Tekijä: jPekka

Totuuden suloinen lintu

·

Hei, tänään on eduskuntavaalit!

Uurnille siitä, jos et jo ole kansalaisvelvollisuuttasi täyttänyt!

Olkoon tämän sunnuntain musiikkivideona laulu, joka joutui tuoreeltaan soittokieltoon Thatcherin ajan BBC:ssä: Englannillahan oli silloin vielä nykyistäkin kritiikittömämpi hinku hännystellä Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen taloudellisen etunsa nimessä käymiä kahakoita, joten siihen pirtaan ei kauhean hyvin istunut hittisävelmä, jossa pommikonelentäjä on pikku hiljaa sekoamassa jonkun tarkemmin nimeämättömän arabimaan ilmatilassa… The The -yhtyeen (jonka ainoa jäsen Matt Johnson tähän aikaan oli) ”Sweet Bird of Truth” on joka tapauksessa kestänyt aikaa hienosti.

 

Lauantaina Tähtivaeltaja-päivä, sunnuntaina vaalit, tiistaina Kääntäjän ääni!

· Yksi kommentti ·

Aivan niin, kiirettä piisaa. Huomenna lauantaina on perinteikäs Tähtivaeltaja-päivä Ravintola Pohjanhovi Salissa Helsingin Domus Academican tiloissa. Itse olen lauteilla kello 15:30 keskustelemassa Johanna Vainikainen-Uusitalon, Anssi Aution ja Juha Tupaselan kanssa, Kuinka Quantum Thiefistä tuli Kvanttivaras. Tiedossa kiinnostavaa pohdiskelua spekulatiivisen kirjallisuuden suomentamisen iloista, suruista, omalaatuisuuksista ja ongelmista. Eikä muukaan ohjelma tylsää ole. Varaa koko päivä.

* * *

Sunnuntaina on sitten eduskuntavaalit, ellet ole sattunut huomaamaan. Nyt ainakin näyttäisi vahvasti siltä, että jokaisella äänellä on merkitystä. Käytä omaasi. Äläkä lopeta politikointia äänestämiseen: ole seuraavat neljä vuotta se, joka lähettää äänestetyllesi sähköpostia, kommentoi, kritisoi ja kiittää – asiallisesti ja silloin kun on aihetta.

* * *

Ja vielä: ensi tiistaina 19.4. on kevään viimeinen Kääntäjän ääni -tilaisuus KOM-ravintolassa Helsingin Kapteeninkatu 26:ssa. Tällä kertaa puhutaan italialaisesta kirjallisuudesta ja sen suomentamisesta, äänessä Hollo-palkinnon saanut Lena Talvio, Laura Lahdensuu ja Nina Paavolainen.

Tarvetta toimenpiteisiin?

·

Kuninkaan puhe pisti, jälleen kerran, pohtimaan myös yhtä vanhaa suosikkikeppihevostani. Elokuvan ”Bertien” lapsuus todettiin moneen kertaan jotakuinkin karmeaksi. Ei kavereita, vain kiusaava isoveli. Vanhemmat etäisiä ja kiireisiä, näkivät lapsiaan ainoastaan kerran päivässä järjestetyssä tilaisuudessa. Muun ajan lapsi viettää vaihtuvien lastenhoitajan hoivissa.

Ei sellainen ole normaalia lapsuutta, eikä elämä muutu yhtään normaalimmaksi senkään jälkeen. Kavereita ei ole luvassa sittenkään, eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia valita elämänuraa tai opiskelupaikkaa omien kiinnostusten pohjalta. Nuorta ei kohdella kuin ihmistä, vaan pelkkänä esi-isiensä jälkeläisenä. Kapinaikä? Ei tule kuuloonkaan. Ja jos tulee, niin siitä kuullaan sitten ympäri maailmaa.

Ei ihme, jos viiraa päästä, tai tulee muuten ongelmia. Se ei ole perinnöllistä, vaan luonnottoman ja sairaan ympäristön, lapsuuden ja nuoruuden tuotosta. Samanlaisia kärsimysnäytelmiä koetaan vieläkin monissa muka sivistyneissä maissa yhä edelleen. Ehkä kuninkaallisten lapset pitäisi ottaa jo mahdollisimman pian syntymän jälkeen pois vanhemmiltaan ja sijaiskotiin, niin heillä olisi vähän paremmat mahdollisuudet kasvaa kunnon kansalaisiksi?

Minä, Bertie

·

Kuninkaan puheen perusasetelma on yksinkertainen. Prinssi joutuu, enemmän tai vähemmän vastoin tahtoaan, nousemaan valtaistuimelle. Eletään 1930-lukua, ja radiosta on tullut yhä tärkeämpi tietolähde. Ja tästä tuleekin se perusongelma: tuoreella kuninkaalla sattuu nimittäin olemaan pahanlainen änkytysongelma.

