Tekijä: jPekka

Noin kymmenen sääntöä II

· 3 kommenttia ·

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Elä sellaista elämää, että kirjoja syntyy

Ei ole olemassa mitään sellaista kokemuksien kokoelmaa, joka toimisi pääsykokeena kirjailijuuteen. Perinteisesti kirjailijan vakuuttavuutta lukijan silmissä on kuitenkin katsottu nostavan, jos hän kykenee esittämään kirjoittavansa omista kokemuksistaan: tämän lukijakoulukunnan (koulukuntien) mielestä prostituutiosta kykenevät kirjoittamaan vakuuttavasti vain prostituoidut/prostituoitujen asiakkaat, mielenterveysongelmista vain sekopäät, sodasta vain sodan käyneet miehet, syrjäytymisestä vain spurgut, väkivallasta vain raiskauksen uhrit tai muuten nivusiin potkitut. Omassa onnellisessa hyvinvointikuplassaan pientaloalueen ja henkilöauton rikkumattomassa turvakuplassa tai äidinperintönä saadussa eiralaishuoneistossa kirjoittelevat ovat yhtä vakuuttavia kuin Johanna Iivanainen tulkitessaan heleällä tyttösen äänellä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -itsemurhalaulua.

Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Ihmisen pään perustavanlaatuisimpia ominaisuuksia on kyky asettautua toisen nahkoihin. Ilman tätä taitoa emme olisi keksineet edes napanöyhtää ja koko helkutin lajimme olisi kuollut sukupuuttoon viisisataatuhatta vuotta ennen kuin joku kaveriporukka kehitti hyvässä toverihengessä kirjoitustaidon – auttaakseen toisen nahkoihin asettumista.

Jotakin on silti hyvä elämässään kokea – se helpottaa toisen nahkoihin asettumista. Omia kokemuksia on sitä paitsi hauska upottaa tarinan sekaan, sinne tai tänne, ja katsoa sitten, tunnistavatko edes paikalla olleet todellisen tilanteen fiktioitua versiota.

(Spekulatiivisen fiktion hyviä puolia tosin on, etteivät kaikki edes huomaa päässeensä mukaan tarinaan. Olen kyllä itse kerran varmuuden vuoksi pyytänyt asianosaiselta lupaa käyttää tapausta eräässä kirjassani.)

Mutta tähän liittyy muutakin. Kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen on todennut, elämän pitää olla sellaista että (todellisten tai myötäelettyjen) kokemusten paperille saattamiseen on tilaa ja aikaa. Ei ole mikään ihme, että pienten lasten äideistä kasvaa loistavia lyyrikkoja, tiiviin sanomisen mestareita. Leveää ja laveaa proosaa kirjoittavat helpommin ne, joilla ei ole jatkuvaa huomiota vaativia läheisiä (tai etäisiä) ympärillään, tai jotka ovat riittävän monomaanisia kyetäkseen jättämään nämä huomiotta. Tai joiden unentarve on niin vähäinen, että he kykenevät kirjoittamaan iltaisin, lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä. Tai joilla on sellaisia superkeskittymis- ja luomiskykyjä, joista me tavalliset kuolevaiset voimme vain haaveilla. Ihan totta, sellaisia ihmisiä on.

Rikkailla on varaa mennä halpaan

· Yksi kommentti ·

Wikipediakin sen jo tietää: Olkiluoto-kolmonen on maailman kuudenneksi kallein kapine. Juutinrauman sillan, avaruussukkulan, Burj Khalifan ja Large Hadron Colliderin kaltaiset halparimpulat jäävät kauas taakse.

Jo nyt. Voisin vaikka lyödä vetoa, että O3:n sijoitus listalla paranee vielä muutaman sijan. Ei näytä siltä, että kustannusarviot tai aikataulut olisivat yhtään sen realistisempia kuin tähänkään asti.

Olisi varmaan korkea aika ruveta lyömään vetoa siitäkin, valmistuuko koko helkutin vekotin ikinä, vai keräävätkö vilunkimiehet vain tyhmiltä rahat ja jättävät nämä sitten ihmettelemään ikuisesti keskeneräistä rakennustyömaata, josta ei ole kuuna päivänä tuottamaan edes milliwattia energiaa.

