Tekijä: jPekka

5/25

·

Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä,  keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.

Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.

Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.

Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.

Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.

Tummaa ja kaunista

·

Suunnilleen keikan ilmoitetun alkamisajan tietämissä Daniel Lanois käveli yksin lavalle ja ilmoitti, että aluksi nähdään varttitunnin verran videoita, joiden musiikki on hänen uutta tuotantoaan. Videot eivät minuun mitenkään suunnattomasti vetoa, ne ovat (instrumentaali)musiikkiaan levottomampia. Mutta niitä oli vain varttitunti, ja sitten Lanois’n trio asteli lavalle ja aloitti ”The Makerin”.

Tämä sattuu olemaan jotakuinkin ehdoton suosikkini Lanois’n lauluista, ja juuri tässä kappaleessa harmittaa eniten loistavan basistin Darryl Johnsonin poisjääminen. Jim Wilsonin niukempi soittotyyli toimii erinomaisesti useimmissa lauluissa ja antaa runsaasti tilaa loistavalle koloristirumpalille Brian Bladelle sekä Lanois’n itsensä maalailevalle kitaratyylille, mutta ”The Maker” menettää paljon kun se on menettänyt upean, tuplatun bassoriffinsä (jonka Johnson soitti kahdeksantoista vuoden takaisella Tavastian-keikalla tuplaamalla bassokitaraa bassopedaalisynalla).

Muuten… ei oikeastaan valittamista. Joitakin lauluja venytettiin ehkä turhan paljon antamalla liikaakin tilaa Lanois’n kitarasooloilulle, mutta toisaalta soolot eivät olleet niinkään mitään ”hei katsokaa kuinka taitava minä olen” -egoilua vaan luontevaa jatkoa laulun tarinan tunnelmille, joten niitä kesti kuunnella keskimääräistä paremmin. Pienen tuokion ajan saimme kuunnella myös Lanoisia ”matkalaukkuun mahtuvan kirkon” eli pedal steel -kitaran parissa.

Sukupuolijakaumasta ja käyttäytymisestä päätellen iso osa yleisöstä oli muusikoita ja ääni(tys)tekniikkapainotteisesti musiikkiaan kuuntelevia, jotka enimmäkseen seisoskelivat aloillaan ns. Tavastia-asennossa kuuntelemassa soundeja. (Epäilen, että useampikin kävi ennen keikkaa tai sen jälkeen lavan reunassa tarkistamassa Lanois’in kitaran signaalitien ja ehkä jopa merkitsemässä pedaalien säätöjä muistiin.) Eihän siinä mitään pahaa ole, ei tietenkään: on minulla itsellänikin sellaiseen musiikin kuunteluun taipumusta. Itselläni on kuitenkin taipumusta suhtautua nimenomaan Lanoisiin ennen kaikkea lyyrisenä, perinnetietoisena laulaja/lauluntekijänä eikä niinkään supertuottaja-soundimestarina. Ei voi kiistää, etteikö hänen triollaan olisi huikea kyky muuttaa kolmen soittajan perin rajallinen – ja efektienkin suhteen loppujen lopuksi aika hillitty – keinovalikoima jatkuvasti muuttuvaksi ja eläväksi sävypaletiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli tummasävyisistä, pienimuotoisista, perinnetietoisista, countryn ja bluesin perinnettä hienovaraisesti lainailevista lauluista: tarinoista ja tunnelmista.

Tarinat ovat joskus jopa ahdistavia (kuten ”The Collection of Marie Claire”, jonka kertoja kaappaa rakastamansa naisen pieneen mökkiin, jossa tämän on määrä oppia rakastamaan miestä) ja useinmiten haikean melankolisia, mutta bändi soitti niitä varsin leppoisan ja hyväntuulisen oloisena. Daniel Lanois on tällaiselle oman lauluäänensä sietämisen kanssa kamppailevalle rohkaiseva esimerkki: periaatteessa varsin kapea-alainen ja perinteisessä mielessä ”ei kovinkaan hyvä” laulaja, joka onnistuu kuitenkin tekemään laulustaan joustavan, elävän ja lämpimän ilmaisuvälineen.

Hieno keikka, jälleen kerran. Kyllä Daniel Lanois’n näkisi livenä mielellään vähän useamminkin kuin vain kahdeksantoista vuoden välein. Samoin Black Dubin eli saman trion täydennettynä laulaja/kosketinsoittaja/rumpali/kitaristi Trixie Whitleyllä.

