Tekijä: jPekka

Setä tykkää työstään

· 2 kommenttia ·

En tiedä, miten paljon nimi Bruce Swedien sanoo ns. tavallisille musiikinkuluttajille. Meille äänittämisen kanssa tekemisissä olleille ja (amerikkalaisiakin) muusikko- ja äänitysteknikkalehtiä lukeneille herra on kyllä perin tuttu. Hän aloitti äänittäjänuransa viisikymmentäluvulla – ennen moniraitatekniikan yleistymistä – ja on edelleenkin mukana kuvioissa. Diskografiaan kuuluu klassista musiikkia, big bandeja, Duke Ellingtonin kaltaisia legendoja, paljon monenlaista pop- ja rockmusiikkia – ja tunnetuimpana, tietysti, yhdessä tuottaja Quincy Jonesin kanssa toteutetut Michael Jacksonin levyt Off the Wallista aina loppuun saakka. Swedien on toiminut myös suosittuna ja arvostettuna luennoijana lukuisissa musiikkitekniikan oppilaitoksissa.

Alkuaan vuonna 2003 julkaistu Make Mine Music (Hal Leonard) ei ole suoranaisesti omaelämäkerta, mutta ei suoranaisesti mikään oppikirjakaan. Swedien kertoo urastaan, työtovereistaan, äänitysmenetelmistään, musiikkifilosofiastaan, oikeastaan vähän kaikesta mitä hänen mieleensä on ilmeisesti juolahtanut kirjaa tehdessään. Mukana on leppoisaa muistelua klassikkolevyjen sessioiden tapahtumista, minkä lisäksi opimme mitkä ovat Swedienin mielimikrofonit (kaksi Neumannin valmistamaa Telefunken U47 -mallia, jotka hän osti uutena vuonna 1954 ja joista toinen varastettiin Thrillerin sessioiden aikana, ynnä RCA 44bx ynnä muut nauhamikrofonit). Kirjassa kuvataan paljon ja moneen otteeseen Swedienin mieltymystä äänittää oikeastaan kaikki mahdollinen luonnollisesti stereona, ja kahdella (ns. kahdeksikkokuvioisella) nauhamikrofonilla toteutetun Blumlein-stereoparin etuja.

Swedien on äänittänyt suunnilleen kaikkea mahdollista musiikkia klassisesta ja jazzista mainoksiin ja pophitteihin. Mielenkiintoista kyllä, hän pitää nimenomaan popmusiikkia mieleisimpänä äänitettävänä. Klassisessa ja (perinteisessä) jazzissa äänittäjän tehtävä on ”vain” tallentaa mahdollisimman uskollisesti. Popissa äänittäjä on keskeinen lenkki luovassa prosessissa, ja näin ollen mahdollisuuksia ideointiin, kokeiluihin ja radikaaleihin irtiottoihin ”oikeista” äänitystavoista on paljon enemmän.

Michael Jackson -levytykset saavat paljon tilaa. Swedien arvostaa tavattomasti sekä työpariaan, tuottaja Quincy Jonesia että Jacksonia itseään (ja kirja on sentään kirjoitettu monta vuotta ennen Jacksonin viimekesäistä kuolemaa, jolloin kaikki rupesivat yhtäkkiä taas arvostamaan Jacksonia).

Kirjan lopun ”past, present and future” -jaksossa on kaksi Swedienin itsensä tekemää haastattelua Robert A. Moogista ja Roger Linnistä. Jälkimmäisessä on mielenkiintoinen detalji klassisen 80-luvun alun rumpukoneen Linn LM-1:n toteutuksesta. Tuohon aikaan digitaalinen ROM-muistitila oli hyvin kallista, joten laite käytti samplejensa kohdalla nykymitassa hyvin matalaa näytteenottotaajuutta (28 kHz) ja vielä 8 bitin resoluutiolla. Tällöin Nyquistin teoreeman mukaisesti toteutetusta laitteesta olisi pitänyt saada ulos korkeintaan 14 kilohertsin taajuisia ääniä, joten rumpu- ja peltisoundit olisivat kuulostaneet suunnilleen villatumpujen läpi soitetuilta. Linn kuitenkin jätti laitteesta pois tavanomaiset DA-muuntimen jälkeiset antialiasointisuotimet, joten ulostulosignaaliin syntyi erilaisia artefakteja ja vääristymiä niille ylätaajuuksille joita signaalissa ei olisi pitänyt lainkaan olla. Rumpu- ja symbaalisoundeissa ne eivät häirinneet, vain toimivat. Vinkeää.

