”Meidän yllemme lankeaa isojen koneiden varjo”

Yksi ”nuo luen ensi tilassa” -pinon teoksia on ollut Sirpa Kähkösen seitsenosainen Kuopio-aiheinen romaanisarja, on ollut oikeastaan siitä lähtien kun käytin hänen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjaansa (2010) lähdemateriaalina omaan Muurahaispuuhuni. Kuopio-sarjan Lassi Tuomen ilmeisenä esikuvana on ollut Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka kohtaloita Liekit puolestaan kuvaa Etsivän keskuspoliisin avautuneita arkistoja hyödyntäen. Kuten Kähkönen on todennut, Liekit piti kirjoittaa, koska niin moni Suomen historiaa tuntematon – tai koulussa puolueellista, pimeimpiä lukuja vähättelevää oppia saanut – oli kysynyt: ”Eihän tällaista todellisuudessa ole voinut tapahtua, eihän?”

Kyllä tapahtui.

Sarjan ensimmäinen osa Mustat morsiamet (1998) muodostaa eräänlaisen johdantojakson. Siinä missä myöhemmät kirjat kattavat päivän, parin päivän tai korkeintaan muutaman kuukauden ajanjaksoja, Morsiamissa kerrotaan kymmenvuotinen tarina siitä, kuinka teini-ikäinen Anna muuttaa maaseudulta, kotitilaltaan Kuopioon lääkäriperheen palvelukseen 1930-luvun alussa. Hän tapaa komean ja tumman Lassi Tuomen, tapaa toisenkin kerran, rakastuu. Asia johtaa toiseen, Anna tulee ensin raskaaksi, sitten rouva Tuomeksi ja hänen esikoispoikansa kuolee synnytyksessä vain vähän ennen kuin Etsivä keskuspoliisi, ”ohrana”, pidättää Lassin ja vie Tammisaaren vankileirille kärsimään seitsemän vuoden tuomiota. Annasta tulee ”elävän leski”. Vaimolleen Lassi ei ole juuri menneisyydestään puhunut, kertonut vain olleensa ennenkin leirillä, vakaumuksellisena kommunistina, ja että hän on edelleenkin ohranan silmätikku. Pienessä Kuopiossa ”kaikki” myös tietävät, että Lassin isoveljet ovat muuttaneet jo vuosia sitten sinne – Neuvostoliittoon – rakentamaan sosialismia eikä heistä ole juurikaan kuultu sittemmin. (Myöhemmissä osissa selviää, että Lassikin on aikoinaan sinne lähtenyt, mutta palannut parin vuoden päästä pettyneenä takaisin – kuten todellinen Lauri Tuomainen.)

Siinä missä Morsiamet oli pitkälti Anna Tuomen tarinaa, vuoden 1940 kesään sijoittuva Rautayöt (2002) laajentaa näkökulmaa Lassin – ja nyt myös Annan – perheeseen. Mukaan tulee myös sarjan keskeisiin henkilöihin nouseva Helvi Martiskainen, karjalaispakolainen joka on nähnyt Sortavalan-kotinsa tuhoutuvan talvisodassa ja menettänyt kaiken muunkin, paitsi Mari-tytärtään. Seitsemän vuoden vankilakokemukset ja talvisota työvelvoitettuna ovat murtaneet Lassi Tuomen psyyken, ja kaksosvauvoja hoitava Anna on jotakuinkin yhtä miehetön kuin vankilavuosien aikana.

Seuraavien osien myötä tapahtumien miljöö laajenee Työväenasunto-osakeyhtiö Puijon pienen puutalon pihapiiristä laajemmalle alueelle ja mukaan tulee pikku hiljaa enemmän näkökulmahenkilöitä, myös työläisperheitä varakkaammista yhteiskuntaluokista. Vuoden 1941 talveen ja kevääseen sijoittuva Jään ja tulen kevät (2004) esittelee jatkossa tärkeäksi muodostuvan Tatra-ravintolan, jossa Anna ja Helvi käyvät töissä, Lehtivaaran eroavan pariskunnan ja heidän kasvatikseen päätyvän puoliorvon Juho-pojan. Kirjan lopussa Suomi lähtee jatkosotaan Saksan aseveljenä – monien pohtiessa, lykkäsikö Saksa hyökkäystä Neuvostoliittoon niin kauan, että myöhäisen kevään Suomessa saatiin kylvöt tehtyä. Talvisodassa vapaaehtoisena taistellut englantilainen herra Mulligan viedään vihollismaan kansalaisena turvasäilöön, pois tulevan lapsensa elämästä.

