Tekijä: jPekka
Taas sorvin ääreen
Taisin mainitakin ajatelleeni, että pidän rankan syksyn jälkeen tammikuun enimmäkseen lomaa. Harvinaista kyllä, sellaiseen ylellisyyteen oli jopa varaa. Suunnitelma toteutui sikäli, etten saanut aikaiseksi edes muutamaa niistä asioista jotka olin ajatellut siinä kuussa tekeväni, kuten Yrttimaa.netin sivujen ulkoasun pieni kohennus. Palkkatöitä tein lähinnä sen verran, että kävin läpi kustannustoimittajan Tohtori Verirahaan tekemät korjaukset, syötin ne tiedostoon ja lopulta vilkaisin vielä taittovedokset läpi. Nyt kirja on painossa.
Helmikuun toisena päivänä tulin miltei puolihuolimattomasti tarttuneeksi toisen talon kustannustoimittajan korjausmerkintöihin Nick Hornbyn Juliet, Nakedin alusta. Minähän käänsin puolet ensimmäisestä luvusta näytetyönä, koska en ole kyseisen kustantamon kaunokirjalliselle osastolle aikaisemmin tehnyt töitä (tietokirjapuolelle kyllä, mutta talo on iso ja siellä on monta kerrosta…). Näytekäännöksestä maksettiin korvaus, kuten asiaan kuuluukin.
Siinä vaiheessa en ollut lukenut vielä kirjasta mitään muuta kuin valokopioidut kaksi ensimmäistä lukua. Tammikuun työsuorituksiin kuului myös alkuteoksen lukeminen ensi kertaa läpi. Minun hyvä onneni käännöstöiden laadun suhteen jatkuu: Juliet, Naked on erinomainen romaani. Sen yksi päähenkilö on yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkisuudesta kadonnut legendaarinen laulaja/lauluntekijä, ja hahmo on huomattavasti uskottavampi – ja tragikoomisempi – kuin useimmat kohdalle sattuneet kaunokirjalliset rokkilegendat. Ehkä Tucker Crowessa on vähän samaa kuin Nedujen Jolle Peltolassa, jopa… niin, ja kirjan lopetus tuntui hykerryttävältä. Ehkä se oli odotettavissakin ja ehkä se oli jonkun mielestä jopa kulunut juttu, mutta minuun se vetosi.
Käännösnäytettäni oli lukenut erittäin pätevä ammattilainen, ja sen huomasi. Pätkä parani silmissä. Samalla vauhdilla jatkoin sitten tekstiä vähän eteenpäinkin. Minun tapauksessani kirjan alkupuolella työnopeus ei ole koskaan kovin suurta, joten siihen nähden olen tällä viikolla edennyt hämmästyttävän paljon.
Käännöstyötilanne on muutenkin erinomaisessa jamassa. Sovittuna on tällä hetkellä kolme kirjaa, kaikki kaunoa, laadukkaita ja kiinnostavia. Syksyn kiireestä viisastuneena (ainakin hetkeksi) olen saanut kaikille suhteellisen rauhalliset aikataulut – ja minulla on nyt jopa varaa vähän rauhallisempaan työtahtiin. (Minähän sain syksyllä pienen perinnön äidiltäni, siitä tämä harvinainen vakavaraisuus. Täl työl ehkä elää, muttei totisesti rikastu.)
Neljäskin kirja on alustavasti sovittu. Kyseessä on kirjailija, jonka suomentamista olen toivonut useammaltakin taholta jo muutamia vuosia, ja romaani jonka olen lukenut jo tovi sitten: ei ehkä lempparini kyseiseltä kirjailijalta, mutta luultavasti hyvä valinta ensimmäiseksi suomennokseksi – ja kääntäjälle jossain määrin haasteellinen työ.
