Minne tuskin koskaan kuljemme

Toisinaan kohdalle sattuu kirja, joka olisi vuosikymmeniä sitten totaalisesti lumonnut kymmenvuotiaan Pekan, ehkä jokusen vuoden vanhemmankin Pekan. Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) on sellainen mitä suurimmassa määrin.

Kirjan alaotsikko on Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään, mutta paikan päällä käyminen ei olekaan oleellista tällaisten kirjojen – tai paikkojen – kohdalla. Oleellista on, että kyseinen paikka on tuolla jossakin, ja jos minulla olisi riittävän hyvä vene, voisin lähteä vaikkapa Vuosaaren rannasta ja päätyä monta kuukautta myöhemmin kyseiseen paikkaan, meren toiselle puolen.

Kyllä minä tiedän, aivan kuten Schalanskykin tietää, ettei paikan päällä ole luultavasti mitään nähtävää. Merilintuja, toki, kiukkuisia pesiviä merilintuja, ja ehkä aggressiivisia rapuja. Hyvässä lykyssä muutama hylje, ja valaanpyytäjien jälkeensä jättämiä jättiläisluurankoja. Näitä paikkoja on parasta tutkiskella oman kodin mukavassa nojatuolissa, tihrustaa karttaa ja lukea Schalanskyn kirjaamia pieniä tarinoita siitä mitä saarilla on joskus tapahtunut.

Kirjan rakenne on yksinkertainen: jokainen viidestäkymmenestä vaikeasti tavoitettavasta saaresta on esitelty sivun mittaisena kokonaisuutena, johon sisältyy nimi (eri kielillä), etäisyys muutamista tunnetummista kohteista, muutamalla merkkitapauksella jaksotettu aikajana ja pieni tarina. Viereisellä sivulla on saaren kartta.

Kaikissa kartoissa on käytetty samaa mittakaavaa (1:25000). Vaikka tämä johdonmukaisuus on monessakin suhteessa perusteltavissa oleva ratkaisu, joidenkin saarien kohdalla käy niin että sivulla näkyy miltei pelkästään siniharmaata ja sen keskellä sentinmittainen pläntti vailla kovinkaan monia paikannimiä tai pinnanmuotoja. Tällaiset sivut saavat kaipaamaan kirjalta kovempaa paperia, parempaa painojälkeä, ehkä paremmin valittuja värejä. Tai nettiversiota, jossa saarten kokoa voi suurentaa silmäystävällisempään kokoon.

Onhan tietysti totta ettei kaikilla saarilla edes ole kovin monia paikannimiä, jos on yhtään. Monet saarista ovat olleet aina asumattomia, liian kaukana ihmiskunnan reiteiltä, liian karuja tai kylmiä elättämään edes haaksirikkoisia.

Ja toisaalta graafikko-kirjailijansa suunnittelema ulkoasu on kaunis, kosketeltava, selailtava, katseltava. Nopeasti lukaistavissa oleva kirja jää tuskin kertakatselulle, vaan sen ääreen on hyvä palata silloin tällöin, muuttua jälleen yksinpurjehduksista haaveilevaksi kymmenvuotiaaksi, joka tutkii tarkasti joka yksityiskohtaa saarten kartoista, kuvittelee niille tapahtumia joita ei ole tapahtunut, mutta joita olisi voinut tapahtua, joita voisi joskus tapahtua. Sellaiseksi kymmenvuotiaaksi, joka ei myöhemminkään pääse irti tästä kaukaisista paikoista haaveilustaan, mutta joka onnistuu lopulta, vuosikymmeniä myöhemmin, muuttamaan haaveilunsa romaaneiksi.

Taas violetissa talossa

Joutsan keskustan kupeessa toimiva taidelaitos Haihatus on kuulunut kesäkohteisiin jo hyvinkin toistakymmentä vuotta, kuten tämänkin blogin kirjoituksista on voinut päätellä. Parina viime kesänä Keski-Suomen reissu on kuitenkin jäänyt väliin, ja Haihatuksenkin kohtalo on ollut vaakalaudalla. Taidelaitoksen perustajat ja sitä kaiken aikaa vetäneet Merja Metsänen ja Raimo Auvinen menehtyivät vain reilun puolen vuoden välein, ja koko Haihatuksen toiminta ehdittiin päättää lakkauttaa.

Mutta kaikeksi onneksi mikään ei loppunutkaan. Mm. Cleaning Womenissa toimiva taiteilija ja muusikko Risto Puurunen osti perintörahoillaan Haihatuksen, nimesi itsensä tirehtööriksi ja polkaisi toiminnan uuteen alkuun. Ja miten!

Merjan ja Raimon viimeisinä vuosina Haihatus tuntui välillä vähän väsähtäneeltä, ja ensimmäisten käyntikertojen riemukas, luova hulluus tuntui vähän hiipuneen. En sinänsä ihmettele: pariskunta joutui hakkaamaan niin kauan päätään seinään Joutsan kunnan ja muiden tahojen suhteen, että olisi ollut aikamoinen ihme ellei mitään väsähtämistä olisi tapahtunut. Jo pelkästään kesänäyttelyiden suunnitteleminen ja rakentaminen on ympärivuotista, raskasta työtä, kaikesta muusta toiminnasta puhumattakaan.

