Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Palasin juuri äsken Messilästä, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta. Univelasta huolimatta mieli on tyytyväinen, Alas-romaanin ja muiden hankkeiden valmistuminen vähää aikaisemmin tekivät tästä oivan hetken viettää muutama päivä etäällä arkirutiineista, erinomaisessa seurassa, keskellä keskusteluja jotka tuulettivat parhaimmillaan päätä vallan mukavasti.
Itselleni tämänvuotisella kirjailijakokouksella oli vielä miellyttävä pikku lisäbonari. Minähän aloitin kirjojen kirjoittamisen suhteellisen myöhään, siitä huolimatta että olen jotakuinkin aina ”tiennyt”, että kirjoittaisin kirjoja. Aloitin monta jotka jäivät yleensä ensimmäiseen tai toiseen lukuun, usein siksi että tekstini, kerrontani vaikutti (jo) seuraavana päivänä lukiessa kököltä, kömpelöltä ja tylsältä.
Vähän yli kymmenen vuotta sitten olin päivätyökseni Likellä jonkinlaisena graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmänä, ja eräänä päivänä taitettavakseni päätyi Abilio Estevezin romaani Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino, suom. Sari Selander). Tapani mukaan luin tekstin taittaessani, ja jotenkin Estevezin tapa kertoa teki minuun vaikutuksen, aukaisi portin ja innoitti minua löytämään itselleni luontevan tavan kertoa tarinaa niin, että tulos näytä kökkökauhealta seuraavanakaan aamuna. Minun kertojahahmoni, ensimmäisen persoonan preesensissä puhuvat tyypit, ovat hyvin erilaisia ääniä mitä Estevez käyttää, mutta heitä ei luultavasti olisi kansien välissä ilman Estevezin tuottamaa innoitusta.
Tämän Messilän kokouksen yhteydessä minulla oli tilaisuus kiittää Abilio Esteveziä tästä tahattomasta avusta.
Vasemmalta oikealle: minä, Abilio Estevez, kirjailijakollega Sakari Kirjavainen (takana), suomentajakollega Jyrki Lappi-Seppälä.
Pikkulapsena minua harmitti tavattomasti, että vanhemmillani oli niin kummalliset ammatit. Kavereiden isät ja äidit olivat bussikuskeja, kaupantätejä, jotakin konkreettista. Mutta miten moni vaahtosammuttimenkokoinen tietää, mitä toimittaja tekee? En tiennyt minäkään, ja sittenkin kun tiesin, käsitys oli varsin hatara. Vasta aikaa myöten alkoi hahmottua yhteys kirjoituskoneen ääressä tupakki kädessä paperia tuijottavan äidin tai isän ja joskus viikon tai kahden päästä ilmestyvän lehden välillä.
(Sittemmin isä siirtyi televisioon, jolloin homma konkretisoitui paremmin. Mutta silloin olin jo kymmenen korvilla, ja ymmärsin asioita paremmin.)
Joka tapauksessa on kiva saada itsekin aikaan jotakin konkreettista. Soittimien, vahvistimien, pihaporttien, ovien sun muiden rakentelu on varsin terapeuttista puuhaa, mutta aina silloin tällöin kääntäjän ja/tai kirjailijan varsin abstrakti ammattikin tuottaa kunnon käsinkosketeltavia kapineita.
Into-kustannukselle tekemäni Rage Against The Machine -historiikki oli miellyttävä hanke. En voi väittää olevani varsinainen metallimusiikin harrastaja,* enkä totisesti voi väittää diggailleeni 90-luvun ns. pomppumetallia, mutta RATM oli poikkeus. Näin bändin joskus Roskildessa, ja pian sen jälkeen ilmestynyt ”Bulls On Parade” putosi varsin voimallisesti. Terve poliittinen sanoma parantaa musiikkia kuin musiikkia** ja RATM-energia antoi poliittiselle sanomalle tavallistakin enemmän isku(ri)voimaa.