Yhdenpäivänromaani Lakanasiivet (2007) alkaa kuin televisiosarjan jakso, kun hyvän aikaa nimettöminä pysyvät nainen ja lapsi saapuvat yötä myöten Kuopioon. Kuten arvata sopii, heistä tulee tässä ja myöhemmässä sarjassa keskeisiä henkilöitä. Takakanteen (tai mainosteksteihin) tutustunut lukija tietää, että kirja sijoittuu siihen ainoaan jatkosodan päivään, jolloin Kuopiota pommitettiin kesällä 1941. Tämä luo jännitettä, mutta koska pommitus tapahtui jo puoliltapäivin, romaani jatkuu vielä yöhön asti tapahtuneen jälkiseurauksien keskellä. Tämä kirja heilahtaa ohimenevien näkyjen ja/tai aaveiden ansiosta myös hieman, hetkeksi, spekulatiivisen fiktion puolelle.

Neidonkenkä (2009) on sekin yhdenpäivänromaani ja alkaa yhtä lailla kovin telkkari- tai elokuvamaisella kohtauksella, joka alustaa lasten näkökulman kasvavaa merkitystä tarinassa. On kesä 1942, nälkätalven jälkeen, eikä sota olekaan loppunut edellisenä syksynä – kuten luvattiin – eikä näytä loppuvan seuraavanakaan syksynä. Kuopion omat miehet ovat rintamalla – sotilaina tai Lassin tavoin työpalveluksessa – elleivät ole kaatuneet tai kadonneet, kaupunki on täynnä sitä lomakaupunkinaan pitäviä saksalaisia sekä heitä hyysääviä virkamiehiä ja toimittajia.

Hietakehto (2012) sijoittuu vuorostaan elokuuhun 1943. Sinnikkäimmät jaksavat yhä uskoa Saksan (ja sen liittolaisen Suomen) sotamenestykseen ja Neuvostoliiton pikaiseen romahtamiseen, mutta heidän määränsä harvenee hyvää vauhtia, sillä Stalingradin katastrofista on kulunut jo puoli vuotta, Kurskin panssaritaistelun tappiosta vain muutama viikko. Hietakehto on sarjan ainoa kirja joka tapahtuu Kuopion ulkopuolella, kesähuvilalla jossa aikaisemmista kirjoista tutut säätyläiset ja työläisperheet viettävät muutamia päiviä, melkein yhdessä ja melkein tasavertaisina – mutta eivät kuitenkaan aivan, eivät tietenkään. Tämän osan keskeisimmiksi henkilöiksi nousevat Lakanasiipien alkuaan esittelemä Charlotta-tyttö ja hänen paras, melkein ainoa kaverinsa Juho, joka uppoutuu yhä raaempiin ja mustempiin sotaleikkeihin, jotka ovat lopulta vähällä johtaa katastrofiin. Hietakehto on eräänlainen poissaolojen ja hyvästijättöjen kirja: osa henkilöistä jättää Kuopion seudun karun rauhan ja lähtee kohti rintamaa, osa poistuu tavalla tai toisella muuten, tai on poissa, tuskallisesti poissa.

Siinä missä Mustat morsiamet oli eräänlainen johdanto sarjalle, Tankkien kesä (2016) tuntuu epilogilta.  Edellisestä kirjasta on loikattu kaksikymmentäviisi vuotta eteenpäin elokuuhun 1968. Minulle tämä aiheutti lievää pahempia hahmotusongelmia. Tuntui, että oltiin jotakuinkin nykyajassa, modernissa Suomessa. Jouduin tolkuttamaan itselleni: Sinä olit silloin kuusivuotias. Siitä on viisikymmentä vuotta. Suomi oli silloin hyvin erilainen kuin nyt. Työväenasunto-osakehyhtiö Puijon puutaloa pihoineen ollaan pian purkamassa, ja Kuopioon nousee uusia elementtitaloja hyvää vauhtia. Moni edellisten kirjojen tärkeä paikka on katoamassa – kuten moni ihminenkin. Kirja kysyy, monessakin mielessä: ”Missä hän nyt?” Osa ihmisistä sinnittelee edelleen, osa on kuollut, osa kadonnut jäljettömiin. Yhdestä puhutaan, hänen etsimisestään puhutaan, hänen kohtalostaan tunnetaan, aiheestakin, huonoa omaatuntoa. Entiset lapset ovat aikuisia, entiset aikuiset vanhuksia. Hetken ajan sota-aika tuntuu palaavan, kun Varsovan liiton panssarit vyöryvät Tšekkoslovakiaan ja monen naiivi usko reaalisosialismiin murtuu, ehkä lopullisesti. Monen keskeisen henkilön elämä muuttuu, muttei ehkä lopullisesti, ei sillä tavalla kuin hän, hänen läheisensä tai edes lukija odotti. Eräänlaisena spefi-aineksena voi pitää oman kertojanäänensä hetkeksi saavia taloja ja panssarivaunuja.

