Tekijä: jPekka

Stand up -kirjallisuuden isoisä

· 2 kommenttia ·

Aloitin Laurence Sternen romaanin Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (suom. Kersti Juva 1998) lukemisen Antibesissa. Matkan jälkeen tuli muiden ns. kiireiden ja parin työn puolesta luettavan kirjan vuoksi tauko. Luin kirjan loppuun viime viikonloppuna Kiihtelysvaarassa. Antibes oli kirjan kannalta soveliaampi paikka, sillä huoneemme ikkunasta näkyvä 1600-luvun linnoitus Fort Carré oli juuri sellainen, joita kirjan kertojan Toby-eno piti keppihevosenaan.

Jos on olemassa kirjallisuudenlaji nimeltä ”stand up -kirjallisuus”, niin kirkkoherra Sternen vuosina 1759–67 yhdeksänä niteenä ilmestynyt Tristram Shandy on epäilemättä lajityypin esi-isä. Kertojahahmo Shandy alkaa kuvailla elämäntarinaansa, mutta poikkeaa pienimmästäkin syystä sivupoluille, kuuntelee yleisönsä kommentteja, ennakoi näiden reaktioita, vääntää sanaleikin mistä vain, eikä unohda asioiden rasvaisia yksityiskohtia. Teksti rytmittyy kuin standup-koomikon keikka. Paikka paikoin tarinassa osoittautuu olevan jonninmoinen juonikin, ja muutamassa kohtaa se jopa jatkuu suuremmitta katkoitta monen luvun verran – missä tosin auttaa, että lukujen pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä sivusta pariin riviin.

Sternen on sanottu kirjoittaneen modernistisen romaanin jo ennen kuin klassinenkaan romaanimuoto oli ehtinyt kunnolla saada jalansijaa, ja tässä lienee perää. Kirja leikittelee kaikella mahdollisella – klassikkoviittauksista graafiseen tyyliin. Siinä sivussa lukija tulee oppineeksi yhtä ja toista 1700-luvun englantilaisen herrasmiehen maailmankuvasta – enemmän kuin Sterne on ehkä tullut ajatelleeksikaan, ja ehdottomasti enemmän kuin 1700-lukua, englantilaisuutta tai valistusaikaa ihaileva lukija olisi ehkä halunnut tietää.

Vinkeä tapaus. En tiedä onko kyseessä (minun mielestäni) hyvä kirja, mutta vinkeä tapaus se ehdottomasti on. Tutustumisen arvoinen – ja jossain mielessä myös ehdotonta luettavaa englanninkielisen kirjallisuuden ystäville. Sterne-viittauksia on koko myöhempi kirjallisuus pullollaan, vaikka kirkkoherran aikalaiset tiesivät suuressa kirjallisessa sivistyneisyydessään, että tuollainen massojen ostama populaarisepustus unohtuu oikopäätä.

Sopimus | sumipoS

·

Luin juuri uudelleen joulukuisen arvioni China Miévillen The City & The City -romaanista ja huomasin olleeni kirjan rikosjuonen suhteen negatiivisempi kuin muistinkaan. Toisaalta tykkäsin miljööstä, maailmasta ja tunnelmista, ja juuri nehän minuun ovat vedonneet esimerkiksi Tony Hillermanin dekkareissa, joissa rikos on vain tekosyy kurkistaa navajojen maailmaan ja sen nykykuulumisiin. Jo joulukuussa tuli myös mieleeni ajatus, jota en sitten kirjannut arvioon: ”Tämä voisi olla hyvä kirja esitellä Miéville suomalaiselle lukijakunnalle, sillä dekkarimaisuus voisi tuoda sille lukijoita myös genrerajojen tuolta puolen – ja sen Miéville totisesti ansaitsisi.”

Teoria pannaan nyt koetukselle, ja sitäpaitsi minä joudun arvioimaan suhdettani teokseen vielä pari kertaa uudelleen. Olen juuri allekirjoittanut siitä käännössopimuksen Kariston kanssa.