En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjasuomennoksia. Aloin olla niihin ja niiden valtaisiin tekstimassoihin aikamoisen ryytynyt, joten olen ollut ihan tyytyväinen että minulle on tarjottu jo jonnin aikaan pelkästään kaunokirjallisuutta. Tauon jälkeen suhteellisen tiiviin bändihistoriikin tekeminen oli vallan raikas ja mukava kokemus. Saattaa olla, että ohjelmassa on lähitulevaisuudessa toinenkin moinen, musiikillisesti varsin toisenlaisiin suuntiin nojaileva artisti, jonka tavassa käyttää musiikkia sorrettujen tilanteen julkituomiseen (ja muussa toiminnassa) on kuitenkin paljon samaa kuin Rage Against The Machinella (joka tässä mahdollisessa hankekirjassa myös mainitaan, pariinkin otteeseen). Mutta siitä lisää sitten kun proverbiaalinen muste on kuivunut ja niinpoispäin. Muitakin hankkeita on kalenterissa, Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Finnconin kaltaisten lähiviikkojen tapahtumien ohessa.
___
* Yhdeksänkötluvulla oli vaihe, jolloin sain tätä myöten tarpeekseni särökitaramusiikin kuuntelemisesta. Tarkoitan perinteistä rock-särökitaraa, sellaista siistiä rosoa. Mättösärö oli asia erikseen, sitä jaksoi kuunnella kyllä ainakin pieninä annoksina. Pearl Jam tökki, Sepultura toimi.
** Poikkeuksiakin tieten on, esimerkiksi sellainen musiikki jonka politiikasta en ole tosiaankaan samaa mieltä (yllätys yllätys). Niin, ja Mikko Alatalon kantaaottavat sanoitukset Tabula Rasalle.***
*** Studio Julmahuvin nähneet ymmärtävät.
Musiikin tekemisen harrastajilla on taipumusta diggailla musiikkia joka on – ainakin heidän oman instrumenttinsa näkökulmasta – hyvin ja/tai taitavasti soitettua. Musiikin äänityksen harrastajilla on taipumusta kuunnella hyvin äänitettyä ja/tai tuotettua musiikkia.* Siinä suhteessa olen onnellinen, että minun korvilleni ”hyvin äänitetty ja tuotettu” on ruvennut jo kauan sitten tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä se yleensä tarkoitti 1980-luvun loppupuolella, räikeiden syntsien, silmille hyppivän terävien särökitaroiden, korvia riipivän kovalle nostettujen rumpujen ja hillittömien hallikaikujen aikaan. Löysin musiikintekijän, jonka tuottamat albumit kuulostivat tuon ajan normisoundeihin verrattuina villaisen intiimeiltä – jopa siltä, kuten joku pikkunokkela kriitikko sanoi, että ”tuottaja on unohtanut levyltä diskantit pois”.**
Olin törmännyt nimipariin ”Eno/Lanois” jo muutamien vuosien ajan muun muassa U2:n, Peter Gabrielin ja Robbie Robertsonin albumien tuottajakrediiteissä. Siihen aikaan tietoa oli vaikeampi saada, joten jonkin aikaa kuvittelin jopa että ”Daniel Lanois” oli eksentrikkomuusikko/käsitetaiteilija Brian Enon oikea nimi.*** Vähitellen tämä ujonoloinen kanadanranskalainen äänittäjä/tuottaja/lauluntekijä alkoi kuitenkin näkyä musiikkilehdistössäkin (tai ainakin ns. muusikkolehdissä) ja häntä haastateltiin jopa silloiseen Radio Cityyn.**** Lopullisesti jouduin höristämään korviani Neville Brothersin huikean Yellow Moonin myötä, ja pian sen jälkeen ilmestyikin suoraan Neville-sessioiden perään rakennettu Daniel Lanoisin ensimmäinen soololevy Acadie.
