Tekijä: jPekka

Kulttuurit kohtaavat ja vaski viuhuu

·

Italian länsirannikolla sijaitsevan köyhän pikkuvaltion kuninkaan tytär rakastuu pakolaiseen. Lähiseudun maahanmuuttokriittiset vastustavat avioliittoa vääriä jumalia heidän kotiseudulleen tuovan itämaalaisen ja heidän oman prinsessansa välillä, joten he aloittavat sodan ja häviävät. Kuninkaan tytär ja pakolainen saavat toisensa ja elävät onnellisina seuraavat kolme vuotta. Myöhemmin heidän jälkeläisensä perustavat lähistölle, etruskien kaupunkivaltioilta saaduille joenrannan kukkuloille Rooma-nimisen kaupungin. Kuten ennustettu on.

Ursula K. Le Guinin romaanin Lavinia (2008) juonen voi kertoa, sillä kirja itsekin kertoo tapahtumakulun jotakuinkin alkuun. Nuoren Lavinia-neidon saama ennustus toteutuu aivan kuten on alusta alkaen kerrottu. Ennustaja ei kuitenkaan ole velho eikä oraakkeli, vaan kahdeksansataa vuotta Lavinian aikojen jälkeen elänyt runoilija Publius Vergilius Maro. Hän on kirjannut Lavinian elämän klassiseen Aeneis-runoelmaansa, mutta antanut nuorelle naiselle tilaa vain muutaman maininnan verran. Le Guin antaa kaksituhatta vuotta vaienneelle äänen.

Le Guinin Lavinia ei kapinoi kohtaloaan vastaan. Hän tietää että se olisi täysin turhaa: hän on olemassa ainoastaan siksi että Vergilius on ottanut hänet runoonsa; hän on runon henkilö, ei mitään sen todellisempaa (tai epätodellisempaakaan, sen puoleen). Niinpä hän rakastuu tuhotusta Troiasta paenneeseen Aineiaahan ennen kuin on edes tavannut häntä. Hänen elämänsä kulku on kirjattu jo etukäteen kahdeksansataa vuotta myöhemmin, joten pullikoinnin mahdollisuuksia ei voisikaan olla.

Asetelma on kiinnostava, ja Le Guin taiteilee siitä kiehtovan tarinan. Hänen Laviniansa ei ole kapinallinen, mutta hän on itsenäinen ajattelija: Le Guinin latinalaiset naiset ovat omanarvontuntoisia kotinsa valtiaita ja myöhemmästä Rooman historiasta tuttu yltiösovinistinen patria potestas -miesvalta on… niin, troialaisten mukana kaukaa idästä kulkenutta tuontitavaraa. Lavinia kamppailee parhaansa mukaan rakastamansa miehen maanmiesten šovinismia vastaan siinä missä omien maanmiestensä nurkkakuntaista muukalaiskammoa vastaan.

Ajatus tästä miesvallan itäisyydestä on kiinnostava sikälikin, että joidenkin uusien tutkimusten mukaan pronssikautinen Troia eli Ilion oli itse asiassa heettiläinen kaupunki Assuwan Wilusa, eli ei suinkaan mikään Vähän-Aasian kreikkalaissiirtokunta. Le Guin ei asiaa mainitse jälkisanoissaan, mutta myöntää että hänellä on ollut paljon vapauksia kuvatessaan aikaa ja kulttuureja, joista ei tiedetä oikeastaan muuta kuin että todennäköisesti homeerisen Troian tuhon ja Rooman syntymisen välillä ehti vierähtää erinäisiä satoja vuosia: Aineias on siis viettänyt melkomoisen tovin myöhäiseltä pronssikaudelta aina varhaiseen rautakauteen asti harharetkillään ja karthagolaisen Didon sylissä.

Yhtä kaikki Le Guinin varhainen Latium on uskottava maailma – maailma jonka asukkaiden maailmankuvaan heidän kohtaloaan ennustava kahdeksansataa vuotta myöhäisempi, kuoleva runoilijaraukka sopii täydellisesti. Sillä Vergilius kuoli (kirjassakin) itse, mutta hädin tuskin mainitsemalleen Lavinialle hän lahjoitti ikuisen elämän.

Hankin Lavinian tuoreeltaan toista vuotta sitten ja se on odottanut siitä lähtien lukemista. Suosittelenkin tarttumista WSOY:n äskettäin julkaisemaan samannimisen suomennokseen. Tunnen Kristiina Rikmanin ja olen aivan varma että hänen käännöksensä on yhtä lukemisen arvoinen kuin Le Guinin alkuperäinen teksti.

