Muutama kielellinen ärsy

Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.

Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.

”profiloitunein”

Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.

On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.

”32-vuotta”

Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?

Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.

Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.

”rakastan [tehdä jtk]”

Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.

Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.

”vihaan [tehdä jtk]”

Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.

Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.

Sosiaalinen sivullinen

En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.

Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.

Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.

Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.

Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.

Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.

Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).

Valtakunta ja puoli Kuningatarta

Joskus vuoden 1977 tienoilla työnsin kasettisoittimeen nauhan johon olin äänitellyt radiosta kappaleita jonkin aikaa aikaisemmin, ehkä edellisenä vuonna: musiikillinen sivistykseni oli siihen aikaan perin heikonpuoleinen, joten äänittelin usein sellaisia sävelmiä, joille oli kuulutettu minulle edes puolituttu esiintyjänimi. Erään kappaleen kohdalla pysähdyin kuuntelemaan, kelasin nauhaa kappaleen alkuun, kuuntelin uudelleen. Ja uudelleen.

Kyseessä oli ”Somebody To Love” Queenin edellisenä vuonna ilmestyneeltä A Day at the Races -albumilta.

Seuraavien muutaman vuoden aikana hankin käsiini (esikoista lukuun ottamatta) kaikki siihen asti ilmestyneet Queen-älppärit ja kuuntelin niitä todella paljon. Vuoden 1980 The Game -albumin ostin tuoreeltaan, mutta siinä vaiheessa musiikilliset mieltymykseni olivat jo matkalla muihin suuntiin – ns. uuteen aaltoon ja juurevaan bluesiin – ja Queenin ilmaisu alkoi tuntua aika… mahtipontiselta, vaikka bändi yrittikin modernisoida, diskoistaa ja uusiaaltoistaa ilmaisuaan.

Kokoelmaani kuului myös Live Killers -livealbumi, mutta äänikuvaa ja levyn sisäkannen keikkakuvia lukuun ottamatta minulla ei ollut minkäänlaista selvää kuvaa bändin lavameiningistä ennen vuoden 1985 Live Aid -televisiolähetystä. Ja, kuten tunnettua, kvartetti oli varttitunnin setissään todella kova, myös niiden mielestä jotka eivät bändin musiikista niin perustaneet. Fanitukseni ei kuitenkaan alkanut uudelleen, minusta Queenin 80-luvun tuotanto oli enimmäkseen tylsää iskelmäpoppia, paitsi silloin kuin se oli tylsää hardrockia, jota kasarilla joutui radiosta kuulemaan muutenkin ihan liikaa. Ainoa uudempi levy jonka hommasin oli vasta vuoden 1991 Innuendo, jolla bändi tuntui löytäneen uudelleen vanhan tyylillisen runsautensa ja myös itseironiansa. Sen ilmestymisen jälkeen ei sitten kulunut kauaakaan, ennen kuin Queen oli yhtäkkiä taas uutisissa ja lehdistössä, tosin mahdollisimman surullisesta syystä: laulaja/pianisti/lauluntekijä Freddie Mercury menehtyi AIDSiin. Myös hänen muistokonserttinsa lähetettiin Suomen(kin) televisiossa suorana, ja sittemmin bändin konserttitaltiointeja on tullut katseltua useampiakin.

Tämä pitkä johdatus on siis ollakseen selittelyä siitä, että olen ollut ainakin jonninmoinen ja kausittainen Queen-diggari varsin nuoresta asti, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, en edes viimeiset kymmenen vuotta kierrellyttä versiota, josta Mercuryn lisäksi puuttuu myös loistava basisti/lauluntekijä John Deacon.

En ennen eilisiltaa.

Tampereen ”Ratametsän halliin” tuntui vaeltavan puoli kaupunkia – ja melkoinen määrä tuttuja muualtakin – ja kun edellisillan konsertista oli kuulunut miltei hurmioituneita kommentteja, odotukset olivat varsin korkealla.