Acadie on kaukana tuon ajan räikeistä ryminäsoundeista. Äänikuvassa on massoittain kaikua – tai erilaisia kaikuja ja viiveitä – mutta silti musiikki kuulostaa abstrakteimmillaankin hyvin intiimiltä ja pienimuotoiselta. Useimmiten voi aistia, miten hyvä fiilis muusikoilla on ollut kokoontuessaan studioon, jonkun laskiessa ”yy–kaa–koo–nee” ja homman mennessä purkkiin kertaotolla…
… paitsi ettei levyä tehty niin. Vaikkapa kansantarinamainen kantriralli ”Jolie Louise”: ensin Lanois ja Malcolm Burn soittivat nauhalle kitaran, laulun ja pianon, sitten nauhat lennätettiin ensin kanadaan, missä hanuristi Ed Roth lisäsi oman osuutensa, sitten Irlantiin jossa äänitettiin Adam Claytonin ja Larry Mullen Juniorin rytmisektio tallentui, kunnes homma miksattiin Lanoisin omassa (silloisessa) studiossa New Orleansissa. Tai ”The Maker”, jonka komean rumpuosuuden Neville Brothersin patteristi Willie Green soitti alkuaan heidän ”VooDoo” -kappaleelleen, jonka levytyksessä sitä ei kuitenkaan käytetty. Muutama vuosi sitten ilmestyneellä Acadie: Goldtop Edition -cd:llä on täydennyksenä parikin varhaista ”The Maker” -versiota, jotka valaisevat hienosti kuinka tämä upea laulu kehkeytyi tavallisehkosta, vähän lattarihtavasta puoliballadista levyllä kuultavaksi helmeksi. Lopulliseen loistoon laulun nosti Tony Hallin upea, tuplattu basso-osuus, ja Aaron Nevillen lyhyt, mutta paikkansa löytävä vastauslauluosuus kappaleen loppupuolella.
Äänitetyssä musiikissa on aina kyse illuusioista.
Acadiella on muutama tunnelmallinen instrumentaali (”White Mustang II”, ”St. Ann’s Gold”, ”Ice”) ja eräänlainen lausuntaesitys (”Fisherman’s Daughter”), mutta minuun ovat aina vedonneet nimenomaan albumin lauletut palat – edellisten lisäksi etenkin aloituslaulu ”Still Water”, laulelmanomainen ”O Marie” ja miltei rautalangahtava ”Under A Stormy Sky”.***** Tekstien maailma on pitkälti peräisin Kanadan ranskankielisiltä rannikkoseuduilta, kalastajien, maanviljelijöiden ja merenkulkijoiden katoavasta maailmasta. Tässä mielessä Acadie on samalla tavoin anakronistinen levy kuin vaikkapa The Bandin ensimmäiset albumit, joiden tarinoiden maailma oli sekin peräisin rockia vanhemmilta aikakausilta, ja ehkä juuri tämä tuo musiikkiin eräänlaista ajasta(kin) irrallaan olemisen lumoa.******
.
.
Daniel Lanois avaa musiikin tekemiseen, äänittämiseen ja tuottamiseen liittyviä ajatuksiaan hienossa Here Is What Is -elokuvassa, jonka musiikki (ja muutama Brian Enon kanssa käyty keskustelu) on julkaistu myös samannimisenä albumina. Molempia suosittelen hyvin lämpimästi. Kuten muitakin Lanoisin levytyksiä.
___
* Löysin tähän tosin vastalääkkeen jo nuorena: aina kun huomasin kuuntelevani levyiltä vaikkapa bassorummun soundia musiikin ja sen sanoman sijaan, laitoin soimaan albumiklassikon nimeltä Five Live Yardbirds. Tämä vuonna 1964 likipitäen sanelukonetasoisella mononauhurilla Lontoon Marquee-klubilla äänitetty albumi on soundillisesti kertakaikkisen hirveä. Mutta Yardbirds-yhtye (huuliharpisti/laulaja Keith Relf, kitaristit Eric Clapton ja Chris Dreja, basisti Paul Samwell-Smith ja rumpali Jim McCarthy) on huikeassa vedossa ja paahtaa rujoa ja ylitempoista britti-rhytm’n’bluesiaan mielettömällä draivilla. Bassorumpua ei äänikuvassa juurikaan kuule, eikä muitakaan soittimia pahemmin erota. Ne tuntee.
** Näin todettiin Bob Dylanin albumista Oh Mercy, jonka Daniel Lanois tuotti. Siitä kerrottiin myös: ”Daniel Lanois on tuottanut jälleen loistavan levyn. Vierailevana tähtenä Bob Dylan.”
