Pikipöksyjuristi

Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.

Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.

Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.

Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.

Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.

Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.

Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…

Vihreä valo

Spekulatiiviseen fiktioon törmää nykyään miellyttävän monenlaisissa paikoissa. Lueskelin tammikuista New Scientistiä, kun silmiin sattui sivunmittainen juttu romaanista, jossa nuori tyttö saa mystisellä tavalla yliluonnollisia voimia, jotka voivat olla kuolemaksi niille jotka häntä uhkaavat – ja viattomille sivullisille. Tämä tuntui sivuavan oman Pahasilmäni teemoja kiinnostavan läheltä. Sitäpaitsi olen lukenut häpeällisen vähän afrikkalaista spefiä, joten e-kirja tuli tilattua saman tien.

Nigerialais-amerikkalainen Nnedi Okorafor on ehtinyt julkaista jo aikamoisen liudan romaaneja ja sarjakuvina – tunnetuimpina tietysti elokuvan innoittaneet Black Panther -tarinat, joita hän on käsikirjoittanut – joten uutta luettavaa riittää tämän jälkeenkin. Viime kuussa ilmestynyt Remote Control -pienoisromaani vaikuttaa alulta useamman romaanin sarjaan, joten kiinnostavaa luettavaa on odotettavissa jatkossakin.

Pienikokoinen, malarian heikentämä perhetyttö saa haltuunsa taivaalta pudonneen vihreän siemenen ja huomaa paria vuotta myöhemmin saaneensa siemeneltä mystisiä voimia. Niistä on hänelle hyötyä, sillä häntä pistämään pyrkivät malariasääsket putoavat kuolleina maahan. Pahempaa on, että mikäli tyttöä uhataan millään tavoin, hänestä huokuva vihreä valo surmaa uhkaajien lisäksi kaikki muutkin hänen lähellään olevat – myös hänen rakkaan perheensä. Tytöstä tulee koditon ja nimetön. Unohdetun oman nimensä sijaan hän alkaa kutsua itseään nimellä Sankofa, ”voipuu”, sillä tämän puun pähkinöistä saatava rasva pitää hänen vihreän valon rasittamaa ihoaan kunnossa. Hän lähtee kotikylästään, vihreän valon surmaamien ruumiiden keskeltä, etsimään vihreää siementä, joka on häneltä varastettu.

Remote Control sijoittuu lähitulevaisuuden Ghanaan, suurten tuloerojen maahan, jossa kuitenkin jokainen ihminen on tavalla tai toisella kytköksissä nettiin – kaikki paitsi Sankofa, jonka kosketuksesta jokainen tekninen laite kuolee niille sijoilleen. Pieneen kirjaan mahtuu monta mielenkiintoista teknistä laitetta ja kiinnostavia sovelluksia olemassaoleville teknisille keksinnöille, mutta scifi-ideoiden alla tarina on pikemminkin maagisrealistinen kansantarina, sadunomaisesti kerrottuna. Tämä kaikkihan liittyy afrofuturismin estetiikkaan, joka totisesti ansaitsisi parempaa perehtymistä.

Ja tämän kirjan perusteella olisi erinomaista lukea Nnedi Okoraforia myös suomeksi.

Pahasilmäinen soittolista

Linnean kanssa pidetyn julkkarihaastattelun mittaan putkahti ilmoille idea laatia soittolista Pahasilmässä mainituilta artisteilta, musiikista joka liittyy kirjaan. Listan Spotify- ja Tidal-versiot on jo julkistettu Facebookin kirjailijasivullani, mutta julkaistaanpa täälläkin. Ensin Spotify (mistä iso kiitos Sarille!):

Sitten Tidal:

Näistä molemmista puuttuu yksi kappale, kirjan ensimmäisessä luvussa mainittu Michelle Shockedin kaunis kantriballadi ”Prodigal Daughter (Cotton Eyed Joe)” albumilta Arkansas Traveler (1991). Vaikuttaa siltä, ettei artisti halua varhaistuotantonsa – ja ilmeisesti jyrkän konservatiivista uskoontuloaan edeltävän elämänsä – kuuluvan netissä. Levy kannattaa hankkia käsiin, se on nimittäin hieno.

