Tekijä: jPekka

Ja sitten se toinen

·

Äidillä oli silloin tällöin tapana antaa minulle joulu- tai syntymäpäivälahjoiksi lapsen ja hänen isänsä tai äitinsä suhdetta perkaavia kirjoja. Hannu Mäkelän Isä, Javier Tomeon Rakas hirviö. Sitä rataa. Lukematta ne ovat jääneet: ilmeisesti minun isä- tai äitisuhteeni ei ole kovin traumaattinen, tai sitten ongelmat ovat niin pahoja etten pysty ja naamioin ongelmat välinpitämättömyydeksi. Alison Bechdelin Are You My Mother? -sarjakuvamuistelmateoksen (Jonathan Cape 2012) ostin kuitenkin ihan itse tuoreeltaan ja luin saman tien. En siksi, että se pui tyttären ja äidin suhdetta, vaan siksi että Dykes to Watch Out Forin äiti Bechdel on ehdottomasti yksi mielisarjakuvantekijöitäni.

Bechdelin edellinen sarjakuvakirja Hautuukoti (Fun Home) pui kirjoittajan suhdetta isäänsä, pienen paikkakunnan opettajaan, joka salaili homoseksualisuuttaan ja päätyi lopulta (todennäköisesti) itsemurhaan vain vähän sen jälkeen kun Alison-tytär itse oli tullut kaapista vanhemmilleen. Mother kääntää katseen, arvattavasti, toiseen vanhempaan: (näennäisesti) tyynempään, (näennäisesti) tasaisempaan, monessa suhteessa vaikeammin ymmärrettävään ja edelleen elossa olevaan opettajatar-harrastelijanäyttelijätär-äitiin.

Tämä miltei kolmesataasivuinen teos on paljon fragmentaarisempi kuin Hautuukoti, joka sekin pelaili monella aikatasolla, assosiaatioilla ja kirjallisilla sitaateilla. Melkein suosittelisin ensin edellisen kirjan lukemista, sillä Mother tuntuu paikka paikoin melkein kommentaarilta. Tarinan peruspuitteet kerrottiin Hautuukodissa eikä niihin palata sen tarkemmin. Mother on, kuten sen kohde loppupuolella toteaakin, metakirja, joka kertoo siitä miten Alison Bechdel yrittää tehdä sarjakuvamuistelmateosta äidistään. Amerikkalaisälykköjen tapaan Bechdel on psykoanalyytikoiden vakioasiakas, ja hänen omien muistojensa lomaan sekoittuu pitkiä sitaatteja ja elämäkertatietoja myös Donald Winnicottilta, Adrienne Richiltä ja Virginia Woolfilta. Niin, ja tietysti Freudilta. Behcdel käyttää heitä, kuten psykoanalyytikkojaan – ynnä  äitiään sekä tämän näytelmärooleja – peilaamaan omaa itseanalyysiaan. Peileinä. Siinä missä Hautuukoti oli muistelmateos lapsuudesta, Mother on pikemminkin pohdiskelua siitä, mitä Alison Bechdel on nyt. Hänen bloginsa puolisäännölliselle lukijalle tulee hetkittäin melkein kiusaantunut olo tästä uudesta, sisäänpäinkääntyneemmästä näkökulmasta fanittamansa sarjakuvataiteilijan elämään.

Mother on vielä Hautuukotiakin kirjallisempi, ja kuka tulevan suomennoksen sitten tekeekin, tulee luultavasti kiroamaan kerran jos toisenkin hommaan ryhtymistään. Sarjakuvakäännösten normaaleilla sivupalkkioilla tämän kirjan kanssa ei todellakaan pääse edes Roope-sedän tarjoamille tuntipalkoille. Silti olen iloinen siitä, että tämä (ilmeisesti) suomennetaan. Are You My Mother? on ehdottomasti kääntämisen ja lukemisen arvoinen teos.