Tämä käännösprojekti numero nelonen merkitsee sitä, että viimeisin deadline paukahti ensi vuoden kevääseen. Alustavasti olin ajatellut ryhtyväni kirjoittamaan Muurahaispuuta täysipäiväisesti jo talven taittuessa. Oma romaani saattaa vähän lykkäytyä, siis. Toisaalta nyt sovittujen käännösten aikataulut ovat sen verran väljiä, että saatan hyvinkin pystyä tekemään suomennokset etuajassa ja siten ryhtymään omiin puuhiin aikaisemmin. Aika näyttää.
Toisaalta en välttämättä ole Karstan kokemusten perusteella ihan varma siitä, kannattaisiko minun julkaistakaan syksyisin (kuten tuolla alkuperäisellä Muurahaispuu-aikataululla olisi voinut käydä). Tuntuu, että kirja on jäänyt vähän jalkoihin. Arvioita tipahtelee vasta nyt – uusimpana suhteellisen positiivinen arvio tämän viikon Me naisissa. Hesarikaan ei ole tainnut vielä noteerata koko kirjaa, ellei se tapahtunut kahden viikon Ranskan-reissumme aikana ja puutu muuten vain lehden nettiarkistosta.
Lähiaikoina on tarkoitus tarttua metaforisen sorvin lisäksi myös konkreettiseen yläjyrsimeen, nauhahiomakoneeseen ja sähköpistosahaan: seuraava soitinrakennushanke, siis. Mutta siitä lisää joskus.
Armeija savijaloilla
Olen käynyt Kiinassa yhden ainoan kerran, miltei kaksikymmentä vuotta sitten, eikä matka yltänyt vanhaan pääkaupunkiin Xianiin (ent. Changan) asti. Niinpä ”maailman kahdeksas ihme”, ensimmäisen keisarin Shi Huang Din (k. 210 eaa.) hautaa vartioiva terrakottasotilaiden armeija on edelleen näkemättä. Hunanin pääkaupungissa Changshassa kyllä tuli käytyä tapaamassa vain hivenen Shi Huang Ditä nuorempaa rouvaa, Dain markiisittaren tavattoman hyvin säilynyttä muumiota.
John Manin vastikään suomennettu Terrakotta-armeija (suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2009) kertoo suhteellisen sujuvasti ja yleistajuisesti näiden vaikuttavien, luonnollisen kokoisten savisotilaiden historiaa ja valmistusprosesseja – sikäli kuin niitä tunnetaan – sekä kertaa armeijan löytymisen tarinan, esittelee patsaiden restaurointia ja paikalle, suoraan kaivantojen päälle, rakennettua museota. Man kertoo myös, kuka epäsäätyisestä suhteesta syntynyt valloittajaruhtinas oli ennen kuin hänestä tuli ensimmäinen keisari Shi Huang Di.
Lukiessa alkoi tuntua että Man oli suunnitellut tarinansa kirjan sijasta pikemminkin dokumenttiohjelmaksi. Kirjan rytmitys ja leikkaukset (”selvittääksemme tämän mysteerin lähdimme ajamaan päällystämätöntä kylätietä kohti vuoria”) noudattelevat varsin tarkkaan viimeisen vuosikymmenen dramatisoitujen dokumenttien tyyliä. Kirjassa ratkaisu ei minusta toimi mitenkään suunnattoman hyvin, mutta sisällön kiinnostavuus, muuten sujuva kerronta ja huolellinen pohjatyö pitävät tekstin hyvinkin luettavana.
Terrakotta-armeijan luomista pidetään usein mielipuolisena, vuosikymmenien urakkana, mutta Man on toista mieltä: hän perehtyy alan nykyaikaisiin ammattilaisiin – niihin keramiikkapajoihin, jotka tekevät nykyajan asiakkaille täysikokoisia terrakottasotilasjäljitelmiä käytännöllisesti katsoen parituhatta vuotta vanhoilla työmenetelmillä. Osoittautuu, että puolisarjatuotantona patsaita syntyy melkoisen sukkelaan, eikä urakkaan tarvita kuin muutama tuhat henkeä muutamiksi vuosiksi. Ainakaan, jos patsaita ei maalata, kuten alkuperäiset on aikanaan maalattu.