Yhden ihmisen elämäntarinana alkava Kuopio-sarja muuttuu lähes kolmentuhannen sivunsa mittaan yhteisön tarinaksi, jatkuvan muutoksen hengissä pitämän jatkuvuuden tarinaksi. Detaljien, sivujuonteiden, maisemien, äänien, hajujen ja makujen määrä on miltei pyörryttävä, enkä suunnilleen samaan ajanjaksoon sijoittuvan yksiosaisen romaanin tuoreena julkaisijana voi olla kuin kateellinen. Kähkösen Graniittimies (2014) kertoisi, mitä Tuomen perheen Neuvostoliittoon muuttaneille jäsenille kävi, mutta voi olla että annan sen odottaa vielä tovin. On näissä seitsemässä romaanissa sen verran sulattelemista.

Hunan Pekingissä

Tiesin asiasta etukäteen – ja minulta oli pyydetty lupa – mutta silti Hunanin ateljeekriitikkonakin toimineen kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan Riina Vuokon minulle äsken lähettämä kuva hytkäytti.

Riina on pitänyt Pekingin vieraiden kielten yliopistosta valmistumisvaiheessa oleville suomen pääaineopiskelijoille FILI:n järjestämää kurssia suomalaisen kirjallisuuden kiinantamisesta. Kurssin käännettävänä materiaalina on ollut yksi luku Hunanista.

Koska meitä käsketään

Stanley Milgramin Yalessa 1961 tekemät tottelevaisuuskokeet ovat luultavasti yksi tunnetuimpia sosiaalipsykologian koesarjoja, niin tunnettuja että niistä on jopa tehty lauluja:

Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.

Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf  ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.

Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.

Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.

Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.

Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.

 

 

Hampaan kolo

Nyt kun Hunan on saatu kunniallisesti julki ja (alkuun ainakin muutamina kappaleina) kauppoihin, katse kääntyy kohti yöpöydälle kertynyttä kasaa viime vuosien mittaan kertynyttä ”sitten kun on aikaa” -kasaa kauno- ja tietokirjallisuutta. Pinon päältä tarttui käteen ensimmäisenä Jenny Kangasvuon Sudenveri (Teos 2012).

Lapin syrjäseuduilta kaupunkiin muuttanut Hanna on ottanut uudeksi nimekseen Varga ja päässyt hyvään alkuun kuvataiteilijan ja kuvittajan uralla. Omasta taustastaan, lapsuudestaan ja perheestään hän ei ole kuitenkaan uskaltanut puhua edes rakkaimmalleen, jonkinlaista uuspakanauskontoa harjoittavalle käsityötaiteilija Marraskuulle. Vargalla on siihen syynsä. Ei ole kovin helppoa tunnustaa monen vuoden seurustelun jälkeen, että ”hei, en ole muuten tainnut kertoa että olen viettänyt lapsuuteni susilaumassa ja pystyn edelleenkin muuttamaan itseni halutessani sudeksi”.

Tilanne alkaa ajautua kohti kriisiä, kun Vargan ovelle saapuu nuori sukulaispoika Rasmus, joka ei hänkään halua enää olla missään tekemisissä Lauman eikä etenkään sitä johtavan Martan kanssa. Siinä missä Vargalla ei ole mitään ongelmia käydä ”normaalista” ihmisestä, epämuotoinen Rasmus ei kykene saavuttamaan täydellistä ihmishahmoa kuin hetkellisesti. Jonkin aikaa hän voi asua Vargan nurkissa susihahmossaan muka jonkun kaverin tilapäishoitoon tuomana koirana, mutta kuinka kauan? Ei hän halua olla kenenkään koira, eikä susikaan. Hän haluaa ihmiseksi ihmisten joukkoon, epämuotoisesta olemuksestaan huolimatta. Ja kuinka kauan kestää, että Rasmuksen perässä kaupunkiin tulee myös Martta, sodat ja vainot kokenut evakko, nainen, äiti, isoäiti, emo ja naarassusi, joka tekee aina kaikkensa Lauman eteen, suojellakseen sen jäseniä ja Lauman vuosisataista salaisuutta? Siihen ei mene kauaa.

Ainakin tämä lukija alkoi jokseenkin alusta alkaen spekuloida kahdella mahdollisella loppuratkaisulla, joita kohti tarina oli etenemässä, ja tekstin tummasävyiset tunnelmat johdattivat ajatuksia kohti loppuratkaisukandidaatti kakkosta, jonka suhteen tuntui epäselvältä vain, kenestä tulee uhri ja kuka saattaisi selviytyä. Mutta ei, lopulta kirja päätyi lähemmäksi spekulaatioversio ykköstä, mutta ei ihan sinnekään asti – paljon omia kehitelmiäni toimivampaan ratkaisuun, joka kaikeksi onneksi vielä jätti monta mieltäkiehtovaa lankaa päättelemättä. On aina nautinto jäätä kirjan jälkeen pohtimaan sen hahmojen elämää kirjanjälkeisessä maailmassa. Ja koska olen itsekin opiskellut Jenny Kangasvuon lailla kulttuuriantropologiaa (vaikka toisin kuin hän en ole suorittanut tutkintoa enkä väitellyt tohtoriksi), viehätyn suuresti kirjan kuvauksista sekä susilauman että ihmissusien Lauman elämästä, siitä miksi ja miten siitä on kehittynyt Martan jotakuinkin vainoharhaisesti johtama pieni ja hupeneva ryhmä. Kangasvuo ei selittele vaan kuvaa, ja osaa kuvata niin että lukija uskoo ja uppoaa kirjan todellisuuteen. Kolmen kertojanäänen – Vargan, Marraskuun ja Martan – käyttäminen valottaa tapahtumia, ajatuksia ja motiiveja hienosti. Heikommalla toteutuksella Martasta olisi tullut helposti kliseinen pahishahmo. Sudenveri näkee hänet syvemmältä.

