Aviollisia asioita Ekumeenissa (ja muita kertomuksia)

Harvoin, hyvin harvoin, käy niin että kaunokirjallista teosta lukiessa mieleen pälkähtäisi yhtäkkiä: Tämä olisi kiva tenttiä. Ursula K. LeGuinin novellikokoelma Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2019) kuitenkin sai tälläisen pälkähdyksen aikaan. Tavallaan se ei ole mikään ihme: LeGuin on aina käyttänyt tieteisromaaniensa tieteenä vanhaa oppialaansa sosiaaliantropologiaa, ja tässä kokoelmassa hän on päässyt toden teolla leikittelemään tämän tieteen aineksilla. Minä olen itse 1990-luvulla lukenut aika paljonkin sukulaistieteenhaaraa eli kulttuuriantropologiaa, joten…

Maailman syntymäpäivä koostuu kahdeksasta 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina kirjoitetusta pitkästä novellista – tai voisi myös sanoa, että seitsemästä novellista ja yhdestä pienoisromaanista, sillä kokoelman päättävä, yli satasivuiseksi ladottu ”Kadotetut paratiisit” on kyllä jotakuinkin pienoisromaanin mittainen. Se poikkeaa paketin muista tarinoista myös siinä, että se ei liity LeGuinin monien tieteistarinoiden ”Hainilaiseen maailmaan”, vaan on itsenäinen kertomus eräänlaisesta pienoismaailmasta, monien sf-kirjailijoiden lempiteemoihin kuuluvasta sukupolvialuksesta matkalla Maasta kohti jotakin toista tähteä, jota kiertää (mahdollisesti) asumiskelpoinen planeetta. Välillä tarina uhkaa sortua yhteen sukupolvialustarinoiden kliseeseen kun aluksella nousee valtaan uskonnollinen kultti, mutta tarina mutkaakin lopulta toiseen suuntaan.

Kokoelman niminovellista LeGuin toteaa kirjan antoisassa esipuheessa, että se ”saattaa tapahtua tai saattaa olla tapahtumatta jossakin päin Ekumeenin maailmaa”, ts. ”Hainilaista maailmaa”, jossa ihmiskunta on alkuaan peräisin Hain-nimiseltä planeetalta, jonka asukkaat ovat joskus miljoona vuotta sitten levittäneet vähän geenimuunneltuja ihmisiä lukuisille (osin sittemmin unohtuneillekin) planeetoille ympäri Linnunrataa ikään kuin laboratoriokokeina. Sittemmin on syntynyt ”Ekumeeniksi” kutsuttu liike, joka yrittää saattaa nämä maailmat taas yhteyteen toistensa kanssa, mutta puuttuen mahdollisimman vähän siihen millaiseksi elämä, tavat ja yhteiskunnat ovat missäkin muotoutuneet kuluneiden vuosituhansien mittaan.

Muut kuusi novellia ovat selkeästi hainilaistarinoita, ja yhtä lukuun ottamatta ne kietoutuvat eri planeettojen kulttuurien sukupuolielämään ja avioliittoihin liittyvään tapakulttuuriin. Aloitusnovelli ”Täysikäistyminen Karhidessa” suorastaan huokuu kirjoittajan riemua siitä, että hän on päässyt palaamaan Pimeyden vasemman käden maailmaan tutkiskelemaan tarkemmin, miten aviolliset asiat hoituvat yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat sukupuolettomia muulloin kuin kiima-aikansa, kemmerin, kuluessa, jolloin heistä saattaa tulla milloin mies- ja milloin naispuolisia. Selkeästä etnografisesta latauksestaan huolimatta tarina on samalla lämmin ja mehevän aistillinen.

