Olen aina pitänyt Tammisaarta viehättävänä paikkana. Kävimme siellä omalla veneellämme muutamia kertoja 70-luvulla ja isällä oli kesäasunto muutaman vuoden siinä lähellä Lappohjassa. Monelle vanhemmalle miehelle ja naiselle nimellä on kuitenkin mustempi kaiku niiltä ajoilta, kun viehättävä puutarhakaupunki tunnettiin Ekenäsinä ja ”Tammisaari” viittasi oikeastaan yksinomaan nykyisen Dragsvikin varuskunnan paikalla sijainneeseen vankileiriin. Sinne keskitettiin 1920- ja 30-luvuilla Suomen poliittiset vangit.

Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa  Mustat morsiamet -romaanin jälkeen lukijapalautetta, jossa kuvausta suomalaisista poliittisista vangeista pidettiin kuvitelmana. Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) pohjautuu osin nyttemmin julkisiin Etsivän Keskuspoliisin ja vankeinhoitolaitoksen arkistoihin – niihin, joita ei hävitetty poliittisen ilmapiirin muuttuessa – ja osin Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen jäämistöön – siihen, mitä Tuomainen itse tai hänen leskensä eivät hävittäneet.

Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen taistelemaan vuoden 1918 sisällissodassa, mutta kahden punikin pikkuveljenä hän oli jo valmiiksi epäilyksenalainen. 20-luvun köyhien kyykyttäminen sai hänet lähtemään itärajan toiselle puolelle parempien mahdollisuuksien Neuvostoliittoon – mitä maa hetken aikaan olikin, ainakin suomalaisille ja ainakin Karjalan ja Leningradin seuduilla – mutta veljistään poiketen hän palasi muutaman vuoden kuluessa takaisin Suomeen. Poliittinen toiminta johti pian toistakymmentä vuotta kestäneeseen mielipidevankeuskierteeseen.

Vankien elämä 1930-luvulla ei ollut yleisesti ottaenkaan kovin ruusuista – asenneilmapiiri on tuttua nykyisten perssuomalaisten vaahtosuisimmilta sekopäiltä – mutta nykysuomalaisen silmään raaka kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta silloin, kun vangin ainoa rikos on yritys käyttää sananvapautta tai parantaa oman sosiaaliryhmänsä tai lähipiirinsä toimeentulomahdollisuuksia. Pakkosiirtolan arkistoista on sittemmin hävitetty mm. lääkärinraportit – mahdollisesti henkilökunnan suojelemiseksi myöhemmiltä rikossyytteiltä – mutta toiminta tuntuu säilyneenkin aineiston valossa usein lähinnä perverssin sadistiselta. Ainoaa kapinointikeinoaan syömälakkoa käyttäneitä vankeja yritettiin nujertaa samankaltaisella barbarismilla mitä englantilaispoliisit olivat käyttäneet parikymmentä vuotta aikaisemmin suffragetteja ja monta kymmentä vuotta myöhemminkin irlantilaisterroristien myötäilijöiksi epäiltyjä vastaan. Monille, Lauri Tuomainen mukaan lukien, kohtelu aiheutti elinikäisiä vammoja. Jotkut kuolivat jo pian pakkoruokinnan jälkeen. Suomalainen lehdistö ei asioista tietenkään kertonut muuta kuin sen mitä Etsivä Keskuspoliisi halusi lehdistön kertovan. Suomalainen media oli tuohon aikaan muutenkin yhtä yksipuolista kuin amerikkalainen Fox nykyään.

Kiusaannuttavan romanttisesti nimetyn Vihan ja rakkauden liekkien kuvaus Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ei tietenkään ole koko totuus. Mutta se on sellainen osa totuutta, jota ei pidä unohtaa, ei koskaan.

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä.
(The Master Plan. Himmler’s Scholars and the Holocaust. Suomentaneet Vappu Orlov ja Anna Orlova. Bazar 2009)

Tieteellisissä teorioissa on yksi kiusallinen piirre: havaintotuloksilla on paha taipumus puhua niitä vastaan. Entä jos tutkija on etsinyt koko uransa todisteita teorialle, jolle ei kerta kaikkiaan löydy todisteita? Joko hänen pitää todeta kylmän rauhallisesti ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” ja rakentaa koko ammatillinen ajattelunsa uudelleen – tai sitten purtava hammasta yhteen ja jatkaa todisteiden etsimistä entistäkin epätoivoisemmilla keinoilla.