Sudenveri kannattaa hankkia käsiinsä – jos sen vain löytää. Teos on ymmärtääkseni sortunut suomalaiskustantamoja vaivaavaan makulointineuroosiin, joten monet kirjakaupat väittänevät sen olevan ”loppuunmyyty”.

Itsensäkesyttäjät

Kirjoitin taannoin James C. Scottin kirjasta Against the Grain, joka käsittelee ihmiskunnan hidasta (ja osin vastentahtoistakin) siirtymistä metsästäjä/keräilykulttuurien paratiisista karjankasvatuksen ja maanviljelyn raskaaseen työhön. Taisin sivuuttaa Scottin pohdiskelut siitä, kuinka ennen kotieläinten kesyttämistä ihminen joutui kesyttämään itse itsensä.

Muutamanviikontakainen New Scientist pohtii samoja kysymyksiä genetiikan ja fysiologian kannalta. Ihmisten kesyttämissä eläimissä havaitaan useita tyypillisiä muutoksia, lajista riippumatta, verrattuna niiden villeihin kantaisiin: Silmät suurenevat, aivokopan tilavuus pienenee, samoin hampaat ja leuka lihaksineen. Nämä muutokset saattavat ilmetä hyvinkin nopeasti. 1950-luvulla neuvostoliittolainen Dmitri Beljajev kasvatti turkistarhalta pelastamiaan kettuja ja valitsi joka sukupolvesta kaikkein kesyimmät ja sosiaalisimmat yksilöt lisääntymään. Käytöksen lisäksi parinkymmenen sukupolven mittaan niiden turkkiin alkoi ilmestyä valkoisia laikkuja ja vähitellen myös korvalehdet pehmenivät koiramaisiksi luppakorviksi.

Tämä varsin erilaisilta vaikuttavien perinnöllisten ominaisuuksien ilmaantuminen yhtä matkaa selittyy sillä, että niiden takana on varsin pieni joukko kantasoluja sikiön siinä osassa, jota kutsutaan hermostopienaksi. Sikiön kehittyessä hermostopienan solut siirtyvät eri puolille sikiön kehoa ja vaikuttavat muun muassa hampaiden, korvien ja värityksen kehittymiseen.

Kuva: New Scientist

Mielenkiintoista on, että samanlainen kehitys on tapahtunut myös ihmisen sukupuussa ennen Homo sapiensin syntyä: artikkeli vertailee ennen kaikkea nykyihmistä ja neandertalilaista, mutta osa eroista on vielä voimakkaampia jos verrataan näitä kahta lajia (tai rotua) aikaisempiin ihmislajeihin. (Poikkeus on aivokopan koko: neandertalilaisten aivojen tilavuus on ollut suurinta mihin ihmissuku on pystynyt.)

Olen itse olettanut, että koirien ulkonäkömuutokset susi-esi-isiin verrattuna ovat johtuneet ensi sijaisesti valikoivasta jalostuksesta: muiden poikasiaan hoivaavien eläinten lailla ihminenkin tunnistaa lajienvälisen kuilunkin yli poikasen/pennun/pikkulapsen piirteet: aikuista suhteellisesti suuremmat silmät ja pienemmät raajat, pienempi nenä ja niin pois päin. Näitä piirteitä olisi suosittu ja ne olisivat korostuneet. Mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on paljon perustavavanlaatuisemmasta asiasta: yksilöiden luontainen sosiaalisuus on mahdollisesti peräisin (osin) samoista geeneistä kuin hermostopienan kantasolujen aiheuttamat ulkonäkömuutokset.

Joillakin piirteillä on toki muitakin järkeviä selityksiä. Kypsennettyä ravintoa syövä laji ei tarvitse niin jykeviä leukalihaksia eikä purukalustoa kuin raakaravintodieettiläinen, jolla ei ole työkaluja apunaan vaikkapa nilviäisten kuorien rikkomiseen. Mutta voihan olla tietysti niinkin, että purennan keventyminen osaltaan aiheutti tarpeen kehittää työkaluja, ja työkalujen kehittelyn tarve lisäsi vuorostaan entisestään sosiaalisuuden tarvetta?