Swedienillä ei tunnu olleen tekovaiheessa juurikaan aikaa kustannustoimittajan kommenteille (Bea-vaimon hyvää oikolukua lukuun ottamatta), joten kirjasta on tullut poukkoileva, paikoin itseään toistava, vähän sekava ja tyylillisesti vähän hutera sellaisella tavalla jota näkee yleensä enemmän omakustanteissa. Lukijalla on myös syytä olla jonninmoiset perustiedot äänitystekniikasta, koska muuten iso osa jutuista menee ohi. Mutta Swedienin rakkaus musiikkiin ja musiikin äänittämiseen huokuu kyllä läpi.

Liikkumattomia kuvia

·

Viikonloppu on mennyt poikkeuksellisen kuvataiteellisissa merkeissä. Turhan usein kuvataiteen harrastus on jäänyt jokakesäiseen Haihatukseen: Haihatus on parhaimmillan loistava, huikean huumorintajuinen ja nokkelan oivaltava näyttely, mutta ei totisesti kaikki kiinnostava sillä silmänilon saralla.

Syvällä eksoottisessa Espoossa vanhassa WeeGee-painotalossa sijaitseva Espoon Modernin taiteen museo on odottanut vierailua kovin kauan. Nyt kun tie löytyi eikä julkuneuvoyhteyskään ollut kovin mutkikas (jokeribussilla 550 pääsee muutaman sadan metrin päähän), siellä voisi käydä toistekin. Saastamoisen säätiön kokoelmasta muodostuva perusnäyttely on silmittömän hieno. Oikeastaan suurempi yllätys oli Tapio Wirkkala -näyttely. Wirkkalahan tunnetaan enimmäkseen lasista ja ennen kaikkea pahamaineisesta Ultima Thule -lasisarjasta (joka meidän perheessämme tunnetaan lempinimellä ”lasinen oksennus”), mutta tämän näyttelyn töiden valtaosa oli puuta – tai tarkemmin ottaen vaneria. Sisääntulossa ensimmäiseksi silmään osuu seinänkokoinen, Ultima Thule -nimeä kantava teos, joka vanhalle tähtitieteen harrastajalle aiheutti välittömän tuttuuselämyksen: Wirkkala on epäilemättä innoittunut tuonaikaisten Kuu- ja planeettaluotaimien tuottamista maisemista ja kartoista.

Muuten Wirkkalan ja hänen luottopuuseppänsä upea laminointijälki sai leikittelemään ajatuksella tehdä kitara (tai basso) samalla tekniikalla – ehkäpä jotakin Gibson V2:n tyylistä…

WeeGeen katon alla on myös Helinä Rautavaara -museo, vanhalle kulttuuriantropologian harrastajalle tietenkin välttämätön visiitti. Kultturiantropologia on täysin mahdoton tieteenala museossa esitettäväksi, eikä tämäkään kokoelma upeasta esillepanosta huolimatta onnistu olemaan muuta kuin valikoima sekalaista kamaa – vaatteita, rituaaliesineitä ja taideteoksia – eri puolilta maailmaa. Mutta omalla omalaatuisella tavallaan Rautavaara valmisti kohtaamaan sunnuntain kuvataidepläjäystä – ja antamaan sille oivan kontekstin: kyseessä oli Ateneumin komea Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso -näyttely.

Picasso-näyttelyä on hehkutettu joka paikassa niin kybällä, ettei sillä oikeastaan ollut mitään edellytyksiä olla hypen mittainen. Julmetun komea näyttely, kyllä – ja yläkerran valikoima suomalaisia Picasso-vaikutteisia töitä täydensi settiä loistavasti. Helinä Rautavaaran kokoelman vilkaisun jälkeen minun silmäni poimivat tietysti eniten Picasson töiden runsaita vaikutteita afrikkalaisesta, aasialaisesta ja eteläamerikkalaisesta taiteesta. Tietysti myös hersyvä huumorintaju ja lämmin, maanläheinen erotiikka vetoavat. Ja kyky poimia tilanteista, asetelmista, maisemista ja näkymistä jokin oleellinen todellisuuden taso, jota ei aina tule huomanneeksi.

