Panokseni tämän vuotisilla Helsingin kirjamessuilla oli suhteellisen vähäinen, vaikka jalat kyllä ovat eri mieltä jouduttuaan kannattelemaan kehoa lauantain ja sunnuntain päämäärättömän vaeltelun ja lauantaisen kaksituntisen SKTL:n osastolla päivystäjänä seisoskelun ajan. Koivet kestävät kyllä oikein sujuvasti kymmenen kilometrin reippaan kävelylenkin (ja hyvässä lykyssä parin kilsan uimisen siihen päälle), mutta seisoskelu ja hidas lumpustelu ovat tietenkin paljon raskaampia lajeja.
Pääosin puheissa kanssani ollut porukka tuntui tapahtumaan vallan tyytyväiseltä. Kauppa oli käynyt, järjestöjen kojuilla oli käynyt mukavasti väkeä – ne oli sijoiteltu aikaisempia vuosia huomattavasti paremmille paikoille – eikä tunnelma ollut runsaasta väkimäärästä huolimatta niin tukahduttavan ahdistavan tungokseinen kuin joskus aikaisemmin.
En voi väittää ettenkö olisi ollut lainkaan mustasukkainen kun salissa vaellellessani tuntui että jokaisella sivuuttamallani lavalla istui joku tuttu tai puolituttu kollega haastateltavana uudesta kirjastaan – Hei, oletteko huomanneet että minulta ilmestyi muutama kuukausi sitten uusi, vallan mainio romaani??!! – mutta toisaalta tiedän hyvin, miten hankalaa kaikkia uusia julkaisijoita on saada mahdutettua lavojen tai edes kustantamojen osastojen ohjelmaan. Kirjoja ilmestyy niin paljon* ja messut kestävät vain neljä päivää. Minun kohdallani paras markkinointimenetelmä tuntuu joka tapauksessa olevan vanha kunnon viidakkorumpu, esiintymiset tai edes kirja-arvostelut (tai niiden puuttuminen) eivät vaikuta juuri mihinkään.
Enkä minä itsekään jää pahemmin katselemaan kenenkään kirjamessuesiintymisiä, puhumattakaaan siitä että tekisin ostopäätöksiä niiden perusteella.
En myöskään osaa pahoittaa mieltäni Suomen kuvalehden messujen aikana ilmestyneen numeron suurta paheksuntaa herättäneestä kansijutusta suomalaisen kirjallisuuden kriisistä, jonka ansiosta (SK:ta julkaisevan) Otavan toimitusjohtaja määräsi lehden poistettavaksi kustantamon osastolta. Yhden lukaisun perusteella olisin melkein valmis ennustamaan, että niiden muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jolloin tämän hetken suomalaisen kirjallisuuden tilaa voidaan mitenkään mielekkäästi arvioida, jutun kirjoittajat ja haastateltavat muistetaan (jos ylipäänsä muistetaan) lähinnä siitä, miten huonosti ja pinnallisesti he suomalaista kirjallisuutta ja sen tilaa ovat tunteneet.
Voin tietysti olla väärässäkin. Yleisesti ottaen olen kyllä sinnikkäästi sitä mieltä, että ”nykyään ei kirjoiteta sellaista kirjallisuutta, mistä minä olen aikaisemmin ollut innoissani” on yhtä pöljää ajattelua kuin ”ennen listapoppikin oli parempaa”. Tai ylipäänsä henkilökohtaisten mieltymysten nostaminen absoluuttisiksi laatukriteereiksi.
Enemmän löysin literääriä hengenheimolaisuuttani haastateltavastani Hugh Howiesta. Minullahan on ollut taipumusta väittää, että scifi (tai fantasia, tai spekulatiivinen fiktio ylipäänsä) on ennen kaikkea oman aikansa peili, ja sellaisena monasti rehellisempi ja paljastavampi kuin niin sanottu realistinen kirjallisuus. Yllätyin silti, kun Howie mainitsi sunnuntaiaamun bloggaritapaamisessa ajattelevansa Siiloa (myös) satiirina omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Ihan noin pitkälle en ollut itse kirjaa lukiessani ajatellut tai tulkinnut, mutta… miksipäs ei.
Howie vaikutti muutenkin fiksulta ja sanavalmiilta tyypiltä sekä haastateltavana että lauantai-illan päivällisseurana likeläisten ja muutamien muiden Like-kirjailijoiden porukassa. Yksi meistä – kokenut, monelle kielelle käännetty, myyvä ja arvostettu kirjailija – oli tosin jossain määrin hämmästynyt Howien ”kaupallisesta” asenteesta julkaisutaajuuteen†, mutta muuten he(kin) tuntuivat tulevan juttuun oikein hyvin. Sunnuntainen haastattelumme meni myös hyvin, huolimatta siitä että jännitin itse etukäteen tilannetta melkoisesti: en ole koskaan ennen simultaanitulkannut haastatteluja saman tien kieleltä toiselle olin melkoisen peloissani, miten aivoparka koettelemuksesta selviää. Taikakirjainten Raijan mielestä haastattelumme spoilasi joitakin kirjan alkupuolen tapahtumia, mistä vilpittömät pahoittelut. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, ettei hyvä kirja menetä yleensä lainkaan tenhoaan tai nautittavuuttaan, vaikka sen juonen osaisi ulkoa. Olisi joka tapauksensa pitänyt olla varovaisempi kysymyksissä. Toisaalta kirjasta on vaikeaa puhua, jos kirjan tapahtumista ei voi puhua.
___
* Ei, en liity edelleenkään siihen kuoroon jonka mielestä kirjoja julkaistaan ”liikaa”.
† Kirja vähintään kerran vuodessa, kolme parhaassa. Ja huolellinen taustatutkimustyö siihen päälle. Eri kirjailijoilla on perin erilaiset työrytmit.
Heh, totta kyllä tuo ennen oli paremmin -parranpärinän koomisuus, pätee alasta riippumatta. Toisaalta ainakin Melender taisi joutua jutussa vähän toimittajan työrukkaseksi; omasta blogistaan voi lukea parikin tarkentavaa merkintää tuohon juttuun.
Epäilemättä totta.Antiaikalainen ei välttämättä ole ollut ihan ajan hermolla mediataidoissaan: tosin vuosikymmenien takaisista edeltäjistään hän poikkeaa siinä, että mahdollisuuksia korjata sanomisiaan on muuallakin kuin alkuperäisen jutun kirjoittaneen lehden yleisönosastolla. Ennen vanhaan toimittajan tulkinta kirjailijaparan sanoista olisi jäänyt ikuiseksi totuudeksi siitä, mitä kirjailija sanoi.
Kannattaa meistä jokaisen joka tapauksessa pitää varansa (silloinkin), jos mukava toimittaja soittelee ja pyytää kommentteja kirjallisuuden nykytilasta.