Alisa Zinovjevna Rozenbaum (1905–1982) pakeni kaksikymmenvuotiaana muutaman vuoden ikäisestä Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin. Vauraan pääkaupunkilaisen apteekkariperheen lapsena hän kuului siihen venäläiseen kansanosaan joka joutui kärsimään vallankumouksen aiheuttamista vainoista heti ja myös taloudellisesti, joten ei mikään ihme että hän käytti jotakuinkin koko loppuikänsä saarnatakseen kollektivismia vastaan ja valistuneen itsekkyyden siunauksellisuuden puolesta.
New Yorkiin päästyään hän tutustui varhaisiin tieteiskertomuksiin ja alkoi (elokuvakäsikirjoitusten ohessa) kirjoittaa tieteisromaaneja. Tällöin hän oli jo muuttanut nimensä virallisestikin Ayn Randiksi. 
Pienoisromaani Anthem julkaistiin aluksi vain Britanniassa (1938), sodanjälkeistä amerikkalaispainosta varten hän editoi sitä reippaasti uusiksi. Kyseessä oli alkuaan vain pieni välityö kesken ensimmäisen massiivisen romaanin The Fountainhead (1943) kirjoitusprosessia.
Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, tiukasti säädellyssä kollektivismissa, joka on unohtanut useimmat ”nimeltämainitsemattomien aikojen” keksinnöt. Nuori kansalainen nimeltä Equality 7–2521 on halunnut päästä tutkijakoulutukseen, mutta Elämäntehtävien Neuvosto määrää hänet elinikäiseksi kadunlakaisijaksi. Kiltisti nuorukainen aloittaa uudella urallaan, mutta pitää silmiään auki enemmän kuin hänen ammatissaan on suotavaa. Pian kohdalle sattuukin mielenkiintoisia havaintoja, joista jotkut liittyvät nimeltämainitsettomiin aikoihin, ja monet nuoreen, kauniiseen maatalouskollektiivin työntekijättäreen nimeltä Liberty 5–3000, joka ei ole vielä joutunut kokemaan kaikille kansalaisille pakollista parittelukautta, vaan on, Equality 7–2521:n suureksi riemuksi, yhä neitsyt.
Nuori kadunlakaisija tuhoaa lopullisesti mahdollisuutensa toimia yhteiskunnan jäsenenä tuomalla esiin nimeltämainitsemattomien aikojen keksinnön, jonka hän on onnistunut saamaan toimimaan omalla nokkeluudellaan. Hän pakenee Kartoittamattomaan metsään ja osoittautuu kaupunkilaistaustastaan huolimatta välittömästi taitavaksi metsästäjä-keräilijäksi. Mukaan ottamiensa nimeltämainitsemattomien aikojen tekstien avulla hän lopulta ylittää elämänsä suurimman henkisen kynnyksen: hän opettelee käyttämään kiellettyä sanaa”minä”.
”Minä”-sana on Anthemin tunnetuin pointti. Taustalla on epäilemättä neuvostoretoriikkaan kuuluvan kollektiivisen ”me”-sanan käytön ohella englanninkielen ainainen teitittely: toisen persoonan pronominin yksikkömuotoa thou ei juurikaan enää käytetä. Randin kollektiivissa ”me”-sanaa käytetään kuitenkin selkeästi yksiköllisenä, kuten (nykyään) you-sanaa, myös silloin kun henkilö ajattelee itseään yksilönä (kuten Equality 7–2521 tarinan mittaan koko ajan ajattelee) eikä pelkästään kollektiivin edustajana. Jotenkin epäloogista, minusta, ja vesittää kirjan pointtia.
Mutta ei se ole ainoa epäloogisuus tai -uskottavuus tässä kömpelöhkössä pikku tarinassa, joka etenee alusta loppuun jotakuinkin ennalta-arvattavia polkuja. Voi tietysti olla, että nihkeä suhtautuminen johtuu ensisijaisesti nihkeästä etukäteissuhtautumisestani Ayn Randia kohtaan: jonkun toisen kirjoittamana juttu olisi voinut hyvinkin mennä yksinomaan naiiviudessaan hupaisana pikku kertomuksena, oman aikansa peittelemättömänä peilinä niin kuin lähes kaikki tieteiskirjallisuus on.
Kaunokirjallinen muoto antaa kirjoittajalleen aina suunnattoman vallan omien aatteidensa ja tendenssiensä todistamiseen. Toisin kuin todellisuudessa, romaanien maailma toimii juuri niin kuin sen ideologian mukaan pitäisikin toimia. En ole tällaiseen (kuvitellun) todellisuuden vääristelyyn itsekään syytön. Ayn Randin koko ura ja hänen maineensa valistuneen itsekkyyden ihailijoiden keskuudessa taitavat pitkälti perustua tähän mahdollisuuteen keksiä itse todisteita omien teorioiden tueksi.
Vähän aiheen vierestä, mutta kiinnitin huomiota, että paljon esillä olleessa ns. syrjäytymisenestokampanjassa käytetään hieman hämmentävästi me-muotoa, sinänsä hämmentävissä itsestäänselvyyksissä.
Kieli- ja valtapeleistä kiinnostuneelle oivaa aineistoa sielläkin, epäilemättä.