Tekijä: jPekka

Messun arvoinen

·

Omalta osaltani Turun kirjamessut päättyivät jo eilen, joten univelatkin alkavat olla pääosin maksettuja. (Ei, en valvonut hyvin, vaan nukuin huonosti.) En olekaan käynyt Turun messuilla toviin, mikä on valitettavaa. Helsingin meluiseen, hälyisään ja ahtaaseen megatapahtumaan nähden Turun perinteikkäämpi (reilun kymmenen vuoden erolla) tapahtuma on pienimuotoisempi, intiimimpi ja leppoisampi. Näyttää siltä, että molemmille – ja monille muille – on riittämiin tilaa ja yleisöä. Jo näiden kahden välillä on tapahtunut selvää profiloitumista: siinä missä Helsingin messut painottuvat isoihin kustantamoihin, suomalaisen kirjallisuuden suurin tämän hetken tähtiin ja yhteiskunnalliseen (kauno- ja tieto)kirjallisuuteen, Turussa saavat enemmän tilaa pienet kustantajat ja kaikenlaiset kirjallisuusgenret, runot ja novellit. Mielenkiintoista kyllä, Turun messut monta vuotta lähinnä pienillä riviuutisilla sivuuttanut Helsingin Sanomatkin tuntui ottavan tänä vuonna tapahtuman tosissaan.

Kirjailijalle messut ovat tietysti, periaatteessa, ennen kaikkea myynninedistämistilaisuus, tilaisuus kertoa mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle, miksi juuri tämä kirja kaikista täällä messuilla esitellyistä saattaisi olla oikea ostos juuri sinulle. Ainakin siinä mielessä perjantainen lava-aika Erkki Kauhasen kanssa tuntui toimivan mainiosti. Johanna Sinisalolla oli erinomaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Hän kiinnitti muun muassa huomiota meidän molempien kirjojen naishahmoihin. Alasissahan kolme viidestä kertojasta on naisia, ja yksi heistä on kirjan ainoa todella vahva hahmo, toimija eikä sivustaseuraaja, kuten kirjojeni keskeiset hahmot ovat niin usein. Yleisöä lavan edustalla oli mukavasti, ja he tuntuivat seuraavan juttujamme kiinnostuneina. Lauantainen kaffeklatsch scifi-seurojen osalta oli pienimuotoisempaa ja vapaampaa jutustelua, mutta mukavaa yhtä kaikki.

Markkinointiin kuuluu tietysti myös ns. jalkautuminen: kirjamessuilla me poistumme norsunluutorneistamme ja kuljemme joukossanne kuin ketkä tahansa teistä. Meidän kanssamme voi tulla juttelemaan astellessamme päämäärättömästi hallin käytäviä ja norkoillessamme erilaisilla osastoilla. Siksi haluankin pyytää anteeksi lukijalta, joka yhteisten tuttujen kertoman mukaan oli perjantaina halunnut saada minulta signeerauksen kirjaan, mutta ei uskaltanut lähestyä. Ensi kerralla yritän olla vähemmän pelottavan oloinen.

Kirjailijalle messut ovat samalla tilaisuus tavata kollegoja. Tokihan heitä tapaa kustantamojenkin tapahtumissa, mutta ei lisä haittaa lain: useimmat puurtavat tekstejään omissa oloissaan, omassa työ- tai makuuhuoneessaan, ja toverien kohtaaminen livenä on harvinaista herkkua. Niinpä tämänkin reissun parhaisiin hetkiin kuuluivat muutamat pitkäksi venähtäneet turinatuokiot puolituttujen kollegojen seurassa. Mielenkiintoista kyllä, niistä useimmat tapahtuivat nuorisokirjailijoiden osastolla: vaikka en itse kirjoitakaan (erityisesti juuri) nuorille, huomasin pian että sieltä löytyy mukavaa juttuseuraa.

(Viime aikoina olemme muutamien tuttujen kanssa kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjailijat kohtaavat enimmäkseen tilaisuuksissa, jotka ovat joko kustantajien tai (Kirjailijaliiton kaltaisten) järjestöjen puuhaamia. Toimenpiteisiinkin on ryhdytty, ja sen seurauksena tulin taannoin huomanneeksi, että täältä Pohjois-Helsingistä voi lähteä baari-iltaan Hämeenlinnaan ilman että matkoihin kuluu välttämättä paljoakaan kauemmin kuin jos lähtisi Helsingin keskustaan: tuosta aivan läheltä sattuu nimittäin kulkemaan bussivuoro suoraan Tikkurilan asemalle, ja toisaalta suora bussiyhteytemme Rautatientorille kiemurtelee pientaloalueiden halki pienen iäisyyden.)

