Olenko muuten maininnut tykkääväni malilaisista laulaja-lauluntekijöistä? Ai, olen? No, sitten ei ole yllätys että minut nähtiin eilen Huvilateltassa diggailemassa Fatoumata Diawaraa. Vaikka en ole ennen hänen musiikkiaan kuullutkaan – esikoisalbumi ilmestyy vasta ensi kuussa – Malista on viime vuosina tullut niin paljon minun korviani ilahduttavaa musiikkia, että oli ilmeisen aiheellista tutustua tähänkin tekijään.
Juhlaviikot on järjestänyt ulkomaisten tähtien lämppäreiksi kotimaisia, eri musiikkityylejä edustavia artisteja, ja tällä kertaa valinta osui nappiin. Mad Ice ei ollut pikkunäppärää ja tyylipuhtaudestaan tarkkaa opistomusiikkia, vaan verevää, melodista ja komeasoundista, puoliakustista itäafrikkalaistyylistä poppia. Mad Ice itse on osaava, karismaattinen ja näyttävä esiintyjä, eikä lauluissakaan ole valittamista. Nelihenkinen bändi säesti komeasti, lauluja kunnioittaen, oivallusta osoittaen. Mad Icellä tuntuu olevan jo vakiintunut fanikunta, enkä lainkaan ihmettele.
Fatoumata Diawara aloitti oman settinsä hyvin rauhallisella musiikilla. Hänen tanssija-ja näyttelijätaustansa huomioon ottaen tuntui hieman yllättävältä että hän itse keskittyi täydellisesti lauluun ja (erinomaiseen) komppikitarointiin, mutta tunnelmallinen, seesteinen musiikki ei välttämättä kaivannut sen kummempaa koreografiaa. Ja vähitellen meininki reipastui, Diawara pisti kitaran syrjään ja jätti soittamisen loistavalle triolleen. Sitten sitä tanssiakin kyllä nähtiin.
Karismaattinen, kiehtova lauluntekijä hänkin. Levy menee ostoslistalle, sitten kun se ilmestyy ja on rahaa ostaa levyjä. Mali osoittautui taas luottamuksen arvoiseksi.
Tuon ovat maininneet muutamat muutkin afrikkalaisen musiikin harrastajat että Mali on aarreaitta josta löytyy lukuisia todella hyviä tekijöitä. Ja olen minäkin muutamaan mainioon artistiin sieltä tutustunut ja muillekin vinkannut.
Tiedä sitten mikä tuon musiikillisen keskittymän on aiheuttanut…on mainittu suhteellisen vakaat poliittiset olot, ja tietty jonkin verran vaikuttaa se että kun yksi tai kaksi artistia breikkaa kansainvälisesti niin se tuo nostetta muillekin, ja periaatteessa vastaavia voisi löytyä muualtakin mutta niitä ei ole vain kunnolla löydetty (tai sitten paikalliset musiikkimuodot sopivat hyvin kansainväliseen breikkaukseen, onhan moni sieltä aika blues-pohjaista kamaa).
hdcanis,
ovathan Malin olot tietysti ”suhteellisen vakaat” moniin Afrikan maihin verrattuna, mutta kyllähän sielläkin 1990-luvun alkupuoli kului sisällissodan merkeissä. Tähän aikaan malilaisen musiikin nousu oli jo alkanut Ali Farka Tourén ja kumppaneiden myötä.
Tuaregimusiikin nousu on tosin 2000-luvun ilmiö, ja jossakin määrin tekemisissä sisällissodan (ja sen päättymisen) kanssa. Ainakin Tinariwenin muusikot olivat alkuaan sissejä tai sissikoulutettavia, jotka sitten totesivat ettei väkivalta ollut niin hyvä keino tuoda tuaregien asemaa esiin kuin kulttuuri, ja vaihtoivat – kuten sanonta kuuluu – Kalašnikovinsa sähkökitaroihin.