Miévillen Bas-Lag-maailmaan sijoittuviin kirjoihin verrattuna The City & The City on myös lyhyt – vain vähän yli kolmesataasivuinen – joten se on kustantajalle jossain määrin pienempi riski kuin Perdido Street Stationin kaltainen tiiliskivi. Mutta toivottavasti niiden aika koittaa tämän julkaisun hyvän menestyksen ansiosta.

Tämä sopimus tarkoittaa myös sitä, että minulla on käännöstöitä sovittuna pidemmäksi ajaksi kuin koskaan toistakymmentä vuotta kestäneellä suomentajan urallani: peräti neljä romaania, joista viimeisen – eli tämän Miévillen – deadline on ensi vuoden toukokuun alussa. Ilahduttavaa varmuutta epävarmalla alalla, epävarmoina aikoina.

Tämä tarkoittaa myös, että joudun justeeraamaan omien kirjojeni kirjoitusaikataulua. Olin löysästi suunnitellut ryhtyväni täysipäiväiseksi Muurahaispuun kirjoittajaksi ensi vuoden kevättalvella, mutta nyt seikkailenkin siihen aikaan Kontulan ja Suomen lähihistorian sijaan Besźelin ja Ul Qoman merkillisessä kaksoiskaupungissa. Täysipäiväiseen kirjoitustyöhön pääsen vasta toukokuulla, mutta näiden neljän kirjahankkeen aikataulut ovat kyllä vähän väljempiä kuin minulla on ollut tähän asti tapana, jolloin oman romaanin suunnittelua ja mahdollista pienimuotoista kirjoittelutyötäkin on mahdollista tehdä jo aikaisemmin. Ehkä.

Muurahaispuun julkaisu siirtyy joka tapauksessa keväälle 2012, mikä ei välttämättä ole huono asia. Minusta on tuntunut, että Karsta tuli hieman hukkuneeksi syksyn kirjavyöryn alle eivätkä kaikki siitä sinänsä kiinnostuneet kriitikotkaan ole vielä onnistuneet kaivautumaan niin syvälle arvostelukirjojen pinossaan että olisivat löytäneet sen. Keväällä mediatilaa saattaisi olla enemmän. Ehkä.

”Eiii mee olla dinoloita…”

· 4 kommenttia ·

Siinä missä puolentoistakymmenen vuoden takainen kulttuuriantropologian seminaarinvetäjäni naureskeli miesopiskelijoiden hillittömälle kiinnostukselle Pohjois-Amerikan intiaaneihin*, paleontologiassa harrastelija- ja uteliaisuustason ykkösfanitus kohdistunee sekä miehillä että naisilla dinosauruksiin. Johtuneeko siitä että niistä on lukenut koko pienen ikänsä, että niissä on olevinaan jotakin aivan käsittämättömän romanttista.

Tästä syystä tietysti dinosauruksia koskeviin tutkimustuloksiin, löytöihin ja teorioihin tulee kiinnittäneeksi keskimääräistä tiedeuutista – jopa keskimääräistä paleontologista uutista – suurempaa huomiota. Niinpä viime vuosikymmeninä vallinnut yleinen käsitys siitä, että linnut ovat polveutuneet dinosauruksista, on suhteellisen yleisessä tiedossa. Niin yleisessä, että jopa Jurassic Park -elokuvassa siihen viitattiin, ja animaattorit käyttivät dinojen liikkeitä mallintaessaan tukena kananjalkojen motoriikkaa.

Tieteen miellyttäviä piirteitä on ahdistavien ja ajattelua rappeuttavien ikuisten totuuksien puute. Viimeisten parinkymmenen vuoden mittaan lintujen polveutuminen dinoista on alkanut tuntua kyseenalaisemmalta, kun on löytynyt yhä varhaisempia lintujen (kantamuotojen jäänteitä). Science Daily -verkkolehden tuoreen artikkelin mukaan alkaisikin olla aika heittää havaintoja vastaamaton teoria romukoppaan. Tai ainakin muuttaa sitä tutun kuuloiseen muotoon: Linnut eivät kehittyneet dinosauruksista, vaan molemmat kehittyivät yhteisistä esivanhemmista.