Messujen suurin ongelma on usein ollut kotimatkan kantamukset. Siinä suhteessa onnistuin tällä kertaa itsehillitsemään itseäni, matkaan tarttui vain Cosmic Comic Cafén näyttelystä sarjakuvataiteilija/Oma studio -työtoverilta Kivi Larmolalta ostettu uusi Georg Büchner -henkinen sarjakuvaromaani Timo (Kumiorava 2013) – ja Timo-paita, jolla voi hämmentää paidan kaimoja sopivissa tilaisuuksissa. Niin, ja uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottelijaiden tekijöiden upouusin novellikokoelma Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat 2013).

Lisätään vielä loppuun Hanna van der Steenin ja Magdalena Hain loistavat vinkit kirjamessupöhinän parantamiseksi.

Turkuun!

·

Turun kirjamessut ovat alkamaisillaan, ja sieltä löytää minutkin ainakin perjantaina ja lauantaina. Varmimmat bongaustilaisuudet ovat seuraavat:

Fiore-lava perjantaina 13.50
Scifiä ja fantasiaa! Keskustelemassa J. Pekka Mäkelä: Alas (Like): Viisi ihmistä joutuu keskelle kaaosta ja kuolemaa, kun planeetan pinnan ja kiertoradan välistä liikennettä hoitava avaruushissi tuhoutuu sekä Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos): Monella eri todellisuustasolla samaan aikaan tapahtuva tarina hajanaisesta kuningaskunnasta, vallasta, vääryydestä ja vastuuntunnosta. Haastattelijana Johanna Sinisalo.

Kaffeeklatsch scifiseurojen osastolla lauantaina 14.30–15.15:
J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo.
Osasto kirppiksineen, badgemyyntilaareineen ja kahvipöytineen löytyy nyt aiemmista vuosista poiketen A-ja B-salien välissä olevan Auditorio 1:n yhteydestä. Osasto löytyy (ainakin kartan mukaan) helpoiten kun kääntyy heti vaatesäilytyksen jälkeen oikealle, ennen A-halliin johtavia ovia.

Lienen myös ainakin joissakin perjantain iltabileissä, mutta missä ja milloin on vaikeaa vielä sanoa. Tyrkyllä on useita tarjokkaita.

Aika tarkentaa muistot

·

Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1987 esitettiin konsertti, joka edellenkin on minun kirjoissani yksi parhaista koskaan näkemistäni. Kolho, ankea ja holtittomasti kaikuva Helsingin jäähalli on paikkana aika epätoivoinen, ja istumapaikkani oli sitä paitsi kaukana takaparvella. Silti tunne välittyi, ja sounditkin olivat loppujen lopuksi paremmat kuin tuollaisessa betonihallissa olisi ollut mitään oikeutta odottaa. Huikea keikka. Asiaa tietysti auttoi, että olin ollut melkoinen Peter Gabriel -fani jo kesästä 1980, jolloin tulin puolivahingossa ostaneeksi III-albumin.

Tulin paikalle turhan myöhään, sillä lämmittelyesiintyjänä kiertueella ollut Youssou N’Dour Super Etoile de Dakar -yhtyeineen oli ehtinyt jo settinsä loppupuolelle. Silti tämä oli ensimmäinen kosketukseni pian tämän jälkeen melkoiseksi supertähdeksi nousseeseen N’Douriin. Onneksi tilaisuuksia uusiin konserttikokemuksiin hänen osaltaan on ollut.

Peter Gabrielin ja hänen nelihenkisen bändinsä ympärille rakennettu lavastus oli hyvin yksinkertainen verrattuna myöhempien kiertueiden elaboraatteihin rakennelmiin, mutta selvää oli ettei se ollut mikään halpistoteutus. Lavalla oli neljä kiskoilla kulkevaa, kääntyvillä ja taipuvilla varsilla ohjattua valopuomia, joita välillä käytettiin eräänlaisina näyttelijöinä – ei muuta. Muuta kikkailua harrastettiin perin vähän. ”Lay Your Hands On Men” aikana PG heittäytyi selkä edellä yleisön kannateltavaksi, kulkeutui käsien varassa salin puoliväliin ja takaisin lavalle. ”In Your Eyesiin” ja ”Bikoon” bändiä täydennettiin N’Dourilla ja Super Etoilen soittajilla. Mutta kaiken aikaa painopiste oli musiikissa, musiikki kantoi, ja voimallisesti kantoikin. En ole ainoa, joka keikkaa on vuosien mittaan ylistänyt.

