muutamaan lauseeseen?

Sitä paitsi kirjoitin ensimmäisen, hyvin lyhyen esittelytekstin kirjasta siinä vaiheessa kun olin kirjoittanut siitä vasta viidenneksen. Omakin näkemykseni tapahtumista ja erityisesti eräästä kirjan keskeisestä henkilöstä muuttui ratkaisevasti sitten myöhemmin, kun pääsin tutustumaan häneen vähän paremmin.

No, joudun treenaamaan teemojen tiivistämisen taitoa hyvinkin pian ensi kuussa, kun pääsen esittelemään kirjaani kirjakauppiaille ja toimittajille.

Epäilyttävän lämmin kylmä rinki

·

Alas-romaanin kirjoittamisprosessi on ollut hieman hämmentävä kokemus. Jokaisella kirjailijalla lienee jonkinlainen kylmä rinki peffan ympärillä viimeistään siinä vaiheessa, kun valmista tekstiä ei ole vielä näytetty muille: Onko tämä käsikirjoitus vain vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta? Onko tässä mitään tolkkua? Jaksaako kukaan lukea? Onko tekstissä mitään kiinnostavaa? Välittyykö se mitä halusin välittää? Innostaako, lumoaako? Tuntuvatko henkilöt ja tapahtumat uskottavilta (omassa kontekstissaan)?

Tämän romaanin tapauksessa rinkiin oli vielä pari lisäsyytäkin. Ensinnäkin lähdin kirjoittamaan tätä romaania huomattavan paljon kevyemmällä luvuittaisella suunnitelmalla kuin koskaan aikaisemmin. Karstan kokemusten jälkeen olen jaksanut varoitella itseäni, ettei kannata yrittää, ettei kannata antaa nesteen nousta päähän: minä tarvitsen varsin huolellisen etukäteissuunnitelman, että tekstiä syntyisi. Siinä kirjassa juutuin paikoilleni pahan kerran ja onnistuin aukaisemaan jumin vain siirtymällä kuukaudeksi kirjailijan roolista kääntäjän rooliin, tuottamaan tekstiä jonka joku muu (alkuperäinen kirjailija) oli suunnitellut hyvin perusteellisesti.

No, Alas-lukusuunnitelma oli niin ohut, väljä ja merkinnätön etten (vastoin tapojani) edes printannut sitä. Lisäilin siihen kirjoittamisen aikana muutamia asioita, mutta nekään eivät olleet niin yksityiskohtaisia kuin normaalisti lukusuunnitelmaani tekemät kynämerkinnät. (”Tässä NN tapaa MM:n paikassa Z ja he keskustelevat asiasta X. EIKUN siirretäänkin tämä seuraavaan lukuun.” [pitkä nuoli arkilta toiselle])

Erityisen hermostuttavaksi asian teki, että olin hahmotellut kirjalle vähän tavallisuudesta poikkeavan, epälineaarisen rakenteen. Alshainissahan oli viisi osaa, jokaisella oma kertoja, ja jokaisessa osassa kertoja näki ikään ohimennen erään tapahtuman (jolla kyllä oli tarinan kannalta paljonkin merkitystä). Tässä uudessa kärkikirjoituksessa jokainen viidestä kertojasta kokee kukin jälleen saman tapahtuman, mutta heille kaikille kyseessä on iso, elämää muuttava tapaus, kirjaimellisesti. Lisäksi koko kirja alkaa tällä tapahtumalla ja päättyy siihen. Minä, tavallaan, päätin spoilata kirjani loppuratkaisun heti kättelyssä.

No, eihän tämä ole niin ainutlaatuista. Useimmat dekkarijuonet perustuvat siihen, että ensin kerrotaan mitä tapahtui, ja sen jälkeen selvitellään miksi niin tapahtui, mitä oikeastaan tapahtuikaan ja keitä oli paikalla tekemässä mitä. Tavallaan tämä on pelkkä pikkunokkela muunnelma dekkarin peruskaavasta vähän erilaisessa asiayhteydessä. (Alshainissahan oli myös hyvinkin avoimen dekkarimainen sivujuoni.)