Paitsi elokuvatähtinäkin toimineet velociraptorit sukulaisineen: Vaikuttaisi siltä, että raptorit eivät ole dinosauruksia lainkaan. Ne ovat ilmeisesti kehittyneet linnuista.**

—

* Paraskin naureskelemaan, varsinkin kun myönsi itse että laitoksen kahvipöydässä oli joskus käyty keskustelua Tarzan-kirjoista opitulla isojen apinoiden kielellä. Sitä paitsi minua kiinnosti nimenomaan navajokulttuuri, jolla on jotakuinkin yhtä paljon tekemistä lakotojen ja muiden tasankointiaanien kanssa kuin vaikkapa… saamelaisilla kelttien kanssa. Kieletkään eivät ole erityisemmin sukua.

** Mikä tietysti merkitsisi, että heimolle annettu, petolintuihin viittaava latinalaisperäinen ”raptor”-nimi on osuvampi kuin nimen antajat luultavasti aikanaan kuvittelivatkaan.

Nashvillestä Memphisiin ja takaisin

·

En ole juurikaan perehtynyt Lyle Lovettin musiikkiin – vaikka eilen Kulttuuritalolla kuunnellessa huomasin kyllä monta tuttua laulua – mutta John Hiattia olen fanittanut jotakuinkin siitä lähtien kun kuulin vuonna 1987 silloisesta Radio Citystä ”Memphis in the Meantimen”. Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseen” teemoilla ja keinahtelevalla rytmiikalla leikittelevä laulu kertoo muusikosta, joka yrittää kovasti taivutella kantritähtös-wannabetä laajentamaan musiikillista kiinnostustaan rhythm and bluesin suuntaan – vaihtamaan Nashvillen vähäksi aikaa Memphisiin, tuohon Staxin, Sunin ja Elvis Presleyn tuottaneeseen toiseen Tennesseen musiikkikaupunkiin. Kyseinen laulu löytyy kertakaikkisen huikealta, neljänä helmikuun päivänä äänitetyltä Bring the Family -albumilta, jonka taustayhtyekin oli roots-kredibiliteetillä mitaten hillitön: Hiattin kitaran ja pianon lisäksi mukana olivat nimittäin slidekitaristi Ry Cooder, luottorumpali Jim Keltner ja brittivahvistuksena Brinsley Schwartzista (”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”), Rockpilestä ja soololevyistään tuttu basisti Nick Lowe. Sama ryhmä kokoontui muutama vuosi myöhemmin tekemään levyn Little Village -nimellä ja kävi Puistobluesissa, jolloin itsekin pääsin näkemään Hiattin ensi kertaa livenä.

Tällä toisella kertaa Kulttuuritalon lavalle nousivat Hiatt ja Lovett kahden kesken, akustisten kitaroiden kanssa. Setin ideana oli, että herrat soittivat vuorotellen biisejään ja juttelivat niiden välillä kaikenlaista – esittämistään lauluista, niiden synnystä, laulunkirjoituksesta yleensä, tutuista muusikoista, siitä miten kauan on kulunut siitä kun kyseinen laulu ensi kertaa levytettiin (Hiattin vastasyntyneelle vauvalleen omistaman ”Georgia Raen” nimihenkilö on kuulemma nyt 21-vuotias kaunotar: ”Lucky for you, you look like your mother”), välillä parodioiden psykoanalyysia. Ilmeisesti kummallakaan ei ollut valmiiksi valittua settilistaa, yleisöstä huudellut laulutoiveet toteutettiin yleensä saman tien. Varsinaisesta duetoinnista ei ollut kyse: se herroista, joka ei ollut vuorossa, yleensä kuunteli vaitonaisena toisen esitystä. Hiatt soitti jonnin verran kakkoskitaraa Lovettin lauluihin ja keikan loppupuolella kuultiin muutamia laulustemmoja. Simppeliä ja toimivaa.

Vuorottelu teki konsertista myös mukavasti vaihtelevan. Vaikka molempien musiikissa on tanakka kantripohja, molemmat rakentavat siltä vähän eri suuntiin amerikkalaista juurimusiikkia: Lovett hienostuneeseen bluegrassiin ja jopa jazziin, Hiatt roheampaan souliin ja bluesiin.