Ja koska kaikki eivät välttämättä halua sotkeutua suoratoistopalveluihin, sama lista vielä selvänä tekstinä levykauppakierroksia varten:


• ”Prodigal Daughter”, Michelle Shocked, Arkansas Traveller
• ”Denw”, Oumou Sangaré, Worotan
• ”Not a Pretty Girl”, Ani DiFranco, Not a Pretty Girl
• ”Furry Sings the Blues”, Joni Mitchell, Hejira
• ”Be Yourself – A Lonely Woman Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life
• ”Strange Things Happen Every Day”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day
• ”To Bring You My Love”,  PJ Harvey, To Bring You My Love
• ”What Is the Soul of Man?”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day
• ”Working for the Man”, PJ Harvey,  To Bring You My Love
• ”I’m a Red Hot Mama”,  Victoria Spivey, Thursday Girl
• ”Precious Memories”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe
• ”Baba”,  Oumou Sangaré, Worotan
• ”Didn’t It Rain”,  Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe
• ”Don’t Care – Angry Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life
• ”As You Sow, so Shall You Reap”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe
• ”One Hour Mama”, Victoria Spivey, The Victoria Spivey Collection 1926–27
• ”Sabu”, Oumou Sangaré, Worotan
• ”Hedonism (Just Because You Feel Good)”,  Skunk Anansie, Stoosh
• ”Untouchable Face”, Ani DiFranco, Dilate
• ”Down By the Water”, PJ Harvey, To Bring You My Love
• ”Crossroad Blues”, Rory Block, High Heeled Blues
• ”Sahari”, Aziza Brahim, Sahari
• ”Lalla”,  Rokia Traoré, Beautiful Africa
• ”Nterini”, Fatoumata Diawara, Fenfo
• ”Djorolen”, Oumou Sangaré, Worotan

Tarkka lukija huomaa, että listassa on yksi artisti, jota Pahasilmässä ei mainita. Epätarkempikin lukija saattaa bongata romaanin sivuilta useampiakin artisteja, joita listalla ei mainita. Minusta nämä 25 kappaletta vain tuntuivat muodostavan hyvän, toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden, joka vähintäänkin sivuaa kirjan teemoja. Ja minähän sen kirjan kirjoitin, ja tämän listan laadin.

Pahasilmä on nyt julki

Tässä luvattu video minun ja Kujerruksia-Linnean tämänpäiväisestä etähaastattelusta.

Pahasilmässä puhutaan paljon musiikista. Palaverin mittaan syntyi idea tehdä soittolista, kirjassa mainitusta musiikista ja artisteista. Linkitän sen tänne lähipäivinä.

Loputtoman alku

”Siis tää niinku tapahtuis lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa, joka on yhdistyny Kanadaan ja Meksikoon ja jossa vuodet on numeroinnin sijaan nimetty sponsorien tuotteiden mukaan, ja tässä olis salaiset palvelut ja quebeciläisten separatistien pyörätuolissa istuvien murhaajien järjestö etsimässä sellaista videoelokuvaa, josta jää riippuvaiseks jos näkee siitä pätkänkin eikä enää syö eikä käy vessassa eikä mitään ja saa hirveitä raivareita jos yritetään estää sen katsominen…”

David Foster Wallacen romaani Päättymätön riemu (alkuteos Infinite Jest 1996, suom. Tero Valkonen 2020) on niitä romaaneja, joista moni on, aivan aiheellisesti, kysellyt onko se Uuden Ajan Haastavan Klassikon maineessa siksi että sen tekijä on Romanttisen Traaginen Itsemurhaan Päätynyt Urbaani Amerikkalainen Miesnero, vai onko kirjalla ihan oikeita, kestäviä kirjallisia arvoja.

Minä en tiedä. Olen lukenut sen vain kerran, ja siitäkin lukemiskerrasta jätin suuren osan pisimmistä loppuviitteistä – niitä on reilut viisikymmentä sivua, ja osalla loppuviitteistä on myös alaviitteitä – kursorisen vilkaisun tasolle. Taisin pudota kärryiltä jokusen kerran itse tekstissäkin.

Wallace sijoittui kirjailijauransa alkuvaiheissa jonkinlaiseen ”itärannikon keskiluokkaisten valkoisten taidekirjailijoiden” ryhmään, ja se näkyy tekstissä ja henkilöhahmoissa varsin selvästi, siinä missä myös kirjailijan myöhemmät kokemukset päihderiippuvaisena ja ns. puolimatkan talon asukkina – samoin nuoruuden tennisura. Kirjan keskeinen hahmogalleria on joko bostonilaisen puolimatkan talon AA- tai NA-kokouksissa käyviä, epätoivoisesti kuivilla pinnisteleviä päihderiippuvaisia tai sitten talon lähettyvillä sijaitsevan tenniakatemia-sisäoppilaitoksen teini-ikäisiä urheilulahjakkuuksia. Jälkimmäisen laitoksen perustanut James O. Incandenza on vähän ennen kuolemaansa tehnyt muun muassa Viihteenä tai Päättymättömänä riemuna tunnetun, vakavasti addiktoivan videoelokuvan, jonka alkuperäinen masterkopio on joko haudattu tekijänsä mukana tai sitten jommankumman laitoksen tiloissa… kenties. Jos sitä on ylipäänsä olemassa. Puolimatkan talossa asuvat myös Incandenzan leski ja kaksi nuorempaa poikaa, kehitysvammainen Mario – isänsä jäljissä innokas videokuvaaja – ja lupaava, mutta hyvässä kannabisriippuvaisuuden alussa oleva Hal.