Ja kyllä – odotuksiin vastattiin. Lavalla oli melkoinen määrä lavarekvisiittaa, muun muassa (jos oikein laskin) kuusi erillistä ja liikuteltavaa videoscreeniä, mutta huomio oli kuitenkin kaiken keskellä soittavassa kuusihenkisessä bändissä, jossa olivat mukana alkuperäis-Queenin kitaristi/laulaja/lauluntekijä Brian Mayn ja rumpali/laulaja/lauluntekijä Roger Taylorin lisäksi jo Mercury-aikoina mukana ollut kosketinsoittaja/taustalaulaja Spike Edney, basisti/taustalaulaja Neil Fairclough, lyömäsoittaja/taustalaulaja Tyler Warren, sekä tietysti pääasiallisena laulusolistina toiminut Adam Lambert.

Vaikka Lambert suoriutuikin varsin hyvin Mercuryn alkuaan laulamasta ohjelmistosta, myös Taylor ja May olivat solisteina mukavasti esillä. Olen aina tykännyt Mayn pehmeämmästä, lyyrisemmästä laulusoundista, joten etenkin akustisesti vedetty pieni tieteistarina ”’39” ilahdutti suuresti.

Yli kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli varsin arvattava hittikavalkadi vailla suurempia yllätyksiä, joskin minua hytkäyttivät mukavasti edes hieman harvemmin kuullut ”In the Lap of the Gods” sekä sikerämänä heitetty yhdistelmä ”Fat Bottomed Girlsiä” ja ”Bicycle Racea”. Hitti, jota oikeastaan en odottanut kuulevani oli aikoinaan David Bowien kanssa levytetty ”Under Pressure”, mutta Taylor ja Lambert suoriutuivat duetosta varsin mainiosti.

(Omalla suosikkilistallani ko. biisin coverversioita ovat kuitenkin edelleen jaetulla ykköstilalla Bowien ja basisti Gail Ann Dorseyn versio Bowien Reality-kiertueella sekä Bowien ja Annie Lennoxin veto Mercuryn muistokonsertissa.)

Itse olisin kaivannut settiin myös esimerkkejä Queenin 70-luvulla riemastuttaneista music hall -henkisistä numeroista, vaikkapa ”Seaside Rendezvousin”, mutta eihän kaikki kiva mahdu yhteen konserttiin.

Freddie Mercury oli konsertissa vahvasti esillä: hän ”osallistui” videoscreeneiltä pariinkin kappaleeseen. Varsinaisen setin viimeisessä biisissä ”Bohemian Rhapsodyssa” oopperaosuudet esitettiin jo 1970-luvulla vakiintuneen perinteen mukaan ”nauhalta” (ts. videolta) ja niissäkin Freddie ja Deacy olivat toki mukana.

Adam Lambert ei ole Freddie Mercury eikä hänen pidäkään olla, mutta laulajana hän on kyllä osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi näille Queen-nostalgiakiertueille (joissa mitään uutta ei ole ilmeisesti koskaan esitetty eikä tulla esittämäänkään, jos niitä vielä järjestetään). Hänellä on oma, hyvin ilmaisuvoimainen ja voimallinen ääni, joka taipuu erinomaisesti haastavaan materiaaliin ja kuulostaa kaikesta huolimatta nimenomaan Adam Lambertilta. Vaikka hänessä on tehtävään sopivasti flamboyanssia ja hän pystyy nykymaailmassa ja -tilanteessa olemaan avoimemmin gay kuin Mercury, olin yllättynyt lavaliikehdinnän jähmeydestä ja patsastelevuudesta. Nuorelta mieheltä olisi ehkä odottanut enemmän liikunnallisuutta ja ison lavan ja pitkän catwalkin hyödyntämistä. Taylor oli tietysti enimmäkseen rumpusetin takana ja May liikunnallisesti hillitympi, mutta heiltä ei reippaasti yli seitsemänkymppisinä toki odotakaan mitään villiä paikasta toiseen ryntäilyä. Soitossa ja laulussa ei ollut kummankaan kohdalla mitään vikaa, ja samaa voi sanoa kolmesta tukimuusikostakin, joskin monen kappaleen taustalaulut taisivat tulla ainakin osittain ns. nauhalta muuallakin kuin ”Rhapsodyssa”. Tampereen uuden areenan akustiikalla on vähän parempi maine kuin (kiertueen alkuperäisellä keikkapaikalla) Helsingin Hjallilla, mutta ainakin meidän sinänsä hyvillä paikoillamme muut paitsi laulu ja rummut kuuluivat kyllä vähän puuroisina.