Paha sanoa ilman aikakonetta.

 

Huuruisen elämänsä huippuyksilöt

Led Zeppelin on niitä bändejä joihin suhtaudun perin kaksijakoisesti. Toisaalta joitakin bändin levyjä (erityisesti ykköstä ja nelosta*) on joskusmuinoin tullut kuunneltua todella innokkaasti ja keskittyneesti. Tuoreehkona blues-intoilijana tykkäsin siitä miten bändi tarttui perinteisiin blues-aineksiin ja vei niitä aivan uusiin suuntiin. Myöhemmin, musiikkimaun laajetessa, on tullut huomattua miten vahvasti bändi käytti aineksia myös kelttiläisestä kansanmusiikista ja niistä lukemattomista tyyleistä, joita sittemmin ryhdyttiin kutsumaan ”maailmanmusiikiksi”.

Toisaalta kiinnostavan musiikin kuvaa tahraa tieto siitä, miten sumeilematta bändi pisti omiin nimiinsä idoliensa sävellyksiä ja sanoituksia. Led Zep oli myös kiistattoman keskeinen osa sitä 1970-luvun rockin turpeaa hedonistieliittiä, jonka punk sittemmin tönäisi alas jalustaltaan ihan aiheesta.

Tapanilan kirjaston kierrätyshyllystä sattui käsiin Stephen Davisin Led Zeppelin -historiikki Jumalten vasara (suom. Mika Järvinen 2005), joten oli helppo tarttua ilmaiseen kirjaan ja täsmentää vanhoista lehtijutuista ja vuosia sitten viimeksi kuunnelluista levyistä syntyneitä käsityksiä.

Stephen Davis on musiikkitoimittaja, mutta ei tämän kirjan perusteella tunnu olevan mitenkään erityisen kiinnostunut musiikista. Ei, hän käyttää paljon enemmän sivuja levyjen ja konserttilippujen myyntilukemiin – ja hedonismiin. Etenkin hedonismiin ja sekoiluun. Davisin kirjan perusteella bändissä oli kaksi itsekeskeistä narsistinarkkaria, yksi ajoittain raivohullu alkoholisti, kaksi väkivaltaista psykopaattia ja yksi edes jossain määrin normaali ihminen, jota Davis nimittää ilkeäksi erakoksi. Aivan niin, kuusi, koska manageri Peter Grant ja kiertuemanageri Richard Cole lasketaan tässä kirjassa enemmän tai vähemmän bändin jäseniksi. Sekoilun sijasta musiikkiin ja sen tekemiseen keskittyneempää ”ilkeää erakkoa”, bändin basistia, kosketinsoittajaa ja toista säveltäjää John Paul Jonesia Davis kutsuu yleensä pelkällä sukunimellä, jos mainitsee tätä ollenkaan.

Davisin ihannoivan päähuomion vievät
– Mielisairaat kepposet, joilla kolme bändiläistä ja managerit rääkkäävät jokaikistä joka viitsii sanoa heistä, heidän sekoiluistaan tai muista touhuistaan yhdenkään poikkipuolisen sanan – etenkin toimittajia, lentoemäntiä ja kanssamatkustajia
– Rumpali John ”Bonzo” Bonhamin alkoholismi ja (ilmeisesti vain osittain alkoholismin aiheuttamat) psyykkiset ongelmat, jotka olisivat vaatineet paneutunutta ammattiapua.
– Useammankin #metoo-kampanjan edestä suhteita jopa kolmetoistavuotiaisiin bändäreihin – yhden illan juttuja ja monivuotisia ”tyttöystävyyksiä”, joita käytiin tapaamassa aina Amerikan-kiertueilla vaimojen ja perheiden odotellessa kotona Englannissa.
– Bändin roudarien silmitön väkivalta bändin faneja ja muita kohtaan
– Yleinen paikkojen hajoittaminen ja typeryys
– Bändin katkeruus siitä, kuinka etenkin englantilainen musiikkilehdistö piti bändiä pelkkänä teineille tarkoitettuna massatuotantopoppina
– Niin, tietysti myös samppanja, viski, kokaiini ja heroiini

Led Zeppelinin esiintymisiä Davis kuvaa jonkin verran, monitasoisten ja äärimmäisen huolellisesti rakennettujen albumien syntyprosessit kuitataan pääosin kappaleella–parilla. Davis ei ole yksityiskohdista kovin tarkka ja asiaan paremmin perehtynyt suomentaja-Järvinen on korjannut yhden jos toisenkin virheen alaviitteissään. Myönnettävä on kyllä, että Järvisen oma teksti olisi siellä ja täällä kaivannut kustannustoimittajalta vähän jyrkempää punakynän käyttöä – ja joku musiikkiin ja musiikkiteknologiaan perehtynyt olisi käynyt termit ja sensellaiset läpi.