Ajatellaanpa vaikkapa teoriaa siitä, että ihmiskunta olisi jaettavissa siististi ”rotuihin”, joihin kuuluvat voidaan erottaa toisistaan näppärästi henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Harvaa teoriaa on yritetty todistaa oikeaksi niin sinnikkäästi ja perusteellisesti, mutta helkutti sentään, kun ihmiskunta ei kerta kaikkiaan suostu jakautumaan rotuihin millään tolkullisella tavalla. Vieläkin lienee jokunen tutkija joka jaksaa uskoa sinnikkäästi rotuteorioihin – siis oikea tutkija eikä mikään Tatu Vanhasen tasoinen ”tutkija” – mutta Hesarin tiedetoimittajien kaltaisten näennäistieteilijöiden ja kaiken maailman puolikoulutettujen perssuomalaisten piirissä rotumyytti tuntuu yhä kituuttavan hengissä.

(No, okei: Svante Pääbon tutkijaryhmä osoitti, että ihmiskunta on ollut jaettavissa fyysisesti ja ehkä henkisestikin toisistaan poikkeaviin rotuihin. Mutta se toinen rotu – neandertalilaiset – kuoli sukupuuttoon kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Vähän heikäläisten geeniperimää näyttäisi yhä elelevän meidän eurooppalaistenkin soluissa.)

Kolmannen Valtakunnan ideologialle rotumyytti oli aivan keskeinen peruskivi. Kansallissosialistinen liike oli siinnyt 1920-luvun Saksan sekavissa oloissa vastauksena ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävään tappioon, massatyöttömyyteen, mielettömään inflaatioon ja maahanmuuttajien pelkoon. (Siihenkin aikaan Saksassa oli paljon siirtotyöläisiä mm. Puolasta.) Yhtenäinen Saksa ei ollut muutenkaan erityisen vanha eikä kunniakas valtio, joten yhtenäisyyttä yritettiin pönkittää luomalla mielikuvaa jalosta rodusta, joka oli hävinnyt sodan ainoastaan alhaisen kieroilun vuoksi. Kieroilijoiksi oli helppoa leimata juutalaiset, sillä antisemitismi on ollut yleinen mielenterveysongelma kaikkialla Euroopassa jo vuosisatoja.

Jotta juutalaisten, slaavien ja mongolien kaltaisten kieroutuneiden, rappeutuneiden alempien rotujen merkitystä saataisiin heikennettyä, oli tietysti siitettävä lisää mahdollisimman puhdasta herrarotua – juuri sitä rotua, jonka tiedettiin eläneen kadonneessa Atlantiksen valtakunnassa, rakentaneen Peruun palatseja jo miljoona vuotta sitten, tuhonneen neandertalilaiset tieltään ja johtaneen kaikkia suurvaltoja Skandinaviasta Intiaan. Tämä rotu tunnettiin vaaleista piirteistään ja hiuksistaan, sinisistä silmistään, jalosta muodostaan ja korkeista henkisistä kyvyistään – sekä siitä, että he, tai ainakin heidän esi-isänsä, puhuivat indogermaanisia kieliä. (Nykyään puhutaan mieluummin ”indoeurooppalaisista kielistä”.)  Tälle rodulle otettiin käyttöön vanhimman tunnetun indogermaanisen kielen, sanskritin ”ylhäistä” tarkoittavasta sanasta johdettu termi ”arjalaiset”. Arjalaisten puhdasverisyyden takaamiseksi alkuaan eräänlaiseksi henkivartijakaartiksi perustetusta SS:stä kehitettiin järjestö, jonka jäseneksi pääsivät vain rodullisesti parhaat, joiden edellytettiin levittävän siementään mahdollisimman paljon: tätä auttamaan Hugo Boss suunnitteli heille mahdollisimman tyylikkäät ja seksikkäät mustat univormut.

SS:n johtaja Heinrich Himmler halusi myös tieteellistä tietoa rotukäsitystensä tueksi, joten järjestön sisään perustettiin Ahnenerbe-niminen tutkimuslaitos, toisaalta selvittämään pohjoisen rodun loistavaa, miljoonavuotista historiaa ja toisaalta auttamaan rodunjalostusta esimerkiksi laatimalla täsmälliset, mitattavat kriteerit eri rotujen edustajien fyysisille ominaisuuksille. Molemmissa suhteissa Ahnenerbe epäonnistui surkeasti, loppujen lopuksi.

