Tekijä: jPekka

Toisen maailmansodan lellilapsi

· 3 kommenttia ·

Muurahaispuun kirjoittamista varten varaamani lähdekirjallisuuden lukeminen on sujunut varsin hitaasti, osittain siksi että juutuin erääseen perin tympeäksi osoittautuneeseen kirjaan (Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria, edelleenkin kesken) ja osittain siksi, että aika meni  Muurahaispuun kirjoittamiseen. Kirjan kannalta tämä tuskin on ratkaiseva ongelma: mikäli Suomen historiaan liittyvässä taustoituksessa ilmenee räikeitä ristiriitoja kirjallisuuteen kirjatun todellisuuden kanssa, tilaisuuksia korjaamiseen on vielä paljon.

Joka tapauksessa Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema (suom. Paula Autio, Siltala 2009) on lukemisen arvoinen teos. Nimensä hengessä se käsittelee Suomen tilannetta jatkosodan päättymisvuonna kuukausi kerrallaan. Samalla Meinander kuitenkin taustoittaa tilannetta aikaisemmin tapahtuneella ja valottaa tapahtuneen syitä ja seurauksia.

Ainakin minulle kirjassa oli melkoisesti uutta tietoa. En ollut käsittänytkään, miten riippuvainen Suomi oli – etenkin jatkosodan loppuvaiheissa – Saksan tuesta, paitsi sotilaallisen avun ja asetarviketoimitusten myös elintarvikehuollon suhteen. Vuoden 1944 alussa, jolloin yritys irrottautua Saksan kanssa solmitusta liittolaisuudesta* oli jo hyvin vakavan harkinnan alla, Suomessa olisi nähty nälkää mikäli Saksan elintarviketoimitukset olisivat keskeytyneet. Tämä olikin Saksalle pitkään toimiva kiristyskeino vastahakoisen vasallin pitämiseksi ruodussa: tilanne muuttui vasta kun Ruotsilta saatiin pitävä lupaus elintarvikeavusta.

Asemasodan päättymiseen keväällä ja käytännöllisesti katsoen koko Karjalan kannaksen menettämiseen (ns. Kannaksen läpijuoksu) vaikutti neukkujen sotilaallisen ylivoiman lisäksi myös ikääntyneen tsaarin upseerin, Mannerheimin, kyvyttömyys pysyä sodankäynnin uusien muotojen tasalla ja valtapelit, joilla hän piti alaisensa tietämättöminä kokonaistilanteesta tai siitä, mitä hän oli sopinut muiden esikuntaupseerien kanssa. Neuvostohyökkäys pysähtyi vasta sitten, kun apuun saatiin lisää saksalaisia ja neukut siirsivät sodankäynnin painopistettään etelämmäksi, Baltiaan ja Valko-Venäjälle. Viipurin menetys katsottiin riittäväksi kiihokkeeksi Suomen johdolle suhtautua innokkaammin rauhantunnusteluihin. Sitä se olikin.

Saksa suhtautui yllättävän kesysti aseveljien petokseen: tässä vaiheessa sotaa sillä ei enää kyllä ollutkaan rahkeita samanlaisiin pommituksiin kuin muutamien aikaisemmin livenneiden liittolaisten tapauksissa. Vallankaappausyritystä yritettiin organisoida lähinnä entisten suomalaisten SS-miestien voimin, mutta Ohrana oli hyvin perillä tilanteesta ja torjui yrityksen. Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa karkottamaan maassa olleet saksalaisjoukot: aluksi kyse oli valesodasta, mutta suomalaisten noustua maihin Tornioon saksalaisetkin rupesivat pistämään oikeasti hanttiin ja polttivat mennessään mm. suurimman osan Rovaniemen taloista.

Meinander korostaa eritoten kahta seikkaa: ensinnäkin Suomi oli liittoutuneille – ja myös Neuvostoliitolle – jokseenkin vähämerkityksellinen vihollinen; Suomen pakottamisessa rauhaan oli oleellisinta saada rintamaa lyhennettyä pohjoispäästä Suomen mittaiset pari tuhatta kilometriä, Suomen valtaamisen kaltaiseen operaatioon ei olisi ollut rahkeita eikä pahemmin halujakaan. Aselevon ja rauhansopimuksen jälkeenkin Suomi oli hyödyllisempi sotakorvauksina luovutettujen laivojen ja teollisuustuotteiden toimittajana kuin se olisi ollut miehitettynä satelliittivaltiona.