Mutta yhtä kaikki: Led Zeppelin teki hienoa, aikaa kestävää musiikkia. Siitä eräänlaisena todisteena tämä viitisentoista vuotta bändin hajoamisen jälkeen tallennettu tulkinta eräästä bändin tunnetuimmista sävelmistä. Eikä John Paul Jones ole mukana tälläkään kertaa (oman kertomansa mukaan koko Unledded-konsertista ei kerrottu hänelle etukäteen – vähän samantyyppisiä musiikillisia polkuja tallanneena hän olisi lähtenyt kyllä mukaan, jos olisi kysytty).

Kashmir – Jimmy Page & Robert Plant feat. Egyptian Orchestra from silfiriel on Vimeo.

____
* ”Stairway to Heavenia” kuullessa tulevat tosin nykyään mieleen lähinnä ne intomieliset nuoret miehet, jotka biisin alkaessa soida kotibileiden taustamusiikkina vaativat kaikkia muita vaikenemaan kappaleen ajaksi: ”Kuunnelkaa sanoja!” Kiusaannuttava muistikuva, koska tunnistan siitä itsenikin.

Hieman Kiinan historiaa

Kuva: Eva Isaksson

Eilen illalla järjestettiin Hunanin pienimuotoinen julkistustilaisuus perinteikkäässä Kirjailijatalo Villa Kivessä. Aloitin illan pienimuotoisella esityksellä Kiinan 1900-luvun alkupuolen historiasta, koska arvelin – ilmeisesti aivan oikein – että kovin moni läsnäolija ei ole aiheesta kovin hyvin perillä. Tässä pieni tiivistelmä esityksen pääkohdista.

1900-luvun taitteessa Kiina oli muodollisesti suvereeni keisarikunta, mutta käytännössä suuri osa maata oli eurooppalaisten valtioiden (sekä Japanin ja Yhdysvaltain) hyödynnettävissä. Jangtse-joella partioi säännöllisesti englantilaisia tykkiveneitä valvomassa, etteivät paikalliset pääsisi häiritsemään brittien oikeutta hyödyntää mielensä mukaan Kiinan raaka-ainevaroja ja käytännöllisesti katsoen ilmaista työvoimaa. Ymmärrettävästi tämä katkeroitti Kiinan nousevaa sivistyneistöä, ja maassa oli lukuisia eurooppalaisvastaisia liikkeitä. Eräs ryhmittymä havitteli esimerkiksi Hunanin maakunnan itsenäistymistä niin, että uusi, kiinalaisten hallitsema Kiina voitaisiin aikaa myöten rakentaa tämän muita vähän vähemmän ”tahrautuneen” alueen ympärille.

Vuonna 1912 lapsikeisari Pu Yi lopulta syrjäytettiin ja Kiinasta muodostettiin tasavalta. Valtion johtoon nousi lääketieteen tohtori Sun Yat-sen, joka oli viehättynyt utopistisen sosialismin ajatuksista. Hänen asemansa oli kuitenkin huteralla pohjalla, sillä suurin osa Kiinaa oli erilaisten aseistettujen ryhmittymien (ja ulkovaltojen joukkojen) hallussa. Tästä syystä kenraali Yuan Shikaista tuli tohtori Sunin tärkeä liittolainen. Vähitellen Yuan syrjäytti ensimmäisen maailmansodan keskellä horjahtelevan tasavallan hallituksen ja nimitti lopulta itsensä Kiinan keisariksi. Hänen kannatuksensa oli siinä vaiheessa ehtinyt menettää kannatuksensa jopa oman armeijansa keskuudessa, ja keisarikunta jäi vuoden mittaiseksi: Yuan joutui luopumaan vallasta ja menehtyi vuonna 1916. Sun palasi tasavallan johtoon, mutta käytännössä hänen ja Kuomingtang-puolueen johtama maa käsitti vain osia Kiinan eteläosista. Muu maa oli lukuisten ns. sotaherrojen hallinnassa, ja keskellä monen eri osapuolen sisällissotaa.

Sunin menehdyttyä maksasyöpään 1925 Kuomingtangin ja Kiinan johtoon nousi kovaotteinen kenraali Tšiang Kai-šek, joka alkoi muutaman vuoden kuluessa puhdistaa brutaalein ottein Kuomingtangia sosialisteista ja muista vasemmistolaisista. Ensimmäisessä puhdistusaallossa vuonna 1927 murhattiin lähes miljoona ihmistää, seuraavien vuosien kuluessa tapettiin tai näännytettiin nälkään vielä pari miljoonaa lisää. Sisällissota sotaherroja vastaan vaimeni 1930-luvun alussa, mutta kommunistivainot jatkuivat. Vähitellen Tšiangin joukot onnistuivat karkoittamaan kommunistit keskisestä Kiinasta luoteiseen Shaanxin maankuntaan, johon muodostui Neuvostoliiton tuella jonkinlainen hutera kommunistinen valtio. Parivuotisesta vetäytymisestä luoteeseen tuli sittemmin osa Kiinan Kommunistisen puolueen mytologiaa, ja se on saanut nimen ”Pitkä marssi”.

