Tähän jäi punk

”No tää kuulostaa mun mielestä rhythm and blues -hitiltä, mutta emmä noista sanoista oikein tiedä.”

Tämä oli kitaristimme Petterin kommentti, kun toin aikoinaan Minä ja Franz Orava -yhtyeemme treeneihin vasta kirjoittamani kappaleen nimeltä ”Luotu huijaamaan”. Laulu kertoi tyypistä, joka on aina menestynyt keinolla millä hyvänsä: ”Hän kaiken haluaa / hän on luotu sua huijaamaan”. Elettiin vuotta 1985, joten tuollainen punkahtava paasaus alkoi jo itsestänikin tuntua vähintäänkin hieman jälkijättöiseltä.

No, siitä asiasta ei tullut ongelmaa, sillä Minä ja Franz Orava hajosi joitakin viikkoja myöhemmin, pari päivää ennen ensimmäistä keikkaansa.

Mutta jotakin tuossa biisissä minuun vetosi, siinä määrin että kun joskus viime kuun alkupuolella aloin pohtia, saisiko siitä työstettyä jotakin, huomasin muistavani soinnutkin jotakuinkin ulkoa. (No, se ei ole kovin suuri haaste, kun sointukulku ja riffittely noudattaa hyvää AC/DC-perinnettä, jonka Australian pojat puolestaan lainasivat Freeltä…)

Mutta teksti kaipasi pientä remonttia. Vaikka aihe pysyi suunnilleen entisellään, näkökulma muuttui hieman toiseksi, ehkä aavistuksen verran ymmärtäväisemmäksi ja toisaalta pilkallisemmaksikin: maine ja menestys ovat katoavaisia asioita. Sävelsin biisiin uuden B-osan (”Vaan entä jos se ei mene niin…”) ja, koska orkkiksessakin oli hilpeän omituinen ja jatsahtava C11/H11/B11/A11 -riffi (joka on kirjoitettuna huomattavan paljon pelottavamman näköinen kuin normaalivireisellä kitaralla soitettuna), mukaan tuli saman henkinen soolo samoilla soinnuilla.

Tein ”koneella” rumpu- ja synapohjat, soitin mukaan basso-* ja kitararaidat, lauloin oikeastaan koeottona uudella laulumikrofonillani† ja miksasin tuotoksen. Sen jälkeen toimin kuten minulla on tapana: kopioin tuotoksen iPodiskoon ja jätin muun musiikin sekaan odottamaan, että satunnaisalgoritmi poimisi laulun muiden tekemien ”oikeiden” levytysten väliin, jolloin olisi helpompaa hahmottaa, miten kokonaisuus toimii ja ovat basso ja bassorumpu (taas kerran) aivan liian kovalla. Tänä aamuna raita sitten osui aamukävelyn ohjelmistoon. Säätämistä piisasi, ja uudelleen miksattunakin lopputulos on aika rosoinen, mutta… se tavallaan sopii tähän nimenomaiseen kappaleeseen.

Ja jotenkin tämä tuntui niin mukavan ajankohtaiselta, juuri nyt vaalien jälkeen.

* Basso on muuten täsmälleen sama vuonna 1974 valmistettu punainen Rickenbacker 4001, jonka hommasin samoihin aikoihin kun perustimme kyseisen lyhytikäiseksi jääneen bändin.

† Warm Audio WA-47jr, jos jotakuta kiinnostaa. Tuntuisi sopivan minun lauluäänelleni.

Ääntäsi vaali

Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..

Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.

Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.

Yhden asian ihminen

Mai Jian Koodinmurtaja (suom. Rauno Sainio, Aula & Co. 2017) alkaa maagisrealistisena sukukronikkana ja jatkuu eräänlaisena vale-elämäkertana. Kirjan minähahmo, nimimerkki Mai Jia (oik. Jiang Benhu) yrittää selvittää salakirjoituskoodeihin paneutuneen Erikoisyksikkö 701:n tähden Rong Jinzhenin elämänvaiheita ja sitä, miksi tämä, selvitettyään ”Purppuraksi” kutsutun salakirjoitusjärjestelmän, romahti psyykkisesti yrittäessään ratkaista sen seuraajaa, ”Mustaa”.