Toiseksi Suomi selvisi koko sodasta aivan käsittämättömän helpolla. Suomea ei esimerkiksi pommitettu oikeastaan juuri lainkaan: jonkin verran yritettiin tuhota armeijan huoltoreittejä ja rautatieyhteyksiä,** mutta sen lisäksi esimerkiksi Helsinkiä pommitettiin kunnolla vain muutamia kertoja. Englannin, Neuvostoliiton ja eritoten Saksan kokemiin massapommituksiin verrattuna tämä oli oikeastaan melkein yhtä tyhjän kanssa. Euroopan sodan osalta Neuvostoliitto kärsi suurimmat ihmishenkien menetykset,*** Suomi selvisi hyvin vähällä siinäkin suhteessa.

Suomen toista maailmansotaa on Suomessa tästä (suhteellisesta) helppoudesta huolimatta kuitenkin mytologisoitu aivan hillittömästi: Meinander arvelee tämän johtuvan pitkälti siitä, ettei itsenäisellä Suomella oikein muutakaan ole. Suomen sota (1808–09) oli pientä piperrystä muutaman kaatuneen ”taisteluineen” (huolimatta Runebergin runojen suurentelusta), sisällissota oli liian ristiriitainen ja traumaattinen tapaus. Niinpä toisesta maailmansodasta oli tehtävä kansakunnan yhtenäisyyden, itsenäisyyden ja itsepäisyyden symboli.

Tuossa on epäilemättä vinha perä.

___

* ”Erillissota”-myytti on hyvin pitkälti sodanjälkeisen kauden revisionismia. Todellisuudessa Suomi ja totalitaristinen Saksa olivat täysin avoimesti aseveljiä totalitaristista Neuvostoliittoa vastaan.
** Tällaisesta pommituksesta oli äidillänikin lapsuusmuistoja.
*** Sotilaiden osalta siksikin, että neukkujen taistelutaktiikat eivät totisesti säästelleet omia joukkoja.

Kilahtaneita kaakkeja

· Yksi kommentti ·

Okei, pienen tunnustuksen aika: Tämä oli minun ensimmäinen rocklevyni. Äiti taisi ostaa sen joskus sairastaessani kotona flunssaa tai jotakin niistä lievistä, ihoa pilkuttavista taudeista, joista ei ihan varmuudenlla saatu selvää olivatko ne jotakin rokkoa vai kenties jotakin ihan muuta. Meillä oli nimittäin siihen aikaan pieni perinne, joka tunnettiin nimellä ”kipeyslahja”.

En ole The Osmondsia hirveästi kuullut tämän singlebiisin ja sen kääntöpuolen ”That’s My Girl” lisäksi, ellei Donnyn ja Jimmyn ja jonkun muun sokerisia soololevyjä lasketa mukaan. Tiedän kuitenkin, että tämä rykäisy taisi olla melkoinen rujo poikkeama bändin tuotannossa. Sen ehkä huomaakin pukujen, hymyjen, kampauksien ja toisaalta itse musiikin rosoisuuden ristiriidassa.

Mali-luottamus kannattaa

· 2 kommenttia ·

Olenko muuten maininnut tykkääväni malilaisista laulaja-lauluntekijöistä? Ai, olen? No, sitten ei ole yllätys että minut nähtiin eilen Huvilateltassa diggailemassa Fatoumata Diawaraa. Vaikka en ole ennen hänen musiikkiaan kuullutkaan – esikoisalbumi ilmestyy vasta ensi kuussa – Malista on viime vuosina tullut niin paljon minun korviani ilahduttavaa musiikkia, että oli ilmeisen aiheellista tutustua tähänkin tekijään.

Juhlaviikot on järjestänyt ulkomaisten tähtien lämppäreiksi kotimaisia, eri musiikkityylejä edustavia artisteja, ja tällä kertaa valinta osui nappiin. Mad Ice ei ollut  pikkunäppärää ja tyylipuhtaudestaan tarkkaa opistomusiikkia, vaan verevää, melodista ja komeasoundista, puoliakustista itäafrikkalaistyylistä poppia. Mad Ice itse on osaava, karismaattinen ja näyttävä esiintyjä, eikä lauluissakaan ole valittamista. Nelihenkinen bändi säesti komeasti, lauluja kunnioittaen, oivallusta osoittaen. Mad Icellä tuntuu olevan jo vakiintunut fanikunta, enkä lainkaan ihmettele.