Sir Patrick Moore 1923 – 2012

·

Kävin lukion ensimmäistä luokkaa, kun jotakuinkin tasan 34 vuotta sitten äiti ilmoitti, että minun osuuteni perheen joulusiivouksesta käsitti kirjahyllyjen siivoamisen ja järjestämisen. Homma eteni hitaasti, minulla oli taipumusta juuttua lukemaan kaikenlaista kiinnostavaa, mitä runsaiden ja täysien hyllystöjen kätköistä paljastui. Yksi kirjoista oli Patrick Mooren Tähtitaivas.

Sen luin monta kertaa joululoman aikana, ja useita kertoja sen jälkeenkin. Alkuaan vuonna 1960 ilmestynyt ja neljä vuotta myöhemmin suomennettu (Martti P. Raudas) The Sky at Night oli vuonna 1978 jo vanhentuneen puoleinen, mutta synnytti nuoreen mieleen edelleenkin jatkuvan kiinnostuksen tähtitiedettä ja maailmankaikkeutta kohtaan. Olin valinnut lukiossa pitkän matematiikan hetken mielijohteesta, mutta nyt minulla oli motiivi lukea niin matikkaa kuin fysiikkaakin, ja konteksti johon koulussa opittua soveltaa. Molempien aineiden arvosanat kohosivat vähitellen usealla numerolla. Kävin kesäyliopistossa kuuntelemassa tähtitieteen peruskurssia ja pari vuotta myöhemmin pyrin ja pääsin yliopistoon lukemaan fysiikkaa.

Vaikkei minusta koskaan tullutkaan tähtitieteilijää, fyysikkoa tai mitään muutakaan akateemista, merkittävä osa siitä mitä olen elämässäni tehnyt sai alkunsa pölyisestä vanhasta pokkarista, joka sattui käteen tuona, hah, kohtalokkaana joulukuun iltana. Sir Patrick Moore, tähtitieteilijä ja eksentrinen televisiopersoona, on vastuussa paljosta.

Uutiset ovat kertoneet tänään, että Patrick Moore on kuollut 89-vuotiaana monien pitkäaikaisten sairauksien uuvuttamana. Niinpä on vain kohotettava katse korkealle ja sanottava kylmään yöilmaan ”Kiitos”.

Tiistaita odotellessa

·

Musiikillisen maagisen realismin guru Daniel Lanois esiintyy Helsingin Tavastialla ensi tiistaina. Herran edellinen keikka samassa paikassa joskus melkein parisenkymmentä vuotta sitten oli ns. elämää suurempi ilta, eikä parin vuoden takainen Black Dub -konsertti Porissakaan tosiaankaan ihan kerkeästi unohdu. Joten tänä sunnuntaina, olkaa hyvä…

…

Vielä yksi pingviini

·

Olen käsitellyt blogissa aiemminkin Bloom County -faniuttani. Berkeley Breathedin kahdeksankymmentälukuinen strippisarja oli melkoinen mestariteos – ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta – eikä piirtäjä malttanut sen lopettamisen jälkeenkään olla palaamatta asiaan. Raskaan päivittäissarjan sijaan Outland (1989–95) ilmestui vain sunnuntaistrippeinä ja pysytteli enimmäkseen epäpoliittisena. Muutamista herkullisista jaksoista huolimatta se oli minusta pääosin selkeästi heikompi enkä ole viitsinyt täydentää Bloom County -kirjastoani tällä jatko-osalla. Alkuaan vuosina 2003–8 julkaistu Opus on taas jäänyt minulle vieraaksi, sillä tuoreudestaan johtuen sitä ei ole ollut vielä luettavissa netissä (ainakaan luvallisesti) toisin kuin aikaisemmat Breathed-sarjat. Joten täydellinen Opus-kokoelma (The Library of American Comics / IDW Publishing 2012) tarttui nettikaupassa ns. hihaan.

Ensilukeman perusteella Opuskaan ei ihan yllä alkuperäisen Bloom Countyn tasolle, mutta petraa selvästi Outlandista. Alkuun tosin vaikutti vähän heikolta. Äitinsä luona Antarktiksella asusteleva Opus-pingviini kyllästyy elämäänsä ja palaa Bloom Countyyn. Hän törmää siellä vanhasa kaartista edelleen yhtä räjähtäneen Bill-kissan sekä keski-ikäistyneen juristin Steve Dallasin, joka onkin yllättäen luopunut Outlandin lopussa julistamastaan homoudesta ja palannut entisiin kuvioihinsa. Outlandin riesaksi muodostuneesiin äijäsohva-latteuksiin ei onneksi sentään palata (ja tylsä Milquetoast-torakka loistaa onneksi poissaolollaan), ja on sentään jotain muutoksiakin: Steve Dallas huomaa yllättäen olevansa isä ja kouluikäisen pojan yksinhuoltaja.