Oheinen Picasson grafiikanlehti ei ollut Ateneumissa. Se roikkuu Sörnäisissä sijaitsevan Lääkäriliiton hulppean talon yläkerran kahvilan seinällä Chagall-vedoksen ja toisen Picasson vieressä. Kelpaisi minullekin. Tämä nimenomainen kuva, siis.

Loma

·

Lähetin perjantaina kustantamolle toisen kahdesta tämän syksyn kirjakäännöksestäni, Philip K. Dickin Dr. Bloodmoneyn (jonka suomenkieliseksi nimeksi tullee yksinkertaisesti Tohtori Veriraha).  Toinen, Marc Spitzin Bowie-elämäkerta, oli lähtenyt puolitoista viikkoa aikaisemmin.

Tein tänä syksynä ensi kertaa niin, että minulla oli yhtä aikaa työn alla kaksi käännöstyötä: toivon mukaan tällaista ei tarvitse harrastaa useammin. Ajatus ei, tämän kokemuksen perusteella, tunnu erityisen hyvältä, vaikka en suoranaisesti yrittänytkään mitään erityisen lomittaista kääntämistä, vaan aloitin ensin kääntämään Dickiä, pistin sen jossakin vaiheessa tauolle, tein Bowien kokonaan ja sitten Dickin loppuun. Suurin ongelma tänä syksynä on ollut kuitenkin yksinkertaisesti liian suuri työmäärä, etenkin kun kirjahankkeiden aikatauluissa on ollut minusta(kin) riippumattomia viivästyksiä. Eikä käännössopimusta allekirjoitettaessa ollut tietoa siitä, että alkusyksyllä aikaani söisi melkoisen paljon myös äidin kuolinpesän asioiden hoito ja hänen asuntonsa tyhjentäminen.

Toisaalta tällainen tiivis toimintaterapia on ehkä ollut tässä tilanteessa hyväksikin, kenties? Surutyötä on tietysti vielä tehtäväksi pitkäksi aikaa, ja muutama tunti sitten sain kuulla, että sitä on tiedossa vielä lisää, vaikka kyse ei ollutkaan aivan niin läheisestä ihmisestä. Äidinäitini, jota kävimme sisareni kanssa tapaamassa viikko sitten, on kuollut rauhallisesti. Tämäkään ei ollut odottamaton uutinen. Aino-mummin fyysinen ja henkinen terveys on rapistunut tasaiseen tahtiin viime vuosina. Ehkä oli parasta että hän pääsi pois nyt, kun hän tuntui olevan hyvässä sovussa eletyn elämänsä kanssa.

Joka tapauksessa nyt on aika viettää lomaa – ainakin siinä mitassa kuin freelancer lomaa koskaan voi viettää. Seuraavan sovitun käännöksen deadline on vasta huhtikuulla, joten talvesta ja keväästä näyttäisi olevan tulossa ainakin jossain määrin rauhallisempitahtinen kuin syksystä. Nyt minulla on, harvinaista kyllä, jopa taloudellisesti varaa tehdä töitä vähän rauhallisempaan tahtiin. En luultavasti edes lue läpi tuota Nick Hornbyn Juliet, Nakedia ennen kuin vasta joskus ensi kuun puolenvälin tienoilla. Helmikuulla voisi alkaa jo kääntämään. Kirja vaikuttaa lukemani ja koekääntämäni alun perusteella mainiolta.

