Eilen tuli vaellettua, pitkästä aikaa, kaukaiselle Vironniemelle todistamaan Tavastia-klubilla kahden erinomaisen kantribändin yhteiskeikkaa. Tavastialla ei ollut tungosta, mutta se on poisjääneiden ongelma.
Huojuvan ladon laulaja/kitaristi/lauluntekijä Suonna Kononen on musiikillinen nettituttu jo puolentoista vuosikymmenen takaa, mutta tapasimme ensimmäistä kertaa naamatusten aikaisemmin keväällä, kun Suonna haastatteli kirjailija-Mäkelää päätyönantajaansa Karjalaiseen. Eilisiltainen oli ensikosketus Huojuvaan latoon keikkabändinä, ja kokemus kyllä panee hakeutumaan näkösälle ja kuulosalle toistekin. Suomennetut coverit ja omat biisit toimivat mainiosti vankan ja sävykkään kompin kuljettamana. Ladon vakkari-steelkitaristia Ilkka Vartiaista tuurasi tällä kertaa mm. Pienistä miehistä tuttu Miikka Paatelainen, ja hienosti tuurasikin.
Kai te muuten tiedätte, montako suomalaista kantrimuusikkoa tarvitaan vaihtamaan palanut sähkölamppu?
– No kato ei siitä tuu yhtikäs mitään, ku ne kattoo et se on tehty klasista ja siinä on jengat, ni niiltä menee koko yö siihen että ne yrittää korkata sitä.
Huonot vitsit kuuluvat Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin perinteeseen, vaikka tätä nimenomaista ei tällä kertaa kuultukaan. Keikka kuului Tavastian jo perinteiseen sarjaan klassikkoalbumien livetulkintoja. Siinä mielessä FME&J poikkesi perinteestä, että lauteilla oli vuoden 1986 Rintaan pistää, sukat haisee enkä pidä Jeesuksesta -debyytin miehistöstä vain kitaristi Arto Pajukallio ja laulaja Pekka Myllykoski. Mutta itse esityksen kannalta se ei ollut välttämättä huono asia. Homma nimittäin kulki. Olen nähnyt Froikkareilta etenkin 90-luvulla monta perin väsynyttä ja leipääntynyttä keikkaa, mutta nykykokoonpanossa on juuri sitä sydämeenkäyvää, aitoa rakkautta outlaw-kantriin, joka aikanaan sai niin kovasti innostumaan koko bändistä. Erityispisteet kitaristi/kosketinsoittaja/hanuristi Tero Pulkkiselle, joka sävytti lauluja todella tyylikkäästi.
Soitettuaan esikoisen biisijärjestyksessä läpi bändi piti pienen tauon ja palasi heittämään vielä toisena settinä hyvän valikoiman debyytinjälkeisestä tuotannostaan. ”Mustelmilla” jäi kuulematta ja ”Niin kauas kuin tunteet vie meidät” olisi tarvinnutkin enkeliköörin, mutta muuten kuultiin oikeastaan kaikki ne laulut jotka olisin halunnutkin kuulla. Ja vielä niiden lisäksi encorena ”Metsän poika”, joka on ehkä vähän kulunut vitsi, josta en ole koskaan niin kauheasti välittänyt. Mutta kaikenkaikkiaan hieno ilta uudemman, suomenkielisemmän ja kosteamman kantrimusiikin parissa.