Mutta silti. Lähdin kirjoittamaan melkoisen tiukalla aikataululla (Finncon!) rakenteeltaan vähän kokeellista romaania laatimatta etukäteen kunnollista juonisuunnitelmaa. Muutaman kerran menin illalla nukkumaan miettien, että pitäisi keksiä kesken olevan osan kertojalle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta hänet saataisiin kuljetettua paikkaan Y sitä seuraavaan lukuun mennessä. Hämmentävää kyllä, näissäkään tilanteissa ei rinki kylmentynyt kovin viileäksi. Yön yli nukkuminen auttoi keksimään henkilölle kokonaisuuden(kin) kannalta mielekästä tekemistä, ajattelemista ja olemista.

Ja tekstiä syntyi suunnilleen sitä tahtia kuin pitikin. Pidinhän minä tässäkin kirjassa tosin tauon työstääkseni loppuun Rage Against the Machine-kirjasuomennoksen, mutta silti. Jossakin mielen pohjalla koputtelee ajatus: Tämä kaikki on ollut mennyt ihan liian helposti. Siksi minun kai olisikin pitänyt olla todella huolestunut siinä vaiheessa kun rupesin ojentelemaan käsikirjoitusta kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Mutta ei. Muutamaankin kertaan, asianmukaisten ja harvinaisen huolellisesti pidettyjen taukojen jälkeen, luettu kässäri tuntui oikeastaa aika mainiolta.

Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt olla totisesti syytä huolestua kirjailijan hybriksestä.

Nyt kustannustoimittaja ja ensimmäiset ateljeekriitikot ovat tekstin lukeneet ja palautetta antaneet. Korjattavaa tosiaan löytyy, kuten pitääkin. Sitä vartenhan tekstiä muilla luetetaan ennen sen painamista, että siitä saataisiin karsittua hölmöydet, kämmit, kirjoitusvirheet ja muut ongelmat. Mutta: pääosin tarina ja teksti tuntuisivat toimivan, vetävän, kiinnostavan. Hämmentävää.

Joudun siis vieläkin odottelemaan sitä proverbiaalista itkua pitkän ilon jälkeen. Enkä osaa oikein vieläkään olla kunnolla huolissani. Ehkä minä alan leipääntyä? Mikään ei enää tunnu miltään? Jännitys ja tunteen palo ovat kadonneet liian pitkään töitä nyhertäneen kirjailijapolon elämästä?

Onhan tietysti, hah, sekin teoreettinen mahdollisuus että tuosta on tosiaan tulossa ihan hyvä kirja.

 

Spefi-Vantaa – kiitoksia!

·

Lauantainen Spefi-Vantaa-tapahtuma sujui erinomaisessa hengessä. Kyseessä oli suhteellisen pienimuotoinen homma Tikkurilan kirjaston tiloissa: paikka on minulle tärkeä, sillä Tikkurilan kirjasto toimi minulle melkoisen arvokkaana henkireikänä 1990-luvulla, jolloin oma elämäni oli vähän vaiheessa.

Mietin etukäteen, olisiko minulla mitään annettavaa tai sanottavaa ”Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen” -keskustelussa, mutta totta on että tuohon aikaan olin itse kyllä melkoisessa syrjäytymisvaarassa työttömänä tai korkeintaan puolityöllistettynä, ylivelkaisena ja muutenkin masennuksesta kärsivänä. Minun kohdallani isoksi avuksi oli internet, jossa olin ehtinyt roikkua jo vuodesta 1989, ja sitä kautta muodostuneet ystävyydet ja verkostot. Internetin kautta sain hankittua lopulta myös kunnollisen työpaikan, joka auttoi vähitellen selviämään niistä veloistakin.