*** Ei suinkaan. Hänen oikea nimensä on Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Eno.
**** Nuorisolle toistettakoon jälleen, että 80-luvun lopun Radio City oli lähinnä samaa mitä Radio Helsinki on nykyään eikä suinkaan 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun ”Suomen ainoa rockasema, jolla on vain kymmenen äänilevyä”.
***** Joka, muusta levystä poiketen, on tosiaan äänitetty jotakuinkin yhdellä otolla.
****** Mielenkiintoista kyllä, The Band oli myös – arkansasilaista rumpalia LevonHelmiä lukuun ottamatta – kanadalainen bändi, vaikka sijoittikin laulunsa enimmäkseen Yhdysvaltain etelävaltioihin, missä he olivat kierrelleet teinivuosistaan lähtien Ronnie Hawkinsin, Bo Diddleyn ja Sonny Boy Williamsonin kaltaisten artistien kanssa. The Bandin lauluntekijään Robbie Robertsoniin palataan tässä bloggaussarjassa myöhemmin.
.
No niin. Olen juuri sähköpostitellut taittotiedostoja kustantamon graafikolle, joka käy ne vielä kerran läpi ja lähettää sitten painoon. Viime hetken korjauskierroksia on tehty kustannustoimittajan kanssa tälläkin viikolla pari, ja joka kerta on löytynyt ainakin jotakin korjattavaa. Niin käy aina, väistämättä. Valmiistakin kirjasta löytyy yleensä ainakin jokunen kämmi, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän.
Osallistuin monta vuotta sitten Eino Leinon seuran järjestämään keskustelutilaisuuteen, jossa muuan nimekäs kirjailija valitti katkerasti kirjoihinsa tehtyjä kammottavia kansikuvia. Minun silmääni hänen mukanaan tuomansa esimerkit olivat lähinnä oman aikansa tyypillisiä kansia tyypillisine kliseineen ja – nykykatsojan silmässä – herttaisen vanhentuneine olemuksineen, mutta en ollut lukenut niitä, joten en tiedä miten paljon ne todella olivat ristiriidassa sisällön kanssa tai veivät lukijan mielikuvia vääriin suuntiin. No, tunnetusti, minulla ei ole ollut tätä ongelmaa, koska useimpien kirjojeni kansikuvat ovat itse tekemiäni – varsinaisesta layoutista vastaavat ammattilaiset, mutta kuva on, enemmän tai vähemmän, minun tekosiani. Alas jatkaa sarjaa.
Pohjana on, kuten Alshainissakin, Digital Universe -ohjelmalla tehty kuva siitä miltä tähtitaivas näyttäisi Alshainia kiertävältä planeetalta käsin. Alshainissa kaksi kalliolla seisovaa ihmistä osoitti pientä ja vaatimattoman näköistä tähteä, joka on meidän Aurinkomme viidenkymmenen valovuoden päässä heistä. Tällä kertaa kuvassa nähdään auringonnousu ja aika jumalattoman pitkä ja solakka torni (noin 40 000 kilometrin korkuinen, jos haluatte tietää), molemmat keskeisissä osissa kirjassa.
Jollei ihmeitä satu, Alas on painettu Finnconiin mennessä, kuten oli tarkoituskin. Olen aina Alshainin tekemisestä alkaen ollut varma, että kirjoitan lisää tarinoita samaan maailmaan, ja päätin jo hyvin varhain, että kirjoitan tasan viisi itsenäistä Alshain-romaania. Kun minua pyydettiin conin kunniavieraaksi, syntyi ajatus tehdä kirja numero kaksi ilmestymään juuri silloin – osittain siksi, että muuten tuorein romaanini olisi ollut Muurahaispuu joka ei ole suoranaisesti scifiä ja spekulatiivista fiktiotakin vain lievähkösti. Muutamia kertoja kuluneen puolentoista vuoden aikana olen miettinyt, tuliko haukattua liian itsevarmasti liian iso pala, varsinkin kun kirjan rakenne – sitten kun sain sellaisen mietittyä kasaan – on vähän kimurantti ja epätavallinen. Mutta jotenkin vain kirja on syntynyt aikataulussaan, ongelmat ovat ratkenneet ja muutaman muun kirjan syntyprosessissa koettuja lamaannuksen hetkiä ei ole tullut. Toivotaan, että kirja ilahduttaa myös lukijoita.
