Tekijä: jPekka

Maahanmuuttajatar

·

Kuten olen aikaisemminkin kertonut, en normaalisti lue kaunokirjallisuutta silloin kun kirjoitan omaa kirjaa. En tiedä, onko siihen mitään perusteltua syytä: olen kyllä lukenut kirjoitusvaiheen aikana romaaneja, joita on tarjottu minulle suomennettavaksi, eikä moinen periaatteista poikkeaminen ole vaikeuttanut (tai sen puoleen helpottanutkaan) oman tekstin tuottamista.

Nyt kun Muurahaispuun ensimmäinen versio on kasassa, uskaltauduin kuitenkin tarttumaan kollegalta ja ystävältä saatuun romaaniin. Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn (suom. Kaijamari Sivill 2011) kertoo pienen, kauniin ja monessa suhteessa hyvin arkisen tarinan 1950-luvun irlantilaistytöstä, joka päätyy – osittain enemmänkin perheensä lempeästä painostuksesta kuin omasta tahdostaan – muuttamaan työn perään New Yorkin Brooklyniin ja yrittää sopeutua uuteen elämään vieraan maan suuressa kaupungissa, jossa hän ei oikeastaan tunne ketään.

Irlantilaisena Eilis Laceylla on tietysti monta etua moneen muuhun maahanmuuttajaan verrattuna: hän osaa kieltä ja hänellä on tukenaan paikallinen irlantilaisyhteisö, joka pitää huolta omistaan, ainakin jonkin verran. Hänelle on pedattu työpaikka – ei kovin kaksinen paikka, mutta työpaikka kuitenkin – sekä kelvollinen kortteeri jo etukäteen. Vaikka tähän aikaan irlantilaisten elintasopakolaisuus Yhdysvaltoihin jatkui edelleen runsaana, kotimaan olot olivat nyttemmin jo niin rauhalliset ja sen verran vauraat, että kotiväen asioista pystyi pysymään perillä kirjeiden ja toisinaan puhelinsoittojenkin avulla. Tästä tulee tosin lopulta ongelma: perhetragedia tavoittaa Eilisin jo samana päivänä kun se tapahtuu, ja hän tuntee moraalista pakkoa palata kotiin, ainakin vähäksi aikaa, auttamaan vielä elossa olevia läheisiään. Kaukaiselta unelta tuntunut irlantilaistaajama muuttuu todelliseksi, ja uusi elämä Brooklynissa alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Mutta Eilisillä on uudessa kotimaassaan nyt myös sitoumuksia: ei hän voi noin vain heittää mielestää kahta vuotta uudessa elämässä kuin se olisi pelkkä uni. Ei hän myöskään voi suhtautua kotikylään niin kuin mikään siellä ei merkitsisi mitään.

Tóibín pitää tarinan harkitun pienimuotoisena, harkitun hillittynä: lukija saa kokea nuoren naisen elämää riepovia ristiriitoja rivien väleistä. Siinä(kin) mielessä Brooklyn toimii hyvin suomalaiselle: myös täältä on lähdetty elintasopakolaisiksi Amerikkaan, myös täällä elämänkokoisia tunteita on puitu puolikkailla lauseilla, muutamalla viipyilevällä katseella.

Ja vaikka suomalaisen nykyajan kirjailijan on syytäkin kapinoida kansallisen arkirealismin traditiota vastaan, on aina hyvä muistaa, ettei erinomaiseen tarinaan välttämättä tarvita sitä että maailmankaikkeus pitäisi vääntää solmuun tai lohikäärmeiden parvet lahdata lieskojen leimutessa ympärillä. Toisinaan riittää vain pienen ihmisen pienen elämän pieni, yhden ihmisen kokoinen valinta hiljaisessa huoneessa.

Kiitos kirjasta, Kaijamari.

Toimistokonsertti

·

Tämä liittyy tämän kesän konserttimuistoihin, vaikka tällaista keikkaa en olekaan valitettavasti päässyt todistamaan. (Näin kyllä Muusikoiden.netin miitissä loistokkaan varttituntisen samalla akkarikokoonpanolla esitettyä Flaming Lipsin musiikkia, mutta se on eri asia.) Joka tapauksessa puolet Black Dubista eli laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja/lyömäsoittaja Trixie Whitley ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanois esittävät seuraavaksi kahdeksantoistaminuuttisen lähes akustisen setin, joka on tallennettu NPR-radiokanavan toimistossa. Kuulemme laulut ”Surely”, ”Silverado”, ”I Believe In You” ja ”I’d Rather Go Blind”.