Jonkinlainen mainio tilaisuus kokemuksen uudelleen elämiseen oli vuonna 1990 julkaistu VHS-kasetti PoV (eli Point of View), joka oli kuvattu saman kiertueen päätöskonsertissa Ateenassa. Itselläni ei ollut tuolloin nauhuria (eikä muuten edes televisiota), mutta onnistuin moisen vekottimen hankittuani löytämään kohtuukuntoisen käytetyn kasetin, jota tuli katseltua moneen kertaan. Kasetin nimen hengessä live-kappaleita kuvittivat välissä PG:n itsensä kuvaamat lyhyet kaitafilmipätkät kiertue-elämästä ja muualtakin, mutta tällainen tauhka syö aina väistämättä konsertin jatkuvuutta.

Monta vuotta myöhemmin lainasin kasetin Rumba-Eerolalle, ja sillä tiellä se on edelleenkin. Kirjastosta löytyi sittemmin varsin kulunut PoV-kappale, jonka poltin DVD:lle, mutta laatu ei ollut suunnattoman hyvä, kuten arvata saattaa. Niinpä kuuluinkin vuosien ajan niihin Peter Gabriel -uutisryhmien ja -foorumien faneihin, jotka sopivissa ja sopimattomissa paikoissa muistivat kysellä tämän konsertin DVD-julkaisun perään. Mutta mitään ei kuulunut, paitsi Still Growing Up -dvd:n ekstroissa julkaistu parin laulun satsi.

Mutta nyt Ateenan keikan materiaali on lopultakin julkaistu uudelleen Peter Gabriel Live in Athens 1987 -nimisenä BluRay-levynä. Ja kyllä, jumaliste, odotus kannatti.
.

.

PoV:n kaitafilmivälikkeet on jätetty pois ja mukana on kaksi kappaletta lisää – sekä viiden kappaleen mittainen osuus Youssou N’Dourin lämmittelysetistä. Kuvan- ja äänenlaatu ovat erinomaisia, 5.1-miksaus on hillitty ja toimiva. (Konsertti kuvattiin alkuaan filmille, joka kestää aikaa videonauhaa paremmin.) Musiikista kuulee nyt paljon enemmän detaljeja kuin muinoin VHS:ltä: kuuluu myös selvästi, että bändillä oli käytössään myös taustanauhoja ja/tai sekvensserejä oman soittonsa täydennyksenä. Yleensä en erityisemmin välitä tällaisesta ”puolikuolleesta” musiikista, mutta tässä konetaustat eivät häiritse liikaa – paitsi oikeastaan ”Sledgehammerissa”, jossa taustakuorot ovat liian selvästi jonkun muun kun lavalla laulavien äijänköriläiden kurkuista. Muuten ei valittamista. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja PG:n koko soolouran luottobasisti, huikea Tony Levin, kuulostavat ja näyttävät bändiltä.

BluRay-paketissa tuli lisäksi bonarina Play-niminen dvd, jolla nähdään tärkeimmät PG:n musiikkivideot 1970-luvun lopulta (bonarina oleva ”Modern Love”) 2000-luvun alkuun (”Father and Son”, ”Growing Up”, ”The Drop”, ”Barry Williams Show”). Tähän suhtauduin etukäteen… bonarina. Vaikka PG onkin ollut musiikkivideotaiteen edelläkävijöitä – toisin sanoen hän on antanut laulujensa videoilla tilaisuuden monelle kokeilunhaluiselle videontekijälle – en ole tällaisista pätkistä koskaan jaksanut niin innostua. Katselen kyllä musiikkia mielelläni telkkarista, kunhan kyseessä on oikea konsertti.

Mieliala alkoi muuttua, kun tajusin että 5.1-julkaisua varten vanhatkin laulut on tietysti miksattu uudelleen, ja asialla on enimmäkseen ollut sankarini Daniel Lanois (yhdessä Richard Chappellin ja Paul Gradyn kanssa, parilla kappaleella toinen tuottajaäänittäjäguru Tchad Blake. Tulokset osoittautuivatkin odotettua kiinnostavammiksi. Parhaiten ja positiivisimmin ero entisiin kuuluu kolmoslevyn raidoissa (”Games Without Frontiers” ja ”I Don’t Remember”), jotka aukeavat ja avartuvat todella komeasti. Taustakaiuttimia käytetään enimmäkseen varsin hillitysti, mutta ainakin minun korvaani mielekkäästi. Musiikki leviää kuulijan ympärille luontevana ja kikkailemattomana. Hienoa!

(Valitettavasti varhaisempien video-originaalien kuvanlaatu ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin filmi, ja jälki näyttää nykysilmin vähän suttuiselta. Mutta kun kyse on musiikista, tärkeämpää on ääni.)

Ai niin, näinä päivinä on julkaistu myös muutaman vuoden takaisen Scratch My Back -albumin rinnakkaislevy And I’ll Scratch Yours, jolla lukuisat artistit esittävät omia versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Pelkään pahoin, että sekin on pakollista ostettavaa.

