Nelikymppinen Irma elää pientä elämää, käy töissä sairaalan siivoojana ja viettää vapaa-aikaansa lähinnä omassa seurassaan. Hänellä ei ole ystäviä – pari työkaveria vain, joille hän ei pahemmin puhu itsestään tai taustastaan. Hän on tyytyväinen elämäänsä sellaisena, ja hänellä on siihen hyviä syitä.

Ainoa, jonka kanssa Irma puhuu elämästään ja menneisyydestään, on naapurin mies, ilmeetön, eleetön ja puhumaton hahmo, joka käy kahdesti päivässä kävelyllä ja viettää lopun aikansa makaamalla kalustamattoman asuntonsa lattialla kattoon tuijottaen. Tämän mihinkään reagoimattoman hahmon kanssa Irma voi käydä yksipuolista dialogia, ja tunnustaa asioita joita ei ole kyennyt tunnustamaan oikeastaan itselleenkään.

Anu Holopaisen Ilmeetön mies (Karisto 2010) on tavallaan arkinen ja tavallaan yliluonnollinen, tavallaan eräänlainen kauhukertomus, tavallaan eräänlainen moraalitarinakin – ainakin niille, jotka luottavat Hammurapin lakiin – tavallaan eräänlainen arvoitustarina jonka arvoitus onkin vähän eri suunnassa kuin miltä ensin näyttää. Tarina ei anna herättämiinsä kysymyksiin välttämättä kovinkaan yksiselitteisiä vastauksia, yhtä lukuunottamatta, mutta ei sen tarvitsekaan. En ollut välttämättä kovinkaan ihastunut loppuratkaisuun, mutta eihän se olekaan minun loppuratkaisuni.

Joka tapauksessa Ilmeetön mies on pieni arkinen tarina joka ei lopulta olekaan aivan arkinen, sujuvanselkeä ja tiivis kertomus pienistä asioista, joista kasvaa ihmisen kokoisia asioita. Ja ihmisen kokoisia asioita isompia on vaikeaa yhteen elämään mahduttaakaan.

• Tweet
• Pin It