Tänään tulee muuten kuluneeksi tasan 38 vuotta Chilen verisestä sotilasvallankaapauksesta, joka johti tuhansien ihmisten murhaamiseen ja kidutuksiin. Niitä arpia parannellaan vielä pitkään.

”Vielä, tänä iltana, rakastan sua saatanan hellästi…”

·

Taisin nähdä yhden Keban ensimmäisistä keikoista, ellen ihan ensimmäistä, Limeksen bileissä joskus vuoden 1984 tienoilla. Bändillä oli vielä silloin eri nimi, enkä muista keikasta juuri muuta kuin että se oli ihan hyvä (ANK:n salin opiskelijabilebändikeikkojen mittarilla)  ja että Alin Telecaster-kitarassa oli epätavallinen mikkiyhdistelmä (mitä jää innokkaan soittamisenharrastajan mieleen…).  Sittemmin bändi (ja samainen kitara) tuli nähtyä moneenkin kertaan: Keba oli loistava livebändi. Esikoisälpee (Keba, 1985)  tuli hankittua heti kun se ilmestyi, mutta tokan albumin Koko ajan go-go (1987)  aikaan elämäntilanne oli muuttunut, ostin varsin vähän levyjä ja kävin harvoin katsomassa mitään, joten se jäi (sillä erää) väliin. Hitit tietysti tulivat tutuiksi radion kautta. Ja sitten bändi jo hajosikin.

Kuten S. tuli eilen sanoneeksi, Keba oli monessa suhteessa hyvin stadilainen bändi: haikean romanttiset laulut kyllä nojasivat yhteiseen kansalliseen iskelmäperinteeseen, kuten kaikki silloisen Suomi-rockin laulut, mutta niiden maailma, kuvasto ja tunnelma olivat hyvin helsinkiläisiä. Muualla Suomessa Kebaa ilmeisesti pidettiin usein myös jotenkin stadilaisen ylimielisenä yhtyeenä, eikä sekään välttämättä ollut ihan tuulesta temmattua.

(Se saattoi maksaa ennakkosuosikille Rock-bändien SM-kisojen voiton loppuvuodesta 1984: Keban edelle nostettiin lopullisissa pisteissä alavutelainen Kolmas nainen ja kouvolalainen Peer Günt.)

Yhtä kaikki: Vaikka Keban seuraaminen väheni omalta osaltani jo ennen sen huippuhetkiä, kyseessä on yksi hienoja muistoja vuosikymmeneltä, jonka (musiikillistakin) nostalgisoimista yritän parhaani mukaan välttää, mutta joka on yhtä kaikki ollut (myös musiikillisesti) minulle hyvin tärkeää aikaa. Siinä mielessä oli aivan itsestään selvää lähteä katsomaan Keban reunion-keikkaa Tavastialle.

Setti alkoi – bändin katusoittotaustan hengessä – pienellä akustisella  ”sivulavalla” ennen siirtymistään ”päälavalle” ja sähköiseen meininkiin. Homma toimi hienosti alusta alkaen: Keba oli jo 80-luvulla kuuluisa tiukasta treenauskuristaan, ja perinteistä oli pidetty kiinni. Alin ääni on hienosti ennallaan: herkän kuiskaileva laulutyyli kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin.

1980-luvulla etenkin Keban kitarasoundi kuulosti toisinaan vähän turhankin trendihakuiselta ja epäomaperäisen state of the artilta. Nykyään chorus-pedaalit eivät ole enää niin pop, joten heleän helkkyvä kitaravalli toimi suorastaan omaperäisenä soundimaailmana. Oleellista ovat kuitenkin laulut, haikean romanttiset laulut, ja ne soivat edelleen yhtä pakahduttavan kauniina kuin ennenkin: ”No exit”, ”Intiaanit ratsastaa”, Tikkasen pariskunnan romaaneista innoituksensa saanut ”Ihmispeto”, ”Mona”, ”Nana”, ”Takkuinen tiikeri” ja tietenkin katusoittoaikojen muistojen täyttämä ”Kesä Espalla”. S. olisi halunnut kuulla ”Nainen tummissa” -coverin ja minä jäin kaipaamaan ykkösalbumin lemppariani ”Mennyttä maailmaa”, mutta muuten ei valittamista. Hieno keikka. Hieno ilta. Kiitos.