LeGuinin mukaan ”Rakkaus jota ei valittu” ja ”Vuoriston tapoja” ovat ”tapakomedioita”, mutta minun silmälleni ehkä enemmänkin eräänlaisessa venäläisen kirjallisuuden vähän surumielisen haikeassa mielessä. ”Aineistoa Seggrin oloista” ja ”Yksinäisyys” ovat puhtaimmin antropologisia tarinoita, ensimmäinen kokoelmana katkelmia pitkän ajan kuluessa laadituista raporteista ja jälkimmäinen kuvauksena siitä, miten syrjäiselle ja tapakulttuuriltaan (meidän ja ekumeenilaisten silmissä) melkoisen vastenmielisen brutaalille planeetalle pienenä päätynyt tutkijoiden lapsi sopeutuu uuden kulttuurin elämään ja alkaa pitää sitä vanhempiensa kulttuuria luontevampana, omana kotinaan.

”Vanha Musiikki ja orjanaiset” jatkaa Neljä anteeksiantoa -romaanin neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan ketjua viidentenä lenkkinä ja on tämän kokoelman kertomuksista ehkä toiminnallisin.

Ursula K. LeGuin on yksi lempikirjailijoitani, suuria esikuviani, ja olen tavattoman iloinen siitä että Vaskikirjat jaksaa suomennuttaa hänen teoksiaan. Jyrki Iivosen käännösjälki on enimmäkseen vallan sujuvaa, mutta on kyllä sanottava että Maailman syntymäpäivän tapauksessa vielä yksi huolellinen kustannustoimittajakierros olisi tehnyt oikein hyvää. Painettuun tekstiin on jäänyt jonkin verran lapsuksia ja kömpelyyksiä sekä jokunen kirjoitusvirhe, ei paljon, mutta sen verran että ne pistävät siellä täällä kiusallisesti silmään muuten hyvän tekstin seasta.

Meillä aina vieraanamme

Tuomas Aivelon Loputtomat loiset (Like 2019) oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana samaan aikaan kun Hunan romaanipuolella, ja nousi saman tien ”tuo pitää lukea ensi tilassa” -listalle. Listan purkaminen edes tähän asti on vain vienyt tovin…

Kirjan sinänsä tyylikäs kansikuva on oikeastaan harhaanjohtava: suurin osa Aivelon käsittelemistä (enimmäkseen ihmisen) loisista on yksisoluisia, ns. alkueläimiä, bakteereja ja viruksia. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi guineanmato, joka saa lukijan tyytyväiseksi siitä ettei kirjassa ole kuvitusta. (Jos haluat googlata, googlaa omalla vastuulla. Kyseessä ei todellakaan ole maailman miellyttävin matkatoveri.)

Eräänlaisena kehyskertomuksena kulkee Aivelon kertomus kenttätutkimuksista Madagaskarilla hiirimakien parissa – tai, jos tarkempia ollaan, hiirimakien loisten parissa. (Hiirimaki on turvallisempi googlattava. Ne ovat söpöjä.) Kirjan varsinainen teksti keskittyy kuitenkin ennen kaikkea ihmisen loisiin, niiden historiaan, evoluutioon, merkitykseen ja tulevaisuuteen, sekä monien loisien huomattavan kiinnostavaan ja mutkikkaaseen lisääntymiskiertoon. Ihmisen solumäärästähän on enemmistö muita kuin varsinaisia ihmissoluja, mutta kirja rajaa pois kaikki harmittomat ja hyödylliset bakteerit ja muut pieneliöt, joita muun muassa suolistomme on pullollaan. Kirja keskittyy vahingollisiin.