Eilen joukko kirjailijaliittolaisia kokoontui Elokuvasäätiön tiloihin Katajanokalle kuulemaan ajatuksia ja kokemuksia siitä kuinka kirjoista syntyy – tai on syntymättä – elokuvia. Kiinnostavaa keskustelua, vaikka kysymys ei ainakaan vielä ole ollut minun kohdallani mitenkään ajankohtainen: muutamakin Muurahaispuun lukenut on tosin kertonut osaavansa kuvitella tarinaa elokuvana ja kustannustoimittaja-Stella bongasi uudesta Alas-käsikirjoituksesta muutamia hyvinkin elokuvallisia kohtauksia, mutta eipä ole ehdoteltu enkä ole tyrkyttänyt. Enkä välttämättä oleta että tilanne muuttuu kovinkaan pian, ainakaan ellei kirjojani käännetä muille kielille. Star Wreckeistä ja Iron Skysta huolimatta Suomessa tunnutaan edelleenkin kuvittelevan, että kaikki arkirealismista poikkeava on kallista ja aikaavievää, vaikka asia alkaa olla päin vastoin: on paljon kalliimpaa aidata katualue kaupungin keskustasta päiväksi ja raahata sinne kymmenittäin hyväpalkkaista väkeä duuniin kuin antaa prosessorien hyristä keittiän nurkassa muutaman yön (tai viikon) ajan.
Elokuvan tekeminen on joka tapauksessa julmetun kallista ryhmätyötä. Sain asiasta itse konkreettisen esimerkin tammikuussa, kun olin avustajana tulevan, Tom of Finlandista kertovan näytelmäelokuvan teaseria tehdessä. Tämän kohtauksen Malmin lentokentän päärakennuksen aulassa tapahtuvan alkuosan kuvaamiseen kului viitisen tuntia: paikalla oli parinkymmenen avustajan lisäksi toistakymmentä elokuvan ammattilaista ja opiskelijaa:
.
(Minä vilahdan tuossa parikin kertaa, mutta en ehkä kovinkaan helposti havaittavasti.)
Yleensä varsin yksin teostaan puurtavan kirjailijan on hyvä muistaa, että ”ryhmätyö” tarkoittaa myös sitä, että kirjailijalla olen enää valtaa kirjansa tarinaan kuin korkeintaan yhtenä ryhmänsä jäsenenä. Jos ei arvele kestävänsä sitä, että luovuutensa lapsi täysi-ikäiseksi kasvettuaan päättääkin ihailla Saul Schubackia ja Björn Wahlroosia ja lähtee Hankeniin opiskelemaan rahoitusta, niin sanotusti, ei kirjan elokuvaoikeuksia kannata kerta kaikkiaan myydä. Silloin se ei ole sen arvoista.
Antoisan iltapäivän päätteeksi saimme katsella Marko Kilven romaaniin Elävien kirjoihin perustuvan elokuvan. Aki Louhimiehen ohjaama 8-pallo on saanut suitsutusta, eikä lainkaan aiheetta. Se on tumma, tehokas ja pelottavakin tarina yhden ihmisen räpistelystä kuilun pohjalta kohti (edes jonkinlaista) valoa. Päähenkilö Pike on vähän päälle parikymppinen, vankilasta juuri vapautunut entinen sekakäyttäjä – ja vajaan vuoden vanhan tyttövauvan äiti. Työttömän, köyhän yksinhuoltajan arki on on yksinäistä ja ankeaa, eikä asiaa auta että vanha, edelleen päätään sekoittava kaveripiiri vaikuttaa selvin päin tarkasteltuna täydellisiltä idiooteilta. Kuvioihin palaa myös vanha poikaystävä, jonka ansiosta Pike on tuomionsa saanut. Molemminpuolinen rakkaus ei ole kadonnut, mutta Lallin mukana kuvioihin tulee muutakin kuin rakkautta. Tarinan toisena puoliskona on vähän kliseinen huumetutkijakaksikko: Olli on juuri sairaslomalta palannut, puukotuksen jäljiltä pahoista PTSD-oireista kärsivä avioeroisä, Elias taolaisen arvoituksellinen vanha ja kokenut poliisi, joka toimii sivuhomminaan psykoterapeuttina.