Auggie Dallasista tulee tähän sarjaan jonkinlainen vastine BC:n Milo Bloomille ja Binkleylle, joista jälkimmäinen ilmestyy myöhemmin muutamaan strippiin, vaikka hänen legendaarinen Pelkojen komeronsa onkin ilman mitään selityksiä siirtynyt Opuksen öiseksi riesaksi. Muutama muukin vanha BC-hahmo nähdään ohimennen. Breadhed myös kierrättää sumeilematta joitakin vanhoja ideoitaan, eikä välttämättä saa niihin mitään uutta ja tuoretta.

Breathed käyttää paikka paikoin sumeilematta hyväkseen digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia väritysmahdollisuuksia ja Opus onkin visuaalisesti entistä näyttävämpi. Poliittinen räväkkyys tekee aika ajoin paluutaan, siinä määrin että Breathed joutui muutaman kerran tarjoamaan lehdille vaihtoehtoksi vanhaa strippiä, mikäli nämä eivät halunneet julkaista sunnuntaisivuillaan mitään, missä irvailtiin amerikkalaisten muslimikammolle.

Yhtä asiaa jäin miettimään. Bloom County sai alkunsa Ronald Reaganin presidenttikauden alkaessa, Outland puolestaan George Bush vanhemman hallitessa. Opus oli taas George Bush tyhmemmän ajan tuote. Jos Yhdysvaltain presidentiksi olisi valittu republikaanien Mitt Romney, olisiko Opus-pingviinin saaga saanut neljännen kautensa? Vastausta tähän kutkuttavaan kysymykseen joudumme odottamaan ainakin neljä vuotta.

Kolminkertaista nostalgiaa

·

Kenellekään televisiota 1970-luvulla katsoneelle ei tarvitse varmaankaan selittää, miksi Spike Jonzen ohjaama tulkinta Weezerin ”Buddy Hollysta” on jotakuinkin kaikkien aikojen makein rokkivideo.

_

Biisikin on varsin mainio.

Tityy

·

Olen päätynyt kirjallisuuden suomentajaksi ns. kadulta, harrastusten ja kirjoittamisen kautta. Kielen ja kirjallisuuden sijaan opiskelin aikoinani ensin fysiikkaa ja sittemmin filosofiaa ja kulttuuriantropologiaa. Siinä(kin) mielessä on erittäin valaisevaa päästä toisinaan kuulemaan kieleen ja kielen käyttöön liittyviä luentoja. Kääntäjäliitto järjesti juuri tällaisen tilaisuuden, joten olen viimeiset kaksi päivää istunut kollegojen keralla luentosalissa kuuntelemassa esityksiä käännös- ja kielitieteestä.

Opimme muun muassa, ettei monen halveksima lemmikinomistajien tapa puhua koirastaan tai kissastaan hänenä ole suinkaan mikään uusi muoti-ilmiö. Itse asiassa kaikissa suomen murteissa se– ja hän-pronominien käyttö on ollut huomattavan vaihtelevaa ja rikasta: joitakin kotieläimiä ja arvostettuja riistaeläimiä on hänitelty hyvinkin paljon, lause- ja asiayhteydestä riippuen. Vasta 1800-luvun lopun kirjakielen kehittäjät laativat keinotekoisen rajauksen, jonka mukaan hän tarkoittaa ihmistä ja se kaikkia muita. Suomen lähintä sukukieltä meänkieltä normitetaan vasta nyt, ja siellä on säilytetty suomen puolellakin aikaisemmin hyväksytty joustava pronominien käyttö. Kirjakielessähän asian suhteen jouduttiin tekemään myönnytys ja ottamaan kömpelö tämä käyttöön vaihtoehtoisena persoonapronominina:

Matti kertoi Liisalle, että hän arvostaa tämän työpanosta.

Voi kyllä olla, että käytän jatkossakin ainakin käännöksissä tämää enkä sitä. Omassa tekstissä on jossain määrin helpompaa käyttää laajempaa kielen keinojen valikoimaa – silloin kun keino sattuu sopimaan asiayhteyteen.

Sitä paitsi kirjakieli on juurtunut minuun syvälle, ei ihan (toimittaja-)äidinmaidosta asti mutta melkein. Tekstissä tämä tulee jotakuinkin yhtä luontevasti kuin ”alkuperäinen” se puheessa.

