Tekijä: jPekka

Kunnia ja kunnia

·

Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.

Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta,  joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.

Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.

Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.

Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.

Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.

Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.

Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.

Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.

___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.

••••• |||| ― ˟ ∩, osa III

·

Tuore New Scientist palaa tutkailemaan vanhaa käsitystä, jonka mukaan ihmislajin esihistoriassa tapahtui noin 40 000 sitten jonkinlainen kognitiivinen hyppäys, jonka ansiosta syntyi ensin symbolista ajattelua ja sitä myöten taidetta, uutta tekniikkaa (jousista ja entistä paremmista kivikirveistä alkaen) ja sitten vähitellen kulttuureja, valtioita ja muuta sellaista tauhkaa, jota nykyään pidämme itsestäänselvyyksinä. Tämä käsitys on imarrellut meitä eurooppalaisia, sillä tämän kognitiivisen hyppäyksen ensimmäiset mestariteokset tunnetaan nimenomaan Euroopasta, Ranskan ja Espanjan huikeina luolamaalauksina.

Paha vain, että niin monien muiden tälle Aasian läntiselle niemimaalle sijoitettujen merkkitapausten lailla tämäkin kognitiivinen hyppäys näyttäisi olevan pelkkää perspektiivivirhettä. Euroopassa näitä asioita on vain tutkittu niin pitkään, alue on suhteellisen pieni ja tiheään asuttu, että meidän päiviimme säilyneet löytöpaikat on löydetty ja tutkittu perusteellisesti. Kun tutkimus on laajentunut myös muualle on etenkin Aasiasta ja Afrikasta löytynyt selviä merkkejä symbolisesta ajattelusta ja mahdollisesta merkkijärjestelmästä, kirjoituksen esimuodosta. Paljon eurooppalaisia vanhempia merkkejä. Euroopassakin on nyttemmin havaittu merkkejä siitä, että kaikkein vanhin taide ja tekniikka ei suinkaan ole nykyihmisen (Homo sapiens sapiens) tekosia, vaan vanhempien serkkujemme, neandertalilaisen ihmisrodun (Homo sapiens neandertalis) työtä. Afrikan ja Aasian löydöt viittaavat siihen, että jo näiden molempien esi-isälaji Homo erectus on puuhannut jo satojatuhansia vuosia sitten yhtä ja toista, joka viittaa sellaiseen aivotoimintaan mitä olemme tottuneet pitämään vain oman rotumme ”keksintönä”.

Tämä ei tietenkään vie yhtään kunniaa esimerkiksi Altamiran tai Lascaux’n luolamaalauksilta. Ne ovat huikeita mestariteoksia ja niiden tekijät – jotka kuuluivat kiistatta Homo sapiens – ihmislajin Homo sapiens sapiens -rotuun – olivat neroja. Mutta muiden nerojen lailla, nähdäkseen  huikeita näkyjään ja kyetäkseen maalaamaan ne luolien seinille, he(kin) seisoivat heitä edeltäneiden jättiläisten harteilla.

New Scientistin artikkeli pohdiskelee myös sitä, miksi nämä mestariteokset syntyivät nimenomaan Euroopassa. Vahva ehdokas syyksi on jääkausi, joka karkoitti ihmiset pohjoisemmasta Euroopasta ja, näiden ilmastopakolaisten (hitaan) tulvan ansiosta, synnytti jäättömille alueille Ranskaan ja Espanjaan paljon entistä tiheämpää asutusta, suurempia yhteisöjä. Ehkäpä yhteisöt olivat riittävän isoja, että maalaamisesta kiinnostuneemmat saattoivat paneutua hommaan täyspäiväisesti, opetella mestareiksi, kun heidän ei tarvinnut ravata kaikkia päiviään etsimässä yrttejä, pikkuelukoita ja muuta ravintoa. Ehkäpä he hyötyivät siitä että ympärillä oli enemmän ihmisiä kertomassa uniaan ja ideoitaan taiteilijoiden raaka-aineiksi. Ehkäpä myös kivisepät hyötyivät siitä että väkeä ja asiakkaita oli enemmän vaatimassa parempaa laatua ja ylpeilemässä mestarilta hankkimallaan huipputekniikalla.

Ehkä.