Jessica Grabowsky tekee vaikuttavaa työtä pelkästään epämiellyttävistä vaihtoehdoista valitsemaan joutuvana Pikenä: hän onnistuu näyttämään, miten naurettavaa kymmenen vuotta narkannutta nuorta on kehottaa omahyväisesti vain nostamaan leuka pystyyn ja sanomaan ”ei” – silloinkin kun nuori itse haluaa joka solullaan päästä uudelleen elämään kiinni. Elias (Pirkka-Pekka Petelius) ja etenkin Olli (Mikko Leppilampi) jäävät aika ohuiksi hahmoiksi eikä Eliaksen kiinnostuksen syitä Piken tilanteeseen lopultakaan avata. Ajatus siitä että Olli pääsee peloistaan yli silkalla väkivallalla on kertakaikkisen typerä, lapsellinen ja naurettava. Samanlaisia poliisihahmoja on nähty niin monta, vaikka itse yleensä välttelenkin rikoselokuvia ja -sarjoja. (Osittain juuri näistä syistä.) Yhtä lailla hämmentäväksi jää Eero Ahon sinänsä hienosti tulkitsema Lalli: Muutamassa kohtauksessa hän ilmaisee hyvinkin selvästi haluavansa itsekin pakoon maailmastaan, mutta hän ei löydä ulospääsyä senkään vertaa kuin Pike – paitsi tienaamalla jumalattomasti rahaa haaveilluista rikoksista ja hankkimalla omakotitalon rantatontilta. Toisaalta Lalli näyttäytyy täysin psykopaattisena hahmona, mikä tietysti tekee katsojalle hieman helpommaksi sulattaa loppuratkaisun.
Oletan, että Kilven kirjassa hahmoissa on enemmän syvyyttä, mutta kyllä elokuvan henkilöiden pitäisi pystyä seisomaan ihan omillakin jaloillaan. Joka tapauksessa hieno, komeasti ja näyttävästi kerrottu elokuva, joka kannattaa katsoa – mutta ei luultavasti silloin, jos oma elämäntilanne on tavalla tai toisella kovin ahdistava. Vasta myöhemmin sitten, kun alkaa mennä paremmin.
Postilaatikosta löytyi uusi Tähtivaeltaja. Me Finncon-kunniavieraat olemme hyvin esillä. Mukana on Peter Wattsin novelli ”Oliot” Hannu Blommilan suomennoksena ja Aliette de Bodardin novelli ”Laivan synty” minun suomentamanani. de Bodardin atsteekkiaiheisia tarinoita on suomeksi tulossa lisääkin, sillä Osuuskumma julkaisee novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.
Minun suomentamani Peter Wattsin Sokeanäkö on kuulemma painossa, ja Alas lähtee sinne kahden viikon kuluessa. Viimeisiä korjauksia viedään.
Tremen eilisessä jaksossa vierailtiin klubilla ja kuunneltiin laulaja/lauluntekijää, jonka nimeä ei taidettu mainita ennen lopputekstejä, vaikka kahdesta kuullusta biisistä jälkimmäistä (”Feels Like Rain”) analysoitiinkin hyvä tovi. Mutta ehkä nimen mainitseminen ei ollut edes tarpeen – kaikkiahan tietenkin tietävät John Hiattin, eikö niin? Eikö?
Itse tutustuin Hiattin musiikkiin vuonna 1987 hänen eräänlaiseksi paluukseen muodostuneen LP:n Bring the Family myötä. Nashvillessa lauluntekijänä (ja pienimuotoisesti levylaulajanakin) elättäneellä Hiattilla oli mennyt vähän turhan lujaa ja hän oli pääsemässä jaloilleen rankan vieroituskuurin jälkeen. Tilannetta oli vielä pahentanut, että hänen entinen vaimonsa oli tehnyt kuurin aikana itsemurhan. Toisaalta Hiatt oli tavannut hoitolassa tulevan (eli nykyisen) vaimonsa. Uusi liitto on kestänyt, ilmeisesti elämäntavatkin ovat pysyneet tolkullisina.