Fatoumata Diawara aloitti oman settinsä hyvin rauhallisella musiikilla. Hänen tanssija-ja näyttelijätaustansa huomioon ottaen tuntui hieman yllättävältä että hän itse keskittyi täydellisesti lauluun ja (erinomaiseen) komppikitarointiin, mutta tunnelmallinen, seesteinen musiikki ei välttämättä kaivannut sen kummempaa koreografiaa. Ja vähitellen meininki reipastui, Diawara pisti kitaran syrjään ja jätti soittamisen loistavalle triolleen. Sitten sitä tanssiakin kyllä nähtiin.

Karismaattinen, kiehtova lauluntekijä hänkin. Levy menee ostoslistalle, sitten kun se ilmestyy ja on rahaa ostaa levyjä. Mali osoittautui taas luottamuksen arvoiseksi.

126 liuskaa 12 pisteen Garamondilla

·

Muurahaispuun ensimmäinen versio on nyt valmis. Kun yhdistin kaksikymmentäkolme luvun* mittaista tiedostoa yhteen, sain käsikirjoituksen tämänhetkiseksi pituudeksi 126 liuskaa, kun teksti on 12 pisteen Garamond-kirjasinta ykkösrivivälillä. Se on jonkin verran enemmän kuin vaikkapa Karstan ensimmäisessä versiossa, vaikka tiedoston merkkimäärä onkin samaa luokkaa. Tässä kirjassa taitaa olla enemmän dialogia.

Tämä on jotakuinkin ainoa katkelma, jonka kukaan muu kuin minä tulee näkemään käsikirjoituksen ensimmäisestä versiosta. Ennen ateljeekriitikoille ja kustannustoimittajille luovuttamista on vielä aika paljon laittoa. Luulen, että käsikirjoitus lyhenee hieman. Etenkin alkupuolella on aika paljon päänhenkilön päänsisäistä jaarittelua, jota on perin aiheellista tiivistää.

Maininta Naamattu-päivityksessä tekstin pituudesta ja kirjasinlajista kirvoitti kiinnostavaa keskustelua. En ole ainoa Garamond-fani, mutta muidenkin kirjasimien ystäviä on. Korjauskierroksilla on hyvä välillä muuttaa kirjasinlaji toiseksi, eri virheet erottuvat silloin eri tavalla.

Mutta nyt on iso urakan osa tehty. Alkukuusta arvelin vielä, että kirjoittamiseen menee vielä syyskuun alkuakin. Vauhti kuitenkin kiihtyi melkoisesti loppua kohden. Niin minulla yleensä käy – niin omissa teksteissä kuin käännöksissä – ja toisinaan luotan siihen jopa liikaa. On kuitenkin tullut aika keskittyä hyvin omintunnoin muihin asioihin jonkin aikaa ja palata tuorein silmin ja mielin kirjan tekstin pariin… vaikkapa joskus ensi viikolla.

___

* Kirjaan ei silti ole tarkoitus tulla (tälläkään kertaa) numeroituja lukuja, vaan eräänlainen moderni informaatioaikakauden versio vanhanaikaisista luvunkuvauksista tyyliin ”Neljäskolmatta luku, jossa veli Willibald opettaa Sven-kuninkaalle, mitä sanassa sanotaan.”

Alttiina afrokubistiselle taiteelle

·

Huvilateltta tulee taas tutuksi näinä viikkoina. Eilisen illan aloitti Teija Niku & Grupa Balkan yhtyeen nimen mukaisella musiikilla. Periaatteessa vallan mainio bändi, mutta monen kaltaisensa tavoin suorastaan huokui sitä mitä on vähän ilkeästi ja epäreilustikin sanottu ”opistomuusikkoudeksi”: tekniikka ja tyylilaji hallussa, hienot uudet instrumentit, ei laulua vaan teknisesti vaativaa instrumentaalimusiikkia, ei juurikaan (edes katse)kontaktia yleisöön, tyylipuhtautta reilun, aidon räimeen ja rymistelyn sijaan. Mutta… ihan kiva. Hyvin soitettu. Varmaan vaatinut paljon treenaamista.