(Greenpeacen sivuilta löytyy näköjään linkkiä Olkiluoto kolmosen rahoitusasioiden julkaistuihin dokumentteihin.)

Noin kymmenen sääntöä I

·

Englantilainen Guardian-lehti on pyytänyt lukuisia nimekkäitä kirjailijoita laatimaan oman listansa Kaunokirjailijan kymmenestä säännöstä. Eri kirjailijoiden listat – ja kunkin luettelemien sääntöjen määrä – vaihtelee melkoisesti, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Paljonkin. Osa on yleispäteviä jopa englantilaisen kielialueen ulkopuolellakin, mutta kaikki eivät.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä, täytyy miettiä ja kehitellä. Aloitetaan vaikkapa tällä:

• Itsepähän rupesit kirjailijaksi

Ei sinua kukaan pakottanut kirjoittamaan kirjoja, novelleja, käsikirjoituksia, mitä sitten olekaan kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa. Kyse on omasta valinnastasi. Näin pienellä kielialueella ei kannata ruveta tekemään kaunokirjallisuutta rahan takia, vaan käytännöllisesti katsoen jokainen suomalainen kaunokirjailija on harrastaja (<-harras), amatööri (<-rakkaus). Joten hommasta on parasta nauttia.

Kirjoita, älä vain aio kirjoittaa. Muusikon soittotaito ei pysy kuosissa, jos hän ei soita, harjoittele, esitä. Kirjailijan kirjoitustaito ei pysy kuosissa, jos hän ei kirjoita.

Opintokirjan siipien havinaa

· Yksi kommentti ·

Huomasin vasta nyt, että Tekno-Kekko oli Mielekkäässä maailmanhistoriassaan kronikoinut oululaisen ortotopologi Aapo Heikkilän loistavaa uraa. Muistuipa mieleeni, että olenpa minäkin päässyt nauttimaan Heikkilän luennoinnista – en tosin Oulussa, vaan arkisesti Porthanian I-salissa.* Heikkilä oli nimittäin 80-90-lukujen taitteessa suosittu vierailuluennoitsija. Sali olikin täynnä, ja luennon jälkeen jouduimme jonottamaan hyvän tovin saadaksemme merkinnän opintokirjoihimme:

Heikkilä piti luennon pukeutuneena valkoiseen laboratoriotakkiin ja teekkarilakkiin, jonka alunperin valkoinen osa ei ollut enää kovin valkoinen. Täytyy myöntää, ettei minulla ollut luennon jälkeen kovinkaan selkeää kuvaa siitä, mitä ortotopologia noin niin kuin pohjimmiltaan on. Mutta muistaakseni tilaisuus oli vallan rattoisa.

Nykyään opintokirjoja ei tietääkseni käytetä, mutta vielä tuohon aikaan opus kelpasi esimerkiksi henkilötodistuksena tenttiä suorittaessa. Käytinkin sitä mainittuun tarkoitukseen pitkälle 90-luvulle asti, ennen kaikkea siksi että halusin nähdä tentinvalvojan ilmeen hänen vilkaistessaan opintokirjassa olevaa, yliopiston kohosinetillä varmennettua kuvaa…

… joka on tietenkin otettu vähän ennen opintokirjan hankkimista, kesällä 1980. Tai jo keväällä, takista ja tyylikkään punaisesta aluspaidasta päätellen?

—

* jonka nimi kuulemma muuttuu lähitulevaisuudessa… joksikin; mutta ovathan Uuden Ylioppilastalon perinteikkäät ANK:n ja OLL:in salitkin nykyään nimeltään jotakin paljon pateettisempaa.

Stand up -kirjallisuuden isoisä

· 2 kommenttia ·

Aloitin Laurence Sternen romaanin Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (suom. Kersti Juva 1998) lukemisen Antibesissa. Matkan jälkeen tuli muiden ns. kiireiden ja parin työn puolesta luettavan kirjan vuoksi tauko. Luin kirjan loppuun viime viikonloppuna Kiihtelysvaarassa. Antibes oli kirjan kannalta soveliaampi paikka, sillä huoneemme ikkunasta näkyvä 1600-luvun linnoitus Fort Carré oli juuri sellainen, joita kirjan kertojan Toby-eno piti keppihevosenaan.