Puurusella tuntuu olevan vauhti päällä: kesänäyttelyn luova hulluus kukoistaa, ja paikallisten yrittäjien kanssa on solmittu yhteistyösopimuksia. Kuva- ja muuta taidetta täydentävät Musasunnuntait, jolloin violetin talon pihamaan lavalle astelee nimekkäitäkin artisteja.

Ei voi kuin toivoa, että into jatkuu. Haihatus on niin upea paikka/tapahtuma, että sinne palaisi mielellään vuodesta toiseen. Kuin kummalliseen, eksentriseen mummolaan.

Tämän kesän Avantgardevekkula-näyttely jatkuu elokuun puoleenväliin asti, eivätkä tapahtumat siihen pääty. Suosittelen!

Kongin jälkeen Meng

»… Se, joka edustaa keskitietä, on lähellä oikeaa Tietä. Mutta se, että edustaa keskitietä puntaroimatta ääripäiden etuja ja haittoja, on sama kuin edustaisi jompaakumpaa ääripäätä. Vastenmielistä yhden ääripään edustajissa on se, että he ovat Tien tuholaisia, poimivat yhden ajatuksen ja heittävät pois sata.»

Jyrki Kallion kääntämä ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) kuului siihen pariin hyllymetriin Kiina-aiheista kirjallisuutta, jota käytin Hunanin lähdemateriaalina. Kallio on jatkanut – muun Kiina-aiheisen tutkimuksensa ja työnsä sivussa – sarjaa ja saanut nyt suomennettua, toimitettua, kommentoitua ja taustoitettua Mestari Kongin ajatusten kenties tärkeimmän edelleenkehittäjän Mengzin (mahdollisesti 372–289 eaa. tai 390–305 eaa.) kootut ajatukset – sellaisena kuin ne ovat meidän aikaamme säilyneet.

Mestari Meng eli satakunta vuotta mestari Kongin jälkeen, joten hän ei ole kuullut suuren esikuvansa ajatuksia suoraan lähteestä, vaan erilaisina muistiinmerkittyinä ja perimätietona kulkeneina katkelmina. Samaan tapaan hänen omat ajatuksensa ovat sitten säilyneet: kyseessä on sarja keskustelukatkelmia oppilaiden ja opetuslapsien kanssa, keskusteluja. Ne on merkitty muistiin tai muistettu sitten pitkän aikaa Mengin kuoleman jälkeen, kunnes ne on koottu kirjaksi, jota on kopioitu sitten käsin ennen kuin kiinalaiset tulivat keksineeksi kirjapainotaidon monta sataa vuotta Mengin kuoleman jälkeen.

Vaikka Menzi on Mestari Kongin keskustelujen lailla kirjoituskokoelmana kanonisoitu ja vakiinnutettu toista tuhatta vuotta sitten, kyseessä on kuitenkin varsin hajanainen ja yli kaksituhatta vuotta vanha tekstikokoelma, joka on saattanut alkuvaiheissaan muuttua melkoisesti, aina jokaisen kopioijan mahdollisten virheiden (tai omien näkemysten) myötä. Myös kiinan kieli ja kirjoitustapa ovat muuttuneet, joten joissakin kohdissa Kallion(kin) on ollut pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta alaviitteessä, ettei tästä kohdasta oikein saa selkoa mitä siinä halutaan sanoa. Silti urakka on ollut epäilemättä valtaisa.

Kallion toimittama laitos sisältää myös Menzin alkutekstin nykykiinaksi.

Mengziä voi jossain mielessä pitää eräänlaisena Platonina mestari Kongin Sokrateelle (ajallisesta erosta huolimatta), vaikka kungfutselainen filosofia keskittyy oikeastaan yksinomaan yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan. Mesari Meng oli varhaisista ”(kungfutselaisista) kirjanoppineista” idealistisimpia, ja hän korostaa ”rahvaan” (ts. kansan) merkitystä, minkä lisäksi juuri häneltä on peräisin ajatus siitä, että huono hallitsija menettää Taivaan mandaatin, joten hänen syöksemisensä vallasta on hyveellinen teko. Tätä ajatusta, ymmärrettävästi, on haluttu aika tavalla häivyttää lukijoiden mielestä sekä siihen aikaan kun kungfutselaisuus on ollut Kiinan keisarikunnan virallinen filosofia, että nykyään, jolloin Kommunistinen puolue on ottanut ”uuden kungfutselaisuuden”, sosialisten silmälasien läpi tulkittuna, erääksi yhteiskunnallisista ohjenuoristaan. Yhteiskunnallinen hierarkia on tärkeää molemmille.