Kirja antaa myös, valitettavasti, ymmärtää, että sen tekemisen ajaksi tauolle jäänyt Dykes To Watch Out For -sarja ei luultavasti enää jatku. Surullinen tieto, vaikka toisaalta on helppo ymmärtää, millaiseksi meren äijäksi pitkälti yli kaksikymmentäviisi vuotta jatkuneen, jatkuvajuonisen sarjakuvan säännöllinen vääntäminen on muodostunut. Mutta sen hahmoista on ehtinyt tulla tuttavia, joiden kuulumisia tulee ikävä.

Huippusuvun yksilö

· 2 kommenttia ·

Sikäli kuin tiedämme, johtajuus-uskontoa on esiintynyt noin kuusi–seitsemäntuhatta vuotta. Ihmislajin biologian ja genetiikan(kin) kannalta aika on mitättömän lyhyt. Ihmisen kirjoitetun historian kannalta se on kuitenkin hillittömän pitkä – itse asiassa reippaasti pidempi kuin kirjoitettu historia.

Hierarkkiset, eriarvoiset ihmisyhteisöt näyttävät saaneen alkunsa neoliittisella kivikaudella maanviljelyn myötä. Aikaisemmin ei ollut minkäänlaista tarvetta: yhteisöt olivat muutaman sadan hengen kokoisia ja liikkuivat paikasta toiseen vuodenajan kasvillisuuden kukoistuksen ja eläinten liikkeiden myötä. Johtajakultittomia keräilijä-metsästäjäyhteisöjä lienee vieläkin jokunen olemassa.

Organisoitumiselle oli tarvetta. Ilmastonmuutos – Saharan savannin kuivuminen, Persianlahden vehreän alangon jääminen nousevan vedenpinnan alle – johti pakkosiirtymiseen keräilytalouden rennosta, laiskasta paratiisista maanviljelyn ja karjankasvatuksen raskaaseen puurtamiseen. Kohtuullisen suotuisa ilmastokausi oli johtanut yhteisöjen kasvuun suuremmiksi kuin ympäristö pystyi elättämään, joten jotakin oli tehtävä. Keskellä aavikkoa virtaavan Niilin vaaralliset rantasuot, Eufratin ja Tigrisin karut ylängöt, Induksen laakson tempperamenttiset jokiuomat tai Keltaisen joen arvaamaton, tulva-altis alanko olivat epämiellyttäviä seutuja, ja elannon repiminen niiden kasvillisuudesta vaati paljoa porukkaa. Paljon porukkaa vaati kohtuullisen paljon koordinaatiota. Koordinaatio nyrjähti jossakin vaiheessa jähmeäksi hierarkiaksi. Siinä liemessä sitten lilluttiin ja muisteltiin vain myytillisissä tarinoissa kadonnutta, tasa-arvoista keräilijä-metsästäjäparatiisia.

Karjanhoito aiheutti vielä lisäongelmia. Ihmisen (suhteellisen) lähisukuisten nisäkkäiden ja lintujen majoittaminen kasvavien ihmisjoukkojen lähituntumaan ja toisinaan samoihin rakennuksiinkin teki tartuntataudeille ihanteelliset mahdollisuudet loikata lajista toiseen. Metsästäjä-keräilijäaikojen luulöydöissä näkyy lähinnä tapaturmien jälkiä. Maanviljelyskulttuurin myötä hautalöytöihin ilmaantuu merkkejä tartuntataudeista. Yksipuolistunut ravinto sitä paitsi heikensi terveyttä ja lyhensi keskipituutta: ravitsemus, terveys ja keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä palasivat keräilijä-metsästäjäaikojen tasolle vasta 1900-luvun puolella.

Tuli myös muita ongelmia. Jos viljelee maata (tai kasvattaa karjaa), joutuu huolehtimaan siitä ettei tulos päädy muiden, vaivaa näkemättömien käsiin. Ensimmäiset merkit järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan – sodankäynnistä – ilmaantuvat juuri maanviljelyksen leviämisen myötä.