Itse paneelikeskustelu tarkasteli teemojaan moneltakin kannalta. Tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa usein esiintyvät outcast– ja maverick-tyyppiset henkilöhahmot voidaan monessakin mielessä ajatella myös eräänlaisina syrjäytyneinä. Kirjailijat itse, kuten minä ja Tiina Raevaara auliisti myönsimme, ovat itsekin hyvin usein ulkopuolisia tarkkailijoita, eikä heidän syrjäisyyttään tietysti lainkaan vähennä köyhyysrajan tietämillä killuva tulotaso. Mielenkiintoinen oli myös keskusteluun tullut ajatus, että monien romaanien ja elokuvien vieraille planeetoille perustetut siirtokunnat kuvataan usein hyvinkin lähiönomaisiksi yhteisöiksi.

Ajatuksia lennähteli ilmassa paneelikeskusteluissa, paneelikeskusteluiden lomassa ja jatkoilla. Itselleni syntyi myös tarinanidea, joka saa ainakin toistaiseksi kulkea hurmaavan mitäänkertomattomalla työnimellä Itse. Ehkä siitä tulee joskus jotakin, ehkä ei. Aika näyttää. Mutta idea on syntynyt, ja jos siitä jotakin tulee, niin tietäkäätten että kuulitte siitä ensiksi täällä.

Kiitoksia kaikille paikallaolleille sekä etenkin uutteralle järjestäjäkaksikolle, ja onnea heille myös pian tulevaan merkkitapahtumaan!

Alas

·

Kirja, jonka työnimenä on ollut Paluu, ilmestyy nimellä Alas.
Yleensä kirjoille antamani työnimet ovat pysyneet loppuun asti, mutta tällä kertaa päätettiin tehdä muutos, kun se oli vielä mahdollista ja kun asia sopi myös kustantamolle. Minähän pohdiskelin asiaa jo viime perjantaina, ja kun eilen kävin viemässä käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, heitin ajatuksen ilmaan. Vastaus tuli tänään.

Olen kaavaillut Alshain-sarjasta viisiosaista, mikä tarkoittaa aikamoista urakkaa ja miettimistä. Kovin kiireellä teoksia ei kannata odottaa, sillä aion vastakin kirjoittaa tämän sarjan kirjojen välissä muutakin. Jos minä tosiaan pitäydyn Al-alkuisissa nimissä, joudun niitäkin miettimään. Pikaisesti mieleen tulevia kandidaatteja ovat ainakin Altair, Alus (jotka tosin voisivat sopia yhdelle ja samalle kirjalle), Alea (jos heittäydytään yrjänämäisen latinistiseksi), Alho, Alku (jos keksin keinon tehdä kirjasarjasta syklin), Alkio, Alttari ja tietenkin pitkä liuta arabiaperuisia tähtien ja kemiallisten yhdisteiden nimiä.

Mutta se on tulevien vuosien murhe.

Vantaa lauantaina

·

Jos Spefi-Vantaa-tapahtuma ei ole jo kalenteriin merkittynä, merkitse se nyt. Ensi lauantaina 13. 4. on Tikkurilan kirjastossa (Lummetie 4) tiedossa kiinnostavaa ohjelmaa ja erinomainen kunniavieras Tiina Raevaara. Itseäni ilahduttaa tietysti myös, että tapahtuma on huomaavaisesti järjestetty kävelymatkan päässä täältä meidän kotoamme, yhdessä ehdottomista suosikkikirjastoistani.

Ohjelma

klo 10:30 Tapahtuman avaussanat

klo 11:00 Kunniavieras Tiina Raevaaran puhe

klo 11:30 Kunniavieras Tiina Raevaaran haastattelu
Tiina Raevaara on vapaa kirjoittaja ja filosofian tohtori perinnöllisyystieteestä. Hänen realismia ja surrealismia sekoittava tuotantonsa vilisee synkkiä metsiä, unohtuneita paikkoja ja itseensä eksyneitä ihmisiä. Haastattelijana Ella Peltonen.