Ehkä keväällä jaksaa myös harrastaa muita iltamenoja kuin järjestövelvoitteiden aiheuttamia pakollisia. Olisi korkea aika päästä näkemään ystäviä muuallakin kuin Facebookissa. Olisi korkea aika päästä viimeistelemään taloyhtiön maanalaisessa nikkaritilassa lakkaustaan monta viikkoa kuivatellut kitara, ja aloittelemaan tämän talven ”varsinaista” soitinrakennusprojektia, baritonikitaraa. Olisi korkea aika aktivoitua myös musiikintekijänä. Syksyllä aika ja energia riittivät lähinnä toimimaan äänittäjänä, tuottajana ja basistina Oskari Jakosen pikku hiljaa etenevässä äänitysprojektista, josta tullee tässä vähitellen jonkinlainen parikymmenminuuttinen minialbumi. On kyllä ollut hieno kokemus olla mukana jonkun toisen hankkeessa. Oman studion kirjoittajaminä on ilahtunut myös siitä, että on lopultakin päässyt oikeasti äänittämään rumpuja ja flyygeliä – ja että kirjaan kirjatut opit tuntuvat toimivan käytännössäkin.

On myös aika – ja aikaa – lukea. Muun muassa muutaman klassikon haluan saada lopultakin käytyä läpi. Pikku hiljaa lukulistalle tulee myös tulevien kirjahankkeiden lähdemateriaalia. Varsinaista kirjoitustyötä aion käydä harrastamaan vasta joskus vuoden päästä, korkeintaan, ellen sitten innostu työstämään paria mieleen juolahtanutta novelli-ideaa. Toinen novelli-idea tosin on tässä ehtinyt jo kehittyä jonkinlaiseksi pienoisromaani-ideaksi, joka vaatisi painotuotteen olemukseen erään hieman, eh, epäkonventionaalisen ratkaisun. Ei mitään sellaista joka nostaisi painokuluja, mutta kuitenkin saattaisi saada kustantamon miettimään.

Mutta ensin lepoa, flunssanpoikasen parantelua, kauden viimeiset pikkujoulut ja juhlapyhät. Niin, ja vielä yksi pieni työasia: Olen torstaina 17. joulukuuta kello 16 puhumassa Helsingin Postitalon Kunnon kirjallisuuden joulumyyjäisissä Karstasta. Tulkaa moikkaamaan.

Kaupunki | iknupuaK

·

Olen tainnut mainitakin, etten ole viime aikoina juurikaan osannut kiinnostua dekkareista. Ajatus rikoskirjallisuudesta aikamme keskeisten tuntojen ja yhteiskuntamme kipupisteiden tulkkina on alkanut tuntua vähintäänkin morbidilta.

China Miévillen tuore The City & The City (tai The City & ytiC ehT, kuten kirjan kannessa lukee) ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksensä ennen kaikkea tekijänsä vuoksi. Olen lukenut tältä uuskumman kärkinimiin kuuluvalta englantilaiselta aikaisemmin pari kirjaa – massiivisen barokkisen Perdido Street Stationin ja loistavan The Scarin – ja tykännyt.

Kirjan perusasetelmakin vaikutti kiinnostavalta. Jossakin itäisessä euroopassa on pieni, modernisoitumisensa kanssa kamppaileva valtio… ei, vaan kaksi valtiota, Besźel ja Ul Qoma, jotka sijaitsevat enemmän tai vähemmän samassa maantieteellisessä paikassa. Lomittain ja ristikkäin. Näin on ollut jo vuosisatoja, ja besźeliläiset ja ulqomalaiset oppivat lapsesta lähtien olemaan näkemättä (unsee) samalla kadulla olevien naapurivaltion paikkojen taloja, asukkaita ja ajoneuvoja. Kaikenlaiset yritykset rikkoa (breach) tätä ikiaikaista, ehdotonta rajaa ovat tuhoon tuomittuja. Siitä pitää huolen salaperäinen ja maiden lakien yläpuolella oleva kaikkivaltias järjestö (Breach). Suurin osa rikkojista lienee ulkomaalaisia – turisteja – jotka karkotetaan välittömästi maasta (maista). Kirjan kertojan ja päähenkilön, poliisikomisario Tyador Borlún lailla paikalliset pitävät merkillistä kaupunkinsa jakavaa rajaa niin itsestäänselvänä, etteivät edes osaa kuvitella mitään syytä asian ihmettelyyn. Nykyään, Itä-Euroopan modernisoituessa, toisiaan näkemättömien sisarkaupunkien välille on syntynyt kieli- ja kulttuurierojen lisäksi myös taloudellisia eroja. Monikulttuurisuudelle avoimempi Ul Qoma on pärjännyt paremmin ja vaurastunut, mutta besźeliläiset osaavat tietenkin olla näkemättä sitä että naapurimaan ajoneuvo- ja rakennuskanta on muuttunut heidän omiaan koreammaksi.