Juoma

·

Viime aikoina on tullut luettua ilahduttavasti useampikin sellainen romaani jota olen jo tovin kytännyt: ”Tuo pitäisi ehdottomasti…” Asiassa on auttanut, että teen tällä hetkellä käännöstyötä. Omia romaaneja suunnitellessa olen paljon kehnompi muiden fiktion lukija, ja omia romaaneja kirjoittaessa en lue muiden fiktiota lainkaan.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) voitti ensin kustantamon käsikirjoituskilpailun ja sitten Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon, eikä asia välttämättä yllätä kirjan lukemisen jälkeen. Kyseessä on hallittu, harkittu ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, joka ei turhia rönsyile eikä sorru kovin pahasti spekulatiivisen fiktion helmasyntiin eli jaarittelevaan selittelemiseen.*

Teemestarin kirjan maailmassa on klassisia dystopian piirteitä – tulevaisuuden poliisivaltio, pula jostakin keskeisestä (tässä vedestä), katkaistu historiankirjoitus, joka jättää oleellisia osia historian kulkua hämärään ja enemmän tai vähemmän kielletyksi tiedoksi tavalliselle kansalaiselle. Itäranta sotkee kuitenkin kuvioita tekemällä tulevaisuusmaailmastaan vinkeän sekoituksen vanhaa Pohjois-Suomea ja sinne tulvinutta itäaasialaista valtakulttuuria, joka on vuosisatojen mittaan ennättänyt vakiintua niin syvästi että kirjan päähenkilön ammatti, ritualistinen teemestari, on osa ikiaikaista suomalaisperinnettä. Sf-kirjallisuuden mielikuvituksettomampien perinteiden mukaisesti ammatti kulkee suvussa. Sf-perinteen mukaisesti Noria Kaitio on myös ammatissaan poikkeus perinteestä siksi että on nainen, ja siksi että alkaa tonkia asioita joita hänen ei erityisen mielellään haluta tonkivan.

Pohjalta löytyy monessa suhteessa klassisen sf-perinteen hengessä kirjoitettu tarina ystävyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta, mutta tarina on kirjoitettu sen verran viehättävän kiireettömällä, tyynellä ja hallitulla tavalla että se toimii erinomaisesti. Loppuratkaisukaan ei ole maailman omaperäisin, mutta sekin toimii osana tätä kokonaisuutta. Vaikuttaa siltä että Teemestarin kirja on tuonut sf-kirjallisuuden pariin niitäkin lukijoita jotka ovat näitä aihealueita aikaisemmin karsastaneet†, joten tällaista klassista perinteikyyttä voi tavallaan pitää hyvänä johdantona mahdollisille tuleville harrastajille.

Mutta hyvän kirjan pitää kantaa myös omana itsenään, ei vain osana jotakin suurempaa jatkumoa. Teemestarin kirja kyllä kantaa.

___
* Siitä sain itsekin risuja Elli Lepän tuoreessa Tähtivaeltajassa (4/2013) julkaistussa Alas-arvostelussa. Ja varmaankin ihan aiheesta.
† Teemestarin kirja on ilmeisesti yksi niitä teoksia, joiden vuoksi nykyisen ”nuortenkirjallisuuden” dystooppisuutta on paheksuttu.

Painovoima

·

Alfonso Cuarónin ohjaamasta Gravitysta (2013) on todettu, että a) se on Hollywood-avaruuselokuvaksi yllättävän hyvä ja b) se kannattaa käydä katsomassa isolta kankaalta kolmiulotteisena. Olen molemmista kohdista aika lailla samaa mieltä.

Gravity ei ole suoranaisesti tieteiselokuva: se voisi melkein tapahtua minä päivänä hyvänsä tuolla muutaman sadan kilometrin päässä. Paitsi ettei Yhdysvalloilla ole enää käytössään avaruussukkuloita. Elokuvassa sellainen on huoltamassa Hubble-avaruusteleskooppia, kun venäläiset tulevat posauttaneeksi palasiksi yhden omista satelliiteistaan. Avaruusromu osuu sukkulaan, tuhoisin seurauksin. Kaksi sukkulan ulkopuolella työskennellyttä astronauttia jää omilleen kiertoradalle ja yrittää päästä lähimpään paikkaan, mistä heidän olisi mahdollista päästä Maan pinnalle: Kansainväliselle avaruusasemalle ISS:lle.