***

Edit. Tämän artikkelin kommentointi meni kiinni, jostakin syystä se kerää käsittämättömiä määriä japaninkielistä spammia.

Ennen oli taidekin samanlaista

·

Taannoisella muutaman päivän Lontoon reissulla yksi kohteista oli British Museum. Koko reissun olisi tietysti voinut viettää tuossa lumoavassa talossa, kokonaisen kuukaudenkin reissun, mutta kyllä muutaman tunnin piipahduksestakin on iloa. (Etenkin kun sisäänpääsy – joitakin erikoisnäyttelyjä lukuun ottamatta – on nykyään ilmainen.)

Tällä kertaa jätimme väliin Kreikasta, Egyptistä ja Irakista varastetut tavarat, sillä halusin kokeilla mahtaisiko yksi ensimmäisen Lontoon-reissuni elämys aiheuttaa vieläkin elämyksen. Olin ennen tuota vuonna 1974 tehtyä reissua lukenut montakin arkeologiaa käsittelevää kirjaa, ja yhdestä niistä oli tarttunut mieleen ja silmiin suffolkilaisen Sutton Hoon angosaksisen ajan laivahaudan kuvaus. Oli aikamoinen elämys nähdä kirjan kuvista tutut esineet nenän edessä, oikeasti.

Vaikuttavia olivat esineet edelleenkin, sitten kun ne lopulta löytyivät väistötilasta (varsinainen näyttelytila oli remontissa). Samaisessa väistötilassa oli muitakin vitriinejä, ja huomasin ajautuvani väistämättä erään ääreen, jossa oli Sutton Hoon kultaan ja koristeisiin verrattuna varsin vaatimattoman näköisiä ja krumeluurittomia kiviä. Syy oli tietenkin, että tämän vitriinin käsikirveet sattuvat edustamaan sitä mitä on jäljellä neandertalilaisten huipputeknologiasta.

”Käsikirveeksi” kutsutut esineet ovat itse asiassa varsin monipuolisia työkaluja kaikenlaiseen viiltämiseen, kaapimiseen, leikkaamiseen, kaivertamiseen sun muuhun… mutta ei ehkä niinkään lyömiseen, mihin (vanhentunut) termi viittaa. Kapineet ovat nimittäin aikamoisen ohuita ja niiden kärki luultavasti katkeaisi yhtään jämäkämmästä iskusta mihinkään kovaan.

Vitriinin edessä mietiskellessä tulin myös pohdiskelleeksi, ettei tämän oman aikansa sveitsinlinkkarin* mistään järkevästä syystä tarvitsisi olla niin symmetrinen eikä ehkä ohutkaan. Tuon viereisen kuvan käsikirveen tyylikkäästi kiertyvä muoto lienee myös, periaatteessa, turha. Se kertoo siitä, että kapineen tekijällä on ollut a) runsaasti aikaa puuhaansa ja b) tietoinen aikomus tehdä käyttöesineestä myös, omasta mielestään, hyvännäköinen. Hän on luultavasti myös tehnyt näitä kapineita elämässään enemmän kuin mitä olisi omiin tarpeisiinsa tarvinnut, joten hän on osannut valita lopputulokseen sopivan kiven ja työstää siitä (meidän silmissämme) vaatimattomilla puu-, luu- ja kivityökaluillaan juuri sellaisen kun on halunnut. Hän on ehkä jopa ollut ammattilainen, tai innokas harrastaja, samaa heimoa kuin ne kanssaihmisemme, jotka jaksavat loputtomiin keskustella tietynmerkkisten yläjyrsimien, polkupyöränrunkojen tai sähkökitaroiden käyttö- ja näyttöominaisuuksista. Sellainen kunnon tyyppi, joskin vähän rasittava sellaisessa seurassa joka ei ole ihan yhtä innoissaan samoista asioista.

Tämän pohdiskelun jälkeen ei ollutkaan mitenkään yllättävää että museokaupasta tarttui hihaan jo päättyneen erikoisnäyttelyn vuoksi julkaistu Jill Cookin teos Ice Age Art: Arrival of the Modern Mind (British Museum Press, 2013).

Cookin kirja keskittyy pääosin suunnilleen aikaan 30 000 – 10 000 eKr ja käyttää esimerkkeinään pääosin näyttelyyn lainattua esineistöä, joten jääkautisen ajan taiteen tunnetuimmat teokset – Altamiran ja Lascaux’n kaltaisten luolien huikeat seinä- ja kattomaalaukset – jäävät vähemmälle. Painotus on oikeastaan ihan virkistävä, koska näin tulee esiin esimerkiksi juuri käyttöesinekoristelun kaltaiset asiat, jotka helposti jäävät wau-taiteen jalkoihin.