Chinese civil war map 03

Taistelu kommunisteja vastaan oli Tšiangille tärkein sotilaallinen tavoite, ja Japani saattoi jokseenkin ongelmitta valloittaa Mantšurian ja perustaa sinne Mantšukuo-nimisen vasallivaltion, jonka nukkehallitsijana toimi Kiinan entinen keisari Pu Yi. ”Japanilaiset ovat pelkkä ihosairaus, kommunistit sydämen sairaus”, kerrotaan Tšiangin sanoneen.

Keskisen Kiinan tilanteen rauhoittuminen salli joka tapauksessa lähetystyön jatkumisen myös luoteis-Hunanissa, jonne saapui 1930-luvun alkupuolella englantilaisten suojatteina myös runsaasti suomalaisia lähetystyöntekijöitä, muun muassa Hunan-romaanin keskeinen henkilö, (tuleva) kummitätini Helvi Söderman.

Tilanne muuttui dramaattisesti loppukesällä 1937, kun Japani hyökkäsi Shanghaihin ja eteni vähitellen Jangtsea ylävirtaan. Joulukuussa sortui tasavallan pääkaupunki Nanjing. Kaupungin valtaus oli eräs toisen maailmansodan raa’immista ja silmittömimmistä yksittäisistä siviiliväestön murha- ja raiskausoperaatioista. Netistä löytyy runsaasti japanilaisten itsensä ottamia valokuvia sotilaidensa toiminnasta, mutta en linkitä niitä tähän. Huomattavaa on, että japanilaiset ylpeilivät alkuun toiminnallaan täysin avoimesti. Maan lehdistön hehkuttama kuvamateriaali ja raportit aiheuttivat kuitenkin kansainvälistä kohua, ja hillitäkseen sotilaiden riehumista Japani perusti heille bordelleja. Paha vain, että bordelleihin viedyt kiinalaiset ja korealaiset ”lohtunaiset” olivat yhtä vähän vapaaehtoisia kuin muut raiskausten uhrit.

Hunanin pikkukaupungeissa toimineilta lähetystyöntekijöiltä Japanin hyökkäys käytännössä sulki ulospääsyn Kiinasta: kunnollisen maantieverkoston puutteessa käytännössä ainoa kelvollinen kulkureitti olisi nimittäin ollut juuri Jangtse-joki, sillä rautateitä oli vähän ja sitä paitsi Japani miehitti nopeasti muutkin merkittävät satamakaupungit. Kiinan tasavallan käytännössä ainoaksi huoltoreitiksi jäi ns. Burman tie, jota turvaamaan tuli seuraavien vuosien aikana lukuisia ulkomaalaisia vapaaehtoisryhmittymiä. Niistä tunnetuin joukko olivat ”Lentävät tiikerit”, amerikkalaislentäjien osasto, joka maalasi P-40 Warhawk -hävittäjiensä öljynjäähdyttimiin, epäloogisesti, valtavan hainkidan.

Hells Angels, Flying Tigers 1942.jpg
By R. T. Smith, copy at SDASM ArchivesR.T. Smith Autographed AVG
Uploaded by PDTillman, Public Domain, Link

Tilanne muuttui jälleen joulukuussa 1941, jolloin Japani hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla ja Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Samalla loppui yleinen naureskelu kiinalaisten vaikeuksille puolustaa kotimaataan japanilaisten hyökkäykseltä: muutamien kuukausien kuluessa Britannian, Ranskan, Hollannin, Australian ja Yhdysvaltain puolustus Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren alueella olevilla alueillaan romahti jotakuinkin täydellisesti.

Suomalaiset lähetystyöntekijät olivat entistä vaikeammassa tilanteessa. Japanin joukkojen eteneminen Jangtsen ylävirtaan ja Hunanin pääkaupungin Changshan tietämiin asti toi sodan ja pakolaiset heidän työalalleen. Toisaalta Suomi oli mantereen toisella laidalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan Saksan ja siten myös Japanin liittolaisena. Näin ollen suomalaiset olivat kiinalaisten kannalta vihollismaan kansalaisia. Paikallisviranomaisten ja siviiliväestön kannalta lähettien työ kouluissa ja sairaaloissa oli kuitenkin niin tärkeää, että jotakuinkin kaikki löysivät itselleen riittävän vaikutusvaltaisia takaajia, joten työ jatkui, vaikkakin aikaisempaa vaikeammissa oloissa ja toistuvien ilmapommituksien keskellä.