Järjestelmällistyvä sodankäynti vaati entistä voimakkaampaa hierarkistumista. Aateliston alkuperä muistuttaa sitä, millaiseksi Italian mafiat mielellään maalaavat historiansa: he yhdistyivät oman kertomansa mukaan paikallisen väestön suojelijoiksi, puolustajiksi, turvaajiksi. Niinpä paikallisen väestön kuului maksaa tästä suojelusta, tai muuten heidän oli kadottava paikallisen väestön joukosta. Vähitellen aatelisto alkoi muistuttaa nykyajan moottoripyöräjengejä liha- tai metalliratsuineen, liivi- tai kilpitunnuksineen, rikkumattomine keskinäisine solidaarisuuksineen, uskollisuusrituaaleineen ja omine lakeineen, jotka turvasivat etuoikeudet heille ja velvollisuudet muille.

Aateliston merkitys on viimeisten parinsadan vuoden aikana vähentynyt – tämän ajan vallanpitäjämafiana voi pikemminkin pitää epämääräistä ”sijoittajat”- tai ”markkinavoimat”-nimistä salaseuraverkostoa – mutta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitsija Elisabet II on monessakin mielessä tämän oman aikansa liivijengikulttuurin jälkeläinen.

Nykyään kuninkaallisilla on (länsimaissa) lähinnä symbolinen merkitys. Hovi on tietysti merkittävä työllistäjä, ja kuninkaallisten iho- ja sukupuolielämän* seuraaminen nähdään edelleenkin jostakin syystä arvostettavampana touhuna kuin tositelevisiotavisten töllöttäminen. Kyllä, kuningatar- ja kuningasinstituutio täyttää jonkinlaista tarvetta, ja instituution uhriksi jääneille henkilöille maksetaan kohtuullisen isoa korvausta siitä että he luopuvat päätösvallasta omaan elämäänsä.** Tällainen tarve on epäilemättä ollut… tarpeen monissa maanviljelyskulttuureissa homman pitämiseksi edes jotenkin hallinnassa ja toiminnassa. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut niistä ajoista melkoisesti, ja voi aiheellisesti, kysyä, onko tarvetta enää. Maailmanlaajuisesti tarkastellen onnellisuustutkimusten tilastoja johtavat maat, joiden huipulla ei jökötä perinnöllistä (tai edes jonkinlaisilla vaaleilla valittua) despoottia (tai edes seremoniallista ruhtinasta), vaan vallankäyttö on levitetty kasvottomammille, tavallisemmille, tylsemmille, pienipalkkaisemmille ja tehokkaammin hommansa hoitaville ihmisjoukoille. Onko kuninkaallisuuden ihailu ja arvostus ainoastaan jäännettä seitsentuhatvuotisesta aivopesusta? En tiedä.

Mutta on aatelistossa tietysti hyvä, tieteellinen puolensakin. Kirjoitetun historian mittainen, kuusituhatvuotinen seurantakoe nimittäin osoittaa täysin kiistattomasti, etteivät hallinnollinen tai sotilaallinen lahjakkuus voi mitenkään olla perinnöllisiä ominaisuuksia.

___
* Rakastaja- ja rakastajatarinstituutiot ovat tietenkin aina olleet oleellinen osa niin aatelistoa kuin muutakin maanomistajuutta, jossa avioliittojen merkitys on ollut (maa)omaisuuden turvaaminen/kasvattaminen tai sodankäynnin vaatimat liittolaisjärjestöt eikä vihittäviltä itseltään ole juurikaan kyselty tahtoota.
** Kuninkaallisethan ovat syntymästään saakka jotakuinkin samassa tilanteessa kuin vaikkapa… no, Romanian romanit. Ei toivoakaan omasta päätösvallasta tulevan elämän, ammatin tai oikeastaan edes ihmissuhteiden suhteen. Sellaista elämää ei totisesti haluaisi kenellekään inhimilliselle olennolle. Sivistyneessä yhteiskunnassa kuninkaallisten lapset otettaisiin huostaan ja sijaisperheisiin, koska heidän omat vanhempansa eivät selvästikään kykene takaamaan lapsilleen tervettä, luontevaa elämää modernin länsimaisen yhteiskunnan jäseninä.

