Taisin nähdä yhden Keban ensimmäisistä keikoista, ellen ihan ensimmäistä, Limeksen bileissä joskus vuoden 1984 tienoilla. Bändillä oli vielä silloin eri nimi, enkä muista keikasta juuri muuta kuin että se oli ihan hyvä (ANK:n salin opiskelijabilebändikeikkojen mittarilla) ja että Alin Telecaster-kitarassa oli epätavallinen mikkiyhdistelmä (mitä jää innokkaan soittamisenharrastajan mieleen…). Sittemmin bändi (ja samainen kitara) tuli nähtyä moneenkin kertaan: Keba oli loistava livebändi. Esikoisälpee (Keba, 1985) tuli hankittua heti kun se ilmestyi, mutta tokan albumin Koko ajan go-go (1987) aikaan elämäntilanne oli muuttunut, ostin varsin vähän levyjä ja kävin harvoin katsomassa mitään, joten se jäi (sillä erää) väliin. Hitit tietysti tulivat tutuiksi radion kautta. Ja sitten bändi jo hajosikin.
Kuten S. tuli eilen sanoneeksi, Keba oli monessa suhteessa hyvin stadilainen bändi: haikean romanttiset laulut kyllä nojasivat yhteiseen kansalliseen iskelmäperinteeseen, kuten kaikki silloisen Suomi-rockin laulut, mutta niiden maailma, kuvasto ja tunnelma olivat hyvin helsinkiläisiä. Muualla Suomessa Kebaa ilmeisesti pidettiin usein myös jotenkin stadilaisen ylimielisenä yhtyeenä, eikä sekään välttämättä ollut ihan tuulesta temmattua.
(Se saattoi maksaa ennakkosuosikille Rock-bändien SM-kisojen voiton loppuvuodesta 1984: Keban edelle nostettiin lopullisissa pisteissä alavutelainen Kolmas nainen ja kouvolalainen Peer Günt.)
Yhtä kaikki: Vaikka Keban seuraaminen väheni omalta osaltani jo ennen sen huippuhetkiä, kyseessä on yksi hienoja muistoja vuosikymmeneltä, jonka (musiikillistakin) nostalgisoimista yritän parhaani mukaan välttää, mutta joka on yhtä kaikki ollut (myös musiikillisesti) minulle hyvin tärkeää aikaa. Siinä mielessä oli aivan itsestään selvää lähteä katsomaan Keban reunion-keikkaa Tavastialle.
Setti alkoi – bändin katusoittotaustan hengessä – pienellä akustisella ”sivulavalla” ennen siirtymistään ”päälavalle” ja sähköiseen meininkiin. Homma toimi hienosti alusta alkaen: Keba oli jo 80-luvulla kuuluisa tiukasta treenauskuristaan, ja perinteistä oli pidetty kiinni. Alin ääni on hienosti ennallaan: herkän kuiskaileva laulutyyli kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin.
1980-luvulla etenkin Keban kitarasoundi kuulosti toisinaan vähän turhankin trendihakuiselta ja epäomaperäisen state of the artilta. Nykyään chorus-pedaalit eivät ole enää niin pop, joten heleän helkkyvä kitaravalli toimi suorastaan omaperäisenä soundimaailmana. Oleellista ovat kuitenkin laulut, haikean romanttiset laulut, ja ne soivat edelleen yhtä pakahduttavan kauniina kuin ennenkin: ”No exit”, ”Intiaanit ratsastaa”, Tikkasen pariskunnan romaaneista innoituksensa saanut ”Ihmispeto”, ”Mona”, ”Nana”, ”Takkuinen tiikeri” ja tietenkin katusoittoaikojen muistojen täyttämä ”Kesä Espalla”. S. olisi halunnut kuulla ”Nainen tummissa” -coverin ja minä jäin kaipaamaan ykkösalbumin lemppariani ”Mennyttä maailmaa”, mutta muuten ei valittamista. Hieno keikka. Hieno ilta. Kiitos.
(Pienenä mainiona detaljina pitää mainita vielä kappale, joka lähti soimaan levyltä bändin poistuttua encoren jälkeen lavalta: Egotripin ”Matkustaja”, tyylipuhdas ja luultavasti täysin tietoinen Keba-pastissi.)