Elokuvan teossa on nähty harvinaisen paljon vaivaa että se vaikuttaisi uskottavalta myös niistä joilla on (olevinaan) jonkinlainen käsitys fysiikasta ja siitä, miten kiertoradalla toimitaan. Bad Astronomy -blogia pitävä astrofyysikko Phil Plait on käynyt läpi elokuvan tieteellis-tekniset ongelmat ja virheet, voitte lukea sieltä jos kiinnostaa. (Teksti sisältää melkoisia spoilereita.) Kaikesta huolimatta homma säilyttää vaikuttavuutensa. Tämä on ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, jossa kolmiulotteisuudesta saa minkäänlaista lisäarvoa elokuvan kerrontaan: tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne vain muutaman sadan kilometrin päässä meistä kaikista muista paisuu käsinkosketeltavan voimakkaaksi.

Elokuvan loppuvaiheet menevät jo vähän turhan korniksi ja epäuskottavaksi Hollywood-toiminnaksi, mutta silti… ja on hauskaa nähdä ison budjetin elokuva, jossa ei ole pahiksia – ellei pahiksena pidetä kiertoratamekaniikkaa.

Suosittelen, että käytte katsomassa ja mielellään maksatte siitä rahaakin. Mitä paremmin tällainen (Hollywoodin mittakaavassa) varsin fiksusti toteutettu avaruuselokuva tuottaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä saamme nähdä jatkossakin tolkullisia tieteis- ja avaruusleffoja idioottimaisen mäiske-pahis-hyvis-väkivalta-splattersonnan sijaan.

Vastavuoroisesti

· 3 kommenttia ·

Tuossa taannoin, puhuessani Peter Gabriel Live in Athens 1987 -blu-ray-julkaisusta ennakkohehkuttelin And I’ll Scratch Yours -coverlevyä, jolla eri artistit esittävät versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Kyseinen levy on ollut kuuntelussa nyt tovin.

Alkuun albumi tuntui miltei pieneltä pettymykseltä. Laimealta. Tylsältä. Kovin moni versioista tuntui menevän yli siitä mistä aita on matalin, saamatta lauluista irti mitään oleellisesti uutta. No, Feistin ja Timber Timbren versio ”Don’t Give Upista” muutti peliä vähän vaihtamalla mies- ja naislaulajien roolit Gabrielin ja Kate Bushin alkuperäisestä duetosta. Brian Enon ”Mother of Violence” tarttui vähän epätodennäköisempään raitaan ja teki siitä varsin Eno-maisen kollaasin. Stephin Merrittin ”Not One of Us” vei laulun vinkeällä tavalla alkuperäisversion aikojen nuorempien kollegoiden futupoppiin konemaisine konekomppeineen, karuine laulusoundeineen ja synasurinoineen. Useimmat tuntuivat lisänneen originaaliin vain vähän lisää kaikua. Vahvimmin paketista erottui lähinnä Randy Newmanin huikea ”Big Time”. Newman* känisee laulun sarasvuolaisen sisäisen bisneskonsulttisankarin roolin pianon säestyksellä kuin vain Newman pystyy.

”Solsbury Hillistä” en ole lauluna koskaan niin kauheasti perustanut, mutta kieltämättä Lou Reedin hidas meluvalliversio on varsin onnistunut – lieneekö Reedin viimeiseksi jäänyt levytys? Regina Spektorin ”Blood of Eden” on sekin kasvanut kuuntelukertojen mittaan. Bon Iverin banjovetoinen ”Come Talk to Me” alkaa lupaavasti, muttei oikein jaksa lunastaa lupaustaan koko laulun mitalta.

Peter Gabrielin alkuperäisversiot ovat yleensä kulkeneet niin vahvojen, harkittujen ja huolella työstettyjen sovitusten varassa, että on sinänsä mukavaa kuulla niitä toisenlaisinakin sovituksina – vaikka versiot eivät sinänsä kovin sykähdyttäviä olisikaan.

Mutta onpa vanhalle PG-fanille näinä päivinä toinenkin suuri odotuksen aihe. So-albumin kaksikymmenviisivuotisjuhlakiertue Back to Front ulottuu nimittäin Helsingin Hjalliin 20. toukokuuta 2014. Liput tulevat yleiseen myyntiin ensi maanantaina, mutta meille petergabriel.comin postitulistalaisille niitä on ollut saatavilla jo eilisestä lähtien. Eturivissä tavataan – kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin jossakin Jäähallin peräparvella ja keikka oli silti ikimuistoinen. Ans kanttoo miten tällä kertaa.