Koska kyseessä on rikosromaani, tarvitaan veriteko, joka rikkoo mutkikkaalla tavalla kahden kaupungin rikkumatonta rajaa. Lisäksi asiaan tuntuu sotkeutuvan arkeologia ja kaksoismaan esihistoria ajalta, jolloin merkillistä jakoa ei vielä ollut olemassa. Niin, ja sitkeä vanha tarina siitä, että paikalla olisi kolmaskin kaupunki – niillä kaduilla ja niissä taloissa, jotka ovat kummankin kaupungin kansalaisten mielestä siinä toisessa kaupungissa.

Asetelma on tosiaan vinkeä ja Miéville saa siitä paljon irti. Rivien väliin voi lukea liudoittain kiinnostavia peilauksia näennäisen rajattomaan nykymaailmaamme – alkaen nyt vaikkapa siitä alkeellisesta tosiasiasta, että minäkin huomaan oppineeni olemaan näkemättä kaduille viime vuosina ilmaantuneita kerjäläisiä. (Vai onko heitä ollut aikaisemminkin ja minä vain osasin silloin olla näkemättä paremmin kuin nyt?)

(Tavallaanhan myös suomentamani Sean Stewartin Kehä viittasi vähän samanlaiseen ilmiöön.)

Tämän lukijan silmissä kirja kuitenkin latistui kovin keskinkertaiseksi varsinaisen rikosjuonen pohjimmaisen latteuden ja kliseisyyden vuoksi – jopa näin vähällä dekkarinlukemisella kliseet räikyivät riveiltä. Komisario Borlún oma kohtalo aivan kirjan lopussa on taas monesta muusta genrestä tuttu klisee.

Harmin paikka. Aikaisemmat Miéville-kokemukset antoivat odottaa paljon vahvempaa lukuelämystä. Täytyykin paikata uskoa Miévilleen lukemalla lopultakin tuo hyllyssä odottava Perdido Streetin ja Scarin maailmaan sijoittuva The Iron Council.

Lehdistökatsaus (ja ukk)

· 5 kommenttia ·

Palautetta Karstasta tipahtelee pikku hiljaa. Enimmäkseen sekä lukijoilta saadut kommentit ovat olleet vallan positiivisia.

Warkauden lehden Sirpa Ylösen arviossa on kiinnostavia pointteja. Ylönen ei ilmeisesti ole varsinainen tieteiskirjallisuuden harrastaja, ja olenkin kaivannut ei-scifistien kommentteja. (Aikaisempien kirjojen kohdalla heikäläiset ovat suhtautuneet tuotantooni vallan positiivisesti.) Tuota kielikommenttia en ole tullut ajatelleeksikaan: tiedän kyllä että englanninkielen rakenteet kulkeutuvat käännöksissä helposti suomeen ja näyttävät (usein) perin tökeröiltä ja käännetyiltä, mutta ilmeisesti englanninkielen rakenteita on uinut myös omaan tekstiini. Noloa. Pitänee vähän pitää silmällä.

Myös Toni Jerrmanin vallan positiivinen Kauppalehti-arvio on nyt luettavissa netitse.

* * *

Ai niin, taiji-kaveri kysyi sen mihin olen vähän odotellutkin joutuvani vastaamaan:

K: ”No, kumpi se nyt sitten lopulta on?”

V: ”En mä tiedä, ei se oo kertonu mulle.”

* * *

Vähän tieteempi uutinen: Floridalainen biologiryhmä on tehnyt ensimmäisen laajamittaisen selvityksen vasarahaiden stereonäöstä, kertoo Science Daily -nettilehti. Tarkoituksena oli kumota lopullisesti virheellisenä pidetty, mutta sinnikäs teoria siitä, että vasarahaiden heimo kykenisi näkemään ihmisten tavoin eteensä molemmilla silmillään ja siten saisi syvyysvaikutelman. Perusteellinen tutkimus sitten näköjään osoitti, että heimon eri lajeilla on jotakuinkin järjestään erinomainen stereonäkö. Näin tiede toimii.