1930-luvun tutkimusretket Peruun, Islantiin, Karjalaan, Lähi-Itään tai Tiibetiin eivät tuoneet oikeastaan mitään konkreettisia todisteita pohjoisen rodun vaikutuksesta tai loisteliaasta menneisyydestä. Ahnenerben suomalaistutkija Yrjö von Grönhagen yritti kovasti vakuuttaa esimiehiään siitä, että kalevalainen lauluperinne olisi jäänne arjalaisten kunnian päiviltä, mutta epäonnistui ja sai lopulta potkut: vaikka hänellä oli saksalaisiakin sukujuuria, hän ei tietenkään voinut olla arjalainen, koska suomi tai karjala eivät kuulu indogermaanisiin kieliin.

Alempirotuisten, ennen kaikkea juutalaisten erotteleminen saksalaisten (tai muidenkaan eurooppalaisten) joukosta ei sekään luonnistunut kovin hyvin: pelkästään jo Saksan juutalaislapsista toistakymmentä prosenttia osoittautui vaaleahiuksisiksi ja sinisilmäisiksi, eivätkä läheskään kaikki juutalaiset aikuisinakaan kävelleet ryhdittömän laahustavasti, kuten teoria tiesi. Entistä sekavammaksi todisteiden etsintä meni Saksan ja liittolaistensa hyökättyä Neuvostoliittoon. Koska kaikkia puna-armeijan bolševikkikomissaareja pidettiin kategorisesti juutalaisina, kallonmittaukset antoivat sekavia tuloksia. ”Viimeisen goottilaisvaltakunnan” alueelta Krimin niemimaalta puolestaan löytyi sulassa sovussa eläviä ja keskenään risteytyviä juutalais-, muslimi- ja kristillisiä yhteisöjä, joiden tapakulttuuritkin menivät ihan miten sattui. Eivätkä arkeologitkaan löytäneet myyttisestä goottilaisvaltakunnasta mitään muuta jälkeä kuin vaatimattomia luolakaupunkeja.

(Sellaista ei ollut nimittäin koskaan olemassakaan: Krimillä asui jonkin verran gootteja vielä keskiajalla, mutta he olivat pieni ja yhdentekevä heimo Bysantin keisarikunnassa. Asterix tietysti leikitteli myöhemmin varsin vinkeästi natsien fantasioimalla saksalaisten ja goottien sukulaisuudella.)

Ja sitten Kolmannen Valtakunnan korttitalo alkoikin jo luhistua saatuaan aikaan ensin miljoonia ruumiita. Ahnenerben tutkijat yrittivät parhaansa mukaan hävittää todisteita puuhistaan ja tutkimuksiaan varten murhatuista, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Osa kuoli tai teki itsemurhan ennen oikeuden eteen joutumistaan, yksi tuomittiin kuolemaan, muutama muu pidempiin vankeusrangaistuksiin. Osa selvisi varsin vähällä, jatkoi tieteellistä työskentelyä (jonkun muun alan kuin ”rotutieteen” parissa) tai elätti itseään sodan jälkeen muuttuvassa maailmassa muilla keinoin.

Saksan liittolaisena Karjalan mäntyyn itseään hakanneen Suomen kansalaisena Pringlen kirja saa tietysti pohtimaan, miten suomalaisiin olisi suhtauduttu natsien kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Sodan aikanahan liittolaiseksi toki kelvattiin, mutta niin kelpasivat selkeästi alempaa mongolirotua edustavat japanilaisetkin. Suomen ansiosta Neuvostoliitto joutui venyttämään rintamaansa parituhatta kilometriä pidemmäksi ja huomattavan paljon vaikeammin puolustettavaksi.

Mutta eivät suomalaiset olisi arjalaisiksi kelvanneet, eivät koskaan. Ensinnäkään me emme puhu arjalaista kieltä. Toiseksi saksalaiset fyysisen antropologian tutkijat olivat jo 1900-luvun alussa osoittaneet suomalaisten kuuluvan mongolirotuun. Todennäköisesti suomalaisten kohtalona olisi siis aikaa myöten ollut orjatyö – ja Ahnenerben kaltaisten ”tutkimuslaitosten” aineistoksi päätyminen.

Erinomaisen hyödyllistä luettavaa itse kullekin.