Tämä vanhojen tekstien uudelleenkäyttäminen tietysti sopii monessa suhteessa siihen henkeen, millä sekä Kong että Meng aikoinaan ajatuksiaan esittivät. Heidän ajattelussaan Kiinassa oli vallinnut kultainen, hyveellinen kausi varhaisten, legendaaristen Xia- ja Shang-dynastioiden hyvien ja jalojen keisarien aikaan. Ajatus on ymmärrettävä sikälikin, että sekä Kongin että Mengin aikaan Kiina oli jakautunut lukuisiin keskenään sotiviin pikkuvaltioihin. Ei ole varmuutta, oliko varhaisia keisareita todella olemassa ja oliko heidän keisarikuntansa muuta kuin varhainen Erlitou-kulttuurin (n. 1900–1350 eaa.) pikkuvaltio Keltaisen joen laaksossa, mutta yhtä kaikki, kungfutselainen tulkinta ammoin vallinneesta yhtenäisestä Kiinasta synnytti sittemmin erittäin tärkeäksi muodostuneen ajatuksen, että keskiset valtakunnat pitäisi yhdistää Keskustan valtakunnaksi – ajatus yhtenäisestä Kiinasta on kestänyt läpi lukuisten hajaannuskausien ja vieraiden valtojen miehitysten.

Joka tapauksessa kulta-aika-ajatuksen ansiosta menneisyyden parempina päivinä syntyneiden klassikkoteosten ja, aivan erityisesti, perinnäistapojen merkitys korostuu – siitä huolimatta että Meng-mestari kyllä muistaa huomauttaa että perinnäistapojen tärkeydestä huolimatta ihminen saa kyllä käyttää tervettä maalaisjärkeäkin: kohtuullisuutta. Keskitietä.

Mestari Kongin keskustelujen lailla Menzi on huolella viitteistetty, taustoitettu ja kommentoitu teos, joka myös näyttää klassikkoasemansa arvoiselta. Siinäkin suhteessa täytyy nostaa hattua kustantaja-Gaudeamukselle, graafikko Jukka Aallolle panostuksesta ja satsaamisesta: pienenä miinuksena vain kirjan kuvituksena käytettyjen piirrosten välillä vähän heikko laatu, mutta se johtunee siitä että vanhoista puupiirroksista ja litografioista ei ole säilynyt parempia kopioita.

Toivottavasti kirjasarja jatkuu – seuraavaksi olisi luontevasti vuorossa Mengzen lähes-aikalaisen, ”maanläheisemmän” Xunzin ajatusten kokoelma, mutta maltan kyllä odottaa vähintään sen viisi vuotta joka on vierähtänyt Kongzin ja Mengzin välillä.

Sivustakatsoja

Viime marraskuussa tulin ensimmäistä kertaa katsoneeksi suorana kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaiden julkistustilaisuuden. Seuraamisen syynä oli tokikin osaltaan nostalgia: olin ollut edellisenä vuonna yhtenä kuudesta samassa tilaisuudessa. Mutta sen lisäksi arvasin, että pääsisin ainakin muutaman kerran karjaisemaan työhuoneeni rauhassa ”JES!” siksi että ehdokkaaksi oli päässyt jonkun tuttavapiiriini kuuluvan loistavan tyypin teos, joka epäilemättä ehdokkuuden ansaitsikin.

Niitä ”JES!” -huudahduksia pääsin huutamaan neljästi: kameroiden eteen kävelivät Pajtim Statovci, JP Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma ja Johanna Venho, jonka ehdokaskirjan Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) luin juuri.

Ensimmäinen nainen on oikeastaan erinomaista kesäluettavaa. Päähenkilö livistää elokuussa 1966 mökilleen viettämään muutaman päivän yksin, vain koira ja vastikään kuolleen kirjailijakollegan haamu seuranaan. Hiljainen ja ujo nainen pohtii elämäänsä ja ennen kaikkea avioliittoaan isokokoiseen, äänekkääseen, ekstroverttiin ja dominoivaan mieheensä, jonka huoripukkisuhteet toisiin naisiin ovat niin tunnettuja ja julkisia, että niistä kerrotaan jopa siihen aikaan perin konservatiivisessa lehdistössä. Vaikka perheen kaksospojat ovat jo aikuisia, nainen ei näe mitään keinoa päästä pois liitosta, josta rakkaus tuntuu ainakin miehen puolelta kadonneen jo kauan sitten – vaikka molemminpuolista kunnioitusta on edelleen paljon, paljon enemmän kuin mies ehkä ansaitsisikaan. Avioero olisi katastrofi kuusikymppiselle pariskunnalle – ehkä vielä enemmän miehelle ja tämän asemalle.

Naisen avioituessaan saama sukunimi nimittäin oli Kekkonen.