Man selittää valaisevasti vastayhdistyneen Kiinan lyhytaikaiseksi jääneen Qin-dynastian aikaisia kuolemakäsityksiä ja hautaustapoja ja paljastaa, ettei Shi Huang Din hauta ole periaatteessa mitenkään poikkeuksellinen ajan suurmiehelle: oli aivan normaalia haudata herran seuraksi palvelus- ja aseväkeä avuksi tuonpuoleisessa maailmassa. Poikkeuksellista on lähinnä luonnollisen kokoisten patsaiden käyttö pienoismallien sijaan – tai hautaan tapettujen (tai elävältä haudattujen) orjien sijaan. Ensimmäisen keisarin sotilaiden pronssiaseet olivat niin aitoja, että niitä kaivettiin Shi Huang Din pojan (Er Huang Di?) kuolemaa seuranneen sisällissodan aikana haudasta todelliseen käyttöön. Ne eivät olleet niin hyviä kuin rauta-aseet, mutta yhtä kaikki vaivan arvoisia.
Man spekuloi jonkin verran sillä mitä vielä avaamattomasta mausoleumista löytyy: mikäli Shi Huang Di on säilötty samaan tapaan kuin ”Hunanin vanha rouva”, löytäjiä saattaa odottaa miltei tuoreelta näyttävä ja tuntuva muumio. Man heittää myös ilmaan ajatuksen, ettei nyt löydetty ja vasta osittain esiin kaivettu, mausoleumin itäpuolelle haudattu armeija ole välttämättä ainoa: pohjois- ja länsipuolella mausoleumia voisi periaatteessa olla kaksi armeijaa lisää.
Tämä arkeologinen projekti on nimittäin vasta alussaan. Lähes kaikki on vielä kaivamatta ja löytämättä.
Klassikko
Facebook-kaveri linkitti tähän videopätkään, ja se on kyllä niin hieno että on pakko jakaa se teidän kanssanne. Booker T. and the MG’s oli Stax-levymerkin studiobändi, joka levytti omalla nimellään monia menestyneitä instrumentaalikappaleita. ”Green Onions” on niistä tietysti tunnetuin. Alkuperäisellä levytyksellä soitti vielä kokoonpanon ensimmäinen basisti Lewis Steinberg, mutta tässä komeassa livetulkinnassa mukana on jo Donald ”Duck” Dunn. Hän, kitaristi Steve Cropper, urkuri Booker T. Jones ja rumpali Al Jackson tekevät kyllä huikeaa tutkielmaa siitä miten pienillä asioilla saa aikaan upeaa musiikkia.
Nuoriso (hah!) muistaa tietysti Duck Dunnin ja Steve Cropperin Blues Brothers -elokuvasta ja -bändistä.
Ai niin: kerrotaan että yksi MG’sin asiakkaista, Otis Redding, valitti kerran Cropperille että kunpa hän osaisi soittaa kitaraa, olisi paljon helpompaa säveltää musiikkia. (Redding oli kyllä jo siihen mennessä ehtinyt tehdä monta klassikkoa.) Cropper viritti kitaran avoimeen sointuun, näytti Reddingille miten duurisointu otetaan pelkällä yhden sormen barré-otteella ja ojensi kitaran kaverille. Redding meni treenaamaan ja tuli tunnin päästä takaisin: ”Hei, mä tein tällaisen biisin. Se menee näin: ’Sittin’ on the dock of the bay…'”
Seesteinen laulu levytettiin vain muutama päivä ennen kuin Redding kuoli lento-onnettomuudessa.
Kauniita esineitä
Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.
On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.
Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.
Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.
Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…
(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)
Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.