Epäinhimillistä oikeudentuntoa

· Yksi kommentti ·

Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.

Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.

Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.

Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.

(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)

Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*

Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”

___

* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.

Jemeninsiniset

·

Vielä viime viikonlopun hienoja festaritunnelmia. Yemen Bluesin solisti, jemeniläissyntyinen Ravid Kahalani laulaa tässä hienossa laulussa lähtemisen vaikeudesta ja kaipuusta.

.

Kiertoliikuntaa

· 2 kommenttia ·

Olen katsellut Malmin kirjaston ovensuussa olevaa koripunosarkkua jo hyvän tovin, itse arkkua ja sen kanteen kiinnitettyä lappua ”Kierrätyskirjoja – saa ottaa”. Muutama viikko sitten uskaltauduin lopulta toimimaan.

Talomme ullakolla on nimittäin ollut monta isoa muovilaatikollista kirjoja. Ne ovat hyvää, erinomaisen hyvässä kunnossa olevaa tavaraa, enimmäkseen peräisin äitivainaan kirjahyllyistä ja säilytetty sittemmin kosteudelta ja pölyltä suojassa. Lisäksi mukana on ollut jonkun verran kirjoja, joita emme ole sittenkään katsoneet tarvitsevamme. Joukosta on poimittu ne, joille tuntui löytyvän käyttöä ja/tai sija meidän kirjahyllyssämme. Muita on kaupiteltu useammallakin eri kirpparilla. Määrä on vähentynyt pikkuhiljaa, mutta silti niitä on paljon.

Eräänä aamuna, käydessäni viereisessä rakennuksessa aamu-uinnilla, pakkasin reppuun muutaman kirjan ja jätin ne vaivihkaa koripunosarkkuun. Seuraavana aamuna vilkaisin muina miehinä laatikkoa, jossa ei näkynyt enää yhtään edellisellä reissulla tuomaani teosta. ”Tuo vaan, kyllä ne kaikki  menee”, nyökytteli kirjastotäti sattuessaan korin ääreen muutamaa päivää myöhemmin tuodessani lisää kirjoja. Ja olen noudattanut kehotusta. Yleensä aamu-uinnille lähtiessäni repussa on viiden–kuuden kirjan pino, joka jää kirjastoon ja jatkaa sieltä matkaansa… jonkun kotiin.

Tässä kierrätyksessä kaikki voittavat. Lukijat saavat luettavaa, kirjat pääsevät lukeviin käsiin ja meidän ullakkomme palokuorma pienenee. Osa kirjoista on epäilemättä sellaisia, joita on vaikeaa muualta saada, kun painokset ovat aikaa sitten loppuneet tai menneet kustantamon varastosta makkeliin. Ajatus kirjojen tunkemisesta roskikseen tai (pehmeäkantisten tapauksessa) edes paperinkeräykseen on tuntunut niin vastenmieliseltä, etten ole siihen ryhtynyt. Nyt kirjat voivat jatkaa elämäänsä. Osa ehkä palaa samaan kierrätyskoriin ja sieltä jonkun toisen käsiin. Ehkäpä joku päätyy jopa kirjaston omiin kokoelmiin.