Sylvi(a) Salome Kekkosen (os. Uino) mietteissä – sellaisina kuin Johanna Venho ne on tässä fiktiossa kirjoittanut – toistuu läheisyyden kaipuu, miltei vielä pahempana kipuna kuin koko ajan paheneva reumatismi, toistuu myös tunne siitä että hänet on ujona, pienenä ihmisensä sysätty syrjään isojen miesten ja heidän kookkaiden, komeiden salasuhteidensa tieltä. Sylvi ei uskalla – tai vain halua – ärähtää miehelleen, ja siksi ärähdyksiä ja ilkeitäkin sivalluksia joutuvat kuuntelemaan toiset sivulliset. Miehen aseman vuoksi Sylvin on vaikeaa löytää muitakaan vertaisryhmiä. Hänet on valittu Kirjailijaliiton jäseneksi omilla, kiistattomilla ansioillaan – tuotantoon kuului mietelmäkokoelman lisäksi useita kaunokirjallisia teoksia – mutta hänen annetaan ymmärtää varsin suoraan, että hänen toivotaan pysyvän poissa Liiton kokouksista: keskustelu tilaisuudessa kangistuu nimittäin heti, jos keskustelijat näkevät paikalla presidentin rouvan.

(Venhon romaani kuitenkin jossain määrin sivuuttaa Sylvin järjestämät kirjalliset keskusteluillat, jotka ilmeisesti ovat olleet varsin vapaamuotoisia ja rentoja tilaisuuksia nuoren ja vähän vanhempien kirjoittajien kesken, ja joissa Sylvin mieskin välillä piipahti tutustumassa 1950-luvun nouseviin modernisteihin.)

Jossakin mielessä romaanin Sylvi toteaa olevansa kaikkien elämässään tekemiensä ratkaisujen ja päätösten tulosta: ne kaikki ovat omalta osaltaan muokanneet häntä, muuttaneet häntä. Välillä riveillä ja välillä rivien välissä kaikuu kysymys ”Entä jos?” – entä jos olisi valinnut toisin? Olisiko pitänyt valita toisin, niin että ei olisi päädytty siihen kauheaan vuoden 1956 iltaan, jolloin Sylvin mies valittiin tiukan äänestyksen jälkeen tasavallan presidentiksi ja elämä muuttui kerrasta paljon vaikeammaksi – entistäkin julkisemmaksi, entistäkin ei-omaksi Sylvin kannalta, entistäkin kirkkaammaksi kullatuksi häkiksi? Kirjan alkupuolella Sylvi pelkää, että mies suostuu houkutteluihin asettua ehdokkaaksi vielä seuraavissakin (vuoden 1968) presidentinvaaleissa, kolmannelle kaudelle (mikä siihen aikaan oli Suomessa mahdollista).

Me tietysti tiedämme, että niin todella tapahtui. Sylvi Kekkonen vietti koko loppuikänsä presidentin rouvana, roolissa jota hän ei kokenut omakseen, jossa hän ei viihtynyt, joka tuntui hänestä ahdistavalta. Mutta Ensimmäinen nainen -romaani sentään päättyy seesteisempään, voimakkaampaan hetkeen ennen paluuta pääkaupunkiin.

Runoilijana – ja useita aikaisempiakin proosaromaaneja kirjoittaneena – Johanna Venho kirjoittaa kauniisti soljuvaa, elävää ja rytmisesti toimivaa kieltä. Ensimmäinen nainen on sopivan kokoinen, toimiva ja eheä romaani. Aiheensa puolesta se tietysti vetoaa minun ikäpolveeni: muistan nimittäin hyvin avanneeni radion joulukuun alussa 1974, kaksitoistavuotiaana, kuunnellakseni jotakin mieliohjelmaani. Sen sijaan radiossa, rinnakkaisohjelmassakin, soitettiin vain synkeää klassista musiikkia: Tasavallan presidentin puoliso, rouva Sylvi Kekkonen oli nimittäin menehtynyt pitkän sairauden jälkeen.

Uutta viiniä vanhassa leilissä

Jim Al-Khalilin tänä vuonna ilmestynyt kirja The World According to Physics (Princeton University Press) näyttää siltä kuin se olisi voinut ilmestyä kuusikymmentä vuotta sitten – hopeavärillä painettuine kangaskansineen ja väljine, kiireettömine taittoineen se näyttää ja tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, jonka olisin saattanut löytää kotimme kirjahyllystä joulusiivousta tehdessä joskus 1970-luvun loppupuolella, ja joka olisi saanut minut kiinnostumaan ajatuksesta hakea opiskelemaan fyysikoksi.

(Näinhän todella tapahtui, mutta ala oli tähtitiede ja kirja oli Patrick Mooren Tähtitaivas, vähän nuhjaantunut ja pehmeäkantinen painos.)

Vanhahtava ulkoasu hämää: Surreyn yliopiston teoreettisen fysiikan professori ja tunnettu tiedeohjelmien toimittaja, irakilaissyntyinen englantilainen Jameel Sadik ”Jim” Al-Khalili esittelee kolmessasadassa sivussa sen, missä tilassa fysiikan suurien teorioiden tutkimus on alkuvuonna 2020. Hän esittää sen ymmärrettävästi, yhtälöittä ja paikoitellen minulle – fyysikkohaaveiden haihtumisen jälkeenkin eksakteista luonnontieteistä paljon lukeneelle – mukavan uusista kulmista. Populaaritieteellisissä kirjoissa on lisäksi aina ilahduttavaa havaita, ettei kirjoittaja kuvittele esittävänsä valmiita, täydellisiä ja ikuisia totuuksia. Sellaiset höpinät kuuluvat (joihinkin) uskontoihin. Tiede on jatkuvasti kehittyvä, jatkuvasti itseään korjaava asia, jossa laajalti hyväksytty teoria voi lentää historian romukoppaan heti jos yksikin huolella tehty ja pätevästi tulkittu, vertaisarvioitu havaintotutkimus osoittaa, etteivät teorian tuottamat ennusteet pidäkään paikkansa.