(Enpä muuten tiennytkään, että vasarahaita on monta eri lajia. Näin ihminen oppii.)


Ja minä juontasi setvin näillä aavikkoteillä

·

Tällä viikolla julistetaan Charles R. Darwinin Lajien synnyn ilmestymisen 150-vuotispäivää. Tuo tutkielma sysäsi käyntiin erään evoluution lailla hallitsemattoman ja jotakuinkin täysin vailla ennakoitavissa olevaa suuntaa olevan tieteellisen kehityksen, joka on tänään… niin, vasta alussa. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä.

Juhlan kunniaksi viime viikon New Scientististä pari silmään sattunutta pikku tietoa:

• Ihminen käyttää lukemiseen – ilmeisesti kielestä riippumatta – tiettyä aivojen aluetta, joka on eri kohdassa kuin puhumiseen ja puhumisen kuunteluun käytetyt alueet. Kirjoitustaito on sen verran tuore keksintö – kuutisentuhatta vuotta vasta – etteivät evoluution rattaat olisi vielä mitenkään kerinneet kehittää mitään nimenomaan lukemisspesifiä aivoaluetta. Eivätkä olekaan. Tätä samaa aluetta ihminen käyttää myös esimerkiksi jäljittäessään riistaa.

• 1970-luvulla tutkittiin 1800 kolmevuotiaan mauritiuslaisen rohkeutta mittamalla heidän hikoiluaan, kun heille soitettiin toinen kahdesta signaalista, joista toista seurasi epämiellyttävän kova toitotus. Pieni osa ryhmästä hikoili selvästi muita vähemmän, eli pelkäsi toitotusta vähemmän kuin enemmistö. Vastikään työryhmä palasi aineiston pariin ja tutki silloisten kolmivuotiaiden nykyisiä rikosrekistereitä. 137 alkuperäisestä vajaasta kahdestatuhannesta oli sortunut rikoksen teille: nämä olivat juuri niitä, jotka olivat hikoilleet vähemmän ja siis pelänneet vähemmän.

Olenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että rohkeus on aivan liian positiivisena pidetty ominaisuus.

Sunnuntaicover X

·

Bloggaaminen on jäänyt viime aikoina vähille työkiireiden vuoksi. Mutta tämä on työasia, suomennan alla esiintyvän herran elämäkertaa.

David Bowie oli toki mukana tämän laulun alkuperäislevytykselläkin, mutta sen levyttänyt yhtye oli silti Queen. Tämä cover-versio on Bowien Reality-kiertueelta, ja edesmenneen Farouk Bulsaran lauluosuudet hoitaa loistava, loistava basisti Gail Ann Dorsey. Eikä huonosti hoidakaan.

Uusi aalto

·

Vanhan viisauden mukaan kesken projektia ei pidä muuttaa työvälineitä, etenkään jos kyse tietokoneistetuista työvälineistä: ei päivityksiä, ei laitteistomuutoksia, ei mitään sellaista mikä voisi aiheuttaa työnteon jämähtämisen paikalleen siksi, että jokin ei toimikaan kuten ennen.

Itse olen keskellä jokseenkin kiireistä käännöstä, joten aina yhtä haluttomana toimimaan järkevästi hommasin viime viikolla uuden, erilaisen näppäimistön.

Olen käyttänyt jo pitkään langatonta näppäimistöä: alkuperäinen syy oli johtojen vetämisen hankaluus ison, vanhan Billnäs-kirjoituspöydän reunojen yli, mutta langattomuus mahdollistaa näppiksen ja hiiren siirtämisen kepeästi syrjään silloin kun pöytäpintaa on tarve vapauttaa esimerkiksi lukemiseen. Langaton näppis on osoittautunut näppäräksi myös äänitysprojekteissa: olen toisinaan virittänyt pitkillä johdoilla mikrofonit ja soittopelit esimerkiksi olohuoneeseen, pistänyt kuulokkeet korville, asettunut mukavasti istumaan, ottanut kitaran syliin ja liipaissut sitten äänityksen käyntiin olohuoneeseen kannetulta näppikseltä.