Ja juu, ”Somebody to Love” on edelleen Queen-lempparini ja siitä kuultiin jo keikan alkupuolella erinomainen versio. Joten mitään valittamista minulla ei ole. Kannatti käydä, etenkin kun tämä oli tämän kiertueen viimeinen keikka ja jos May ja Taylor eivät jaksa enää lähteä kiertämään vielä kerran melkein kahdeksankymppisinä, on hyvin mahdollista että tämä oli viimeinen Queen-nimellä tehty konsertti.

Toinen Rooma (ennen kolmatta)

Historiasta aina kiinnostuneenakin joudun tuon tuostakin myöntämään, että on alueita joiden vaiheista tiedän häpeällisen vähän, eivätkä kyseessä ole läheskään aika mitkään täältä Pohjolasta katsoen kaukaiset tai eksoottiset tienoot. Isoja aukkoja tietämyksessäni on esimerkiksi yhdestä Euroopan merkittävimmästä myöhäisantiikin ja keskiajan valtiomahdista, jolla on ollut valtava vaikutus Suomen naapurimaan – ja Karjalan – historiaan ja henkiseen ilmapiiriin. Tarkoitan sitä valtiota, joka koulun historiankirjoituksessa ainakin minun aikanani kuitattiin lähinnä sivulauseissa nimellä ”Itä-Rooma”.

Paavo Hohtin tuore kuusisataasivuinen Bysantti – tuhat draaman vuotta (WSOY 2021) paikkaa ainakin jokusen aukon, mutta samalla jättää mielenpohjalle vähintään yhtä paljon kysymyksiä. Hohti myöntää esipuheessaan, että historiankirjoituksen pohjaksi käytettävissä on ollut arkeologisten löytöjen ohella lähinnä aikalaiskronikoita, jotka ovat keskittyneet enimmäkseen hallitsijoiden tekemisiin ja sotimisiin. Siinä mielessä Bysantin hiukan kuivakkaan ja välillä vähän luettelomaisen tekstin lukeminen oli liki nostalginen kokemus: tällä tavalla historiaa opetettiin ennen vanhaan. Tärkeintä olivat heidän hallitsijansa, heidän sukujuurensa, sukupuolielämänsä, sotansa ja muut touhunsa, ”rahvas” mainittiin vain poikkeustapauksissa ja silloinkin sivulauseissa.

Toisaalta tavallisen kansan jääminen sivummalle on mahdollistanut toistatuhatta vuotta pitkän historian tiivistämisen vajaaseen kuuteensataan sivuun, sillä paljon on kerrottavaa näinkin. Hohti aloittaa tarinan Rooman keisari Konstantinus I:stä 300-luvulla jaa., jolloin tämä perusti uudeksi hallintokaupungikseen Konstantinopolin (nyk. Istanbul), ja päättää tarinan 1400-luvun puoliväliin, kun osmanisulttaani Mehmed II:n joukot valloittavat tämän ”Toisen Rooman”, jolloin bysanttilainen keisarikunta lakkaa lopullisesti olemasta…

… tai ainakin siirtyy pohjoisemmaksi ”Kolmanteen Roomaan” eli Moskovaan, jonka suuriruhtinaille muutama viimeisen bysanttilaisen keisarisuvun tyttäristä naitettiin.

Toinen Rooma peri ensimmäisestä monen muun asian ohella huonot vallanperimyskäytännöt, mikä tarkoitti sitä että myös Konstantinopolissa vallanvaihdokset tapahtuivat sotkuisesti, johtivat usein kilpailevien vallantavoittelijoiden murhiin tai vähintäänkin silpomisiin – etenkin silloin jos kilpailijat sattuivat olemaan veljiä tai serkkuja ja siten yhtä ”oikeutettuja” keisariuteen – sekä mutkikkaisiin kanssahallitsijajärjestelmiin. Ehkä hieman yllättävästi ns. kansalla – käytännössä Konstantinopolin kaupungin asukkailla – oli ainakin toisinaan jonkin verran päätösvaltaakin hallitsijanvalinnassa, enimmäkseen kyllä huutoäänestyspohjalta kansankokouspaikkana käytetyllä suurella Hippodromilla. Toisinaan myös naisilla, keisarinnoilla, saattoi olla hyvinkin paljon valtaa, etenkin jos ”varsinainen” keisari sattui olemaan alaikäinen.