Al-Khalili nostaa esityksensä perusteiksi modernin fysiikan kolme kivijalkaa: suhteellisuusteorian, kvanttifysiikan ja termodynamiikan. Kaikki kolme ”suurta” teoriaa ovat keskeisiltä osiltaan kestäneet jo jotakuinkin sata vuotta, niitä on täydennetty tarpeen ja havaintojen mukaan, mutta perustuksiltaan ne ovat kestäneet jokaisen havaintotutkimuksen ja jokaisen koesarjan. Ongelmana on tietysti, että monissa suhteissa nämä kolme isoa teoriaa eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Esimerkiksi ”avaruutta” ja ”aikaa” kukin käsittelee aivan omalla, keskenään ristiriitaisella tavalla.

Al-Khalili välittää sitä riemuisaa odotusta, jolla monet fysiikan teoreetikot ennustelevat jotakin uutta havaintoa tai koetta, joka antaisi viitteitä jostakin uudesta, kattavammasta teoriasta, johon nykyinen kolmikko sisältyisi jonkinlaisina erikoistapauksina, tiettyjen alkuehtojen vallitessa. Tällä tavallahan Newtonin liikeoppi on tavallaan suhteellisuusteorian erityistapaus, joka pätee silloin jos nopeudet ovat huomattavan pieniä valonnopeuteen verrattuna eikä painovoimakenttää tarvitse huomioida. Kuten Al-Khalili toteaa, muun muassa jokapäiväisessä käytössämme oleva GPS-paikannusjärjestelmä vaatii sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan huomioimista toimiakseen: mikäli ei esimerkiksi otettaisi huomioon, että GPS-satelliitit kiertävät Maata hieman heikommassa painovoimakentässä kuin Maan pinnalla vallitsee, ja näin niiden kellot käyvät hivenen nopeammin, GPS-paikannuksen tarkkuus olisi kilometrejä, ei metrejä.

(Minun mielelleni kiintoisa knoppitieto: Koska Maapallon ydin sijaitsee syvemmässä gravitaatiopotentiaalikuopassa kuin Maan pinta, siellä kellot käyvät vielä hitaammin. Niinpä Maapallon ydin on, planeettamme synnystä kuluneiden yli neljän miljardin vuoden aikana, ikääntynyt parisen vuotta vähemmän kuin ylemmät kerrokset.)

”Suurta yhtenäisteoriaa” ei kuitenkaan ole löytynyt, yli puolen vuosisadan sinnikkäistä ja turhauttavista yrityksistä huolimatta. Tämä on yksi niistä seikoista joka saattaa saada lukijan innostumaan fysiikasta: fyysikon uralla ei joudu vain kevyesti pölyttämään vanhojen mestareiden kiveen hakattuja teorioita, vaan on mahdollisuus keksiä ja/tai havaita jotakin aivan uutta.

Jim Al-Khalili on erinomainen tieteen popularisoija, ja tämän mainion yleisesityksen soisi päätyvän myös jonkun suomenkielisen kirjallisuuden kustantajan rosteriin. Mieluiten tietysti samankaltaiseen, sympaattisen vanhahtavaan ulkoasuun paketoituna.

Oikeamielinen muru muistelee

Sinä syksyisenä iltana vuonna 1998 Tavastialla oli jotenkin omituinen tunnelma. Sali näytti aivan oudolta. Kesti kauan hahmottaa, mistä outous johtui. Sitten tajusin: salin ovilla oli kohteliaat laput, joissa pyydettiin olemaan tupakoimatta salissa, koska yhdellä bändin jäsenistä on astma. Järkyttävää kyllä, ihmiset olivat lukeneet lapun, ja noudattivat pyyntöä. Kerrankin, jotakuinkin ensi kertaa minun Tavastia-visiittieni historiassa, lavalle näki.

Kyseinen keikka jäi muutenkin mieleen upeana, korvia avaavana iltana. En voi väittää että olisin silloin tuntenut Ani DiFrancon musiikillisesta tuotannosta muuta kuin vähän aikaisemmin ilmestyneen ”hittilevyn” Little Plastic Castle, enkä nykyään, toistakymmentä vuotta myöhemmin, voi väittää vieläkään perehtyneeni kuin osaan siitä mitä tämä huikea laulaja/lauluntekijä on tehnyt: hänen tuotantonsa on nimittäin laaja.