Isosti tilaa saavat toki muutamat maailmanlaajuiset epidemiat Euroopan keskiajan mustasta surmasta (Euroopan) sadan vuoden takaiseen ”espanjantautiin”, isorokkoon, lavantauteihin, tuhkarokkoon, malariaan, kausi-influenssoihin ja niin edelleen. Kiinnostavia detaljeja piisaa, vaikkapa se että 1910-luvun lopun tappava influenssaepidemia sai ”espanjantauti”-nimensä siksi, että sitä ei niinkään esiintynyt Espanjassa: maa pysytteli erossa ensimmäisestä maailmansodasta ja piti terveydenhuollon infransa kunnossa, joten epidemia tunnistettiin ensimmäisenä siellä, ja kun sairastuneet saatiin hoidettua ennen kuin he ehtivät tartuttaa puolta kansakuntaa (ja ennen kaikkea rintaman kehnoissa oloissa ja surkeassa hygieniassa kituneita sotilaita, joita tauti tappoi enemmän kuin vihollisen tai omat luodit).

Kiinnostavaa on myös, että ei-eurooppalaisten perimän neandertalilaisilta periytyvä 1 % geeneistä on pääsääntöisesti immuniteettiin liittyviä geenejä. Osa nykyäänkin yleisistä (loisten aiheuttamista) tartuntataudeista on peräisin jo paleoliittiselta ajalta, osa on hyvinkin äskettäin kehittyneiden tai tuoreeltaan toisista eläinlajeista mutaatioiden ansiosta ihmiseen loikanneiden eliöiden tuottamia.

(Loikkauksia on tapahtunut myös ihmisestä muihin eläimiin. Ihmisen loisena edellä mainittu guineanmato on jäämässä tappiolle, koska sen lisääntymiskierto tunnetaan hyvin ja torjunta on helppoa. Mutta on merkkejä siitä, että aikaisemmin ainoastaan ihmisessä lisääntynyt elikko on alkanut asustella myös koirissa.)

Loisten tulevaisuudesta on myös syytä puhua. Vaikka osa, eh, perinteisistä, loisistamme on häviämässä (pitäisikö niitä suojella kuten muitakin eläimiä joiden kannat ovat vaarantuneet?), uusia kehittyy ja, etenkin, leviää entistä vauhdikkaammin matkustamisen ansiosta pienenneessä maailmassa. Monessa suhteessa on jopa hyvä niin: on merkkejä siitä, että allergioiden ja autoimmuunisairauksien yleistyminen saattaa (ainakin osittain) johtua siitä, ettei ihmiselimistön immuunipuolustusjärjestelmällä ole turhan hygieenistyneessä maailmassa tarpeeksi ns. oikeita töitä. Kaikki loiset ovat (määritelmän mukaan) vahingollisia, mutta kaikki loiset eivät ole kovin vahingollisia silloin jos ravitsemus ja muu terveys sekä rokotusten tarjoama laumasuoja on kunnossa. Mutta mikäli näissä asioissa on ongelmia, saattaa yleensä suhteellisen vaaraton ja ohimenevä sairauskin – vaikkapa polio tai tuhkarokko – osoittautua tappavaksi tai vammauttavaksi.

Helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia ei tarjoa tämäkään tutkimusala.

Missä kaikki ovat nyt, 40 vuotta myöhemmin?

Nils Mustelinin mainio Elämää maailmankaikkeudessa? (Liv bland miljarder stjärnor, suom. Olli Siltanen, WSOY 1980) tuli aikoinaan luettua erinäisiä kertoja ja säilytettyä kirjahyllyssä. Mainiosta Professorsrundan-ohjelmastakin tuttu suomenruotsalainen fyysikko ja astronomi Mustelin (1931–2004) selosti kirjassa erinomaisen yleistajuisella, mutta syvällä otteella sen, mitä tiedettiin elämän mahdollisuuksista Maan ulkopuolella.

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika, ja astrofysiikassa viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat olleet todella pitkä aika. Molekyyli- ja astrobiologi Kirsi Lehdon viime syksynä ilmestynyt Astrobiologia: Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) onkin aiheellinen päivitys.