Alueellisesti Cookin teos keskittyy Euraasiaan ja ennen kaikkea muutamaan löytökeskittymään toisaalta Baikal-järven läheisyydessä ja toisaalta läntisessä Manner-Euroopassa Saksasta Pohjois-Espanjaan. Näiltä tämäntapaisia löytöjä on kieltämättä tehty ylivoimaisesti eniten. Osittain tämä taatusti johtuu siitä että kiinnostus vanhojen luolien tonkimiseen heräsi ensinnä juuri eurooppalaisen kulttuurin piirissä, mutta Cookin arvion mukaan ”moderni mieli” taiteen tarpeineen on nimenomaan syntynyt juuri Euroopassa kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin afrikkalaisperuinen nykyihminen niemimaallemme levisi ja syrjäytti ainoat oikeat eurooppalaiset eli neandertalilaiset. Mielenkiintoista kyllä Cook vähättelee erittäin voimakkaasti nykykäsitystä siitä että nykyihmiset ja neandertalilaiset olisivat olleet (jopa lihallisesti) toistensa kanssa tekemisissä** ja korostaa moneen kertaan, kuinka nedut (ja denisovalaiset) olivat kadonneet kultakin seudulta jo kauan ennen nykyihmisten saapumista.

Ehkä niin. Toisaalta tulee väistämättä mieleen, että lukemattomat taiteen ja tieteen kultakaudet näiden aikojen jälkeen ovat saaneet alkunsa kohtaamisista muunlaisten ihmisten kanssa: Voisihan olla, että ”moderni mielikin” on saanut ensimmäiset sytykkeensä tällaisista toiseuden tapaamisista. Kenties.

Miellyttävää kyllä, Jill Cook ei väitä tietävänsä mihin mitäkin pienoisveistosta ja muuta kapinetta on kenties käytetty. Ovathan ne voineet olla kulttiesineitä, ovathan ne voineet ihan vain koristeita, ovathan ne voineet olla jotakin aivan muuta: tekijät ja käyttäjät eivät voi enää kertoa. Melkoisen negatiivisesti Cook suhtautuu kyllä vanhaan ajatukseen pulleista ja povekkaista ”venusfiguureista” jonkinlaisena paleoliittisen ajan äijien pornografiana*** ja osoittaa, aivan järkeenkäyvästi, että hahmot näyttävät usein vain vähän tyylitellyiltä tulkinnoilta siitä miltä nainen näyttää ollessaan viimeisillään raskaana. Sukuelimiä ei korosteta eikä välttämättä edes ole esitetty ja hahmon kädet on kuvattu ristiin vatsan päälle.

Cook korostaa, moneen kertaan ja ilmeisen aiheellisesti, miten suurta taitoa yksinkertaisilta näyttävät kiviveistokset tai luukaiverrukset ovat vaatineet. Materiaalit eivät totisesti olleet helppoja työstettäviä etenkään kivi-, luu- ja puutyökaluilla. Hän ihailee monen tekijän taitoa luoda miltei kolmiulotteisia piirroksia muutamalla yksinkertaisella viivalla sekä eläin- ja ihmishahmojen ilmeikästä luontevuutta. Hiukan ehkä koomisesti hän vetää yhtäläisyyksiä näiden kivikauden säilyneiden teosten ja 1900-luvun ”modernin” taiteen tyylien välille – vaikka onkin jo ehtinyt tunnustaa, että etenkin Pablo Picasso oli erittäin tietoinen jo 1800-luvulla löydetyistä jääkautisista teoksista ja ihaili niitä avoimesti, eikä hän ollut suinkaan ainoa joka koki nämä muinaisen kultakauden löydöt elävämmiksi, rikkaammiksi ja ilmaisuvoimaisemmiksi kuin oman aikansa tunkkaisen romantiikan ja  realismin.

Kiinnostavasti Cook vihjaa abstraktimpien kuvien mahdolliseen symboliikkamerkityksiin (”soikea muoto näissä piirroksissa saattaa viitata lampeen tai lähteeseen”), mutta ei oikeastaan pohdi sen enempää, olisiko tässä mahdollisesti kyseessä jopa jonkinlaisen kirjoitusjärjestelmän alku.

***

Eilen tuli koettua vähän modernimpaakin taidetta, Kansallisteatterin Lavaklubin runsaasti huomiota saanut Näillä mennään -monologi. Kyseessähän on aikoinaan onnettomuudessa halvautuneen näyttelijän Pekka Heikkisen yksinpuhelu omasta tilanteestaan ja elämästään pyörätuoliin sitomisen jälkeen – ja samalla hänen paluunsa näyttämölle ensi kertaa onnettomuuden jälkeen.