Kulttuuritalon alvaraaltomaisen kolho sali toimi itse asiassa yllättävän hyvin näin intiimillä musiikilla. Vaikka Hiatt tunnetaan paremmin muiden levyttämistä hiteistä ja Lovett esiintyjänä, alkuun nimenomaan Hiatt tuntui ottavan salia haltuun. Tai ehkä kyse on vain siitä, että minulla on Lovettista jo promokuvienkin perusteella jotenkin jäykän ja vaivautuneen oloisen ihmisen kuva. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyse on vain eräänlaisesta hyvin kuivakkaasta huumorintajusta. Loppujen lopuksi sekä esiintyjillä että yleisöllä tuntui olevan erinomaisen mukava ilta. Niin kuin pitääkin.

(Kehno käsivarakuvaus yleisön joukosta New Jerseyn keikalta, mutta ”Have a Little Faith in Me” on joka tapauksessa Hiatt-lemppareitani.)

Taas sorvin ääreen

·

Taisin mainitakin ajatelleeni, että pidän rankan syksyn jälkeen tammikuun enimmäkseen lomaa. Harvinaista kyllä, sellaiseen ylellisyyteen oli jopa varaa. Suunnitelma toteutui sikäli, etten saanut aikaiseksi edes muutamaa niistä asioista jotka olin ajatellut siinä kuussa tekeväni, kuten Yrttimaa.netin sivujen ulkoasun pieni kohennus. Palkkatöitä tein lähinnä sen verran, että kävin läpi kustannustoimittajan Tohtori Verirahaan tekemät korjaukset, syötin ne tiedostoon ja lopulta vilkaisin vielä taittovedokset läpi. Nyt kirja on painossa.

Helmikuun toisena päivänä tulin miltei puolihuolimattomasti tarttuneeksi toisen talon kustannustoimittajan korjausmerkintöihin Nick Hornbyn Juliet, Nakedin alusta. Minähän käänsin puolet ensimmäisestä luvusta näytetyönä, koska en ole kyseisen kustantamon kaunokirjalliselle osastolle aikaisemmin tehnyt töitä (tietokirjapuolelle kyllä, mutta talo on iso ja siellä on monta kerrosta…). Näytekäännöksestä maksettiin korvaus, kuten asiaan kuuluukin.

Siinä vaiheessa en ollut lukenut vielä kirjasta mitään muuta kuin valokopioidut kaksi ensimmäistä lukua. Tammikuun työsuorituksiin kuului myös alkuteoksen lukeminen ensi kertaa läpi. Minun hyvä onneni käännöstöiden laadun suhteen jatkuu: Juliet, Naked on erinomainen romaani. Sen yksi päähenkilö on yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkisuudesta kadonnut legendaarinen laulaja/lauluntekijä, ja hahmo on huomattavasti uskottavampi – ja tragikoomisempi – kuin useimmat kohdalle sattuneet kaunokirjalliset rokkilegendat. Ehkä Tucker Crowessa on vähän samaa kuin Nedujen Jolle Peltolassa, jopa… niin, ja kirjan lopetus tuntui hykerryttävältä. Ehkä se oli odotettavissakin ja ehkä se oli jonkun mielestä jopa kulunut juttu, mutta minuun se vetosi.

Käännösnäytettäni oli lukenut erittäin pätevä ammattilainen, ja sen huomasi. Pätkä parani silmissä. Samalla vauhdilla jatkoin sitten tekstiä vähän eteenpäinkin. Minun tapauksessani kirjan alkupuolella työnopeus ei ole koskaan kovin suurta, joten siihen nähden olen tällä viikolla edennyt hämmästyttävän paljon.

Käännöstyötilanne on muutenkin erinomaisessa jamassa. Sovittuna on tällä hetkellä kolme kirjaa, kaikki kaunoa, laadukkaita ja kiinnostavia. Syksyn kiireestä viisastuneena (ainakin hetkeksi) olen saanut kaikille suhteellisen rauhalliset aikataulut – ja minulla on nyt jopa varaa vähän rauhallisempaan työtahtiin. (Minähän sain syksyllä pienen perinnön äidiltäni, siitä tämä harvinainen vakavaraisuus. Täl työl ehkä elää, muttei totisesti rikastu.)