Mustelinin aikaan Voyager-luotaimet olivat ehtineet jo tehdä huikeat havaintonsa Jupiterista, mutta olivat vasta matkalla kohti Saturnusta, Uranusta ja Neptunusta. Näistä planeetoista – ja niiden kuista – tiedettiin vain Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Hubble-avaruuskaukoputki oli vasta pilke budjetinlaatijoiden silmässä (ja astrofyysikoiden märkä uni). Ja maailmankaikkeudessa tiedettiin varmuudella olevan vain yhdeksän planeettaa: toki niitä arveltiin olevan muitakin tähtiä kiertämässä, mutta ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.

(Kuten Mustelin kertoo, aivan lähimpään naapurustoomme kuuluvalla Barnardin tähdellä arveltiin sen rataliikkeen häiriöiden perusteella olevan yksi tai useampia planeettoja, mutta spekulaatiota parempaa varmuutta asiasta alkoi tulla vasta toissa vuonna.)

Kaikesta kasvaneesta tietomäärästä, edistyneemmistä havaintolaitteista ja aivan uudenlaisista tutkimusmenetelmistä huolimatta tunnemme täsmälleen yhtä monta elollisia olentoja synnyttänyttä maailmaa kuin vuonna 1980: yhden. Omasta aurinkokunnastamme on löytynyt useampikin ehkä-kandidaatti ainakin jonkinlaiselle (luultavasti korkeintaan yksisoluiselle) elämälle, mutta ehkä on sitkeästi pysynyt ehkänä.

Sekä Lehto että Mustelin käyttävätkin suurimman osan kirjojaan kuvaillakseen kaikkea sitä, mitä tiedämme (tai voimme perustellusti olettaa) Maan elämän synnystä, kehityksestä sekä sen vaatimista olosuhteista astro- ja planeettafysiikan ja kemian osalta. Koska ainoat tuntemamme elämänmuodot perustuvat veden ja hiilen (sekä muutaman muun Maassa yleisen alkuaineen) kemiaan, kirjailijat keskittyvät ymmärrettävästi siihen: teoreettisista spekuloinneista muunkinlaisista elämänmuodoista mainitaan, mutta lähinnä ohimennen. Tämä on järkevä rajaus. Evoluutiotutkimuskin on kehittynyt neljänkymmenen vuoden aikana, ja biologina Lehdolla on enemmän annettavaa (Maan) evoluution biokemian ja itse evoluution osalta. Toki hänkin myöntää (kuten kuuluukin), ettemme edelleenkään tiedä miten Maan elämä on oikein saanut alkunsa. Perusteltuja hypoteeseja voidaan esittää, ja Lehto perustelee esittämänsä hypoteesit uskottavasti.

Jo se mitä tiedämme ja pystymme perustellusti päättelemään elämän edellytyksistä ja evoluution sattumanvaraisesta kulusta riittää synnyttämään epäilyksiä, ettei elämän synty tai kehittyminen edes yksisoluisten tasolle selviämään hengissä ole mitenkään ihan yksinkertainen juttu. Niinpä vastaus Enrico Fermin klassiseen kysymykseen Missä kaikki ovat? voi olla masentavankin yksinkertainen: niin harvassa ja niin kaukana, ettei heitä ja heidän mahdollisia kommunikaatioyrityksiään ole mahdollista täältä, meidän alkeellisilla havaintovehkeillämme, huomata. Tai jos kommunikaatioon ja avaruustutkimukseen asti yltävät sivilisaatiot ovat yhtä törppöjä ympäristönsä suhteen, voi olla ettei niiden elinikä jää kuin joihinkin satoihin vuosiin – heidät (tai meidät) havaitakseen täytyy olla epätodennäköisen oikeassa paikassa pikkuriikkisen pienellä oikealla hetkellä.

Neljänkymmenen vuoden päästä tiedämme asioista taatusti aika tavalla enemmän. Siihen asti Kirsi Lehdon Astrobiologia antaa vallan hyvän ja sujuvasti luettavan perustietopaketin tämänhetkisestä tietämyksestämme.