klo 12:30 Risingshadow’n novellikilpailun palkintojenjako
Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuden sivusto Risingshadow.fi järjesti syksyllä 2012 lyhytnovellikilpailun, jonka teemana oli “nouseva varjo”. Kilpailuun osallistui 140 tekstiä eri kirjoittajilta. Kisan parhaimmisto palkitaan Spefi-Vantaa-tapahtumassa.

klo 13:00 Spekulatiivisen fiktion genret
Tietokannat ja kirjastot tarvitsevat genrerajoja, mutta hyötyykö tavallinen lukija niistä? Kirjallisuuden ja kirjoittamisen aktiivit Iivari Koutonen, Jenni Muhonen, Ella Peltonen ja Anssi Vartiainen keskustelevat esimerkkikirjojen avulla genreistä ja määritelmistä. Miltä rajanvedot näyttäisivät, jos genret määriteltäisiin nyt puhtaalta pöydältä?

klo 14:00 Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen
Paneeli käsittelee rajoja, rajaseutuja, lähiöitä ja syrjäytymistä kirjallisuuden ja spekulatiivisen fiktion konteksteissa. Panelisteina kirjailija Tiina Raevaara, kirjailija J. Pekka Mäkelä ja kriitikko Elli Leppä. Paneelin juontaa fandomaktiivi Emilia Viljanen.

klo 15:00 Tapahtuman lopetusspektaakkeli

Ohjelmien välissä on lyhyet tauot. Kaikki ohjelmanumerot ovat Tikkurilan kirjaston (Lummetie 4) aikuistenosaston “parvella”.

Tapahtuma päättyy klo 16 mennessä, minkä jälkeen siirrymme jatkoille Ravintola Pormestariin (Kielotie 13, aivan kirjaston vieressä). Pormestarissa on mahdollisuus ruokailla ja tietysti viettää iltaa yhdessä muiden spefiharrastajien kanssa!

 

Ja mulla on paperitkin siitä

·

On kirjailijoita – ja kääntäjiä – joiden pitää ehdottomasti nähdä kaikki välivaiheet paperilla ennen jatkomuokkauksia. Itse en kuulu tähän ryhmään, osittain tietysti siksi, että olin kääntäjänuraa aloitellessani 1990-luvun loppupuolella sen verran köyhä, ettei kirjoittimeen ollut varaa, eikä monisataaliuskaisia pumaskoja kehdannut mennä yliopistollekaan tulostelemaan. Yletön paperintuhlaus ei muutenkaan ole koskaan tuntunut tolkulliselta touhulta. Käännöksiä tulostan hyvin harvoin, tuskin koskaan. Omia romaanikässäreitä tulostan normaalisti vain silloin, kun teksti on lähdössä kohti muiden silmiä: kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.

Siellä tuo tulostuu.

Paluu on nyt siinä hermostuttavassa vaiheessa, että tekstiä on aika näyttää muillekin. ”Hermostuttavassa” siinä mielessä, ettei ennen muiden lukemista ole oikein mitään edellytyksiä sanoa, onko tuosta omituisesta pikku tarinasta oikeasti romaaniksi. Kyseessä pitäisi sitä paits olla (itsenäinen) jatko Alshainille, joten jonkinlaista linjakkuutta pitäisi löytyä sitäkin. Erojakin tietysti pitää olla. Tämän kirjan viiden osan kertojahahmot ovat erilaisia ihmisiä, eri elämäntilanteissa ja tilanteissa, vaikka tässä kirjassa keskeinen tapahtuma lähtikin alulle jo Alshainin viidennen osan päätösluvussa.

Nimi mietityttää edelleenkin. Paluu syntyi eräästä juoni-ideasta, jota en sitten käyttänytkään, mutta se sopii kirjaan kyllä… jonkinlaisella abstaktilla, rakenteellisella tasolla. Ja eräiden sivuhenkilöiden suunnitelmiin, jotka koskevat erästä päähenkilöistä. Mutta mietin vieläkin, pitäisikö nimi muuttaa. Hetken pyörittelin Tornia, mutta sennimisiä kirjoja on kasapäin. Hissi sopisi ehkä… tai Alas, jossa olisi mukava alkusointu Alshainiin. (Mikä tietysti aiheuttaisi vaikeuksia seuraavien Alshainin maailmaan sijoittuvien mahdollisten romaanien nimien suhteen.) Kirjaa on ehkä jo ennakkomarkkinoitu kirjakaupoille Paluu-nimisenä, joten ehkä uudelleen kastamisessa ei olisi enää mitään järkeä. Aion kuitenkin heittää ajatuksen kustannustoimittajalle.