En ole selvästikään ainoa Malmin kirjaston korin ruokkija, ja Malmi ei ole varmastikaan ainoa kirjasto jossa kierrätyskori on. Minulle se on kuitenkin sujuvasti vakioreitin varrella, ja noita kirjoja on tuolla vielä jokunen odottamassa…

Hiljaisempi tuholainen

· 3 kommenttia ·

Taannoisessa New Scientistissä oli pikku uutinen, jonka mukaan hiljaisempikin hälytausta olisi osoittautumassa vahingolliseksi kuulolle. Rottakokeiden uhrit, joita altistettiin kymmenen tuntia 65 desibelin hälylle ja joiden annettiin sitten olla seuraavat neljätoista tuntia hiljaisuudessa (jäljitelmänä ihmisten työpäivien rytmistä), menettivät muutamassa kuukaudessa merkittävästi kuulonsa erottelukykyä ja niiden aivojen kuuloalueiden toiminta heikkeni. Tutkimuksen tiivistelmä viittaisi siihen, että vaurio saattaa olla pysyvä.

Minä olen ennenkin saarnannut taustahälyn ja -musiikin (sama asia) turmiollisuudesta. Nyt siitä on näyttöäkin!

(Ainakin vähäsen. Ehkä.)

Tällaiset uskonvahvistukset saavat minut entistä tyytyväisemmäksi oman työ- ja elinympäristöni hälytaustan hiljaisuuteen. Tietokone on päällä tuossa pöydänvieressä lattialla, mutta sen olen rakentanut tieten tahtoen mahdollisimman äänettömäksi vaihtamalla tuulettimet hiljaisiin, virtalähteen lähes äänettömäksi ja osan kovalevyistä vaitonaisiksi SSD-levyiksi. Talon äänieristykset eivät ole kovin kaksiset – rakennuksella on sentään ikää jo viitisenkymmentä vuotta – mutta naapureiden satunnainen musisointi ja muu normaalielämä erottuvat hetkittäin juuri siksi, että yleistä taustahälyä on niin vähän.

Muistelen taannoin nähneeni jonkinlaisen pääkaupunkiseudun kehittämissuunnitelman, jossa Pohjois- ja Koillis-Helsinkiä pidettiin Helsinki-Vantaan lentokentän vuoksi melualueena, jolle pitäisi rakentaa korkeintaan teollisuus- tai toimistotyyppisiä asioita. No, kyllähän tuo äsken kentältä noussut lentokone kuului sisään, koska työhuoneen ikkuna on auki. Täkäläinen melutaso on kuitenkin täysin olematonta verrattuna kantakaupunkiin, jonka soveltumista ihmisasumiseen ei jostakin syystä koskaan aseteta kyseenalaiseksi.

Ehkä olisi syytä.

Kylässä

· 2 kommenttia ·

Tänä viikonloppuna Helsingissä vietetään Maailma kylässä -festivaalia. Siitä syystä sunnuntaivideo on nyt lauantaivideo, että kerkiätte katsomaan Natacha Atlasia kello puoli seitsemäksi Kaisaniemen puistoon.

.

.

Haastattelin Natachaa Rumbaan helmikuussa 1999, tällaista tarttui nauhalle lumimyrskyn keskellä hotellihuoneessa:

Natacha Atlas: Sähkökamelin kyydissä

Kolmannella soololevyllään Gedida belgialais-marokkolais-englantilais-egyptiläinen Natacha Atlas johdattaa kuulijansa yhä pidemmälle maailmaan, jossa kohtaavat arabialaisen popin ylpeä perinne ja Lontoon drum’n’bass-kuviot.

Haastattelutilanne ei ollut ihanteellisimpia mahdollisia. Päivän promovierailu oli puolta tuntia vaille päättynyt, Helsingissä riehui talven ensimmäinen myrsky, aikataulut olivat myöhässä. Natacha Atlas loikoili lenkkarit jalassa hotellihuoneensa sängyllä ja vaikutti leipääntyneeltä. Eikä minun ole helppo suhtautua ihmiseen joka pitää sisällä aurinkolaseja, ihmiseen jonka silmiä en näe. Ei auta, nauhuri päälle.

Näin sinut viime kesänä livenä kaksi kertaa. Roskilden keikka oli varsinaista bilemeininkiä…
– Muistan sen, kyllä.

… mutta Helsingin juhlaviikkojen telttakonsertti paljon hillitympi.
– Se on ihmisistä kiinni. Ohjelmisto oli suunnilleen sama koko kesän – ei ollut aikaa muuttaa settiä.