Vaihtuu vuosi, vaihtuu tahti

Luulin, että käännöksen deadline oli tammikuun lopussa. Eipäs ollutkaan, vaan vuodenvaihteessa. Niinpä olen viimeiset puolitoista kuukautta suomentanut Josh Malermanin Punaista pianoa perin pitkin päivärupeamin. Eilen käännös lähti kustantajalle. Samoin lähti selvitys vuosiapurahajaksosta Taiteen Edistämiskeskukseen.

On aika vaihtaa moodia suomentajasta takaisin kirjailijaksi. Pahasilmän seuraavan version pitäisi syntyä alkuvuoden aikana kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Teksti kaipaa isoa remonttia. Ideoita kyllä on, mitä sille tehdä. Lisää syntynee matkan varrella.

Vuosi 2019 merkitsi kirjailija-minälle jonkinlaista toipumisvaihetta Hunanin edellisvuotisesta vastaanotosta F-ehdokkuuksineen. Töitä kyllä tuli tehtyä: pari kirjakäännöstä, ja se Pahasilmän – entiseltä työnimeltään Wolandan – käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Se syntyi varsin vaivattomasti, ehkä liiankin vaivattomasti. Hybris oli yhä päällä. Niinpä työtä käsikirjoituksen parissa piisaa ensi vuodellekin.

Hetken aikaa voin kuitenkin huoahtaa. Rauhoittaa rytmiä. Tehdä vähän musiikkia. Nikkaroida soittimia ja erään jo kauan sitten tilatun kaapin. (Keittiökaapin, ei kaiutinkaappia.) Ja skarpata vähän liikuntaharrastusten suhteen.

Mutta kaikki se vasta vuoden 2020 puolella. Nyt vain toivotan teille kaikille

Mitä mainiointa uutta vuotta!
Olkaa kilttejä toisillenne.

Näkymättömän tähystäjät

Tiedekirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä väittää tarjoavansa valmiita ratkaisuja tai ikuisia totuuksia, sillä valmiit ratkaisut ja ikuiset totuudet kuuluvat uskonnollisen kirjallisuuden piiriin (eivätkä mieluiten edes sinne). Hyvä tiedekirjallisuus saa lukijan ajattelemaan, että ”onpa kiinnostava ongelma, tätähän voisi yrittää ratkaista vaikka työkseen”. Tai: ”Vau. Onneksi onneksi saan elää näin jännittäviä aikoja – tulevina aikoina on tiedoissa huikeita, yllättäviä löytöjä.”

Niin sanottu ”pimeä aine” on kiistämättä jotakin, jonka suhteen ei ole tarjolla valmiita ratkaisuja eikä ikuisia totuuksia. Ursan tänä vuonna julkaiseman Pimeän aineen arvoitus -kirjan kirjoittaja Tommi Tenkanen on itse niitä, joka on ratkaisemattomien kysymysten edessä heittäytynyt tutkijaksi, ja tutkijan innostus näkyy myös kirjassa.

Perusasetelma on hyvin yksinkertainen: tutkittaessa galaksien liikkeitä toistensa suhteen tai tähtien liikkeitä galakseissaan havaitaan, että niiden nopeudet eivät sovi yhteen tuntemiemme gravitaatioteorioiden (ts. Newtonin gravitaatioteorian eivätkä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian) kanssa: liike on liian vauhdikasta, aivan kuin kohteisiin vaikuttaisi paljon enemmän massaa kuin millään havaintomenetelmällämme on havaittavissa. On toki mahdollista, että vika on teorioissa, ja tällä tiellä on koetettu kehittää mm. niin sanottua MOND-teoriaa, vähän huonoin tuloksin. Vaikuttaisi siis siltä, että galakseissa (ja galaksijoukoissa) on runsain määrin sellaista ainetta, jota emme näe: kuten Tenkanen toteaa, se ei ole varsinaisesti ”pimeää”, vaan pikemminkin ”läpinäkyvää”.