En tiedä, pitäisikö olla huolissaan siitä, että tämänpäiväisellä pikaisella läpiluvulla ennen tulostusta teksti tuntui oikeastaan varsin mainiolta. Luultavasti tarkkasilmäiset ateljeekriitikot ja taitava kustannustoimittajani löytävät tekstistä yhtä ja toista korjattavaa – epäjohdonmukaisuuksia, kummallisuuksia, toimimattomia ratkaisuja, jankutusta, toistoa ja asioita joita pitäisi pohjustaa paremmin. Asioita, jotka jäävät ilmaan sellaisella tavalla, että niiden selittäminen seuraavassa tähän maailmaan sijoittuvassa (mahdollisessa) romaanissa ei vain toimi. Aika näyttää. Ilman ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia maailmassa kirjoitettaisiin huomattavan paljon vähemmän lukukelpoisia kirjoja.

Siinä lepää – hetken

·

Äsken katselin 25. lukuun kirjoittamaani tekstiä ja, vaikka pähkäilin, en keksinyt mitä siihen pitäisi lisätä. En myöskään keksinyt enää yhtään uutta täydennystä lisättäväksi kahteenkymmeneenneljään aikaisempaan lukuun. Joten uskottava se on: Paluun ensimmäinen versio on nyt valmis.

Hetkittäin hanke on hirvittänyt. Kun kyseessä on itsenäinen jatko-osa Alshainiin, on tietysti otettava huomioon edellisen kirjan tapahtumat: loppuviikosta tulinkin huomanneeksi – kun etsin vuosia sitten kirjoittamastani teoksesta erästä detaljia – että nyt kirjoittamani teksti on pikkuriikkistä pahemmin ristiriidassa eräiden Alshainin lopussa mainittujen asioiden kanssa. Onneksi siistihkö paikkaaminen ei ollut mitenkään mahdotonta eikä tolkuttoman työlästä. Joku voi ehkä valmiista kirjasta huomata mihin jouduin tekemään pikkukiemuran, mutta sille ei mahda mitään. Tällä mennään.

Oli myös otettava, alusta alkaen, huomioon Alshainin rakenne ja noudatettava sitä myös tässä: viisi osaa, jokaisella oma kertoja, jokaisessa osassa viisi (numeroimatonta tai nimeämätöntä) lukua.* Kaikki vuorovaikuttavat keskenään. Kaikki kokevat – tavalla tai toisella – saman yksittäisen tapahtuman, mutta sen merkitys on heille erilainen. Alshainissa oli kyseessä eräänlainen detalji, jonka merkitys tosin paljastuu kirjan loppua kohtaan suuremmaksi kuin miltä aluksi näyttää. Paluussa kyseessä on kaikkien kertojien – ja monien muiden – kohdalla iso, dramaattinen, ja hengenvaarallinen tapahtuma. Kyseinen tapahtuma mainitaan jo Alshainissa. Uuden kirjan rakenteessa on vielä yksi kommervenkki, jonka sain päähäni teosta hahmotellessani ja jonka onnistuin ainakin tähän ensimmäiseen versioon toteuttamaan mielestäni ihan kelvollisesti.