Olen tällä viikolla lueskellut DiFrancon viime vuonna ilmestyneen tavattoman kiinnostavan omaelämäkerran No Walls and the Recurring Dream (Viking, 2019), josta kävi ilmi, että tuohon aikaan hän ei ollut elämässään mitenkään erityisen hyvässä paikassa. Pienten piirien tuntemasta indie-folklaulajasta oli muutamassa vuodessa kehittynyt indie-julkkis, indie-esikuva, biseksuaalisuuden ikoni, vaihtoehtokulttuurien feministijulkkis, josta julkaistiin juttuja niin Forbesin bisnessivuilla kuin Guitar PlayerissaForbesissa siksi, että DiFrancon omien kasettiensa kauppaamiseksi perustamasta Righteous Babe Recordsista oli kasvanut tunnettu ja arvostettu indiebrändi, jolle levytti monia (muitakin) nimekkäitä artisteja.

Samaan aikaan itseriittoiseen riippumattomuuteen tottunut DiFranco tajusi olevansa yhtiönsä ainoa selkeästi tuottoisa artisti, jonka työpanoksesta ja paneutumisesta riippui kovin monen ihmisen toimeentulo. Samaan aikaan yksityiselämässä meni koko ajan kehnommin, muutaman vuoden ikäinen avioliitto rakoili ja lopulta hajosi.

Ei, No Walls ei kerro selviytymistarinaa siitä miten DiFranco kävi pohjalla ja nousi pinnalle tajuttuaan asian X, päätettyään tehdä Y ja luovuttuaan Z:sta. Itse asiassa kirja enemmän tai vähemmän päättyy vuoden 2001 syksyyn ja syyskuun päiviin New Yorkissa, jolloin kaikki on vielä auki ja sekä DiFrancon itsensä että Yhdysvaltain tulevaisuus – etenkin Yhdysvaltain demokratian tulevaisuus – näyttää jotakuinkin synkältä. Kirja kyllä viittailee myöhempiinkin aikoihin, lähinnä DiFrancon sittemmin hankkimiin lapsiin, mutta vain viittailee siellä täällä. Enimmäkseen kertomus keskittyy siihen, miten kahden maahanmuuttajataustaisen (kanadalais- ja italialaissukuisen) arkkitehdin tytär kasvoi kummallisessa, sisäseinättömässä kodissa New Yorkin osavaltion Buffalossa, opetteli varhaisteininä soittamaan kitaraa ja tekemään lauluja sekä lähti kiertämään maata busseilla, junilla, joskus liftaamalla ja erilaisilla kesäautoilla.

Kirja kertoo paljon muustakin, kuten (bi)seksuaalisuuteen kasvamisesta, esikuvilta oppimisesta, siitä mikä tekee omilla aivoillaan ajattelevasta naisesta feministin, siitä miksi hänen feminisminsä tai biseksuaalisuutensa ei ollut joillekin ryhmittymille oikeaa tai riittävän kvääriä, politiikasta, demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, rasismista ja sitä vastaan taistelemisesta, kuolemantuomioita vastaan taistelemisesta. DiFranco kohtaa idoleitaan, esimerkiksi Bob Dylanin joka (DiFrancon mukaan) tuntui koko ajan pelkäävän että hänet paljastetaan huijariksi vuosikymmenien uran ja lukemattomien mestariteoksien jälkeen, tai Princen, joka hörhelöineen ja meikkeineen kamppaili aivan yhtä riemukkaasti binäärisiä sukupuolikäsityksiä vastaan kuin maihinnousukenkäinen, kaljuksi itsensä ajellut ja meikkaamaton DiFranco. DiFranco pohtii naiseutta – omaa naiseuttaan ja sitä millaiseksi hänen kotimaansa haluaa naiseuden latistaa – ja hän pohtii laulujensa tekemistä.

Tämän sävykkään ja monikerroksesin, aika ajoin vähän turhan poukkoilevan kirjan perusteella Ani DiFranco näyttäisi olevan paitsi loistava laulaja/lauluntekijä, myös mainio kirjoittaja: ainakaan missään ei mainita ketään haamukirjoittajaa, eikä se tietysti DiFrancon tee se itse -eetokseen oikein sopisikaan. Ehkä saamme joskus muistelmien kakkososan, jossa tarina jatkuu kahdenkymmenen vuoden takaisista ajoista?

Ja toivottavasti tämä kirja löytää myös kustantajan, joka uskaltautuu suomennuttamaan sen. Minä olisin ainakin valmis tarttumaan työhön.

”Sivullinen”

Pitkästä aikaa tarjoan teille omatekemää musiikkia. Minulla on tapana väkertää onnistuneina pitämistäni lauluista kymmeniä versioita ennen kuin olen tyytyväinen (tai riittävän turhautunut) lopputulokseen. ”Sivullinen” on kuitenkin versionumeroltaan I. Se syntyi tavallaan pastissina Chris Whitleyn hienosta ”Poison Girlistä”. Teksti syntyi vasta lopuksi: nimi ”Sivullinen” oli kyllä alusta lähtien valmiina ja koronaa sivuava teema, mutta tekstin kirjoitin pariinkin kertaan uusiksi. Itse asiassa olin kuvannut videonkin ennen kuin teksti oli lopullisessa kuosissaan.