Aihe olisi tietysti antanut mahdollisuuksia aikamoiseen tearjerkeriin, mutta siitä Heikkinen ja ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen ovat järkevästi pysytelleet poissa. Eipä moinen varmasti istuisikaan Heikkisen olemukseen, joka on pyörätuolista huolimatta perin äijämäinen. Äijämäisyyden kautta hommaa lähdetään purkamaan, ja puretaan koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Tämä on esityksen voima ja heikkous: homma pysyy koko ajan vähän kuivakkaan etäisenä, miten henkilökohtaisia asioita lavalta sitten puhutaankin. Äijä kertoo, ja varmasti kertoo rehellisesti ja alastomasti, mutta äijä ei kosketa.

Sinänsä Lavaklubin formaatti on erinomainen: baari salin takana (itse esityksen ajan suljettuna, tietenkin) ja riittävän kompakti esitys yhdellä viinilasillisella katsottavaksi. Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.****

___

* Mitä ei kuvista voinut hahmottaa oli että käsikirveet ovat pienempiä kuin ainakin omat mielikuvani: suurin pituus on tosiaan samaa luokkaa kuin modernilla linkkuveitsellä umpeen taiteltuna. Vaikka esivanhemmillamme lienee ollut hieman pienemmät kädet (koska he ovat muutenkin olleet meitä hieman pienikokoisempia, myös nedut jotka olivat aikansa nykyihmisiä vähän kookkaampia ja rotevampia), todellinen koko viestii vahvasti siitä että kyseessä on huolelliseen työhön tehty tarkkuustyökalu.
** Hän selittää eurooppalaisten ja aasialaisten neandertalilaisgeenit yhteisillä esi-isillä. Luulisi että samat geenit löytyisivät sitten myös afrikkalaisserkuiltamme, vai kuinka?
*** British Museumin vitriinissä oli myös pieni, sormenpituinen paleoliittinen kiviveistos, joka selvästikin esitti pariskuntaa yhdynnässä. Se oli aika kaunis ja romanttinen. (Luolamaalauksissa on kyllä esitetty paljon, eh, graafisempiakin kuvauksia seksuaalisuudesta, ei siinä mitään.)
**** Itse asiassa muinainen Provokaattori-monologimme (missä Matleena Kuusniemi esitti monologin ja minä säestin tekemällä bassolla äänitaustaa ja vähän, köh, laulahtamallakin) toimi aika samanlaisella konseptilla, vaikka sitä esitettiinkin taidegalleriassa klubin sijaan.

Jalat maassa

· 5 kommenttia ·

Yksi omissa oloissa kotona työskentelyn – lähityön, ei etätyön – parhaita puolia on mahdollisuus olla paljain jaloin. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä sukat jalassa – kengistä puhumattakaan – on vaikeaa ajatella ja tehdä työtä. Silloinkin kun olen ollut töissä muualla – etäällä – olen suosinut sisäkenkiä, jotka saa nopeasti potkaistua pois jalasta heti kun on käynyt hakemassa uuden kupillisen kahvia ja ryhtyy tekemään töitä.

Silloin harvoin kun ajan autolla pitkiä matkoja – autoilen ylipäänsä harvoin ja jos autoilen, yleensä vain pitkiä matkoja – ajan myös mielelläni paljain jaloin. Kun varpailla on tilaa heilua ja kipristellä, jalka pysyy rennompana ja reaktiokyky nopeampana. Olen pitäytynyt sinnikkäästi paljasjalkaisena myös taiji-tunneilla, vaikka suurimmalla osalla ryhmää on sisätossut.

(”Oikeat” kiinalaiset harrastavat taijia yleensä kengät jalassa, on opettaja kertonut, mutta syy on kuulemma ainakin osittain siinä, että japanilaiset harjoittavat budolajeja usein paljain jaloin ja mikä on japanilaista ei kiinalaisen mielestä voi olla hyväksi. Hieman maiden välistä historiaa tuntevana ymmärrän kyllä tunteen.)

Viime syksynä rupesin ihmettelemään, miksi kaikesta tästä huolimatta sipaisen aina automaattisesti pihakengät – kesällä sandaalit, talvella reiskat – jalkaan kun käväisen vaikkapa postilaatikolla. Eihän meidän pihamaalla ole mitään pelottavaa eikä mitään erityisen viiltävääkään. Keväällä päätin ryhtyä toimiin ja jätin systemaattisesti kengät eteiseen. Ajattelin, että otan kengät käyttöön vasta kun jalkapohjia alkaa paleltaa.