___
* jonka nuoriso tuntee ehkä parhaiten Monk-sarjan tunnusmelodiasta, mutta jolla on takanaan mittava ura elokuvasäveltäjänä ja laulaja/lauluntekijänä: ”Short People”, ”Political Science” ja ilkeän niljakas ”You Can Leave Your Hat On” lienevät tunnetuimmasta päästä Newmanin lauluja.

Missä kuljemme kerran jos toisenkin

·

Jenni Linturin toinen romaani Malmi, 1917 (Teos 2013) sijoittuu tähän lähikulmille. Siltamäessä käydään, Malmin kylässä ollaan, asutaan – ja taistellaan. Välillä piipahdetaan junalla pääkaupungissa kauempana etelärannikolla.

Linturin romaani kuvailee hyvin sisällissotaa edeltävien kuukausien elämän ja lojaliteettien kaoottisuutta. Ruotsinkieliset halveksivat suomenkielisiä ja päinvastoin, kaikki säätyläiset halveksivat työttömiä ja mustalaisia. Liittoutumisia tapahtuu pakosta, ja rakastumisen seurauksena. Kaunat johtavat veritekoihin, veriteot toisiin. Säätyläisyhteiskunta hengittää viimeisiään, mutta mitä tulee tilalle, paitsi epäluulon ja vihan myrkyttämä kaaos? Mitä väliä on yksilön kyvyillä, haaveilla ja unelmilla, kun muu maailma tuntuu tekevän parhaansa tuhotakseen ne?

Vanhahtava kieli sanoineen ja sanontoineen on tyylikäs epookin luoja. Linturin niukka ilmaisu ja lyhyet, katkeilevat kohtaukset tuovat välillä mieleen kaurismäkeläisen elokuvatyylin, mutta tässä romaanissa ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Romaani on sarja irrallisia, lyhyitä katkelmia, joiden ajallinen suhde edellisiin jää usein lukijalle epäselväksi. Jatkuvuus uupuu. Muutenkin kirjan tapahtumien tarkemmat ajankohdat jätetään epämääräiseksi, lukija joutuu päättelemään niitä säätilasta ja vuodenkiertoon liittyvistä maininnoista, mikä on hieman harmillista mikäli haluaisi suhteuttaa tätä pienen kylän kertomusta sisällissodan ja itsenäistymisen historiallisten tapahtumien kronologiaan.

Mutta kyllä Malmi, 1917 parisataasivuisen mittansa kantaa, muutenkin kuin paikallishistorian ja tuttujen tiennimien bongaamisen mielessä.

Jotakin on kadonnut

·

Tommi Liimatta esitteli uutta romaaniaan Rautanaula kesäkuussa samassa Liken kesäpressitilaisuudessa missä minä olin puhumassa Alasista. Liimatan huikea sanailu sai väistämättä kiinnostumaan romaanista ja hankkimaan sen lopulta käsiin.image
Kirjailijan verbaaliakrobatian tietäen Rautanaulan kerronta tuntuu alkuun melkeinpä kuivakkaalta. Keski-ikäinen myyntiedustaja palaa työmatkalta kotiin ja huomaa kotirouva-vaimonsa kadonneen jäljettömiin. Hän ei alkuun tiedä miten suhtautua asiaan, ja vielä vähemmän sitten kun kadonneelta vaimolta tulee ensimmäinen kirje. Vaimon sisar hermostuu ja järkyttyy paljon enemmän ja painostaa miestä toimiin.

Romaanin henkilöt eivät vaikuta ensisilmäykseltä erityisen miellyttävältä väeltä, etenkään itse päähenkilö, joka viettää lukemattomat työmatkayönsä enimmäkseen toisten naisten sängyissä, usein väärällä nimellä, siviilisäädyllä ja lupauksilla. Itse teksti kuitenkin kantaa erittäin hyvin ja saa jatkamaan kohti lopuratkaisua, jossa on aineksia klassisista rikostarinoista. Liimatan aikaisemmista teksteistä ja Absoluutisen nollapisteen deadpan-sanoituksista tuttu verbaaliakrobatiakin leimahtelee välillä vallan riemukkaasti. Toimiva kokonaisuus, niitä kirjoja joiden tekstin sujuvuutta mielelläni kuvaisin sanalla ”lukuisa”.

Uimisesta

·

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.