Bring the Family on monessakin suhteessa uuden alun levy: mustempia aikoja hän käsitteli enemmän vasta seuraavilla levyillään. Tekotapa oli tuohon aikaan poikkeuksellinen: Hiattia säestämään koottiin kokenut juurimusiikkikolmikko ja koko homma heitettiin purkkiin muutamilla otoilla neljässä päivässä. Mutta kyllä tekijäkaartikin oli osaavaa: Hiattin itsensä (laulu, kitara ja piano) mukana ovat slide-kitaralegenda Ry Cooder, rumpalimestari Jim Keltner ja porukan brittivahvistus, mm. Brinsley Schwartzissa* ja Rockpilessä soolouransa ohella vaikuttanut laulaja/lauluntekijä/basisti Nick Lowe.
Levyn avaa (ensimmäinen Tremessä kuultu laulu) kieliposkinen ”Memphis in the Meantime”, jonka rytmiikka ja melodia viittaavat vahvasti Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseehen”** ja teksti kertoo nasvillelaismuusikosta, joka kovasti yrittää taivutella toiveikasta kantrilaulajatarta vaihtamaan vähäksi aikaa tyyliä countrysta rhythm’n’bluesiin, siirtymään Nashvillesta saman osavaltion toiseen laitaan Memphisiin:
You say you’re gonna get your act together
Gonna take it out on the road
But if I don’t get out of here pretty soon
my head’s gonna explode
Sure I like country music
I like mandolins
But right now I need a Telecaster
Through a Vibro-lux turned up to ten
Let’s go to Memphis in the meantime
Memphis in the meantime, girl
Mutta eivät herkut tähän jää. ”Lipstick Sunset” on silmittömän kaunis, Cooderin melodista sooloa myöten. Levyn luultavasti tunnetuin (ja coveroiduin) laulu on Hiattin pianon kanssa kahden kesken esittämä ”Have A Little Faith in Me”, täynnä toivoa ja iloa. Sitten on bassoriffin varassa etenevä tummasävyinen ”Alone In the Dark”, riehakas ”Thing Called Love” (jota sitäkin on moni levytellyt), nätti ”Tip of My Tongue” ja remuisampi ”Your Dad Did”, esimerkiksi.
.
.
Tässä tuoreemmassa ”Memphis in the Meantime” -versiossa slideä soittaa Bring the Familyn jälkeisen Hiattin keikkabändin The Gonersin huikea slidevirtuoosi Sonny Landreth, jonka kansainvälinen maine lähti pitkälti liikkeelle Hiattin seuraavasta albumista Slow Turning (1988). Kuulemma levyä yritettiin ensin tehdä samalla Cooder/Lowe/Keltner-ryhmällä kuin Bring the Familya, mutta heikoin tuloksin.*** Sitten koottiin toinen taustabändi, jossa slide-legendan tehtävää hoiti huikea David Lindley, mutta taaskaan homma ei toiminut (vaikka ilmeisesti tallenne on olemassa). Lopulta tuli kiire, ja hätiin hälyytettiin tuottajalegenda Glyn Johns ja The Goners. Parissa viikossa syntyi huikea Slow Turning, juuri se levy jolla kuultiin ensi kertaa Tremessa analysoitu, silmittömän kaunis ”Feels Like Rain”. Sillä kuultiin myös monen coveroima vähän kertakäyttövitsimäinen ”Tennessee Plates” sekä sellaisia vahvoja paloja kuten ”Drive South”, nimibiisi ja Hiattin elämän tummempia aikoja luotaavat ”Is Anybody There?” ja ”Paper Thin” – ja uutta elämää juhlistava, uuden perheen vauvalle omistettu ”Georgia Rae”.