Neljäskin kirja on alustavasti sovittu. Kyseessä on kirjailija, jonka suomentamista olen toivonut useammaltakin taholta jo muutamia vuosia, ja romaani jonka olen lukenut jo tovi sitten: ei ehkä lempparini kyseiseltä kirjailijalta, mutta luultavasti hyvä valinta ensimmäiseksi suomennokseksi – ja kääntäjälle jossain määrin haasteellinen työ.

Tämä käännösprojekti numero nelonen merkitsee sitä, että viimeisin deadline paukahti ensi vuoden kevääseen. Alustavasti olin ajatellut ryhtyväni kirjoittamaan Muurahaispuuta täysipäiväisesti jo talven taittuessa. Oma romaani saattaa vähän lykkäytyä, siis. Toisaalta nyt sovittujen käännösten aikataulut ovat sen verran väljiä, että saatan hyvinkin pystyä tekemään suomennokset etuajassa ja siten ryhtymään omiin puuhiin aikaisemmin. Aika näyttää.

Toisaalta en välttämättä ole Karstan kokemusten perusteella ihan varma siitä, kannattaisiko minun julkaistakaan syksyisin (kuten tuolla alkuperäisellä Muurahaispuu-aikataululla olisi voinut käydä). Tuntuu, että kirja on jäänyt vähän jalkoihin. Arvioita tipahtelee vasta nyt – uusimpana suhteellisen positiivinen arvio tämän viikon Me naisissa. Hesarikaan ei ole tainnut vielä noteerata koko kirjaa, ellei se tapahtunut kahden viikon Ranskan-reissumme aikana ja puutu muuten vain lehden nettiarkistosta.

Lähiaikoina on tarkoitus tarttua metaforisen sorvin lisäksi myös konkreettiseen yläjyrsimeen, nauhahiomakoneeseen ja sähköpistosahaan: seuraava soitinrakennushanke, siis. Mutta siitä lisää joskus.

Armeija savijaloilla

·

Olen käynyt Kiinassa yhden ainoan kerran, miltei kaksikymmentä vuotta sitten, eikä matka yltänyt vanhaan pääkaupunkiin Xianiin (ent. Changan) asti. Niinpä ”maailman kahdeksas ihme”, ensimmäisen keisarin Shi Huang Din (k. 210 eaa.) hautaa vartioiva terrakottasotilaiden armeija on edelleen näkemättä. Hunanin pääkaupungissa  Changshassa kyllä tuli käytyä tapaamassa vain hivenen Shi Huang Ditä nuorempaa rouvaa, Dain markiisittaren tavattoman hyvin säilynyttä muumiota.

John Manin vastikään suomennettu Terrakotta-armeija (suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2009) kertoo suhteellisen sujuvasti ja yleistajuisesti näiden vaikuttavien, luonnollisen kokoisten savisotilaiden historiaa ja valmistusprosesseja – sikäli kuin niitä tunnetaan – sekä kertaa armeijan löytymisen tarinan, esittelee patsaiden restaurointia ja paikalle, suoraan kaivantojen päälle, rakennettua museota. Man kertoo myös, kuka epäsäätyisestä suhteesta syntynyt valloittajaruhtinas oli ennen kuin hänestä tuli ensimmäinen keisari Shi Huang Di.

Lukiessa alkoi tuntua että Man oli suunnitellut tarinansa kirjan sijasta pikemminkin dokumenttiohjelmaksi. Kirjan rytmitys ja leikkaukset (”selvittääksemme tämän mysteerin lähdimme ajamaan päällystämätöntä kylätietä kohti vuoria”) noudattelevat varsin tarkkaan viimeisen vuosikymmenen dramatisoitujen dokumenttien tyyliä. Kirjassa ratkaisu ei minusta toimi mitenkään suunnattoman hyvin, mutta sisällön kiinnostavuus, muuten sujuva kerronta ja huolellinen pohjatyö pitävät tekstin hyvinkin luettavana.