Esitit silloin joitakin uuden levyn kappaleita…
– Kaksi laulua, itse asiassa. Soitimme Bastetia ja Bahlamia. Bändi on sen jälkeen muuttunut, koska mukana oli Transglobal Undergroundin jäseniä, eivätkä he pysty olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Albumilla on käytetty aika paljon koskettimia ja ilmeisesti myös sekvensseriä…
– Mukana on paljon jousisoittimia. Me käytimme paljon arabialaisia lyömäsoittimia ja höystimme niitä drum’n’bass -soundeilla, mutta ne ovat enemmänkin vain antamassa mukaan moderneja sävyjä, ei muuta.

Tällä levyllä on kuitenkin yhtenäisempi, tiiviimpi ja rootsimpi tunnelma kun parin vuoden takaisella edeltäjällä Halimilla, jossa tuntui olevan liian monta kokkia soppaa hämmentämässä.
– Totta. Äänitimme Gedidaa osittain Kairossa ja osittain Lontoossa. Itse asiassa tätä levyä on ollut tekemässä paljon enemmän ihmisiä kuin Halimilla.

Mutta sitä levyä tehtiin useammalla eri tiimillä…
– Aivan, mutta kaiken kaikkiaan väkeä oli vähemmän. Jokaisella Gedidan raidalla on aikamoinen määrä lyömä- ja jousisoittajia – käytimme aika isoja jousisektioita. Halimilla jousia oli vain kahdella-kolmella raidalla ja loput tehtiin syntetisoijilla. Nyt alan päästä lähemmäs sitä soundia mitä olen etsimässä. Seuraavalla levyllä muutan kuviota taas vähän – aion edelleenkin kirjoittaa Timin (Whelan, kitarat ja koskettimet) sekä Hamidin (Mantu, lyömä- ja kosketinsoittimet) kanssa, mutta otan mukaan neljänneksi Mika Sabetin. Hän yhdistelee perinnettä ja modernia juttua hyvinkin samaan tapaan kuin me. Me olemme eräänlaisia pioneereja egyptiläisen musiikin uusistamisessa: se on polkenut paikallaan parikymmentä vuotta.

Kuinka kolmihenkinen työryhmämme teki lauluja?
– Toisinaan Tim ja minä teimme pääosan työstä ja Hamid ohjelmoi. Toisinaan taas me teimme Hamidin kanssa juttua hyvin pitkälle ja Tim oli pelkästään apuna. Ja The Righteous Pathin tapauksessa minä vain lauloin Timin ja Hamidin tekemän pohjan päälle. Se onkin levyn eniten Transglobal-mainen kappale.

Aloititteko rytmeistä vai teksteistä?
– Toisinaan minä vain lauloin arabialaisia skaaloja, kehitin tekstin ja kirjoitin sitten soitinosuudet. Mahlabeya on ainoa kappale johon rytmi tuli ensin. Toisinaan kappaleet lähtivät Timin tekemistä jousisovituksista. Useimmiten laulumelodia oli ennen tekstiä. Aqaban tapauksessa minulla oli teksti ja yritin kirjoittaa melodian käyttäen tiettyä arabialaista skaalaa, mutta jouduin muuttamaan tekstiä aika paljon saadakseni sen sopimaan. Arabia on erinomainen työväline, hyvin ilmaisuvoimainen ja rytminen kieli. Äidinkieleni on ranska, mutta olen nykyään varmaan paljon vahvempi arabiassa ja englannissa, koska soittajistani suurin osa on englantilaisia. Olin asunut parikymppisenä Belgiassa, mutta sitten satuin piipahtamaan Lontoossa, törmäsin Jah Wobbleen ja Transglobalin kavereihin ja asiat alkoivat edetä omalla painollaan.

