Olen tainnut mainitakin, etten ole viime aikoina juurikaan osannut kiinnostua dekkareista. Ajatus rikoskirjallisuudesta aikamme keskeisten tuntojen ja yhteiskuntamme kipupisteiden tulkkina on alkanut tuntua vähintäänkin morbidilta.
China Miévillen tuore The City & The City (tai The City & ytiC ehT, kuten kirjan kannessa lukee) ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksensä ennen kaikkea tekijänsä vuoksi. Olen lukenut tältä uuskumman kärkinimiin kuuluvalta englantilaiselta aikaisemmin pari kirjaa – massiivisen barokkisen Perdido Street Stationin ja loistavan The Scarin – ja tykännyt.
Kirjan perusasetelmakin vaikutti kiinnostavalta. Jossakin itäisessä euroopassa on pieni, modernisoitumisensa kanssa kamppaileva valtio… ei, vaan kaksi valtiota, Besźel ja Ul Qoma, jotka sijaitsevat enemmän tai vähemmän samassa maantieteellisessä paikassa. Lomittain ja ristikkäin. Näin on ollut jo vuosisatoja, ja besźeliläiset ja ulqomalaiset oppivat lapsesta lähtien olemaan näkemättä (unsee) samalla kadulla olevien naapurivaltion paikkojen taloja, asukkaita ja ajoneuvoja. Kaikenlaiset yritykset rikkoa (breach) tätä ikiaikaista, ehdotonta rajaa ovat tuhoon tuomittuja. Siitä pitää huolen salaperäinen ja maiden lakien yläpuolella oleva kaikkivaltias järjestö (Breach). Suurin osa rikkojista lienee ulkomaalaisia – turisteja – jotka karkotetaan välittömästi maasta (maista). Kirjan kertojan ja päähenkilön, poliisikomisario Tyador Borlún lailla paikalliset pitävät merkillistä kaupunkinsa jakavaa rajaa niin itsestäänselvänä, etteivät edes osaa kuvitella mitään syytä asian ihmettelyyn. Nykyään, Itä-Euroopan modernisoituessa, toisiaan näkemättömien sisarkaupunkien välille on syntynyt kieli- ja kulttuurierojen lisäksi myös taloudellisia eroja. Monikulttuurisuudelle avoimempi Ul Qoma on pärjännyt paremmin ja vaurastunut, mutta besźeliläiset osaavat tietenkin olla näkemättä sitä että naapurimaan ajoneuvo- ja rakennuskanta on muuttunut heidän omiaan koreammaksi.
Koska kyseessä on rikosromaani, tarvitaan veriteko, joka rikkoo mutkikkaalla tavalla kahden kaupungin rikkumatonta rajaa. Lisäksi asiaan tuntuu sotkeutuvan arkeologia ja kaksoismaan esihistoria ajalta, jolloin merkillistä jakoa ei vielä ollut olemassa. Niin, ja sitkeä vanha tarina siitä, että paikalla olisi kolmaskin kaupunki – niillä kaduilla ja niissä taloissa, jotka ovat kummankin kaupungin kansalaisten mielestä siinä toisessa kaupungissa.
Asetelma on tosiaan vinkeä ja Miéville saa siitä paljon irti. Rivien väliin voi lukea liudoittain kiinnostavia peilauksia näennäisen rajattomaan nykymaailmaamme – alkaen nyt vaikkapa siitä alkeellisesta tosiasiasta, että minäkin huomaan oppineeni olemaan näkemättä kaduille viime vuosina ilmaantuneita kerjäläisiä. (Vai onko heitä ollut aikaisemminkin ja minä vain osasin silloin olla näkemättä paremmin kuin nyt?)
(Tavallaanhan myös suomentamani Sean Stewartin Kehä viittasi vähän samanlaiseen ilmiöön.)
Tämän lukijan silmissä kirja kuitenkin latistui kovin keskinkertaiseksi varsinaisen rikosjuonen pohjimmaisen latteuden ja kliseisyyden vuoksi – jopa näin vähällä dekkarinlukemisella kliseet räikyivät riveiltä. Komisario Borlún oma kohtalo aivan kirjan lopussa on taas monesta muusta genrestä tuttu klisee.
Harmin paikka. Aikaisemmat Miéville-kokemukset antoivat odottaa paljon vahvempaa lukuelämystä. Täytyykin paikata uskoa Miévilleen lukemalla lopultakin tuo hyllyssä odottava Perdido Streetin ja Scarin maailmaan sijoittuva The Iron Council.