(Pienenä mainiona detaljina pitää mainita vielä kappale, joka lähti soimaan levyltä bändin poistuttua encoren jälkeen lavalta: Egotripin ”Matkustaja”, tyylipuhdas ja luultavasti täysin tietoinen Keba-pastissi.)

Bassonrakennuskertomus

·

Minulla on meneillään ”Älä koske kirjaan” -viikko. Taukoa tarvitaan, jotta käsikirjoitukseen voi sitten ensi viikolla tarttua vähän tuoreemmin silmin. Pari ideaa on kyllä mieleen juolahtanut, mutta koska olen kieltänyt itseltäni tiedostoihin kajoamisen, ne on toistaiseksi kirjoitettu muistilehtiöön.

Olen purkanut luovia paineita väkertämällä mahdollista tulevaa Suomen euroviisuedustajaa (joka ei ole minun sävellykseni eikä sanoitukseni, joten voin puolueettomasti todeta että se on, heh, aikamoinen pläjäys!) ja laatimalla lopultakin esittelyn kesällä valmistuneesta ”Steinhöfner”-bassostani.

Jo perinteisen tavan mukaan valmiin soittimen kuvia täydentää parin html-sivun mittainen kuvakertomus basson rakennusvaiheista.

Bassosta tuli varsin mainio peli. Vielä sitä ei ole äänitetty mihinkään, mutta keikkakasteensa se ehti saada viime viikonloppuna, kun taloyhtiömme järjesti pihajuhlat ja omasta väestä koottu bändi soitti puolen tunnin setin uudempaa ja vanhempaa kotimaisehkoa tanssimusiikkia. Hyvin toimi basso, ja hyvältä se myös kuulosti.

Machotauti

· Yksi kommentti ·

Toksoplasmoosi tunnetaan kissojen levittämänä sairautena, joka saattaa toisinaan olla haitallinen sikiöille. Monet tietävät myös, että sairautta aiheuttava Toxoplasma gondii -alkueliö muuttaa hiirten käyttäytymistä: se tekee niistä rohkeampia ja hitaammin reagoivia – toisin sanoen alttiimpia joutua kissojen ruoaksi. Alkueliön elinkierto nimittäin edellyttää kehitysvaihetta kissan suolistossa.

New Scientistin elokuun 30. päivän numero käsittelee useitakin erilaisia isäntäeliöidensä käyttäytymistä muuttavia loisia. Tunnetuimpia ovat Ophiocordyceps-suvun sienet, jotka muuttavat isäntämuurahaisensa zombiksi, joka viimeisillä voimillaan kapuaa muurahaisten suosiman paikan yläpuolella killuvan lehden alapinnalle, takertuu leuoillaan lehteen ja kuolee. Tämän jälkeen sieni kasvattaa muurahaisen ruumiista itiöemän, ja itiöt satavat sopivasti alla kulkevien muiden muurahaisten niskaan.

T. gondii ei ole yhtä hirviömäinen tapaus, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että se saattaa hyvinkin vaikuttaa myös ihmisten käyttäytymiseen. Yhteisöissä, joissa toksoplasmoosia esiintyy tavallista enemmän, ihmisillä on enemmän taipumusta dogmaattisuuteen, epäluuloisuuteen, sääntöjen rikkomiseen ja mustasukkaisuuteen. Tai, kuten kalifornialaistutkija Kevin D. Lafferty toteaa,

”On ehkä turhan kärjistävää väittää, että toksoplasmoosi tekee miehistä machompia, mutta kyllä se ehdottomasti liittyy neuroottiseen käyttäytymiseen, joka puolestaan liittyy vahvasti eriytyneisiin sukupuolirooleihin.”

Machoudesta on ollut T. gondiille hyötyä ainakin ennen vanhaan, ei niinkään sukupuoliroolien vahvistamisen vuoksi, vaan ennen kaikkea hidastuneen reaktionopeuden ja vähentyneen valppauden vuoksi: tällainen yksilö, varsinkin metsästäjä, on paljon alttiimpi joutumaan petojen saaliiksi, joten alkueläimet pääsevät helpommin elinkiertonsa kannalta välttämättömään kissaeläimen suolistoon. Ihmisyhteisöjen kannalta tämä on tietysti saattanut olla hyväksikin: aggressiiviset ihmiset ovat kokeneet eräänlaista luonnollista poistumaa. (Myöhemmin, metsästyksen merkityksen vähetessä, on tarvittu sodankäyntiä tällaisen jälkiaborttimenetelmän käyttämiseen.)