(Video piti kuvata ennen kuin tontinrajan puiden lehdet olivat kasvaneet niin pitkiksi että ne peittivät takana olevan puiston kokonaan.)

Kommentit, jälleen kerran, tervetulleita.

Pientä laittoa ja sotkuinen sukuryteikkö

Näinä korona-aikoina vielä tavallistakin hitaammin postilaatikkoon kolahdellut New Scientist on ruokkinut (maalis–huhtikuun taitteen numeroissaan) kiinnostustani evoluutioon ja evoluutioon vaikuttavaan genetiikkaan – sekä lehden jutun että lehden kirja-arvion perusteella hankitun kirjan välityksellä.

Amerikkalainen paleontologi ja evoluutiobiologi Neil Shubin tunnetaan parhaiten osallisuudestaan Pohjois-Kanadassa toimineessa tutkijaryhmästä, joka löysi, kuten Shubin asian muotoilee, ”kalan jolla on kyynärpäät ja ranteet”. Tiktaalik roseae -nimen saanut devonikautinen eläin vajaan neljänsadan miljoonan vuoden takaa vaikuttaisi nimittäin olevan jonkinlainen kalojen ja kehittyvien sammakkoeläinten välimuoto.

Shubinin tuorein suurelle yleisölle tarkoitettu teos Some Assembly Required – Decoding four billion years of life, from ancient fossils to DNA (Pantheon Books, 2020) kyllä mainitsee Tiktaalikin, mutta keskittyy tämän yhden ainoan löydön sijaan niihin mekanismeihin, millä eliöistä kehittyy uusia lajeja.

Selkärankaisten siirtyminen merestä elämään maalla on hyvä esimerkki. Jotta ”entisestä kalasta” saataisiin kuivalla maalla toimiva ”sammakkoeläin”, vaaditaan melkoisia (perinnöllisiä) muutoksia eläimen rakenteeseen ja aineenvaihduntaan. Nämä eivät tapahdu yhtä aikaa, kertaheitolla, yhtenä mutaatioryöppyinä. Shubin korostaa, että kokonaan uusien asioiden ”keksimisen” sijaan evoluutiossa tapahtuu pikemminkin sitä, että jokin aikaisemmin toiminut asia alkaa vähitellen täyttää jotakin uudenlaista tehtävää. Ajatellaan vaikkapa uimarakkoa, jollainen löytyy jotakuinkin kaikilta luukaloilta. Se on suolistoon yhteydessä oleva, ilmatäytteinen säiliö, jonka avulla kalat kykenevät säätelemään uintisyvyyttään. Monet ihan ”normaalitkin” kalat käyvät välillä pinnalla haukkaamassa ilmaa ilmarakkoaan varten, kuten jokainen akvaarionomistaja tietää. Monien kalojen suolisto – tai ilmarakko – kykenee myös imeyttämään ilman happea seinämien läpi kalan aineenvaihdunnan tarpeisiin. Ne siis hengittävät ilmaa sen lisäksi että suodattavat veteen liuennutta happea kiduksien avulla. Ja on kalalajeja, joilla on yhden uimarakon sijaan kaksi nieluun yhteydessä olevaa ilmatäytteistä onteloa, joiden jokseenkin ainoa tehtävä on imeyttää kalan haukkaaman ilman sisältämää happea kalan elimistöön: toisin sanoen näillä kaloilla on keuhkot, eivät tyhjästä syntyneinä vaan ikään kuin kierrättyneinä elimestä, joka näiden keuhkokalojen esivanhemmilla toimi uintisyvyyden säätelimenä.

Tämä kierrätyshenki ulottuu aina molekyylitasolle asti. Sattumanvaraisten geenimutaatioiden sijaan on yleisempää, että jokin geenijakso esimerkiksi kahdentuu tai kopioituu johonkin toiseen kohtaan kromosomissa. Tai sitten DNA:n keskelle ilmaantuu jostakin soluun tunkeutuneesta viruksesta peräisin olevaa geenistöä: on esimerkiksi käynyt ilmi, että nisäkkäiden istukan muodostumisessa välttämätöntä synsytiini-proteiinia koodaava geenijakso on ilmeisesti alkuaan peräisin jostakin solutuman kaappaamasta retroviruksesta – samankaltaisesta kuin aidsia aiheuttava HI-virus.

Some Assembly Required on hyvin luistavasti ja selkeästi kirjoitettu teos, joka saa kaiken lisäksi lisäpisteitä siitä, että se nostaa ihailtavasti esiin monia evoluutiotutkimuksen ja genetiikan kehitykseen merkittävästi vaikuttaneita naistutkijoita, kuten Barbara McClintockin ja Lynn Margulisin, joka oivalsi solujen mitokondrioiden olleen niidenkin soluun kaapattuja bakteereja.