Vanhaa Logitechin näppis-hiiriyhdistelmää tuntui kuitenkin ikä painavan. Graafisemmissa asioissa kaipasin hiireltä vähän parempaa erotuskykyä, ja sen liikkeet tuntuivat muuttuneen hitaammiksi. Systeemin vastaanotin oli ollut aina vähän hankala – välillä sen paikkaa oli muutettava yhteyden pätkimisen poistamiseksi. Sitä paitsi paljon kirjoittavana minua kiinnosti siirtyä jonkinlaiseen ergonomisempaan systeemiin tavanomaisesta peruslättänäppäimistöstä. Testailtuani pari tuntia suurehkon tietokonekaupan esillä olevaa valikoimaa valitsin suosikikseni Microsoftin Natural Ergonomic Desktop 7000 -setin.

Uuden näppis-hiiriyhdistelmän vastaanotin vaati sekin sijoittelua: pikkuruinen usb-palikka ei suostunut keskustelemaan kunnolla ollessaan kiinni tietokoneen takapaneelissa tai edes tietokoneen etupaneelin alareunassa, lattiantasossa. Nyt se on jatkojohdon päässä aivan tuon vasemmanpuoleisen näytön takana. Ilmeisesti näppiksen ja hiiren lähettimet suuntaavat signaalinsa suhteellisen kapeasti kohti tietokoneen käyttäjän edessä olevan seinän suuntaan, joten alaviisto ei käynyt laatuun.

Myös sormitekniikka tuntui aluksi varsin hankalalta. En käytä kovinkaan puhdasta kymmensormijärjestelmää, vaikka opettelin sellaista konekirjoituskurssilla joskus 1970-luvun puolivälissä: enimmäkseen kirjoitan keskisormillani, painan shiftiä ja Controlia pikkusormilla ja välilyöntiä peukalonsyrjällä kuin mikäkin funk-basisti.

Joskus aikaisemmin saatuani ranteeni kipeäksi ja kirjoittaessani idealside kädessä huomasin että käteni pomppivat normaalisti melkoista tanssia näppäimistön päällä. Uusi mutkanäppis tuntuu vähentävän tätä taipumusta, ja huomaan että kämmenteni alareunat saattavat jopa nojata näppiksen alareunan stailiin kumipintaiseen rannetukeen. Mielenkiintoinen ja aikaisemmin havaitsematon ilmiö on, että olen näköjään käyttänyt järjestelmällisesti b-näppäintä oikealla kädelläni, mikä on vaikeaa nyt kun b jää vasemmalle puolelle aallonharjaa. Siitä syystä joudun olemaan jatkuvasti tarkkana kirjoittaessani b- tai v-kirjaimia sisältäviä sanoja: niihin tulee eniten lyöntivirheitä, sen lisäksi että kovin usein lainausmerkkien tilalle ilmestyy huutomerkki. Vasen käsi tuntuu siis vielä olevan hiukan pielessä, mutta niin se oli ennenkin: uudella näppäimistöllä tulen harvemmin painaneeksi capslockin päälle silloin kun tähtään a:han.

Kirjoitusnopeus ja -tarkkuus on kuitenkin palautunut yllättävänkin nopeasti entiselle tasolleen. Hyppääminen suoraan syvään päähän ja dediksen häämöttäessä tiiviiden työpäivien naputtelu saattoi olla sittenkin juuri oikea hetki kirjoitusrajapinnan muutokseen.

Paketin hiiri on sellainen, jota en välttämättä olisi ottanut ellei se olisi tullut parhaan tuntuisen näppiksen kylkiäisenä. Miltei pallomainen klöntti on tarkoitettu pideltäväksi niin, että käsi on puoliksi sen oikealla sivulla ja kämmensyrjä lepää hiirimatolla. Käytännössä perunanmuotoinen hiiri tuntuu kuitenkin vallan käyttökelpoiselta kapineelta: sitä on helpompi käsitellä parin sormen kevyellä otteella niin, että kämmen tosiaan lepää pöydällä liikkumatta hiiren mukana. Monien suosittelema hiirikäden (kausittainen) vaihto oikealta vasemmalle on kuitenkin tällä pallerolla käytännössä mahdotonta. Ehkä Microsoft valmistaa myös vasuriversiota?