Nykyään  T. gondii -infektion kantajat ovat tietysti ”tervettä” väestöä alttiimpia joutumaan esimerkiks liikenneonnettomuuksiin, jolloin vahinkoa saattaa tulla muillekin, eikä alkueläimen elämänkierto välttämättä toteudu ”suunnitellulla” tavalla. Niin, olenhan minäkin ollut kissojen kanssa sen verran tekemisissä, että saatan hyvinkin olla T. gondii -kantaja. Onneksi en kovin usein autoile.

Hengellisistä asioista

· 2 kommenttia ·

Kesän muistoja: Tom Jonesin keikka Pori Jazzissa alkoi tällä laululla, eikä jatkokaan ollut yhtään vähemmän jykevää. Tässä sitä paitsi yhdistyy toisen saman päivän tähden, Seasick Steven, setin soitinnus: pelkkä slide-kitara ja rummut.

.

.

Tompan albumi Praise and Blame on hieno, suosittelen!


Biitistä mittaa

·

Viime viikonloppuna tuli soiteltua Muusikoiden.netin jokavuotisessa viikonlopputapaamisessa Booker T. & MG’siä. Hauskaa oli, pikkumokailuista huolimatta, ja ilmaan tuli heitettyä ajatus soittaa ensi vuonna The Metersiä. Ajatus on yhtä aikaa sekä riemastuttava – tykkään neworleansilaisesta musiikista – että kammottava: pitäisikö opetella klaaraamaan näitä bassokuvioita? Pahin ongelma eivät ole tietenkään oikeat sävelet, vaan se etteivät biitit osu tosiaankaan ihan niille tuhannesosasekunneille kuin metronomi sanoisi, vaan ne osuvat siinä ihan lähellä olevaan oikeaan paikkaan

.

.

… mutta onhan tässä vuosi aikaa harjoitella.

Tämä kuvanauhoitus on Dr. Johnin televisio-ohjelmasta vuoden 1974 tietämistä.

Tantsut Huvilan haalilla

·

Tämäniltainen Huvilateltan konsertti luotasi pohjoisamerikkalaisesta musiikista hieman vähemmän tunnettuja puolia melkoisen viehättävällä tavalla. J. Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään Paratiisin pojat -duo luotasi sekä aitoa että keksittyä amerikansuomalaisten musiikkia rujon kulmikkaasti, rosoisten tarinoiden vetämänä. En ole näitä levyltä tuttuja Lännen-Jukka-juttuja päässyt aikaisemmin livenä näkemäänkään, joten keikka oli siinäkin suhteessa mainio kokemus.

Quebecilainen La Bottine Souriante pisti saman tien tanssiksi: paitsi että kymmenmiehistä soittaja- ja laulajaryhmää täydensi huikea tanssijatar, bändi pyysi heti keikan alkuun yleisöä tanssimaan lavan eteen. Ja mikäpä ettei. Orkesterin rikas, kanadanranskalaisista ja kelttiläisistä aineksista punottu musiikki on oivaa tanssikamaa ainakin sukkelampijalkaisille. Itse jäin seuraamaan soittajien huikeaa jalkatyötä: ryhmällä ei ole varsinaista rumpalia, vaan joka laulussa yksi tai kaksi soittajaa rummuttaa kaksin jaloin mikitettyä lautaa. (Yksinkertainen idea, mutta ajatuskin hoitaa kokonaisen keikan komppaus tuolla tavoin saa sääret ja reidet särkyisiksi, eivätkä kahden jalan kompit olleet mitään ihan simppeleitä rytmejä.) Muutamilla käsiperkussioilla ja mainiolla basistilla François Marionilla täydennettynä tästä syntyi tukeva biitti, jonka päälle muun yhtyeen oli hyvä riffitellä viuluilla, kielisoittimilla ja torvilla.

Alkupuolensa ajan keikka tuntui olevan yhtä riemua ja reipasta menoa, mutta yhtyeen tuotantoa tuntemattoman korvissa juttu alkoi vähitellen toistaa itseään melkoisesti. Suurin osa yleisöstä jaksoi kuitenkin olla innoissaan loppuun asti, ja mikäs siinä. Kyllä tuota kuunteli, hytkyi tahdissa ja hakkasi käsiään polviin ihan sujuvasti. Erinomaista bilemusiikkia.