Alkuun välttelin pihatien kivituhkapintaa ja kiersin nurmikon kautta. Vähitellen en edes huomannut siirtymää sileiltä betonilaatoilta karhealle kivituhkalle, paitsi siinä mielessä että jalkapohjista levisi muuhun kehoon mukavaa kihelmöintiä, vahän niin kuin jalkapohjia hierottaessa (minkä elaboraatimpaa versiota on toisinaan markkinoitu ”vyöhyketerapiana”). Mielenkiintoista kyllä, huomasin vaistomaisesti pysytteleväni aina edellisellä materiaalilla niin pitkään kuin mahdollista, myös karhealla kivituhkalla, vaikka seuraavana, ihan postilaatikoiden luona, olisi ollut sileänmukavaa asfalttia. Ainakin osa tiedostamattomasta mielestä on perin konservatiivista.

Mutta kenkienlaitto-automatiikan olen saanut purettua. Toisinaan joudun piha- tai puutöihin mennessäni muistuttamaan itseäni, että nyt kengistä voisi olla hyötyä, kun on tekemisissä sälöjen ja muun terävän kanssa. Postilaatikkoa kauemmas mennessä käytän kyllä yhä kenkiä (kuten jalkapöydissä yhä kesähelteiden jäljiltä näkyvistä sandaali-rusketusrajoista huomaa). Mutta kotipihasta on tullut jalkapohjien valtakuntaa. Se on sitä edelleenkin, sillä niin kylmäksi maanpinta ei ole vielä jäähtynyt. Nurmikko tosin on kasteaamuina viileämpää, joten sitä kautta tulee nykyään harvemmin koukattua. Kenkäkauden alku häämöttänee kuitenkin lähitulevaisuudessa, sillä en ole enää niin cool kuin joskus parikymppisenä, jolloin saatoin kävellä paljain jaloin lumihangessakin ainakin lyhyitä matkoja.

Mutta vielä jalkapohjat saavat koskettaa kotiplaneettaansa.

Näen pienen ihmisen varjokuvan

·

Eletään tulevaisuutta. Luovuus on kielletty. Toisinajattelijat murskataan ja muutetaan tahdottomiksi zombeiksi. Muutama kapinallinen on vielä olemassa. Heidän on löydettävä maailman viimeinen sähkökitara ja pelastettava maailma rockin avulla.

Ei, kyse ei ole Rushin aynrandimaisesta 2112-teemalevystä eikä mistään sen uustulkinnastakaan, vaan Lontoon Dominion-teatterissa jo kahdettatoista vuottaan pyörivästä musikaalista nimeltä We Will Rock You, joka – yllätys yllätys – perustuu Queenin musiikkiin. Randilaisen painostavan sosialistivaltion tilalla on yhtä painostava monikansallinen suuryritys ilkeine toimitusjohtajineen, randilaisten omalla työllään rikkauksiin uurastavien sankarien tilalla tulevaisuuden Lontoon hylätyillä metroasemilla luuhaavat ”boheemit”. Ja se etsittävä kitara on tietenkin Brian Mayn ”Red Special”, jonka hän rakensi kuusitoistavuotiaana isänsä kanssa ja joka on ollut koko musiikkiuran hänen tärkein instrumenttinsa.

Ben Eltonin tarina ei kauheasti jaksa sykähdyttää: se on laimean kliseinen sekoitus mukayhteiskunnallista halpascifiä ja teini-ikäisiä itsensälöytämis-supersankarifantasioita. Queen-klassikoiden sanoituksia on muokattu sieltä täältä niin että ne on saatu sopimaan tarinaan tai ainakin tuomaan siihen jotakin vitsiä. Hetkittäin tarinan huulenheitto on ihan osuvaa, etenkin vinoillessaan sille miten menneiden aikojen musiikkia romantisoidaan ja ihannoidaan monesti lähinnä siksi, että kyseisestä musiikista ja sen historiasta ei juurikaan tiedetä.

Mutta kukapa musikaaleja katsoisi juonen takia? Sellainen olisi yhtä naurettavaa kuin mennä katsomaan oopperaa ja odottaa syvällistä kertomusta.

Musiikki soi pääosin komeasti ja tekee kunniaa alkuperäisesityksille: lavan molemmille sivuille sijoitettu bändi on erinomainen. Itse kiusaannuin vain (kaikkien aikojen Queen-lempparini) ”Somebody to Loven” kohdalla, jossa Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin kolmeen pekkaan äänittämän huikean gospelkuoron rooli oli annettu kimittäen laulavalle pissistyttöjoukkiolle. Kuoro-osuudet tökkivät muutenkin jonnin verran: tanssiminen ja nuotilleen laulaminen vielä onnistuu, ammattilaisethan ovat kyseessä, mutta tanssiminen ja biitilleen laulaminen on paljon vaikeampaa, jolloin monen yhtä aikaa laulama teksti puuroutuu pahan kerran. Solistit sen sijaan vetivät vallan komeasti. Erityisen vaikutuksen tekivät naispääosa-Scaramouche Rachael Wooding ja GlobalSoft-konsernin ilkeä toimitusjohtaja Killer Queen, Brenda Edwards, jonka versiot ”Another One Bites the Dustista” ja, tietenkin, ”Killer Queenista” olivat makeaa kuultavaa. Ja loppuun eräänlaisena encorena koko ryhmän voimin vedetty ”Bohemian Rhapsody” soi sellaisella voimalla kuin sen pitääkin.

