Kirkasvalolampun puutteessa olen käyttänyt Leena Tähtisen ja Silja Pohjolaisen kirjaa Aurinko – tähden tarina (WSOY 2005), joka tarttui kesällä hihaan joutsalaisen kirjakaupan tarjouksesta.
Valoisaa teksti onkin, valoisaa ja poukkoilevaa. Ehkä nimenomaan aiheen vuoksi? Olen tosin tunnistavani saman kirjoitustyylin Tähtisen Tähdet ja avaruus -lehteen kirjoittamissa, usein (hah!) paljon hämärämmistä kohteista kertovissa jutuissa. Kirjan mittaan venytettynä tyylissä on kyllä jotakin minua vähän häiritsevää. Okei, olen ehkä aiheesta vähäsen tietäväisempi kuin kirjan (oletettu) keskivertolukija, mutta vaikka ala olisi minulle täysin outo, en silti erityisemmin ihastuisi siihen, että minuun suhtaudutaan rivien välissä viisitoistavuotiaana. Tai että saisin tuollaisen vaikutelman rivienvälien sisällöstä.
Asiasisällön suhteen ei sinänsä ole valittamista. Alkuaan suomeksi kirjoitetusta teoksesta puuttuvat tietenkin monien puutteellisesti toimitettujen käännöskirjojen kankeat anglismit (mainitsiko joku kustantamon, jonka nimessä on T ja C?), joten siinä mielessä ylipirteä, mutta aidosti suomenkielinen teksti on… öh, piristävää. Näyttävä piirros- ja valokuvitus tukevat sisältöä hyvin. Kirja on myös ainakin toistaiseksi kestänyt aikaa melkoisen hyvin, vaikka kirjoittajat tuntuvatkin yrittävän sitoa kirjaa mahdollisimman tiukasti omaan julkaisuhetkeensä toistelemalla juuri sen hetken aurinkoilmiöitä ja auringonpilkkujakson vaihetta. Kirjan mukaan meidän pitäisi olla nyt hyvällä alulla seuraavaan pilkkujaksoon, mutta kuten asiaa seuranneet tietävät, jo hieman huolestuttavalta vaikuttanut auringonpilkuttoman ajan venähtäminen tuntui hieman sotkeneen rytmiä.
Yleistajuisissa tiedekirjoissa häiritsee kovin usein kirjoittajien ylimielinen asenne menneiden aikojen ”kuvitelmia” kohtaan ja rivien välistä huokuva omahyväisyys siihen, että meidän aikanamme kaikki oleelliset kysymykset ovat saaneet oikean vastauksensa. (Mikä tarkoittaisi sitä, että tiede olisi aivan helkutin paljon tylsempi elämänala kuin se onkaan – pelkkää kirjanpitoa.) Tähtinen ja Pohjolainen eivät sorru tähän harhaiseen omahyväisyyteen lainkaan niin pahasti kuin jotkut virkaveljensä, mutta hivenen kuitenkin. Loppujen lopuksi Aurinko ei ole lainkaan niin hyvin ymmärretty kapine kuin kirja antaa ymmärtää. Mielenkiintoinen oli tieto, että Aurinko olisi kirkastumassa paljon nopeammin kuin yleensä esitetään – niin että Maa muuttuisi elämälle kelvottomaksi jo suunnilleen miljardin vuoden kuluessa. Liikuttavan lapsellinen oli käsitys, että se joka tältä planeetalta joutuisi lähtemään uuden kodin etsintään, olisi mitään mitä voidaan kutsua ”ihmisiksi”. Kannattaisikohan tutustua evoluutioteorian perusteisiin?
Joka tapauksessa kirjaa voi vilpittömästi suositella vallan hyvänä johdatuksena taivaankappaleeseen, jota ilman meitä ei olisi.
Anglismeista… Luin joskus yhden niitä täynnä olleen Gracelandin (piti siirtyä alkukieleen kun ei kestänyt enää). Mutta Clapton ja Lennon toimivat jo sujuvasti. Lennon etenkin hyvää luettavaa.
Esa, olet epäilemättä ihan oikeassa siinä että Gracelandissa anglismeja vielä piisaa nolostuttavan paljon. Mukava kuulla, että ammattitaitoni on parantunut!
Ylipäätään tieteen popularisoinnissa on todella vaikeaa se, mitä olettaa keskivertolukijan jo tietävän. Usein kirjoittajat aliarvioivat lukijan tietämyksen, ja tekstiä höystää jonkinlainen isällisen alentuva asenne. Tiedän syyllistyväni tähän itse.
Tuota ylimielistä suhtautumista menneisiin uskomuksiin en taas ihan tunnista. Ainakin tähtitieteen saralla menneet uskomukset on usein esitetty varsin kiehtovasti ja kunnioittavastikin, esimerkkinä tästä vaikka Pekka Teerikorven Miljoonan vuoden yksinäisyys. Tätä Aurinko-kirjaa en ole lukenut.
Tiina,
saatan olla kyllä vähän yliherkkä luonnontieteilijöiden suhtautumiseen omastaan poikkeaviin uskomuksiin. Osittain kyse on epäluulosta, että tieteen nimissä (ja osittain kreationismin sytyttämänä vastarintana) yritetään propagoida ateismi-uskonnon sanomaa.