Lea Karvonen(kin) kävi tuolla

· 2 kommenttia ·

Kirjamessut on sitten messuttu tältä erää. Etenkin nyt viikonloppuna Messukeskus oli sen verran täynnä väkeä että herkempiä hirvitti, mutta omalta kohdaltani ei valittamista. Esiintymiset menivät hyvin, Karsta ja aikaisemmat kirjat saivat hyvää lukijapalautetta, oli kiva nähdä monia vanhoja (ja uusia) tuttuja.

Perinteiseen tapaan onnistuin pitämään kääntäjä- ja kirjailijaminäni messuilla esillä eri päivinä. Tällä kertaa Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton kojulla ei ollut perinteistä ”kääntäjä työssään” -esitystä jossa minä tai joku muu kollega käänsi tekstiään yleisön katsellessa. Tällä kertaa yleisö pääsi itse töihin. Osastolla oli tarjolla käännettäväksi iso joukko klassikkoromaanien alkuja, joita halukkaat saattoivat sitten vääntää suomeksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Avuksi oli sanakirjoja – ja halukkaille myös julkaistut käännösversiot samoista teksteistä. Parhaimmillaan osastolla istui kolmekin henkeä pähkäilemässä omia tulkintojaan. Osallistuneiden kesken arvotaan myöhemmin kirjapalkinto.

Oman käännöksensä Camus’n Sivullisen (tai Vieraan tai Muukalaisen) alusta kävi, kilpailun ulkopuolella, jättämässä myös pitkän linjan ammattilainen: Lea Karvonen.

Kuten monet tietävätkin, 1940-90-luvuilla toiminut tuottoisa suomentaja ”Lea Karvonen” ei ole todellinen henkilö, vaan salanimi jota käyttivät lukuisat nimekkäät(kin) kirjailijat ja kääntäjät sellaisissa töissä, joihin he eivät, syystä tai toisesta, halunneet tai kehdanneet omaa nimeään pistää. Nyt joukkoon tuli yksi lisää.

Äijäfolkkari

· 2 kommenttia ·

Monen muun lailla tutustuin Steve Earleen Copperhead Road -levyn myötä. Rohea, äänekäs ja rosoinen albumi yhdisteli kantrin lauluntekijäperinnettä muun muassa hard rockiin ja kelttimeininkiin: ”Johnny Come Latelyn” säestäjäyhtyeenä toimi Suomessa siihen aikaan hyvin suosittu railakas irkkupunkbändi The Pogues. Tuohon aikaan 80-luvun lopulla pinnan alla kupruili jonkinlainen juureva, kantrirockin aineksia uuteen aaltoon vastarintaliike ajan siloitellulle popille ja tylsän tekniselle metallille: samaan aikaa vaihtoehtoisemmat radiot – muun muassa silloin vielä täydessä iskussa ollut Radio City, nykyisen Radio Helsingin esi-isä –  soittivat muun muassa Los Lobosia, Lone Justicea, Del Fuegosia, REMiä, Beat Farmersia,…

Steve Earlen ura tyssäsi taas kerran pian loistavan Copperhead Roadin jälkeen hänen suorasanaisuuteensa, kompromissittomuuteensa ja taas kerran paheneviin päihdeongelmiinsa. Ehdin kyllä nähdä hänet livenäkin soolokeikalla Provinssirockin yhteydessä järjestetyn WOMAD-tapahtuman yhteydessä. Earle vaikutti hyvin itseensä käpertyneeltä, mutta miehen laulutapa ja laulut kyllä tekivät yhden miehen esityksestä jotakin muuta kuin pelkkää itseriittoista muniinpuhaltelua.

Sittemmin en voi väittää seuranneeni miehen uraa kovinkaan tarkasti. Rumban levyarvostelijana sain silloin tällöin käsiini Earlen uusia levyjä: osa vaikutti vähän yhdentekeviltä, osa taas vetosi kovinkin paljon – jos ei muuta niin avoimella toisinajattelullaan: oli aika häkellyttävää löytää konservatiivisena pidetyn kantrigenren kapinalaidaltakin avoimesti ”terrorismin vastaisen sodan” vastaisia lauluja, kuten ”John Walker Blues”, joka yrittää pohtia – tuomitsematta ketään – sitä mikä saa ihan tavallisen amerikkalaisen nuoren John Walker Lindhin lähtemään Taleban-liikkeen riveihin taistelemaan entistä isänmaataan vastaan.

