Kontulan aika! on Reittejä Kontulaan -yhteistyöhankkeen pohjalta syntynyt, yhdessä kirjoitettu näytelmä, joka kertoo – yllätys yllätys – Kontulan kaupunginosan historiasta, todesta ja kuvitellusta. Enimmäkseen kuvitellusta. Tälle kontulalaistaustaiselle kaupunginosaanmuutajalle näytelmän ensi-illan lisäbonuksena oli esityspaikka: Helsingin yhteislyseon juhlasali, sama halli jossa teininä tuli notkuttua jumppatunneilla ja käytyä pokaamassa ylioppilaslakki. Niin, esiinnyinhän minä samaisella lavalla muutamassakin koulun joulu- ja kevätnäytelmässä.
Mutta tämä ei ollut minun Kontulani tarina, ei oikeastaan.
Minä muutin muualle vuonna 1982 – pari vuotta lakkiaisten jälkeen – ja Kontulan ajan tekijät ovat nykyisiä asukkeja. Heidän kertomansa tarina on tietenkin toinen. Paikatkin ovat, monessa mielessä, toisia. Näytelmän keksityn esihistorian, muistellun historian ja fantasioidun tulevaisuuden kannalta keskeinen paikka on Kelkkapuisto, alue joka yllä olevaa kuvaa pari tuntia sitten ottaessani jäi selkäni taakse. Minun aikanani sitä kutsuttiin puolivitsinä ”Alppipuistoksi”: vanhan suopohjan päälle oli kasattu jätemaakumpareita. Siihenkin aikaan siellä laskettiin mäkeä, mutta nykyisestä keinovalaistuksesta ei ollut tietoakaan. Minä käytin sitä tähtien kiikarointiin, sillä kummut peittivät mukavasti lähikatuvalot näkyvistä, joten niiden keskellä oli parhaat mahdollisuudet tähtien ja planeettojen tutkimiseen mitä niin suburbaanissa ympäristössä saattoi kuvitella. (Paljon paremmat kuin nykykotiseudullani, mur.)
Minun Kontulani tarinaa oli jossain määrin Muurahaispuussa – kirjassa vilahtaa muutaman kerran ohimennen tyyppi, joka olen minä teini-ikäisenä ja parikymppisenä – ja saatanpa kirjoittaa sitä joskus muuannekin, jos siltä tuntuu. Epäilemättä tulen poikkeamaan ns. todellisuudesta ihan yhtä vapautuneesti kuin Kontulan ajankin tekijät.
HYLlin juhlasali on iso, kulmikas ja kiviseinäinen, mikä kaiutti harrastajanäyttelijöiden dialogia hetkittäin vähän vaikeasti kuultavaksi. Näytelmään rakennettu tarina oli tavallaan vähän hömelö. Mutta toisaalta… sellainen tällaiselta pohjalta rakennetun näytelmän oikeastaan pitääkin olla, kotiseututeatterin. Ja tekijöiden pitää olla innostuneita. He olivat, ja ihan aiheesta. Kaiken kaikkiaan mainio puolitoistatuntinen. Kiitos, Reetta, että tönit minut paikalle.