Varsinainen kylmä rinki -tekijä tämän kirjan kirjoittamisessa oli perinteisesti kirjalle laatimani huolellinen ja kohtuullisen yksityiskohtainen lukusuunnitelma, jossa on sivukaupalla ranskalaisia viivoja: tässä luvussa X tekee tätä ja kohtaa ohimennen Y:n ja ajattelee tuota. Tälläkin kertaa tein lukusuunnitelman, jota en sitten loppujen lopuksi noudattanut kovinkaan hyvin. Alun perin hahmottelemani kertojat – kunkin osan päähenkilöt kyllä pysyivät alunperin ajatellussa kuosissaan – yhtä lukuun ottamatta. Heidän järjestyksensä muuttui moneen kertaan, ja ensimmäistä osaa lukuun ottamatta lukusuunnitelmasta sitten loppujen lopuksi jäi kokonaan puuttumaan luvuittainen suunnitelma. Annoin homman mennä eteenpäin ns. perstuntumalla. Koska edellä mainittu, jokaista kertojaa yhdistävä tapahtuma on niin iso juttu, minulla oli sentään kohtuullisen hyvä käsitys siitä mitä lukuihin piti saada. Sitä ei vain tullut missään vaiheessa kirjattua suunnitelmaan. Pari kertaa kävi kyllä niinkin, että jouduin miettimään yön yli keksiäkseni kertojalleni mielekästä tekemistä yhden luvun verran ennen kuin hänen pitää olla siinä paikassa mihin hänen tulee päätyä, mutta jotenkin sellaista aina löytyi viimeistään parin yön nukkumisella. Karstan kanssa koettua epätoivoiselta tuntunutta jumivaihetta (jota hoitelin kääntämällä välillä loppuun Jonathan Tropperin romaanin Kuinka lähestyä leskimiestä) ei tällä kertaa tullutkaan.

On toisaalta ilahduttavaa huomata, että en ole kangistunut kaavoihini. Toistaiseksi jokainen kirja on syntynyt hieman erilaisella työmetodilla. Tällä kertaa en aina edes pitänyt ihan tarkkaan kiinni normaalista lineaarisesta kirjoittamistavasta, vaan esimerkiksi viimeisen luvun viimeinen kappale – kirjan kolme loppuvirkettä – oli valmiina omassa tiedostossaan jo ennen kuin neljää edellistä lukua oli edes aloitettu.

Tämä tekstiversio (joka kulkee nyt tylsästi nimellä ”1.0”) ei vielä pääse kustannustoimittajan eikä ateljeekriitikkojen luettavaksi. Pidän nyt puolisentoista viikkoa lomaa (ainakin tämän kirjan) kirjoittamisesta ja palaan sitten tekstin pariin toivon mukaan vähän toisenlaisin katsein. Muuta kirjoittamista kyllä on lähitulevaisuudessa tiedossa: käännösten korjauksia, teksti kesän Finnconin ohjelmalehtiseen, toisen Finncon-kunniavieraan novellin käännös, noin ensi alkuun. Tekemistä riittää.

___

* Alshainin ykkösosassa oli tosin lopulta kuusi lukua, koska ensimmäisestä tuli niin pitkä että se oli mielekkäämpää jakaa kahtia.

Me tulemme radioon, me tulemme Korjaamoon

·

Vielä muistutus siitä, että Korjaamon kirjamarkkinoille kannattaa saapua, jos olette lauantaina ja/tai sunnuntaina pääkaupunkiseudulla. Jos haluatte pällistellä nimen omaan minua, se onnistuu parhaiten sunnuntaina ja erityisen hyvin kello 15:30 alkaen, jolloin olen lavalla keskustelemassa Tiina Raevaaran, Jari Koposen ja puheenjohtaja Saara Henrikssonin kanssa scifin salonkikelpoisuudesta.

Sitä ennen minusta voi kuulla avaamalla huomenna perjantaina radion ja vääntämällä sen Radio Suomen taajuudelle kello 14:30, jolloin olen Ajantasa-ohjelman uutispuntarissa pohdiskelemassa maailman menoa viimeksi kuluneen viikon mittaan.

Muihin asioihin palataan vähän myöhemmin. Sori, en ehdi jutella pidempään, minulla on just hyvä kohtaus kesken tässä kirjassa.

(naputinaputinaputi)