Itse basistina kiinnitin huomiota levyn hyviin bassokulkuihin ja yllätyin kun ne olikin tehty enimmäkseen koskettimilla.
– Kyllä keikkabändini basisti Adam Blake on mukana. Mutta sekoitimme hänen soittoaan Timin koskettimiin ja muokattuun kitaraan. Loppujen lopuksi on aika paha sanoa, mikä on Adamia ja mikä Timiä.

Näin sinut ensimmäistä kertaa Tavastialla Transglobalin kanssa Etnosoi-festivaaleilla. Wimme Saari ja kurkkulaulaja Albert Kuvezin olivat mukana jammailemassa. Aikamoinen yhdistelmä…
– Joo, bändin kavereilla oli tosi hauskaa. Itse en muista sitä kauhean hyvin, mutta Timille se on jäänyt mieleen erinomaisesti.

Et ollut Transglobalin uudella Rejoice Rejoice -levyllä mukana niin paljon kuin aikaisemmilla.
– Minun piti olla mukana paljon enemmän, mutta olin juutuksissa Egyptissä. Toivottavasti seuraavan levyn kanssa kaikki sujuu paremmin. Keikoille pääsy heidän kanssaan ei valitettavasti onnistu, kun teemme molemmat omia juttujamme, mutta yhteistyö levyillä ja laulujen tekemisessä jatkuu. Toivon totisesti, että emme ajaudu erillemme. Tämä meille molemmille hankalaa aikaa joutuessamme kulkemaan omia polkujamme. Olimme sentään tiiviisti yhdessä kahdeksan vuotta.

He ovat tulleet modernista musiikista ja lisänneet siihen perinnettä, ja sinä taas olet peräisin perinteisemmän musiikin suunnalta ja yhdistät siihen modernia…
– Totta. Me kohtaamme siinä välillä. Etenkin Tim on tullut modernin musiikin parista perinteisempään. Nyt hän on Egyptissä ja kirjoittaa arabialaisia jousisovituksia suurelle poptähdelle Hakimille. Hakim kuuli Gedidaa ja halusi Timin sovittamaan itselleen. Hän on tullut ulkopuolelta erittäin voimakkaan tradition keskelle… se on vain ollut hänen sisällään. Itse hän sanoo, ettei se ole hänen juttunsa, että hän on Stoke-On-Trentistä ja hänen pitäisi tehdä jotakin muuta… teollisuuspunkkia tai jotain. Mutta niin vain hän on Kairossa ja tekee erinomaisia perinteisiä jousisovituksia. Siellä hänellä olisi ura tiedossa, mutta ei hän sinne pysyvästi jää. Hän jatkaa Transglobalin kanssa ja poikkeaa aina välillä tekemään Hakimille sovituksia. Ja sitten vuoden lopussa ryhdymme hänen ja Hamidin kanssa tekemään minun seuraavaa levyäni Egyptissä. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa joka pystyy yltämään arabialaismuusikoiden tasolle studiossa.

Oletko ehtinyt saada palautetta levystä?
– Hyvin vähän, se on juuri ilmestynyt. Ranskasta on tullut tosin positiivisia kommentteja, koska levyn avausraidasta Mon amie la rosesta on tullut siellä hitti.

Minkälaista musiikkia itse kuuntelet?
– Edelleen paljon arabialaista musiikkia. Pidän melkoisesti Lontoon aasialaisesta drum and bass ja rap-scenestä, Björkistä…

Sen olin kuulevinani levyltä…
– Varmaankin. Pidän Talvin Singhistä, ranskalaisesta rap-yhtyeestä IM, klassisesta ja elokuvamusiikista… siinäpä se.

Teksti: J. Pekka Mäkelä

Pateja taivaalla

· 2 kommenttia ·

Viime keskiviikon hienon keikan jäljiltä saatte tänään uulla Vieux Farka Touréa, yllätys yllätys. Netistä löytyi tämä kiinnostava pläjäys, jossa Touré antaa kyytiä U2:n ”Bullet in the Blue Skyn” riffille.

.