Yksinvaltaisessa järjestelmässä ongelmana on aina, että yksinvaltiaan tulisi kyetä loistamaan kaikilla hallinnon aloilla yhtä aikaa. Hohti ja ilmeisesti myös aikalaiset mittasivat hallitsijan kuntoisuutta ensisijaisesti sotilastaidoilla, ja kun bysanttilaisten hallitsijoiden sotataidot vaativat mukanaoloa sotaretkillä ja taistelukentillä, ja keisarikunta oli yleensä kaiken aikaa sodassa keskimäärin kahdella eri rintamalla eri puolilla valtakuntaa, on selvää että yleensä melkoinen osa muuta hallintoa jäi keisarin agendalla toissijaiseksi. Bysanttilaiskeisareilla oli vielä lisäriesana sekin, että heidän oli enimmäkseen oltava Konstantinopolin patriarkan rinnalla teologian asiantuntijoita aikana, jolloin kristikunta rakoili monen eri fraktion, opin ja harhaopin suuntaan. Keisarit eivät välttämättä aina olleet samaa mieltä patriarkkojensa kanssa, joten näiden päät olivat usein yhtä huterasti hartioilla kuin keisareiden itsensä. Jos keisari (tai useampi kanssakeisari) keskittyi sotaretkiin ja/tai uskonnollisiin kysymyksiin, saattoi valtakunnan taloudesta ja kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen jäädä varsin vähälle huomiolle. Tokihan yksinvaltiaat delegoivat asioiden hoitamista alaisilleen, mutta historia on osoittanut (muuallakin) että yksinvaltiaiden kyky löytää nuoleskelevien suosikkiensa (ja/tai sukulaistensa) joukosta oikeita miehiä oikeisiin virkoihin on yleensä kerrassaan surkeaa. Bysantissa tämä johti usein kapinoihin, jotka joskus jopa onnistuivat keikauttamaan keisarin valtaistuimeltaan.

Silti tämä kakkosversio Rooman valtakunnasta kesti jotakuinkin koossa toistatuhatta vuotta, itse asiassa pidempään kuin ”alkuperäinen” Rooma, joskin Konstantinopolin hallitsijat katsoivat johtavansa samaa valtakuntaa Konstantinopolista jota oli aikoinaan johdettu Rooman kaupungista (ja sittemmin Ravennasta). Historiankartastoja katsellessa tulee helposti vaikutelma, että nuo toistatuhatta vuotta olivat pelkkää alamäkeä, sillä valtakunnan pinta-ala pieneni jatkuvasti. Todellisuudessa Bysantti pysyi kuitenkin sekä taloudellisena että kulttuurillisena suurvaltana hyvin pitkään, oikeastaan aina vuoteen 1204, jolloin neljännen ristiretken ainoaksi sotilaalliseksi saavutukseksi jäi Konstantinopolin miehitys ja silmitön ryöstäminen sekä ”kreikkalaisen” keisarin korvaaminen ”latinalaisella” yli viideksikymmeneksi vuodeksi.

Tämä episodi oli oikeastaan se viimeinen pisara, joka lopullisesti katkaisi ”idän” ja ”lännen” kristikuntien välit ja kasvatti jo aikaisemminkin hyvällä alulla olleen ”itäisen” epäluulon ”länttä” kohtaan – epäluulon, joka jatkuu yhä montaa Bysantin perintöä (ortodoksisen uskonnon ohella) vaalivalla Venäjällä, joka aikanaan omi tunnuksekseen jopa Bysantin viimeisen Palaiologos-keisarisuvun vaakunalinnun, jakomielisen kaksipäisen kotkan.

Etenkin Venäjän tämänhetkisen järjettömän Ukrainan sotaretken aikana Bysantin historiaa on vähän turhankin helppo peilata nyky-Venäjään, poimia yhtäläisyyksiä yksityiskohdista: niin tuntuu tekevän Venäjän ortodoksikirkkokin, tai ainakin ne jotka uskovat että ”Kolmas Rooma” on se lopullinen, joka kestää aina tuomiopäivään asti.