Savoy-teatteriin Earle tuli – jälleen yksin – uuden Townes-levynsä myötä. Suurin osa ohjelmistosta olikin vanhan kaverin Townes van Zandtin (1944-97) ohjelmistoa, minulle vielä vähemmän tuttua kuin Earlen oma tuotanto. Kiinnostus kyllä heräsi. Earle ei ole maailman monipuolisin kitaristi eikä kovinkaan laaja-alainen laulaja, mutta rosoinen äijämeininki toimi kyllä erinomaisesti. Raitistuneena ja nyttemmin ilmeisesti jokseenkin tasapainoista ja tyytyväistä elämää viettävänäkin Earle on yhä särmikäs, rosoinen ja äijä esiintyjä. Laulujen lomassa känistyt tarinat laulujen synnystä ja Townes-muistoista kuuluvat tietysti asiaan.

Savoyn parvekkeen takimmaisella rivillä Earlen toisen kitaran tietyt sävelkorkeudet onnistuivat synnyttämään parissa viimeisessä biisissä epämiellyttävästi kumisevia seisovia aaltoliikkeitä, mutta muuten Earlen presenssi ja asia välittyivät kyllä komeasti perille asti. Ja kyllähän viimeiseksi kuultiin vielä illan harvoihin minulle tuttuihin biiseihin kuulunut ”Copperhead Road”, karu kuvaus pontikankeittäjän pojanpojasta joka seuraa suvun perinteitä huumekauppiaana – arvattavin tuloksin.

Vitriinitettynä

·

Hyllytilan kroonisen puutteen johdosta on ryhdyttävä joskus epätoivoisiin toimenpiteisiin. No ei, ei siitä ole kyse. Helsingin työväenopistolla on vain tapana antaa eri vaikuttajiensa esitellä mielikirjojaan, ja nyt vuorossa on johtokunnanjäsen Mäkelä.

Siellä ne nyt ovat vitriinissä opiston kirjaston tilapäistilan edessä Helsinginkatu 24:n toisessa kerroksessa.

Valikoima olisi tietenkin saattanut olla toisena päivänä aivan toisenlainen. Nyt mukaan tarttui muutamia kirjoja siksi että ne ovat hienoja, muutamia siksi että ne ovat tärkeitä ja muutamia siksi että niitä on tullut joskus aikanaan luettua tai selailtua todella paljon. (Ja jotka siksi näyttävät nyttemmin varsin räjähtäneiltä.)

Mielikirjat ovat ilmeisesti esillä myös Second Lifessä, mutta siitähän minä en tällaisena kehruujennyjen särkijänä tiedä mitään…

Kirjamessuaikataululiitukausi

·

Ensi viikonloppuna ovat sitten vuorossa Helsingin jo perinteiset kirjamessut. Vastikään julkaissut tieteiskirjailija Mäkelä on tietysti paikalla moneenkin otteeseen, esimerkiksi seuraavasti:

* * *

Lauantaina klo 15:00 Louhi-lavalla:

Isomäki Risto, Hyvönen Viivi, Leinonen Anne, Mäkelä J. Pekka:
Miten kuvata kuvaamatonta?

Poikkeaako tieteis- ja fantasiatarinoiden kirjoittaminen tavallisesta kirjailijantyöstä? Mistä fantastiset ideat ovat peräisin? Miten kuvata asioita, jotka puuttuvat arkitodellisuudstamme? Alan kirjailijat vastaavat ja ehkä myös paljastavat, mitä kirjoittavat parhaillaan.

(Tämän jälkeen, kello 16, olen jututettavissa pienimuotoisemmin sf-seurojen osastolla kaffeklatschin muodossa. )

* * *

Sunnuntaina klo 14:30 Louhi-lavalla
Mäkelä J. Pekka
Karsta
Mäkelän neljännessä scifiromaanissa ihmiskunnasta on jäänyt jäljelle vain yhteiskunnan hylkiöt. Heidän tehtävänään on siivota sankareiden jäljet ja oppia elämään toisenlaiseksi muuttuneessa maailmassa.