On kehitetty lukuisia hypoteeseja siitä, mitä tämä salaperäinen aine voisi olla: alkuräjähdyksen myötä syntyneitä mustia aukkoja, jonkinlaisia meidän tuntemillemme vuorovaikutusmenetelmille (paitsi gravitaatiolle) immuuneja hiukkasia, mitä? Lukuisten eri hiukkasteorioiden todentamista hankaloittaa, että on vaikeaa keksiä havaintolaitteistoja, joilla havaita hiukkasia jotka eivät vuorovaikuta havaintolaitteistojen kanssa, vaan sujahtavat ”tavallisesta” aineesta läpi tuosta vain. Niinpä ei voida olla varmoja edes siitä, onko pimeää ainetta oman aurinkokuntamme alueella vai ei – olemmeko mahdollisesti sattumalta päätyneet Auringon kiertäessä Linnunrataa sellaiseen kohtaan, jossa sattuu olemaan hiljaisempaa? Vai emmekö vain havaitse sitä, tai sitä on niin vähän ettei se vaikuta mitenkään havaittavasti aurinkokuntamme kappaleiden liikkeisiin.

(Itselläni on ollut toisinaan tapana ajatella kaikenlaisia uusien hiukkaisten sun sensellaisten olemassaololla spekuloivia hypoteeseja eräänlaisina uudemman ajan ”episyklihypoteeseina”, tarpeena tehdä hyvin paljon isompia ja perustavanlaatuisempia remontteja fysiikan perusteorioihin. Mutta minä olen amatööri ja kiinnostunut harrastelija, ja minun näkemykseni perustuu perin pintapuoliseen tietämykseen.)

Tenkanen on mainio, selkeä kirjoittaja, joka osaa johdatella hankalaan ja monisyiseen aiheeseen ainakin fysiikan, tähtitieteen ja kosmologian perusasioista perillä olevan lukijan. Tätä nimenomaista lukijaa hieman häiritsi joidenkin lukujen jossain määrin lehtiartikkelimainen tyyli, jossa poukkoiltiin yleisemmältä tasolta Tenkasen omiin muistoihin eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista tai tutkijahaastatteluihin. Ehkä tämän sinänsä arvokkaan ja antoisan henkilökohtaisen panoksen olisi voinut toimittaa teoksen kokonaisuuteen vähän jouhevammin? Mutta tämä on silkkaa nipotusta pääosin hyvinkin antoisasta lukukokemuksesta – joka kannattaa lukea mahdollisimman pian: pimeän aineen tutkimus on sen verran aktiivinen ala, että kaikenlaista uutta voi ilmetä hyvinkin taajaan.

Halleyn komennossa

Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) oli toinen kahdesta suosikistani vuodentakaisessa Finlandia-kisassa (siis kahdesta niistä viidestä F-ehdokista joita en itse kirjoittanut). Osittain tämä johtui toki siitä että kirjan aiheet – tähtitieteen ja merenkulun historia – ovat olleet itsellenikin merkittäviä kiinnostuksen kohteita. Taivaanpallon jatko-osa Merenpeitto (Otava 2019) kuuluikin näitä pohjilta ”ensi tilassa” -luettaviin.