Koko hoito kantoikin nimenomaan musiikin ansiosta. Niin tietysti on tarkoituskin: Queenin tuotannon parhaimmistoahan tässä oltiin alun alkaenkin ylistämässä. Ja kyllä sitä ylistää kannattaakin. Jotenkin vain tuntuu, että Queenin omasta tarinasta olisi helposti saanut paljon vahvemman, dramaattisemman, koomisemman ja traagisemman kertomuksen kuin tämä löysä ja löperö huuhaajuoni. En suostu uskomaan, etteikö musikaalissa voisi olla myös hieno ja koskettava tarina hienon ja koskettavan musiikin ohella.

(Oopperoista, hah,  en olisi niin varma, mutta saatan vielä yllättyä.)

Haastateltavana

·

Viime viikolla piipahdin brunssilla Kirjasfääri-blogin Taika Dahlbomin kanssa. Syntyi haastattelu.

Tunnin leppoisasta juttelurupeamasta jäi itselleni mieleen myös Taikan esittämä ajatus Neduista ”urbaanina fantasiana”. Itse olen ajatellut kirjaa scifinä – niinhän, hah, lukee kirjan kannessakin – mutta kun mietin, urbaani fantasia on monessa suhteessa vallan käypä luokitus. Tässähän ollaan monipuolisempia kuin olen kuvitellutkaan.

Varsinkin kun tuo tuleva romaani Hunan on todennäköisesti taas jotain aivan muuta.

Näin jatketaan

·

Tein toisin kuin moni on suositellut: luin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan (suom. Antti Autio, 2013) kertaamatta ensin Kvanttivarasta. Ajattelin, että kertaan koko trilogian sitten kun koko trilogia on käsillä.

Kertauksesta olisi ehkä ollut hyötyä. Mestarivaras Jean le Flambeurin uudet seikkailut Aurinkokunnassa ja runnellussa Maassa nojaavat Kvanttivarkaan tapahtumiin, mutta toisaalta tässä kakkososassa lukijan niskaan ryöpytetään aivan uusia käsitteitä, ilmiöitä ja maailmoja samaa tahtia kuin ykkösosassa, joten kertaaminen ei välttämättä olisi auttanut niin paljoa kuin mitä alkuun vaikutti.

Fraktaaliruhtinasta on pidetty fantasiakirjamaisempana kuin selkeämmin scifimäistä Kvanttivarasta, vaikka moni Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkisen Sirrin kaupungin kovin itämaistaruinen ilmiö mainitaan kirjan myöhemmissä vaiheissa nanoteknologiaksi tai joksikin sensuuntaiseksi: niistä vain käytetään kovin fantasiamaista termistöä. Rajaniemi ei tälläkään kertaa infodumppaa yhtään mitään, vaan lukija saa sinnitellä mukana ja odottaa mahdollisia myöhemmin tulevia selityksiä asioille ja ilmiöille. Monille selitys tulee, sitten lopulta, ja viimeiset satakunta sivua sisältävätkin monta ahaa-tuokiota.

Hämmästyttävintä kirjassa on oikeastaan, miten hyvin ainakin tämä lukija jaksoi roikkua mukana selittämättömien käsitteiden ja ilmiöiden ryöpytyksessä ja kiinnostua tapahtumien kulusta ja Kvanttivarasta paljon mielenkiintoisemmin ja samaistuttavammin piirretyissä hahmoissa, vaikka ei varsinaisesti tajuaisikaan, mitä tässä on oikein meneillään – etenkin kun Sirriin sijoittuva Tawadduddin tarina sisältää (Tuhannen tyylisten) sisäkkäisten kertomusten lomassa kohtuullisen perinteisen whodunnit-murhajuonen. Kirjailijaminän virtuaalilakki nousee päästä Rajaniemen taitavuudelle, suomentajaminän virtuaalilakki Aution taitavuudelle.

Lopullisesta trilogiasta on kahden ensimmäisen osan perusteella vielä paha sanoa juuta tai jaata, sillä jännitys säilyy: Onko tämä sittenkin pohjimmiltaan vain pikkunäppärää pyörittelyä, käsite- ja termileikittelyä, vai onnistuuko trilogiakokonaisuus nousemaan taitavan pintaryöpytyksen ja nokkelien käänteiden yli oikeasti tajuntaaräjäyttäväksi kokemukseksi? Vielä on liian aikaista sanoa. Varaan oikeuden sekä plääh– että vau-johtopäätökseen.