Laura Visapää kertoi meille verbimuodosta, jota hän on ryhtynyt kutsumaan ”itsenäiseksi A-infinitiiviksi”. Vaikuttaa siltä, että tämä kohtuullisen yleinen ilmaisutapa on jäänyt kielentutkijoilta täysin huomaamatta. Yleensä sitä pidetään jonkinlaisena vajaana muotona eikä itsenäisenä kielellisenä ilmaisutapana, jota on käytetty sekä korkeakirjallisessa tekstissä

Kohdata Pariisissa vuosien jälkeen tuttu kaunotar!

että löysässä arkijutustelussa:

Se terassi olis ollu tosi kiva. Kesällä sinne olis voinu kantaa kaiuttimet ja kuunnella musaa kovaa. Olis sellainen rento meininki. Grillata vaikka makkaraa, ottaa relaa ja napata drinksua.*

Itsenäiseen infinitiiviin sisältyy usein vahva tunneaffekti – joko positiivinen, kuten edellä, tai paheksuva: Pomppia nyt joulupöydästä kesken kaiken puhumaan puhelimessa!** Tällainen latautuneisuus tekee siitä vähän hankalan käytettävän. Lisähankaluuksia aiheuttaa, että jokaisen modernin tekstinkäsittelyohjelman oikoluku herjaa itsenäiseen infinitiiviin perustuvista virkkeistä: ”Virkkeestä näyttää puuttuvan pääverbi.” Mutta Visapää onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että tämä kummajainen on itsenäinen, mielekäs ilmaisutapa kohtaamastaan hyljeksynnästä ja epäluulosta huolimatta. Kielimuoto ei myöskään ole pelkästään suomen ominaisuus: Visapää aloitti esityksensä pätkällä Wim Wendersin klassikkoelokuvasta Berliinin taivaan alla, jossa kaksi enkelia mietti millaista heidän elämänsä olisi, jos he olisivat tavallisia kuolevaisia. Molemmat puhuivat pitkät pätkät itsenäisillä infinitiiveillä sekä saksankielellä että englanninkielisessä tekstityksessä.***

Emeritaprofessori Auli Hakulisen keskusteluanalyysitutkimukseen liittyviä esitelmiä olen päässyt kuulemaan ennenkin, mutta kuulen mielelläni lisääkin. Auli on loistava luennoija ja aihe on äärimmäisen kiinnostava. Tavallinen löysä arkipuhe – jutustelu, puhelinkeskustelu, lääkärikäynti tai kaupan kanssalla asiointi – osoittautuu tallennettuna melkoisen monia lainaisuuksia, mutkikkaita rakenteita ja kaikkien osapuolten luonnostaan tuntemia lainalaisuuksia noudattavaksi kulttuurin aarreaitaksi. Ajatellaanpa vaikka (näennäisen) yksinkertaista kysymystä tyyliin:

Lukeeks Kalle [kirjoja]?

On eroa siinä, alkaako vastaus sanalla Lukee vai Joo. Jälkimmäinen oikeastaan vaatii, että asiasta on keskusteltu jo aikaisemmin (tai asiassa on lisäpuimisen arvoista).

Iso osa (käännettävästäkin) kirjallisuudesta on keskustelua, joten tällaiset huomiot ovat oleellisen tärkeitä.

Puhetta oli myös siitä, että ensikuulemalla hyvinkin yksitavuiset ja karut keskustelut vaikkapa kioskimyyjän kanssa saattavat sisältää melkoisen määrän paitsi informaatiota, myös näkymättömiä kohteliaisuussääntöjä, vaikka juuri tällaista dialogia käytetäänkin usein esimerkkinä tapakulttuurin rapistumisesta. Jäin pohtimaan asiaa, ja ainakin joitakin salissa istuneita kollegoita tuntui huvittavan (vähintäänkin puolivakavasti) heittämäni teoria talitintti-ilmiöstä: Etenkin kaupungeissa melutaso on liikenteen, ilmastoinnin ja taustamusiikin takia kohonnut niin paljon, että ilmaisua on ollut ymmärrettävyyden vuoksi pakko tiivistää. Anteeksi ja kiitos hukkuvat hälyyn pahemmin kuin Oho ja tos, ja nekin voidaan korvata tietynlaisella katseella ja nyökkäyksellä. Kyse ei ole epäkohteliaisuudesta, vaan ilmaisun tiivistymisestä.

Teoriaa vastaan tietysti puhuu, ettei samanlaista ilmiötä ole selvästikään tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Ranskassa. Mutta ainakin toistaiseksi ajatus jaksaa minua huvittaa.

___

* Molemmat esimerkit ovat muistinvaraisia mukaelmia Visapään esimerkeistä. Ensimmäinen on alkuaan peräisin Milan Kunderan kirjan suomennoksesta ja jälkimmäinen keskustelututkimuksen tallenteesta.
** Tämä taas on kahden koulutuspäivän jälkeen pidetyissä (erään toisen kulttuurijärjestön) pikkujouluissa pöytäseurueemme kollegalle lohkaisema muka-paheksunta.
*** Berliinin taivaan alla on yksi kaikkien aikojen kauneimmista elokuvista. Hitto, pitäisi katsoa taas kerran.