(Hmmm, tästä lyhytesittelystä saattaisi joku herkkäuskoisempi kuvitella, että pidän ei-sankareita hylkiöinä. Asiahan on pikemminkin päinvastoin: mitä sukkelammin kaikenlaiset sankaruusgeenit ja -meemit juuritaan pois lajimme perimästä, sitä paremmat selviämismahdollisuudet meillä on.)

* * *

Tämän lisäksi olen perjantaina kello 14-20 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla. Tällä kerralla ei järjestetä perinteistä live-käännösesitystä, vaan pannaan yleisö töihin: osastolle voi tulla yrittämään klassikkoteosten ensimmäisten kappaleiden suomentamista.

* * *

Ai niin, ensimmäinen minun silmiini sattunut Karsta-arvostelukin on ilmestynyt. Tällä kertaa ensimmäisenä ehätti mainio Kirjavinkit-sivusto. Kovin arvostelevaisesta arvostelusta ei ollut kyse – mutta ehkäpä kirja nyt vain sattuu olemaan oikeasti erinomainen?

”Syyttomilla ei ole mitaan pelattavaa”

·

Elokuussa yksitoista vuotta sitten kyläilin ystäväni Leenamaijan luona. Stereoista kantautui minulle täysin ennenkuulumatonta, uudenlaista musiikkia: basistin korva kiinnittyi tietysti ensimmäisenä melkein pelottavan voimakkaisiin bassokulkuihin, mutta pian seasta erottui vahvoja laulumelodioita, tarinoita, tumman uhkaavia tunnelmia, harkittuja soundeja, äärimmäisen tyylikästä minimalismia. Vaikka kyse oli ”konemusiikista”, se ei kuulostanut konemusiikilta, vaan orgaaniselta ja luontevasti kehittyvältä. Kyseessä oli tietenkin Massive Attackin vastikään ilmestynyt Mezzanine. Hommasin levyn itselleni niin pian kuin rahatilanne salli, ja sitä on tullut kuunneltua taajaan kaikki nämä yksitoista vuotta. Minun korvissani se on jotakuinkin hienoin 90-luvulla ilmestynyt albumi.

Pitkään odotettu 100th Window oli viisi vuotta myöhemmin väistämätön pettymys: minimalismi ja tyylikkyys olivat kadonneet sekalaisen rojun sekaan, uhkaavat tunnelmat latistuneet pikkusievyydeksi. Saman vuoden Provinssirock-keikka jäi väliin, valitettavasti. Eilen tuli tilaisuus korjata puute.

Jäähallin piippuhylly ei ole erityisen ihanteellinen paikka konserttien seuraamiseen, mutta Massive Attackin tapauksessa se toimi keskimääräistä paremmin: muusikot jäivät joka tapauksessa suuren osan ajasta tarkoituksella hillityn ja harkitun yläluokan valoshow’n varjoihin. Soundit toimivat kohtuullisen hyvin. Hetkittäin mietin, miten huonosti oikeastaan tunnen bändin tuotantoa kun niin iso osa kappaleista kuulosti oudoilta, mutta biisilistaa vilkaistuani tajuan, että materiaali oli isolta osin kokonaan uutta.

Massive Attackin musiikkiin sopii se, mitä on sanottu metallista ja urkumusiikista: oleellista eivät ole melodiat tai harmoniat, kyse on astumisesta sisään äänien ja soundien muodostamaan neliulotteiseen fantasiamaailmaan. Kaksi rumpalia, basisti, kitaristi ja kosketinsoittajat – sekä viisi vokalistia – tuottivat tämän äänimaiseman ilmeisesti suurelta osin ns. livenä, mikä piti kokonaisuuden elävänä, luontevana ja hengittävänä. Musiikissa on riittämiin dynamiikkaa pitämään monesti yhteen riffiin tai rytmiin perustuvat kappaleet mielenkiintoisina.

Tehokas valojen ja säleikköisen taustascreenin käyttö häiritsi hieman ainoastaan suosikkiraitoihini kuuluvassa ”Inertia Creepsissä”, kun niin kovin herkästi jäi lukemaan sillä vilistäviä uutisotsikoita poliisin harjoittaman kansalaisvalvonnan kiristymisestä nyky-Britanniassa yli neuvostomittojen. Provinssissa kaikki taustakangasviestit oli käännetty suomeksi (Rockdata-Latvis oli ilmeisesti joutunut paiskomaan käännöstöitä koko edellisen yön), nyt mukana oli vain muutama suomenkielinen lause.