Toisaalta Bysantin ja myös sen ympäristön kansakuntien historia on erinomainen todiste siitä, miten liikkuvaisia ihmiset ovat, ja miten sattumanvaraisia väestöryhmien päätymiset sinne missä ne nykyään majailevat: esimerkiksi unkarilaiset ajautuivat nykyisen Unkarin alueelle (joka bysanttilaisena aikana tunnettiin ”Pannoniana”) ja turkkilaiset (osmanit) nykyisen Turkin tietämiin (”Anatoliaan”) jostakin paljon itäisemmiltä seuduilta vain, koska toiset kansanryhmät heitä sinne työnsivät. Valtioiden ja kansakuntien ”historialliset”, ”oikeat” ja ”ikuiset” rajat ovat enimmäkseen hyvin lyhytaikaisia ja keinotekoisia.

Vain viikko Coniin!

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot

Hassisen kone on ollut merkittävä bändi meille molemmille. Omaan korvaani ensimmäiset radiosta kuulemani kappaleet tuoreelta rockbändien SM-voittajalta keväällä 1980 kuulostivat varsin omituisilta verrattuna muuhun senaikaiseen uuden aallon musiikkitarjontaan, mutta kun näin bändin ensi kertaa livenä Bottalla toukokuussa – muutamaa viikkoa 18-vuotispäiväni jälkeen – moni asia loksahti paikalleen. Sittemmin Ismo Alangon tekstit ovat toimineet minulle eräänlaisena peruskurssina siitä miten suomen kieltä käytetään rock-sanoitusten kontekstissa.

Ja mitä Sariin tulee, hän oli paikalla jo bändin ensimmäisellä keikalla.

Niinpä olimme toki paikalla Joensuun Kerubissa, kun Hassisen koneen 40-vuotisjuhlakesä lopulta alkoi kahden vuoden lykkäysten jälkeen.

Jo vuonna 1980 Hassisen kone soitti tiukasti yhteen, paljon tiukemmin kuin ehkä yksikään toinen sen ajan suomalaisbändeistä, eivätkä vuosikymmenet tunnu tiukkuutta vähentäneen. Kun bändi torstain keikalla soitti suunnilleen aikajärjestyksessä putkeen ensimmäiset singlet sekä kaksi ensimmäistä albumiaan, tuli myös tajuttua, miten paljon rytmiikan vaihdoksia ja muuta melkein progehtavaa mutkikkuutta bändin musiikkiin silloin sisältyi: tyypit olivat (ja ovat!) vain niin osaavia ja tyylitajuisia, etteivät sortuneet mihinkään ”kuunnelkaa kuinka hyviä me ollaan” -egotrippailuihin, vaan menivät koko ajan biisi, sen kokonaisuus ja sen sisältö edellä.

Kronologisehko järjestys toi esiin myös sen, miten paljon bändin musiikki ja tekstit muuttuivat niiden vain kahden ja puolen vuoden kuluessa, mitä Hassisen koneen levytysura kesti. Esikoisalbumi Täältä tullaan Venäjä oli reipasta hauskanpitoa ja huulenheittoa, Rumat sävelet synkempää maailmantuskan julistusta, viimeinen LP Harsoinen teräs sitten moniulotteisempaa, monivaikutteisempaa ja myös mystisempää ilmaisua. ”Muoviruusuja omenapuissa” oli oikeastaan ainoa kappale joka kantoi läpi kaikkien vaiheiden, ja niinpä siitä levytettiinkin kolme versiota: ensin alkuaikojen Hilse-singleillä, sitten Tuuliajolla-livealbumilla, ja lopulta seitsenmiehisen kokoonpanon viimeisen singlen B-puolella. Se soi, itseoikeutetusti Pohjois-Karjalassa, myös torstain setin aloitusbiisinä ja perjantain setin lopussa.