Terrakotta-armeijan luomista pidetään usein mielipuolisena, vuosikymmenien urakkana, mutta Man on toista mieltä: hän perehtyy alan nykyaikaisiin ammattilaisiin – niihin keramiikkapajoihin, jotka tekevät nykyajan asiakkaille täysikokoisia terrakottasotilasjäljitelmiä käytännöllisesti katsoen parituhatta vuotta vanhoilla työmenetelmillä. Osoittautuu, että puolisarjatuotantona patsaita syntyy melkoisen sukkelaan, eikä urakkaan tarvita kuin muutama tuhat henkeä muutamiksi vuosiksi. Ainakaan, jos patsaita ei maalata, kuten alkuperäiset on aikanaan maalattu.

Man selittää valaisevasti vastayhdistyneen Kiinan lyhytaikaiseksi jääneen Qin-dynastian aikaisia kuolemakäsityksiä ja hautaustapoja ja paljastaa, ettei Shi Huang Din hauta ole periaatteessa mitenkään poikkeuksellinen ajan suurmiehelle: oli aivan normaalia haudata herran seuraksi palvelus- ja aseväkeä avuksi tuonpuoleisessa maailmassa. Poikkeuksellista on lähinnä luonnollisen kokoisten patsaiden käyttö pienoismallien sijaan – tai hautaan tapettujen (tai elävältä haudattujen) orjien sijaan. Ensimmäisen keisarin sotilaiden pronssiaseet olivat niin aitoja, että niitä kaivettiin Shi Huang Din pojan (Er Huang Di?) kuolemaa seuranneen sisällissodan aikana haudasta todelliseen käyttöön. Ne eivät olleet niin hyviä kuin rauta-aseet, mutta yhtä kaikki vaivan arvoisia.

Man spekuloi jonkin verran sillä mitä vielä avaamattomasta mausoleumista löytyy: mikäli Shi Huang Di on säilötty samaan tapaan kuin ”Hunanin vanha rouva”, löytäjiä saattaa odottaa miltei tuoreelta näyttävä ja tuntuva muumio. Man heittää myös ilmaan ajatuksen, ettei nyt löydetty ja vasta osittain esiin kaivettu, mausoleumin itäpuolelle haudattu armeija ole välttämättä ainoa: pohjois- ja länsipuolella mausoleumia voisi periaatteessa olla kaksi armeijaa lisää.

Tämä arkeologinen projekti on nimittäin vasta alussaan. Lähes kaikki on vielä kaivamatta ja löytämättä.

Klassikko

· 3 kommenttia ·

Facebook-kaveri linkitti tähän videopätkään, ja se on kyllä niin hieno että on pakko jakaa se teidän kanssanne. Booker T. and the MG’s oli Stax-levymerkin studiobändi, joka levytti omalla nimellään monia menestyneitä instrumentaalikappaleita. ”Green Onions” on niistä tietysti tunnetuin. Alkuperäisellä levytyksellä soitti vielä kokoonpanon ensimmäinen basisti Lewis Steinberg, mutta tässä komeassa livetulkinnassa mukana on jo Donald ”Duck” Dunn. Hän, kitaristi Steve Cropper, urkuri Booker T. Jones ja rumpali Al Jackson tekevät kyllä huikeaa tutkielmaa siitä miten pienillä asioilla saa aikaan upeaa musiikkia.

Nuoriso (hah!) muistaa tietysti Duck Dunnin ja Steve Cropperin Blues Brothers -elokuvasta ja -bändistä.

Ai niin: kerrotaan että yksi MG’sin asiakkaista, Otis Redding, valitti kerran Cropperille että kunpa hän osaisi soittaa kitaraa, olisi paljon helpompaa säveltää musiikkia. (Redding oli kyllä jo siihen mennessä ehtinyt tehdä monta klassikkoa.) Cropper viritti kitaran avoimeen sointuun, näytti Reddingille miten duurisointu otetaan pelkällä yhden sormen barré-otteella ja ojensi kitaran kaverille. Redding meni treenaamaan ja tuli tunnin päästä takaisin: ”Hei, mä tein tällaisen biisin. Se menee näin: ’Sittin’ on the dock of the bay…'”

Seesteinen laulu levytettiin vain muutama päivä ennen kuin Redding kuoli lento-onnettomuudessa.