Tom Hooperin elokuvan tarina on pieni ja yksinkertainen, mutta homma toimii paitsi tyylikkäästi lavastuksella toteutetun epookin, myös erinomaisen näyttelijäkaartin voimin. Colin Firth on juuri sopivan kiusaantuneen ja estoisen oloinen ”Bertienä”, josta tulee Englannin kuningas Yrjö VI isoveljen haksahdettua eronneeseen naiseen. Puolittain sattumankauppaa löytyvän, metodeiltaan omintakeisen ja taustaltaan epämääräisen australialaisen puheterapeutin (Geoffrey Rush) suhde tuo monellakin tavoin mieleen keisari Pu Yin ja yksityisopettaja Reginald Johnstonin hahmot Bertoluccin Viimeisessä keisarissa. Molemmissa tapauksissa opettajan epätavalliset metodit aiheuttavat hämmennystä sekä oppilaassa että hänen hovissaan.

Muukin näyttelijäkunta pelaa rooleissaan erinomaisesti: sivuhenkilöistä jäi erityisesti  mieleen Timothy Spallin mainio Winston Churchill – mutta Churchillin rooliin tietysti pitääkin saada mieleenjävä tyyppi. Mieleen jäi myös kuninkaansa puheongelmiin ja niiden parannusyrityksiin perin nahkeasti suhtautunutta arkkipiispaa esittänyt Derek Jacobi – joka meille 1970-lukunsa television ääressä viettäneille on ikuisesti eräs toinen änkytyksestä (muiden ongelmiensa ohella) kärsinyt monarkki:

 

Luulen, että castingia tehtäessä työryhmä on hyvinkin voinut muistella BBC:n huikeaa Minä, Claudius -sarjaa (1976) ja tehdä viitteen aivan tarkoituksella.

Avaruuden valloitus

· 2 kommenttia ·

Tänään tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Juri Aleksejevitš Gagarin kiersi Maapallon, kerran, Vostok 1 -avaruusaluksella.

Sanapari avaruuden valloitus ilmaantui etenkin nuorille (pojille) tarkoitettuun populaarikirjallisuuteen pariksikymmeneksi vuodeksi, kunnes siitä joskus 1980-luvun alussa luovuttiin. Eihän ”Amerikan valloituskaan” käynyt niin, että Kolumbus kastoi espanjalaisella rantahietikolla isovarpaansa Atlanttiin. Avaruus on yhä valloittamatta, ja luultavasti pysyykin. Saatetaanhan siellä käydä, joskus, ehkä asua ja elääkin, mutta ”valloittaminen” on iso sana, liian iso.

Gagarinin muisto – ja Neuvostoliiton avaruustutkimusohjelma – ovat selvinneet monia muita elämänaloja paremmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historian uusiksi kirjoittamisesta. Mutta monen niin suoma- kuin ulkomaalaisenkin (hah!) mielestä on ollut kiusallista myöntää, että ensimmäinen avaruuslentäjä oli… neukku. Veli venäläinen. Ryssä. Slobo. Iivana. Vaikka 1960-luvulla kohtuullisen paljon ns. länsimaissa kiertänyt Gagarin oli ilmeisesti ihan joviaali esiintyjä ja siltojen rakentaja. Vastahankaisuus on näkynyt myös omassa elämässäni. Ensimmäinen etunimeni on Jyri, vuotta ja vajaata kuukautta syntymääni ennen matkansa tehneen Juri Gagarinin mukaan. Vanhemmat sukulaiset kuitenkin tiesivät nimeni alkuperän ja ryhtyivät jääräpäisesti kutsumaan minua Pekaksi, joka sitten vakiintui käyttönimeksi.

Mutta ehkäpä planeettamme ensimmäisen avaruuslentäjän nimen saaminen on silti vaikuttanut elämääni. Ainakin äidin mukaan ensimmäinen sanani oli nimittäin ”tähti”.

(Kuvan kello ei ole minun, vaan Sipin.)

Varhaistuotanto III

·

Norjalaisvitsit-kirja johti vitsikirjailijaurani jatkumiseen: Kansat nauravat (WSOY 1994) julkaistiin pari vuotta myöhemmin.

Kungfutse sanoo: Jos tappaa miehen vaimon, raiskaa tyttären ja myy hänen poikansa orjaksi ei voi olettaa miehen tarjoavan päivällistä asian nousematta esiin pöytäkeskustelussa.

En ole seurannut vitsikirjamarkkinoita, mutta kuvittelisin internetin yleistymisen syöneen lajityypiltä pohjaa. 1990-luvun alkupuolella oli vielä mahdollista keräillä juttuja netistä ja vielä ilmoittaa asia esipuheen kiitoksissa.

En varmaankaan lähtisi nykyään muutenkaan tekemään etnisillä stereotyypeillä leikittelevää vitsikirjaa. Ilmapiiri on toinen: julmempi, kylmempi, primitiivisempi ja aggressiivisemmin nationalistinen.

Sinänsä pyrin tuolloin rikkomaan ainakin ilmeisimpiä stereotyyppejä. Luullakseni kirjan juttukokoelma – siinä muodossa mihin minä sen lopulta kirjoitin – suhtautuu ilkeän ylemmyydentuntoisesti lähinnä (pohjois)eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin. Muihin kulttuureihin yritin ottaa vähän toisenlaista kulmaa.