Näiden asetelmien päälle on rakennettu tuhatsivuinen, pienellä kirjasimella painettu romaani.

Kirja lähitulevaisuuskuvaus on hetkittäin hilpeää – esimerkiksi sponsorien nimeämät vuodet on ihan nokkela oivallus – mutta eittämättä mieleen tulee tuon tuostakin ajatus omahyväisestä Taidekirjailijasta, joka uskoo suunnattomalla lahjakkuudellaan osaavansa kirjoittaa tieteisromaaneja paremman tieteisromaanin viitsimättä tuhlata aikaansa mihinkään niin halpa-arvoiseen kuin tieteiskirjallisuus. En tiedä miksi, mutta välillä mieleeni putkahti muistikuvia Barrington J. Bayleyn Zen-aseesta, joka on aivan erilainen tarina aivan eri aiheista, ja luullakseni kehnoin tieteisromaani jonka olen koskaan lukenut.

Ei Päättymätön riemu nyt missään mielessä (niin) kehno ole. Ja tokihan osa Wallacen scifi-ideoista on surkuhupaisia lähinnä siksi että tekniikan (ja viihteen) kehitys on kulkenut vähän eri suuntiin kuin miltä Wallacen mielessä vaikutti 1990-luvun alkupuolella. Eikä ole välttämättä mitenkään oikeudenmukaista sijoittaa kirjaa tieteiskirjallisuuden lokeroon. Joissakin suhteissa se tuntuisi olevan läheisempää sukua vaikkapa James Joycen Ulyssekselle tai Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanille. Proustin suuntaan viittaisi myös tuntu teoksesta uudelleen alusta luettavana syklinä: kirjan ensimmäinen luku tapahtuu itse asiassa vasta kirjan lopun jälkeen, ja ikään kuin houkuttelee aloittamaan saman tien alusta uudelleen, kerran toisensa jälkeen, jotta saisi lopultakin selville mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu, mitä kaikki tämä tarkoittaa, ja mistä siinä Viihteessä oikein on kyse, asia jonka pitäisi kenties selvitä lukemalla teksti (ja etenkin ne loppuviitteet!) huolellisemmin. Tavallaan tämä kirja itsessään voi olla jollekin lukijalle Viihde, loputon addiktio.

Joku voisi sijoittaa teoksen myös jahkailukirjallisuuden kategoriaan, sillä siinä tapahtuu loppujen lopuksi perin vähän. Dialogit ovat enimmäkseen päämäärätöntä jaarittelua (paitsi tietystihän niissä on syvempiä tasoja joita pinnallinen lukija ei vain ymmärrä!), teksti arjen, tennisotteluiden ja -treenien, AA-kokousten ja tapahtumattomien päivien kuvauksia ja ihmisten aikaisempien vaiheiden kertailua. Kuka tahansa minun kustannustoimittajistani olisi käyttänyt punakynää huomattavasti innokkaammin (ja luultavasti pohtinut koko hoidon julkaisun mielekkyyttä), mutta luultavasti DFW olisi vain lisännyt (nekin) punakynätyt dialogit sun muut loppuviitteiksi (jolloin ne vielä pienemmällä kirjasinkoolla painettuna vievät vähemmän tilaa). Hänhän oli sentään Nero.

Tero Valkonen, mainio mies, on tehnyt kolminkertaisen koutoun arvoisen urakan järkäleen suomennoksessa. Muutaman yksittäisen termisuomennoksen kohdalla jäin miettimään mitähän alkutekstissä lienee lukenut,* mutta enimmäkseen teksti tuntuu toimivan tarinan edellyttämällä tyylillä. Luulisin – enhän ole alkuteosta avannutkaan.

Mutta voihan hyvin olla, että useampi lukukerta aukaisee tekstiä paremmin. Ajattelin olla kantamatta tiiliskiveä kirjaston kierrätyshyllyyn (sitten kun niiden luokse taas pääsee) jotta lukisin sen toistekin.

Mutta en saman tien perään, en.

On tässä muutakin tekemistä, esimerkiksi oman romaanin ilmestyminen ensi viikolla.

___
* Onko ”popvisa” ollut ”pop quiz”, onko ”vapaa-ajan puku” ollut ”leisure suit”? Enimmäkseen epäoleellista yksittäisyyksien ihmettelyä, siis.