* * *
Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.
Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.
Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.
Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.
21 vuotta, 390 strippiä
Like julkaisee tänä keväänä uuden kokoelman Alison Bechdelin Lepakkoelämää-sarjakuvaa, mutta minähän en malttanut odottaa vaan hommasin tuoreehkon englanninkielisen tiiliskivialbumin The Essential Dykes To Watch Out For.
Essential kokoaa yksiin kansiin hyvän valikoiman Dykes To Watch Out For -strippejä vuodesta 1987 – ensimmäisestä, jossa mukaan tulivat ensimmäiset vakiohahmot Mo ja Lois – aina vuoden 2008 kesään asti, jolloin Bechdel laittoi blogissaan(kin) ilmestyneen sarjan epämääräisen pituiselle tauolle keskittyäkseen Hautuukodin markkinointiin ja sen jatko-sarjakuvaromaanin tekemiseen.
Olen suurimman osan DTOF-stripeistä lukenut aikaisemminkin, joko ystävän lainaamista vanhoista albumeista (kiitos, Eva!) tai Bechdelin sivuilta. Olin Evan kanssa mukana myös ensimmäisen Lepakkoelämää-albumin toimitustyössä Liken silloin omistamalle (ja nyttemmin puretulle) Kääntöpiiri-kustantamolle. Silti Essential tarjosi melkoisen monta ahaa-elämystä. Tajusin oikeastaan vasta nyt miten saman ikäisiä Bechdelin kuvaama ystäväpiiri on minun kanssani. Vaikka oma elämäni onkin kulkenut toisenlaisia uria (enkä sitä paitsi ole Yhdysvaltojen itäosan kaupungissa asuva lesbo) yhtäläisyyksiä omaankin elämänpiiriini kyllä löytyy. Mo ja kumppanit opiskelevat, solmivat parisuhteita, eroavat, etsivät töitä, elävät työttömyyskorvauksilla, rakentavat uraa, kamppailevat moraalisesti oikean työn tai toimeentuloon riittävää palkkaa tarjoavan työmahdollisuuden välillä, vanhenevat. Jotkut saavat lapsia, jotkut löytävät itsestään uusia puolia, jotkut sairastuvat rintasyöpään. Jotkut pysyvät rasittavalla tavalla entisellään. Joillakin on vaikeuksia tulla toimeen vanhempiensa tai elämänkumppaninsa kanssa. Tuttavapiirin porukkaa ajautuu etäämmälle, mukaan tulee uusia ihmisiä.
Bechdelin kuviin nivoutuu jatkuvasti myös Yhdysvaltain tuore historia ja ilmapiiri – selvimmin, näkyvimmin ja ahdistavimmin tietysti Bushin vainoharhaisten kahdeksan vuoden aikana, jolloin liberaali sateenkaariväki tunsi joutuvansa takaisin samaan ahtaaseen nurkkaan mistä he olivat kuvitelleet kauan sitten päässeensä. Sarjan jäädessä tauolle toivo alkoi jo pilkottaa, vaikka kesällä 2008 sarjassa vielä kinasteltiinkin siitä olisiko Obamalla vai Hilarylla paremmat mahdollisuudet demokraattien ehdokkaana. Voi vain kuvitella, mitä Bechdel olisi saanut irti vaikkapa tuoreesta uutisesta, että amerikkalaisjoukkojen Irakissa käyttämien aseiden kiikaritähtäimien sarjanumeroihin on upotettu Raamatun jakeita. Kukas sitä Pyhää Sotaa oikein käykään?
The Essential Dykes To Watch Out Forista jää oikeastaan kaipaamaan ainoastaan vanhempien erillisalbumien lopuissa olleita pidempiä tarinoita. Muuten kyseessä on vankka pakkaus viime vuosikymmenien kulttuurihistoriaa.