Minua John Hiattissa on aina viehättänyt hänen vahvasti bluesin, soulin ja kantrin vahvimpiin aineksiin nojaavan lauluntekotyylinsä lisäksi hänen äänensä – siksi että se ei ole, oikeastaan, kovinkaan hyvä. Hän kuitenkin onnistuu käyttämään kapea-alaista käninäänsä hyvin ilmaisuvoimaisesti ja rohkaisee meitä muita heikommilla laulunlahjoilla varustettuja ottamaan kaiken irti siitä mitä meillä on. Niinpä ostan edelleenkin Hiattin uudet levyt aina kun niitä ilmestyy (jos silloin sattuu olemaan rahaa). Jossain mielessä hän polkee hieman paikoillaan lauluntekijänä kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta toisaalta häneen suhtautuu kuten vaikkapa J. J. Caleen – vanhaan ystävään, jonka tapaa pitkän tauon jälkeen ja jonka kuuluukin olla juuri sellainen kuin hän on aina ollut.
.
___
* Tämän brittiläisen pub-rockin legendan tunnetuin laulu on Lowen säveltämä ja sanoittama sekä lukemattomien artistien coveroima ”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”.
** jonka Jussi & the Boys levytti nimellä ”Saanko Turkuun, naapuriin”.
*** Ehkä tämä ennakoi muutamaa vuotta myöhempää yritystä muodostaa Hiattista, Cooderista, Lowesta ja Keltneristä pysyvä juurimusiikin superbändi. Little Villageksi ristitty yhtye teki komean levyn nimeltä Little Village (1992), kävi heittämässä hienon keikan Järvenpään Puistobluesissa ja hajosi jo samana syksynä.
Liken uusi kirjakatalogi on ilmestynyt ja sen sivulta 29 löytyy esittely romaanista nimeltä Alas. Kansikuvaa ette vielä saa nähdäksenne: minulla on siitä aika pitkälle työstetty versio, mutta on lopulta kustantamosta kiinni käytetäänkö sitä (luultavasti) vai tehdäänkö toisenlainen.
Kirjaesittelyt ovat hankala taiteenlaji. Olen itse kirjoittanut aika paljonkin omien kirjojeni ja käännösten esittelyjä, mikä ei ole välttämättä kauhean hyvä idea. Kirjailija näkee teoksen (esimerkiksi) sarjana säikeitä, ihmisten päätymisiä paikasta ja tilanteesta toiseen omasta halustaan, pakosta tai sattumalta. Kyllähän kirjailijalla on yleensä jonkinlainen näkemys kirjasta kokonaisuutena, mutta se ei välttämättä ole mitenkään erityisen verbaalisesti ilmaistavana. Kustannustoimittaja-Stella kysyi käsikirjoituksen ensimmäistä versiota ojentaessani, millaisia teemoja kirjassa on, enkä muista mitä oikein änkytin vastaukseksi. Kyllä tuossa on teemoja, moniakin, mutta miten ne tiivistäisi muutamaan sanaan tai edes muutamaan lauseeseen?
Sitä paitsi kirjoitin ensimmäisen, hyvin lyhyen esittelytekstin kirjasta siinä vaiheessa kun olin kirjoittanut siitä vasta viidenneksen. Omakin näkemykseni tapahtumista ja erityisesti eräästä kirjan keskeisestä henkilöstä muuttui ratkaisevasti sitten myöhemmin, kun pääsin tutustumaan häneen vähän paremmin.
No, joudun treenaamaan teemojen tiivistämisen taitoa hyvinkin pian ensi kuussa, kun pääsen esittelemään kirjaani kirjakauppiaille ja toimittajille.
Itse tutustuin Hiattin musiikkiin vuonna 1987 hänen eräänlaiseksi paluukseen muodostuneen LP:n Bring the Family myötä. Nashvillessa lauluntekijänä (ja pienimuotoisesti levylaulajanakin) elättäneellä Hiattilla oli mennyt vähän turhan lujaa ja hän oli pääsemässä jaloilleen rankan vieroituskuurin jälkeen. Tilannetta oli vielä pahentanut, että hänen entinen vaimonsa oli tehnyt kuurin aikana itsemurhan. Toisaalta Hiatt oli tavannut hoitolassa tulevan (eli nykyisen) vaimonsa. Uusi liitto on kestänyt, ilmeisesti elämäntavatkin ovat pysyneet tolkullisina.