Tarra arkansasilaisen auton puskurissa: ”Jos kykenet lukemaan tämän tekstin, et ole kotoisin täältä.”

Etnisiin ryhmiin laskettiin näjemmä tuolloin myös Maan ulkopuoliset, eh, etniset ryhmät:

Mitä UFO-kokemuksiin tulee, tämä seuraava on taatusti tosi:
Opiskelijapoika lähti ravintolasta ajamaan kotiaan kohti. Pimeällä metsätaipaleella hänet pysäytti vilkkuvavaloinen UFO. Siitä tuli ulos kaksi sinistä humanoidia, jotka kuljettivat hänet ufoon. Ufo lähti lentoon ja saapui valtavan ison ja kirkkaasti valaistun emäaluksen luokse. Emäaluksella hänen luokseen tuli valkoinen humanoidi, joka otti häneltä verikokeen. Sen jälkeen hänet ilmeisesti huumattiin ja hän heräsi seuraavana aamuna poliisiasemalla.

Mutta on kirjassa sentään Pekka Vuoren hieno kansikuvitus, ja kovat kannet. Ehkä siitä johtuen divarihinta on Norjalaisvitseihin verrattuna nelin- tai viisinkertainen.

Moskovasta tuhat kilometriä itään on keskikokoinen kaupunki.
Siitä tuhat kilometriä itään on kohtalaisen kokoinen kylä.
Siitä tuhat kilometriä itään on pieni ja köyhä kylä.
Siitä tuhat kilometriä itään on ränsistynyt tölli.
Siitä tuhat kilometriä itään on maakuoppa, jossa istuu kaksi työläistä. Toinen heistö lukee löytämäänsä lehdenrepaletta.
– Kuulehan Ivan, tässä lehdessä kerrotaan sellaisesta paikasta kuin Los Angeles. Missähän se sijaitsee?
– Se on täältä kymmenentuhatta kilometriä itään.
– Vai niin. Mahtaa olla varsinainen persläpi.

Melkein 50 vuotta sitten

·

Ylihuomisen merkkipäivän johdosta tämänsunnuntainen musiikkivideovalinta oli poikkeuksellisen helppo. Hieno laulu, hieno bändi ja sopivasti ajan koh- eikun patinaa.

Mellarin 70-lukua

·

Kirjavaisen Sakke on minua pari vuotta vanhempi ja taisi liikkua teinivuosinaan paljon enemmän kotikaupunginosassaan Mellunmäessä kuin minä siinä naapurissa Kontulassa. Niinpä Sakke ehti nähdä muutaman asian enemmän ja kuulla enemmän juttuja sillä aikaa kun itse hankasin nenääni kirjoihin. Puolensa kummallakin.

Ohjaaja-dramaturgi Sakari Kirjavaisen toinen romaani Tinaharkko (Johnny Kniga 2011) kertoo Jappe Kärpäsestä, Saken ikäisestä mellunmäkeläispojasta ja hänen 1970-luvustaan. Iso osa paikoista on minullekin tuttuja – tätini ja serkkuni asuivat Mellarissa – mutta Jappe liikkuu kyllä eri puolilla Helsingin ympäristöä enemmän kuin minä tuolloin. Esimerkiksi Koivukylään tutustuin vasta paljon myöhemmin, silloin kun se oli jo rakennettu. Sipoota en tunne kovin hyvin vieläkään. Silti miljööt ja ilmiöt tekevät tästä minulle jonkinlaisen kotiseuturomaanin.

Tai kertomuskokoelman. Kirja koostuu erillisistä episodeista, joita välillä tuntuu yhdistävän vain se, että ne tapahtuvat Japelle, Japen perheelle tai Japen kavereille. Yleensä kahdelle jälkimmäiselle ryhmälle. Jappe itse tuntuu olevan elämässään pikemminkin vähän välinpitämätön sivustakatsoja. Hän ei tunnu myöskään juuri muuttuvan tai kasvavan episodien väleissä kuluvien kuukausien ja toisinaan vuosienkin mittaan. Välinpitämätön asenne tietysti selittää sen, miksi Japelle käy lopulta niin kuin käy, tai ainakin on selittävinään. Itselläni oli huomattavia vaikeuksia saada otetta koko tyypistä ja hänen motiiveistaan. Hieman hämmentävä oli myös  Seksuaalipoliittisen seuran julkaisuja -sarjan ykkösosan kappaleiden päätyminen tuon tuostakin milloin kenenkäkin henkilön luettavaksi ja siteerattavaksi. Ehkä se tuotti jatkuvuutta?

Osan tarinoista olen kuullut Sakelta aikaisemminkin – jouluinen automatka Neuvostoliittoon sisältyi Saken pikkujoulusaarnaan Eino Leinon Seurassa viime marraskuussa – mutta tässä ne kyllä asettuvat hyvin aikaansa silloinkin, kun alkuperäinen juttu on ilmeisesti peräisin aivan eri ajalta. Niinhän tarinankerronta toimii. Muistoja, muistikuvia ja miljöitä kirja välittää (ja herättää) hyvin, vaikka romaanikokonaisuus jäikin minun mielessäni vähän hajanaiseksi.