Ihmis- ja viulusuhde-elokuva
Kolmattakymmentä vuotta siivoojana työskennellyt entinen neuvostoaikojen huippukapellimesteri saa pienellä vilunkipelillä järjestettyä itselleen uuden näytönpaikan Pariisiin. Hän rupeaa kokoamaan kasaan orkesteria muista Brežnevin aikana virastaan kenkää saaneista muusikkotovereistaan.
Alkupuolellaan Radu Mihaileanun ohjaama Konsertti (Le Concert, 2009) tosiaan vaikuttaa jonkinlaiselta venäläis-ranskalaiselta klassisen musiikin versiolta Blues Brothersista, mutta vähitellen kohelluskomediaan alkaa sekoittua melodraaman aineksia. Syyt kapellimestarin päähänpinttymään soittaa Tšaikovskin viulukonserttoa tietyn nuoren ranskalaisviulistin kanssa selviävät lopullisesti vasta elokuvan loppumetreillä, joita myönnän kyllä katselleeni pala kurkussa. Homma siis toimi ja vältti ainestensa tarjoamat pahimmat sudenkuopat. Ja mitä kansallisilla stereotypioilla leikittelyyn tulee, Sippi on joskus toiminut Joensuussa venäläisen orkesterin oppaana ja havaitsi elokuvan venäläismuusikoiden Pariisin seikkailuissa paljon tuttua.
Ei ehkä suuri klassikko tämä elokuva, mutta aivan näkemisen arvoinen. Ja kannattaa hankkiutua katsomaan sitä elokuvateatteriin kunnon äänentoiston pariin, sillä lopussa jotakuinkin kokonaan ja komeasti soitettu Tšaikovskin viulukonserton osa kyllä vaatii kunnon jumpsis-jömpsis-äänenlaatua ja -voimakkuutta.
Sunnuntaioriginaali
Tulipa yhtäkkiä mieleeni ilahduttaa teitä tällä kappaleella, jota olen diggaillut jo… toistakymmentä vuotta. Onko Jaime Robbie Robertsonin viimeisimmän soololevyn ilmestymisestä jo niin kauan? On. Hitto, Robbie, pidä taukoa niiden sountrackien kanssa ja tee lauluja!
Kanadalaisen Robbie Robertsonin ura alkoi kuusitoistavuotiaana Ronnie Hawkinsin taustabändissä the Hawksissa, joka sittemmin ajautui muun muassa Bob Dylanin ensimmäisen sähköisen Euroopan kiertueen taustabändiksi, asettui vähän myöhemmin Woodstockiin suureen vaaleanpunaiseen taloon tekemään pääasiassa Robbien sävetämiä lauluja ja muutti nimensä The Bandiksi.
The Band lopetti loistavia Robbie Robertsonin lauluja (tunnetuimpana tietenkin ”The Night They Drove Old Dixie Down”, vaikka oma suosikkini on samaisen kakkosalbumin ”Up On Cripple Creek”) täynnä olleen uransa WInterlandin jäähyväiskonserttiin, jonka Martin Scorsese ohjasi The Last Waltz -elokuvaksi – tai, kuten sittemmin osoittautui, Robbie lopetti The Band -jäsenyytensä. Muut jatkoivat hänen lähdöstään huolimatta ja kosketinsoittaja Richard Manuelin itsemurhasta huolimatta aina loistavan basistin Rick Dankon kuolemaan asti 90-luvulla.
Robbie keskittyi enimmäkseen elokuvamusiikkiin, mutta julkaisi 80- ja 90-luvuilla myös neljä hienoa sooloalbumia. Niillä alkoivat vähitellen näkyä myös hänen juurensa: hän on äitinsä puolelta mohawk-intiaani ja asui ison osan lapsuuttaan reservaatissa. Tämä ”Makin’ a Noise” on Howie B:n kanssa tehdyltä vuoden 1998 Contact from the Underworld of Redboy -albumilta, jota suosittelen ehdottomasti.