Kolmetoistahenkinen Afrocubism olikin hyvin selkeästi illan tähti. Tarina lienee jo monille tuttu: Ry Cooder kumppaneineen yritti tehdä elokuvaa ja levyä malilaisten ja kuubalaisten muusikoiden kohtaamisesta Havannassa, mutta malilaisille tuli viisumisotkuja ja projektista tuli kokonaan kuubalaiseen musiikkiin keskittynyt Buena Vista Social Club. Vuosikymmen myöhemmin malilais-kuubalainen yhteistyö lopulta onnistui ja syntyi Afrocubism-albumi ja kiertue. Muusikoilla ei ilmeisesti ole kovin montaa sanaa yhteistä kieltä, joten kommunikaatio on jouduttu hoitamaan koko ajan soittamalla.

Ja hyvinhän homma näytti niinkin toimivan. Alkukeikasta hieman ärsytti soiton painottuminen sinänsä ihan näppäriin instrumenttisooloihin – jo pariin kertaan aikaisemminkin keikalla nähty Bassekou Kouyate tuntui edelleenkin olevan jonkinlaisessa kitarasankarimoodissa, jalka taajaan monitorikaapin päällä – mutta vähitellen alkoi groove viedä ja lantio vatkata. Lauluakin kuultiin vallan mukavasti. Melkoisen rytmiikkapainotteista meno olikin, mutta eipä minulla mitään sitä vastaankaan ole. Välillä tuntui, että vaikka muusikoista oli kuubalaisia lievä enemmistö, soundin ja tyylin osalta malilaiset olivat olleet niskan päällä. Mutta eipä minulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Minullahan on jo pitkään ollut musiikin suhteen aikamoinen Mali-fiksaatio.

Eksistentiaalista kevytfunkahtelua

·

En välttämättä seurannut kovinkaan hyvin musiikkia 80-luvun viimeisinä vuosina, mutta tämä laulu jäi mieleen ja kuulostaa edelleenkin raikkaalta.

Edie Brickell & the New Bohemiansin esikoisalbumi Shooting Rubberbands at the Stars tuli hommattua tämän laulun voimin. Ainakin kaupallisessa mielessä se onkin jäänyt Brickellin uran huipuksi, vaikka aktivoitumista viime vuosina näyttää tapahtuneenkin.

Etelän yöt

·

Juhlaviikkojen Huvilateltta avasi konserttiputken kahdella etelävaltioiden pianistilegendalla. Illan aloittanut Mose Allisonin trio oli jossain määrin hämmentävä kokemus, ja joistakin olan yli kuulemistani tuntemattomien kommenteista päätellen muutamille yleisön jäsenille jopa ahdistavaa. 82-vuotias maestro soitti pianoa hyvin kepeällä, jopa välinpitämättömällä otteella ja lähestulkoon hymisi mikrofoniinsa pieniä, humoristisia tarinalaulujaan, joiden seuraaminen vaati melkoista korvan jännittämistä. Allison otti sooloesiintyjän vapauksia ja säesti itseään huolettomasti laulutekstien ehdoilla, jolloin basistin ja rumpalin oli vain yritettävä pysyä kärryillä. Rumpalin ilmeet olivat hauskaa seurattavaa, ne vaihtelivat leveästä hymystä miltei epätoivoon: Minne se ykkönen nyt hyppäsi…?

Tauon jälkeen lavalle yksinään astellut 73-vuotias Allen Toussaint punaisine, kultakoristeltuine silkkipukuineen oli totisesti toista maata, karismaattinen showmies, huikea pianisti ja hurmaavan lämminääninen laulaja, joka alkuun väitti jättävänsä välispiikit vähemmälle (”New Orleansin ulkopuolella minä tarvitsen tulkin”) mutta jutteli sitten kuitenkin monia leppoisia tarinoita lauluistaan, niitä levyttäneistä tähdistä ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja klassikoitahan Toussaintilla piisaa, aina Lee Dorseyn ”Working in a Coalminesta” Robert Palmerin ”Sneaking Sally through the Alleyyn” ja hänen itsensäkin levyttämään ”Southern Nightsiin” ynnä lukemattomiin muihin sävellyksiin, sanoituksiin ja tuotantoihin sekä näiden klassikkojen coverversioihin. Toussaint itse sanoi laulavansa vain näyttääkseen laulajille miten kappaleen pitäisi mennä, mutta kyllä minä tykkään melkoisesti hänen lämpimän pehmeästä ja melodisesta laulustaan. Kertakaikkisen hieno keikka.

Tiibettiläisessä kaivossa

·

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.