Seuraavien parin vuoden kuluessa Japanin ensin voittamattomalta vaikuttanut sotakoneisto alkoi hyytyä ja lopulta maa antautui syyskuun alussa 1945. Tämä merkitsi myös, että Kiinan miehitetyt alueet palautuivat takaisin tasavallan hallintaan – ja sisällissota alkoi saman tien uudelleen. Tšiang Kai-šekin ja Kuomingtangin joukkojen toiminta edeltävien kahdenkymmenen vuoden mittaan oli kuitenkin pitkälti rapauttanut tasavallan (tai, käytännössä, diktatuurin) kannatuksen kansan keskuudessa. Nationalistiarmeijan taistelutaktiikan pahamaineisimpia tempauksia oli Keltaisen joen patovallien räjäyttäminen Zhengzhoun lähellä vuonna 1938: tämä hidasti toki hieman japanilaisten etenemistä, mutta samalla 400 000–800 000 kiinalaista hukkui. Kommunistien joukot koostuivat enimmäkseen köyhistä maalaisista, ja ainakin tässä vaiheessa ne suhtautuivat siviiliväestön kärsimyksiin huomattavasti sivistyneemmin.

Jangtsen-väylä oli kuitenkin jonkin aikaa niin rauhallinen, että toistakymmentä vuotta asemapaikoillaan viettämään joutuneet suomalaiset lähetit, Helvi Söderman heidän joukossaan, pääsivät lähtemään kaivatulle kotimaan-lomalle. Monen suunnitelmissa oli palata takaisin Hunaniin muutaman vuoden kuluttua, mutta Kiinan kansantasavallan perustaminen 1949 romutti suunnitelmat. Uusi kommunistihallinto ei katsonut sopivaksi, että maassa pyöri ulkomaalaisia levittämässä ulkomaalaisia uskontoja – siitäkään huolimatta että monen kommunistiaktivistin taustalla oli perusopintoja lähetysasemien kouluissa. Kiinalaiset kristilliset kirkot saivat kyllä jatkaa toimintaansa, kunhan ne eivät ottaneet vastaan ulkomaista rahoitusta.

Tšiang Kai-šek ja kuomintangilaiset vetäytyivät Taiwanin saarelle, joka pysyi käytännössä Tšiang-diktatuurina aina generalissimuksen kuolemaan asti vuonna 1975, jonka jälkeen hallinto alkoi vähitellen demokratisoitua. Taiwanilla lähetystyökin saattoi jatkua entiseen tapaan – Tšiang itse oli kääntynyt nuorena kristityksi – ja moni vanha Manner-Kiinan lähetti jatkoi siellä työtään.

Kirjani keskushenkilö Helvi Söderman ei kuitenkaan palannut lähetystyöhön, vaan muutti Tampereelle jatkamaan vanhaa työtään matematiikan ja fysiikan opettajana. Lopulta hänen Kiinan-vuosiensa päiväkirjat päätyivät minulle ja rungoksi Hunan-nimiseen romaaniin, joka nyt on sitten ikään kuin virallisesti julkaistu ja ilmestynyt.

 

Kuva: Eva Isaksson

No niin.

Etukansi näyttää siltä miltä sen pitikin. Punainen sävy on oranssimpaa kuin kuvittelin, mutta toimii oikein hyvin. Ja kirjan nimen kuparinvärinen foliopainatus vie kantta vähän kauemmaksi Kansantasavallan lipun väreistä, mikä on hyvä asia (koska kirjan tapahtuma-aikaan Kiinan kansantasavalta oli vasta pilke muutamien ihmisten silmäkulmassa).

Suojapaperi näyttää kokonaisuutenakin vallan mainiolta.

Minulla oli ajatuksena, että koska suojapaperissa oli (tietokoneen ruudulta katsottuna) ne Kansantasavallan värit, kansipahvin päällys voisi olla sininen ja folioteksti valkoinen niin, että mukaan tulisivat myös Kiinan tasavallan värit, mutta kustantamopuolella arveltiin, että kokonaisuudesta tulisi turhan ristiriitaisen näköinen. Mutta ei tämä musta ja oranssikaan pahalta vaikuta.

Perin iloinen olen siitä, että kirjan alun ja lopun esilehdille saatiin kartta, jossa näkyy ainakin kohtuullinen osa kirjassa puheena olevista paikkakunnista. Niitä on translitteraatiokäytännön muutosten vuoksi vähän hankala etsiä edes Google Mapsista, nimittäin.

Myös itse tekstin painojälki vaikuttaa hyvältä. Olin etukäteen vähän peloissani siitä miten osanvaihtosivujen taustana käytetyt skannaukset Helvi-tädin alkuperäisistä päiväkirjoista toimivat (ja niiden kuvien suhteen olikin pientä viimehetken paniikkisäätöä), mutta hyvältähän nuo näyttävät.

No niin. Hunan on tullut painosta, se on valmis, se näyttää hyvältä ja ensi viikolla sen pitäisi olla kaupoissa (ja varmaankin pikku hiljaa myös kirjastoissa). Nyt voi vähän aikaa olla tyytyväinen työnsä tuloksiin.