Taivaanpallo kertoi köyhän sainthelenalaisen yksinhuoltajaäidin pojan, ”Kuolleenpuun-Angusin” päätymisestä varhaisen valistuksen ajan merkittävimpiin englantilaisiin tiedemiehiin kuuluneen Edmond Halleyn (1656–1742) apulaiseksi ensin Saint Helenan saarella ja sitten, Halleyn yllätykseksi, Lontoossa, jonne Angus matkustaa jäniksenä Intian kauppakomppanian laivalla kuvitellessaan, että Halley on hänet sinne kutsunut. Merenpeitto jatkaa Angusin tarinaa. Hän on osa Halleyn taloutta, mutta ei perheenjäsenenä eikä oikeastaan palvelijanakaan, koska hänelle ei makseta palkkaa, vain elatus ja joskus pientä taskurahaa. Hänellä alkaa olla säätyläisen sivistys, mutta alhaissyntyisenä ei säätyläisen asemaa. Lisäksi herra Halleylla ei tunnu olevan juurikaan tunnontuskia ottaa Angusin havaintoja ja keksintöjä omiin nimiinsä. Aikuistuvan pojan vähittäinen turhautuminen epäselvään tilanteeseen vailla kunnollisia tulevaisuudennäkymiä saa (osaltaan) hänet sortumaan hetken mielijohteesta isoon erheeseen, jolla on vakavia fyysisiä(kin) seurauksia. Tämäkin saa lukijan miettimään: ”Tämä tarina ei muuten pääty hyvin.”

Siinä missä Angus oli Taivaanpallossa Halleyn apulainen nimenomaan tähtitieteen tutkimuksessa, Merenpeitossa – kuten nimestä voi arvata – ollaan enemmän tekemisissä veden kanssa. Aikansa luonnonfilosofien tapaan Edmond Halley teki monipuolista ja monialaista tutkimusta, ja navigoinnin osalta tähtitiede ja merenkulku tietenkin lomittuivat keskeisiltä osiltaan yhteen. Merkittävässä osassa kakkososassa ovat Halleyn kehittelemät sukelluskellot – sekä Paramour-aluksella tehdyt Atlantin laajuiset tutkimusmatkat.

Ensimmäistä osaa lukiessa kesti jokusen luvun ennen kuin Jalosen omintakeinen kirjoitustyyli alkoi tuntua luontevalta luettavalta: se sinänsä toimii oikein hyvin kuvaamaan kouluja käymättömän mutta Halleylta ja pastori Burchilta runsasta yksityisopetusta saaneen Angusin kasvua. Tähtitieteen ja merenkulun historian tuntemus epäilemättä auttavat saamaan romaaneista enemmän irti. Toisaalta ne saavat kiinnittämään huomiota tekstin (sinänsä vähäpätöisiin ja merkityksettömiin) detaljeihin, jotka ainakin ensi lukemalta vaikuttavat virheiltä tai epätarkkuuksilta: sitrushedelmien käyttö laivamatkoilla keripukin torjumiseen tuntuu puoli vuosisataa liaan aikaiselta (joskaan kirjat eivät missään nimessä väitä että tämä olisi ollut yleinen käytäntö jo 1600-luvun loppupuolella) ja jossakin kohtaa Jalonen kirjoittaa laivasta nimeltä Pink Paramour, kun kyseessä on pinkki-runkotyypin alus nimeltä Paramour.

(Asia erikseen on, että ainakin 1700- ja 1800-luvuilla sana laivaship – tarkoitti kookasta, vähintään kolmimastoista täystakiloitua purjealusta, ei vesillä kulkevaa alusta yleensä. En ole lainkaan varma, laskettiinko 1600-luvun pinkit omana aikoinaan ”laivoiksi”.)

Epäoleellisista nipotuksista huolimatta Taivaanpallon ja Merenpeiton muodostama romaanikokonaisuus on ollut nautinnollista, joskin verkkaista luettavaa. Se saa kiinnostumaan Edmond Halleyn vaikuttavasta elämäntyöstä ja tarjoaa siinä sivussa historiallista sosiaalista realismia. Toisin kuin joissakin vaiheissa kakkososaa kuvittelin, tarinan ei välttämättä tarvitsisi päättyä siihen mihin se Merenpeiton lopussa päättyy, mutta en tosiaan tiedä onko Jalosella aikeita jatkaa kertomusta enää edemmäksi.

Kolmas ja viimeinen

Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.

Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.

Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.

Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.

___
* Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.

***

Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.

Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.