Illan aloittajana toiminut Martina Topley Bird (joka oli myös yksi Massiven laulajista) olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa. Musiikki toi modernissa minimalismissaan minun mieleeni jotkut 80-luvun puolivälin kummallisemmat brittieksentrikkoartistit – Young Marble Giantsin ja Durutti Columnin, vaikkapa.

Kaiken kaikkiaan vaivan arvoinen ilta. (Etenkin kun läheisen ravintola Gandin ruokakin oli erinomaista.)

Pikkuvirkamiehen… öh… kasvukertomus

· Yksi kommentti ·

Minun piti mennä jo tuoreeltaan katsomaan eteläafrikkalais-uusiseelantilainen tieteiselokuva District 9, joka selvästikin pelailee vähän samanlaisella asenneilmastolla kuin minkä ansiosta Karstan henkilöt ovat päätyneet siihen jamaan kuin ovat päätyneet. Alkusyksyyn kertyi kuitenkin erinäisiä iltoja vieviä aktiviteetteja – kuten äidin asunnon tyhjennys – joten tilaisuus koitti vasta nyt.

Elokuvan lähtökohta on herkullinen: valtava muukalaisten avaruusalus on haaksirikkoutunut Maahan, ja aluksen miljoonaväestö on tilapäisesti asutettu Johannesburgin slummiin. Muukalaiset tykkäävät autonrenkaiden pureskelusta ja kissanruoan syömisestä, näyttävät jonkinlaisilta kaksimetrisiltä ja kaksijalkaisilta äyriäisiltä, ovat enimmäkseen suhteellisen harmittomia – ja kiistämättömän vastenmielisen näköisiä ja oloisia. Tämä antaa tietysti mahdollisuuden tarkastella Etelä-Afrikan kipeää lähimenneisyyttä ja sen irvokkaita puolia scifimäisen tyylikkäästi vääristyneessä peilissä – joskin ymmärtääkseni tällä kertaa pikemminkin vähätellen kuin liioitellen.

(Enkä itse asiassa lainkaan hämmästele, sivumennen sanoen, että nigerialaiset ovat hermostuneet elokuvasta.)

Elokuvan päähenkilöksi kohoaa aluksi perin montypythonmainen virkamies, joka tyytyväisenä hoitaa hieman sottaista mutta pitkällä tähtäimellä kaikkien parhaaksi tarkoitettua muukalaisväestön lisääntymisen hillitsemistehtäväänsä onnellisena ja asiastaan vakuuttuneena. Valitettavan pian hän kuitenkin kompastuu yhteen tieteiselokuvien latteimmista kliseistä ja koko homma alkaa mennä vauhdilla alamäkeä. Seuraavaksi käsikirjoitusosasto alittaa itsensä marssittamalla valkokankaalle Absoluuttisen Pahan yhtenä  kolmesta kaikkein kuluneimmista Hollywood-scifi-inkarnaatoistaan.

Loppupuolella työryhmän ideattomuutta ja aivottomuutta korostetaankin näyttävästi paiskomalla verta ja suolenpätkiä pitkin valkokangasta ja paljastetaan, ettei scifielokuvien maailmoissa kannata yrittää tehdä bisnestä suinkaan geeni- tai asetekniikan kaltaisilla ääliöaloilla: ei, todella suuret rahat odottavat ottajaansa ”Valitettavasti meidän on kerrottava, että poikanne on menehtynyt työtehtävissä suojellessaan Absoluuttisen Pahan loukkaamattomia etuja” -kukkavihkojen ja -suruadressien tuotannossa ja jakelussa.

Sääli. Alun perusteella työryhmällä oli käsissään helmi, ja ovela uutiskatsaus/dokumenttielokuva -kerrontatyylikin toimi oikeastaan aika hyvin loppuun saakka. Kesällä, kun elokuvasta alkoi tulla ensimmäisiä ennakkotietoja, ehdin jo vähän toivoa että tässä tulisi lääkettä pinttyneeseen epäluulooni sf-elokuvia kohtaan, mutta eipä niin onnellisesti käynyt. Ehkäpä on odotettava niin kauan että ison budjetin sf-leffoja alkavat rahoittaa muutkin kuin amerikkalaiset, joiden Absoluuttinen Paha -fiksaatioon ei tunnu auttavan mikään muu kuin tukevat betoniaidat ja syntyvyyden pakkosäännöstely, jos nekään.

Kertoma

·

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.