Jos on olemassa kirjallisuudenlaji nimeltä ”stand up -kirjallisuus”, niin kirkkoherra Sternen vuosina 1759–67 yhdeksänä niteenä ilmestynyt Tristram Shandy on epäilemättä lajityypin esi-isä. Kertojahahmo Shandy alkaa kuvailla elämäntarinaansa, mutta poikkeaa pienimmästäkin syystä sivupoluille, kuuntelee yleisönsä kommentteja, ennakoi näiden reaktioita, vääntää sanaleikin mistä vain, eikä unohda asioiden rasvaisia yksityiskohtia. Teksti rytmittyy kuin standup-koomikon keikka. Paikka paikoin tarinassa osoittautuu olevan jonninmoinen juonikin, ja muutamassa kohtaa se jopa jatkuu suuremmitta katkoitta monen luvun verran – missä tosin auttaa, että lukujen pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä sivusta pariin riviin.

Sternen on sanottu kirjoittaneen modernistisen romaanin jo ennen kuin klassinenkaan romaanimuoto oli ehtinyt kunnolla saada jalansijaa, ja tässä lienee perää. Kirja leikittelee kaikella mahdollisella – klassikkoviittauksista graafiseen tyyliin. Siinä sivussa lukija tulee oppineeksi yhtä ja toista 1700-luvun englantilaisen herrasmiehen maailmankuvasta – enemmän kuin Sterne on ehkä tullut ajatelleeksikaan, ja ehdottomasti enemmän kuin 1700-lukua, englantilaisuutta tai valistusaikaa ihaileva lukija olisi ehkä halunnut tietää.

Vinkeä tapaus. En tiedä onko kyseessä (minun mielestäni) hyvä kirja, mutta vinkeä tapaus se ehdottomasti on. Tutustumisen arvoinen – ja jossain mielessä myös ehdotonta luettavaa englanninkielisen kirjallisuuden ystäville. Sterne-viittauksia on koko myöhempi kirjallisuus pullollaan, vaikka kirkkoherran aikalaiset tiesivät suuressa kirjallisessa sivistyneisyydessään, että tuollainen massojen ostama populaarisepustus unohtuu oikopäätä.

Sopimus | sumipoS

·

Luin juuri uudelleen joulukuisen arvioni China Miévillen The City & The City -romaanista ja huomasin olleeni kirjan rikosjuonen suhteen negatiivisempi kuin muistinkaan. Toisaalta tykkäsin miljööstä, maailmasta ja tunnelmista, ja juuri nehän minuun ovat vedonneet esimerkiksi Tony Hillermanin dekkareissa, joissa rikos on vain tekosyy kurkistaa navajojen maailmaan ja sen nykykuulumisiin. Jo joulukuussa tuli myös mieleeni ajatus, jota en sitten kirjannut arvioon: ”Tämä voisi olla hyvä kirja esitellä Miéville suomalaiselle lukijakunnalle, sillä dekkarimaisuus voisi tuoda sille lukijoita myös genrerajojen tuolta puolen – ja sen Miéville totisesti ansaitsisi.”

Teoria pannaan nyt koetukselle, ja sitäpaitsi minä joudun arvioimaan suhdettani teokseen vielä pari kertaa uudelleen. Olen juuri allekirjoittanut siitä käännössopimuksen Kariston kanssa.

Miévillen Bas-Lag-maailmaan sijoittuviin kirjoihin verrattuna The City & The City on myös lyhyt – vain vähän yli kolmesataasivuinen – joten se on kustantajalle jossain määrin pienempi riski kuin Perdido Street Stationin kaltainen tiiliskivi. Mutta toivottavasti niiden aika koittaa tämän julkaisun hyvän menestyksen ansiosta.

Tämä sopimus tarkoittaa myös sitä, että minulla on käännöstöitä sovittuna pidemmäksi ajaksi kuin koskaan toistakymmentä vuotta kestäneellä suomentajan urallani: peräti neljä romaania, joista viimeisen – eli tämän Miévillen – deadline on ensi vuoden toukokuun alussa. Ilahduttavaa varmuutta epävarmalla alalla, epävarmoina aikoina.