Alunperin kvartettikokoonpanolla levytetyt kappaleet soitettiin pitkälti alkuperäisillä sovituksilla, ainoastaan Reijo Heiskanen oli siellä täällä laittanut kitarasoolojaan hieman uusiksi ja sai niille myös jonkin verran lisätilaa. Isompaa remonttia olivat vaatineet encoreina kuullut ”Harsoinen teräs” ja ”Levottomat jalat”, jotka alkuaan tehtiin koskettimien, lyömäsoittimien ja saksofonin (sekä eri kitaristin, Jukka Orman) voimin.

Torstai ja perjantai olivat kolmas ja neljäs keikka Koneen viiden illan Kerubi-setistä, ja siihen nähden kvartetti tuntui olevan edelleen huomattavan innoissaan soittamisesta ja laulamisesta. Asiaa toki auttoi täyteen sulloutuneen Kerubin kotiyleisön huikea ja äänekäs tuki. Yhtä kaikki täytyy kunnioittaa kuusikymppisiä, jotka pystyvät lataamaan niin runsaasti energiaa valtavan lavavalomäärän hohkatessa kuumuutta puolihapettomassa salissa: torstain keikka kesti encoreineen parisen tuntia, perjantaina silloinkin puolisentoista tuntia. Settilistaa oli sitäkin muokattu, perjantaina ei menty ihan niin kronologisesti.

Joten kyllä: kannatti totisesti matkustaa juhannukseksi Joensuuhun kahden hikisen klubikeikan tähden.

(Ja kyllä, reissu olisi toki kannattanut tehdä myös Marttakahvion piirakoiden takia.)

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Kaksi Agricolaa

Todellisten henkilöiden elämiin perustuvat historialliset romaanit ovat olleet viime vuosina varsin trendikäs kirjallisuudenlaji: tokihan minä tiedän, koska kerran olen yhden sellaisen itsekin kirjoittanut. Silti on kiinnostavaa, että sama henkilö on innoittanut peräti kahta suhteellisen lähekkäin ilmestynyttä tuoretta tomaania. Mikael Agricola (n. 1510–1557) on siinä suhteessa tietysti kerrassaan mainio valinta. Hänen todellisesta elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, julkista toimintaa ja kirjoituksia – ja ennen kaikkea suomennoksia – lukuun ottamatta, joten tilaa mielikuvituksen käytölle riittää.

Roope Lipastin Mikaelin kirja (Atena 2021) on kaksikosta selkeästi perinteisempi historiallinen romaani, joka keskittyy Agricolan hengen vieneeseen rauhanneuvottelumatkaan Moskovaan Iivana-tsaarin luokse talvella 1556–7. Vuoroluvuin seurataan Agricolan vaivalloista matkaa Turusta Suomenlahden rannikkoa pitkin ensin Viipuriin, Novgorodiin ja Moskovaan sekä paluumatkaa aina Uudenkirkon järven jäälle asti, missä päähenkilö menehtyi matkan rasitusten aiheuttamaan sairauskohtaukseen. Vuoroluvuin seurataan Agricolan Birgitta-rouvan elämää Turun piispantalossa miehen poissaolon aikana, ja niitä vaikeuksia johin tämä joutuu yritettyään parantaa aivoinfarktin saanutta äitiään lukemalla ääneen pakanallisen loitsun ”Mikaelin kirjasta”, keskeneräisestä käsikirjoituksesta johon hänen miehensä on koonnut muistiin merkitsemiään kansanparannusneuvoja.

Lipastin Agricola on työteliäs, keskittynyt ja omanarvontuntoinen patriarkka, vaikka ei olekaan rauhanvaltuuskunnan korkea-arvoisin henkilö. Sekä Mikael että Birgitta ovat ensimmäiset puolisonsa (ja ensimmäiset lapsensa) menettäneitä, monessa suhteessa perin keski-ikäisen oloisia vanhempia yhteiselle Kristian-pojalleen, niin monien historiallisten romaanien lailla jossain määrin aikaansa nähden hieman liian moderneilta tuntuvia hahmoja. Taustatyöt on toki tehty, ja miljööt – 1500-luvun Turku, Novgorod ja Moskova sekä loputtomat vaunu- ja rekireitit hyytävän kylmänä talvena – tuntuvat uskottavilta. Teksti on erinomaisen luistavaa, pienestä kuivakkuudestaan huolimatta.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) on sitten jotakin aivan toisenlaista. En ole lukenut Jari Tervoa aikaisemmin – en kyllä Lipastiakaan – joten en voi verrata tätä hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tämä romaani ottaa vahvoja vaikutteita Cervantesilta ja monilta muilta klassisten (tragi)koomisten veijari- ja vaellusromaanien kirjoittajilta, eritoten Rabelaisilta, päätellen runsaista vatsantoimitusten ja muiden kehollisten eritteiden ynnä juopottelun kuvauksista. Veijariromaaniperinteen mukaisesti sankari-Agricola on vähän hömelö mutta hyväntahtoinen ja herkkäuskoisehko introvertti, ja hänellä on tietenkin myös sidekick, lapsuudenkaveri Petrus (joka varhaisessa vaiheessa paljastuu myös velipuoleksi).