* * *

”Minäkin olen maahanmuuttajataustainen. Sukuni on tullut Suomeen Itä-Afrikasta.” Vaikka tämä on ollut helppo heittää vitsinä, on kommentissa yhtä kaikki ollut vinha perä – ainakin sen perusteella, mitä viime vuosikymmeninä on tiedetty ihmiskunnan varhaishistoriasta.

Homo sapiens sapiens kehittyi varhaisemmista ihmislajeista jossakin Itä-Afrikassa parisataatuhatta vuotta sitten ja levisi sieltä muualle mantereelle. Joskus noin kuutisenkymmentätuhatta vuotta sitten heikäläisiä vaelsi sitten Saharan pohjoispuoliseen Afrikkaankin ja sieltä Lähi-Itään, missä he perustivat perheitä neandertalilaisten ”serkkujensa” kanssa ja, koska lähisukulaisia oltiin, syntyi lisääntymiskykyisiä sekarotuisia lapsia. Aasiassa petikavereiksi kelpasivat myös neandertalilaisten lähisukuiset denisovanihmiset, ja vaikka sekä nedut että denisovalaiset ovat kauan sitten kadonneet, he elävät kaikkien eurooppalaisten, aasialaisten ja (ns. alkuperäisten) amerikkalaisten DNA:ssa. Afrikkalaiset kansat ovat ainoita puhdasverisiä Homo sapiens sapienseja. Näinhän on tiedetty jo hyvän tovin. Paitsi ettei homma nyt sittenkään taida olla niin selkeätä.

”Olen aika varma siitä että ensimmäisen päivän jälkeen jotakuinkin 20 prosenttia siitä mitä olen kertonut on pielessä. Toisen päivän jälkeen jotakuinkin 50 prosenttia on pielessä, ja toivon että konferenssin päättyessä edes jotakin esityksestäni pitää yhä paikkansa.”

Näin Cambridgen yliopiston paleoantropologi Robert Foley on kertonut tutkijakonferenssin avajaispuheessaan viime vuonna, kertoo huhtikuun 4. päivän New Scientistin laaja ”Becoming Human” -artikkeli (maksumuurin takana). Viime vuosien tutkimustulokset sekä kaivauslöydösten että DNA-analyysien perusteella viittaavat nimittäin siihen, että lähisukumme historia on huomattavasti sotkuisempi. Ensinnäkin porukkaa on valunut Afrikasta muualle Vanhaan maailmaan jo toistasataatuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa myös siltä, että eri puolilla kotimannertamme, Marokosta Hyväntoivonniemelle asti – sillä paljasjalkaisia Afrikkalaisia me olemme nykytiedonkin mukaan – on elänyt jo hyvän aikaa ennen tuota monenlaisia lähes–sapienseja: luultavasti pieniä yhteisöjä, joiden yhteydet ovat katkenneet toisiin pitkäksi aikaa (jolloin ryhmän sisällä ehtii tapahtua evoluutiota), kunnes on jälleen kohdattu ja sekaannuttu, sitten erottu jälleen, sitten tavattu jälleen.

Tämän hetken (no, huhtikuun alun) tietämyksen perusteella vaikuttaisi siltä, että todennäköisin kandidaatti H. sapiensin edeltäjäksi on vähän vajaa miljoona vuotta sitten elänyt Homo antecessor. Tämä laji ei kuitenkaan ole neandertalilaisten ja denisovalaisten esivanhempi, vaan heidän ja meidän yhteisiä juuriamme täytyy etsiä kauempaa, vanhemmalta ajalta.

Niin, ja ainakin joidenkin nykyafrikkalaisten kansojenkin DNA:ssa on viitteitä siitä, että on risteydytty (nedujen ohella) jonkin nyttemmin kadonneen lähisukulaislajin, ehkä useammankin kanssa. Sama pätee joihinkin Lähi-Idän populaatioihin, mutta petikaveriksi kelvannut kadonnut ja tuntematon laji on vain toinen. Yksi mahdollisuus on noin 250 000 vuotta sitten elänyt Homo naledi, toinen H. antecessor, esi-isälajimme.

Kinkyy, kuten muuan kaverini kenties sanoisi.

Ihmisen – ihmisenkin – sukupuu näyttäisi siis olevan siistin ja jäsennellyn puun sijaan sotkuinen, joka suuntaan haarautuva ja haarojaan yhdisteleväkin sukuryteikkö. Voi myös hyvin kysyä, missä menee ”lajin” ja ”rodun” raja: vanhastaanhan on ajateltu, että ”lajit” eivät kykene tuottamaan toistensa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Ehkä isoa osaa näitä kadonneita sukulaisia pitäisi sitten kutsua ”roduiksi”: nykyisin Maapallolla elelevä seitsenmiljardinen ihmispopulaatiohan on kaikista näistä muinaisista syrjähyppelyistä huolimatta genetiikaltaan niin yhtenäistä, ettei tutkijoiden mukaan ole mitenkään mielekästä puhua ”roduista” nykyään elävien ihmisten kohdalla.

Me nimittäin olemme kaikki samaa sekarotua.