Tämä tarkoittaa myös, että joudun justeeraamaan omien kirjojeni kirjoitusaikataulua. Olin löysästi suunnitellut ryhtyväni täysipäiväiseksi Muurahaispuun kirjoittajaksi ensi vuoden kevättalvella, mutta nyt seikkailenkin siihen aikaan Kontulan ja Suomen lähihistorian sijaan Besźelin ja Ul Qoman merkillisessä kaksoiskaupungissa. Täysipäiväiseen kirjoitustyöhön pääsen vasta toukokuulla, mutta näiden neljän kirjahankkeen aikataulut ovat kyllä vähän väljempiä kuin minulla on ollut tähän asti tapana, jolloin oman romaanin suunnittelua ja mahdollista pienimuotoista kirjoittelutyötäkin on mahdollista tehdä jo aikaisemmin. Ehkä.

Muurahaispuun julkaisu siirtyy joka tapauksessa keväälle 2012, mikä ei välttämättä ole huono asia. Minusta on tuntunut, että Karsta tuli hieman hukkuneeksi syksyn kirjavyöryn alle eivätkä kaikki siitä sinänsä kiinnostuneet kriitikotkaan ole vielä onnistuneet kaivautumaan niin syvälle arvostelukirjojen pinossaan että olisivat löytäneet sen. Keväällä mediatilaa saattaisi olla enemmän. Ehkä.

”Eiii mee olla dinoloita…”

· 4 kommenttia ·

Siinä missä puolentoistakymmenen vuoden takainen kulttuuriantropologian seminaarinvetäjäni naureskeli miesopiskelijoiden hillittömälle kiinnostukselle Pohjois-Amerikan intiaaneihin*, paleontologiassa harrastelija- ja uteliaisuustason ykkösfanitus kohdistunee sekä miehillä että naisilla dinosauruksiin. Johtuneeko siitä että niistä on lukenut koko pienen ikänsä, että niissä on olevinaan jotakin aivan käsittämättömän romanttista.

Tästä syystä tietysti dinosauruksia koskeviin tutkimustuloksiin, löytöihin ja teorioihin tulee kiinnittäneeksi keskimääräistä tiedeuutista – jopa keskimääräistä paleontologista uutista – suurempaa huomiota. Niinpä viime vuosikymmeninä vallinnut yleinen käsitys siitä, että linnut ovat polveutuneet dinosauruksista, on suhteellisen yleisessä tiedossa. Niin yleisessä, että jopa Jurassic Park -elokuvassa siihen viitattiin, ja animaattorit käyttivät dinojen liikkeitä mallintaessaan tukena kananjalkojen motoriikkaa.

Tieteen miellyttäviä piirteitä on ahdistavien ja ajattelua rappeuttavien ikuisten totuuksien puute. Viimeisten parinkymmenen vuoden mittaan lintujen polveutuminen dinoista on alkanut tuntua kyseenalaisemmalta, kun on löytynyt yhä varhaisempia lintujen (kantamuotojen jäänteitä). Science Daily -verkkolehden tuoreen artikkelin mukaan alkaisikin olla aika heittää havaintoja vastaamaton teoria romukoppaan. Tai ainakin muuttaa sitä tutun kuuloiseen muotoon: Linnut eivät kehittyneet dinosauruksista, vaan molemmat kehittyivät yhteisistä esivanhemmista.

Paitsi elokuvatähtinäkin toimineet velociraptorit sukulaisineen: Vaikuttaisi siltä, että raptorit eivät ole dinosauruksia lainkaan. Ne ovat ilmeisesti kehittyneet linnuista.**

—

* Paraskin naureskelemaan, varsinkin kun myönsi itse että laitoksen kahvipöydässä oli joskus käyty keskustelua Tarzan-kirjoista opitulla isojen apinoiden kielellä. Sitä paitsi minua kiinnosti nimenomaan navajokulttuuri, jolla on jotakuinkin yhtä paljon tekemistä lakotojen ja muiden tasankointiaanien kanssa kuin vaikkapa… saamelaisilla kelttien kanssa. Kieletkään eivät ole erityisemmin sukua.

** Mikä tietysti merkitsisi, että heimolle annettu, petolintuihin viittaava latinalaisperäinen ”raptor”-nimi on osuvampi kuin nimen antajat luultavasti aikanaan kuvittelivatkaan.