Tervo jakaa tarinan neljään osaan (kirjaan): ensimmäisessä ollaan lapsuudenkodissa Pernajan Torsbyssa, toisessa opiskelemassa Lutherin Wittenbergissä, kolmannessa (ja lyhyessä neljännessä) samaisella rauhanneuvottelumatkalla Moskovaan, josta Lipasti kirjoittaa. Tervo kirjoittaa Agricolalleen (harha)näkyjä aiheuttavan epilepsian, jota tämä yrittää salailla (koska moinen paholaisentauti olisi vienyt mahdollisuudet sekä virkaan että avioliittoon), ja tekee Birgitasta vihkiäisten aikaan parikymmentä vuotta miestään nuoremman lapsivaimon (mikä ei välttämättä ollut erityisen poikkeuksellista tuohon aikaan), ja etenkin Lutherista jokseenkin vastenmielisen omahyväisen ahmatin ja juopon. Mielenkiintoista kyllä, tsaari Iivana IV Julma saa tässä versiossa paljon enemmän inhimillisyyttä ja monitasoisuutta, vaikka kyllä Tervo muistaa kertoa sadismistaan kuuluisaan suuriruhtinaaseen liitetyt tarinat siitä kuinka tämä esimerkiksi lapsena pudotteli koiranpentuja torneista ja juoksi sitten katsomaan, kuinka ne kuolivat luut murskana. Kaiken kaikkiaan sekä Tervo että Lipasti piirtävät talvisesta 1500-luvun Venäjästä, sen eliitistä ja virkamiehistöstä erittäin negatiivisen kuvan, mikä ei välttämättä ole mitenkään väärä… vieläkään.

Tervon kertoma tarina rönsyilee välillä Laurence Sternen hengessä laajoille sivupoluille. Runoilijataustainen Tervo käyttää erittäin rikasta kieltä ja sanastoa, joista kaikki ei tokikaan ole ihan epookkiin istuvaa – mutta se on pointtikin. Historiaa hiemankin tunteva löytää tarinan lomasta lukuisia heittoja, joiden ei ole tarkoituskaan vaikuttaa sellaisilta mitä joku 1500-lukulainen olisi ns. oikeasti ajatellut tai kirjoittanut. Pääskyt ei ole eikä yritäkään olla oikeaoppista kuvausta siitä miten epookkina oltiin ja ajateltiin – vaikka taustatyöt on kyllä selvästi tehty huolella tässäkin – mutta toisaalta karnevalistinen tyyli on oikeastaan lähempänä sitä miten uuden ajan alkupuolella syntyneitä romaaneja oikeasti kirjoiteltiin. Kiinnostavaa kyllä Tervo sivuuttaa Agricolan kirjallisen toiminnan lähes kokonaan, mainitsee vain sivulauseissa kuinka Mikaelin omakustanteet näyttivät hänen omissa silmissään ankeilta ja nuhjuisilta – ja kuinka niiden suomenkieltä olisi kuulemma sen ajan suomalaisen lukeneiston (ts. lukutaitoisen vähemmistön) joukossa pilkattu ja naureskeltu.

Ei ole mitään mieltä yrittää asetella näitä kahta perin erilaista romaania minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä, kirjoitustyyliltään ja tavoitteiltaan perin erilaisia teoksia, jotka käyttävät päähenkilönsä niukkoja elämäkertatietoja omien, erilaisten tarinoidensa kerrontaan. Molemmat kyllä vallan tutustumisen arvoisia.