Nashvillestä Memphisiin ja takaisin

·

En ole juurikaan perehtynyt Lyle Lovettin musiikkiin – vaikka eilen Kulttuuritalolla kuunnellessa huomasin kyllä monta tuttua laulua – mutta John Hiattia olen fanittanut jotakuinkin siitä lähtien kun kuulin vuonna 1987 silloisesta Radio Citystä ”Memphis in the Meantimen”. Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseen” teemoilla ja keinahtelevalla rytmiikalla leikittelevä laulu kertoo muusikosta, joka yrittää kovasti taivutella kantritähtös-wannabetä laajentamaan musiikillista kiinnostustaan rhythm and bluesin suuntaan – vaihtamaan Nashvillen vähäksi aikaa Memphisiin, tuohon Staxin, Sunin ja Elvis Presleyn tuottaneeseen toiseen Tennesseen musiikkikaupunkiin. Kyseinen laulu löytyy kertakaikkisen huikealta, neljänä helmikuun päivänä äänitetyltä Bring the Family -albumilta, jonka taustayhtyekin oli roots-kredibiliteetillä mitaten hillitön: Hiattin kitaran ja pianon lisäksi mukana olivat nimittäin slidekitaristi Ry Cooder, luottorumpali Jim Keltner ja brittivahvistuksena Brinsley Schwartzista (”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”), Rockpilestä ja soololevyistään tuttu basisti Nick Lowe. Sama ryhmä kokoontui muutama vuosi myöhemmin tekemään levyn Little Village -nimellä ja kävi Puistobluesissa, jolloin itsekin pääsin näkemään Hiattin ensi kertaa livenä.

Tällä toisella kertaa Kulttuuritalon lavalle nousivat Hiatt ja Lovett kahden kesken, akustisten kitaroiden kanssa. Setin ideana oli, että herrat soittivat vuorotellen biisejään ja juttelivat niiden välillä kaikenlaista – esittämistään lauluista, niiden synnystä, laulunkirjoituksesta yleensä, tutuista muusikoista, siitä miten kauan on kulunut siitä kun kyseinen laulu ensi kertaa levytettiin (Hiattin vastasyntyneelle vauvalleen omistaman ”Georgia Raen” nimihenkilö on kuulemma nyt 21-vuotias kaunotar: ”Lucky for you, you look like your mother”), välillä parodioiden psykoanalyysia. Ilmeisesti kummallakaan ei ollut valmiiksi valittua settilistaa, yleisöstä huudellut laulutoiveet toteutettiin yleensä saman tien. Varsinaisesta duetoinnista ei ollut kyse: se herroista, joka ei ollut vuorossa, yleensä kuunteli vaitonaisena toisen esitystä. Hiatt soitti jonnin verran kakkoskitaraa Lovettin lauluihin ja keikan loppupuolella kuultiin muutamia laulustemmoja. Simppeliä ja toimivaa.

Vuorottelu teki konsertista myös mukavasti vaihtelevan. Vaikka molempien musiikissa on tanakka kantripohja, molemmat rakentavat siltä vähän eri suuntiin amerikkalaista juurimusiikkia: Lovett hienostuneeseen bluegrassiin ja jopa jazziin, Hiatt roheampaan souliin ja bluesiin.

Kulttuuritalon alvaraaltomaisen kolho sali toimi itse asiassa yllättävän hyvin näin intiimillä musiikilla. Vaikka Hiatt tunnetaan paremmin muiden levyttämistä hiteistä ja Lovett esiintyjänä, alkuun nimenomaan Hiatt tuntui ottavan salia haltuun. Tai ehkä kyse on vain siitä, että minulla on Lovettista jo promokuvienkin perusteella jotenkin jäykän ja vaivautuneen oloisen ihmisen kuva. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyse on vain eräänlaisesta hyvin kuivakkaasta huumorintajusta. Loppujen lopuksi sekä esiintyjillä että yleisöllä tuntui olevan erinomaisen mukava ilta. Niin kuin pitääkin.

(Kehno käsivarakuvaus yleisön joukosta New Jerseyn keikalta, mutta ”Have a Little Faith in Me” on joka tapauksessa Hiatt-lemppareitani.)