Jiang Benhu on itsekin työskennellyt Kiinan kansantasavallan tiedustelupalvelun hommissa, joten aihepiiri liippaa läheltä hänen omia kokemuksiaan – kenties. Kirjan Rong Jinzhen on eräänlaisessa tynnyrissä kasvanut poika, joka opetteli lapsena matematiikan perusteet omin voimin, kun huomasi laskutaitoa tarvitsevansa. Päästyään kosketuksiin muun maailman ja yliopiston kanssa hänestä oli kehittymässä merkittävä matemaattinen kyky, kun Erikoisyksikkö 701 värväsi hänet omaan, äärimmäisen suljettuun maailmaansa. Sellainen elämä sopi oikein hyvin autistisehkolle Rongille, jolla oli kyky keskittyä hyvin tiukasti yhteen asiaan ja jättää kaikki muu pois mielestään – jopa oman vaimonsa, jonka kanssa Rong ehti mennä naimisiin, ikään kuin ohimennen, vain vähän ennen hajoamistaan.

Koodinmurtajassa on hieman vakoilutrillerin aineksia, mutta ei sitä sellaisena voi oikein pitää. Siinä on jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta ei sekään ole välttämättä oleellisin juttu. Se sivuaa koodinmurtamisen periaatteita, mutta hyvin ohimennen. Tavallaan kyseessä on fiktiivinen elämäkerta jo lapsena psyykkisesti vammautetusta ihmisestä, joka onnistuu nousemaan oman alansa huipulle, josta ei enää pääse kuin alaspäin – kirjassa miltei ohimennen esiintynyt psyykkisesti sairas mies paljastuu, jotakuinkin yhtä ohimennen, tarinan loppupuolella erääksi Rongin edeltäjistä. Omaa tunnelmaansa luo kirjan tapa häivyttää todellisia paikkoja käyttämällä ”N-kaupungin” ja ”Y-valtion” kaltaisia vanhahtavia nimityksiä.

Kaiken kaikkiaan vallan toimiva ja kiinnostava romaani. Täytyy etsiä käsiin myös Mai Jian seuraava suomennos, edelleen Erikoisyksikkö 701:n ihmisiin paneutuva Pimeä voima.


Hunanvuosi

Tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi Hunanin julkistamisbileistä. Varauduin ohjelmaa suunnitellessani siihen, ettei kirja herättäisi julkisuudessa kovinkaan suurta huomiota, ja esittelin kutsuyleisölle niitä asioita joita halusin kirjasta sanoa – ja kutsuin Kujerrus-Linnean vielä haastattelemaan, siltä varalta ettei kukaan haluaisi minua haastatella.

Haastatteluja onkin vuoden mittaan ollut varsin vähän: muutama kyllä Finlandia-ehdokkuuden myötä, ja pari kerrassaan mainiota ja kirjailijalle itselleenkin antoisaa keskustelutilaisuutta elävän yleisön edessä – joissa yleisöä on ollut vaihtelevasti parista muutamaan sataan. Siinä kaikki. Kyllä minä voisin kirjasta ja sen tekemisestä jutella enemmänkin. Muuten kirja on kyllä saanut huomiota lehdissä ja blogeissa, saanut sitä jo hyvän aikaa ennen F-ehdokkuuttakin.

Kustantamo lähetti minulle menneellä viikolla myös raportit viime vuoden myynneistä. Hunania myytiin viime kalenterivuoden aikana vähän yli kolmetuhatta kappaletta, mikä on vallan kohtuullinen määrä Suomen kirjamarkkinoilla, etenkin suurelle yleisölle (hah, ainakin toistaiseksi) kohtuullisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi. Aikaisempiin romaaneihini verrattuna määrä on noin kuusinkertainen. Sähkökirja-Hunania on myyty vajaat sata kappaletta, sekin paljon enemmän kuin kahden aikaisemman e-kirjajulkaisuni (Alas ja Muurahaispuu) myynti. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa Hunania jonottaa yhä lähes kuusisataa urhollista, joten todennäköisesti lainauksista kertyvät Sanasto-korvauksetkin tuovat aikanaan taloon muutaman lantin.

Mutta tosiasia on, ettei romaanien kirjoittamisella leipä kovin leveäksi muodostu, ei ainakaan ilman hyvää apurahaonnea, josta olen kyllä saanut nauttia jo useamman vuoden – Hunanin tekemiseen olisi kulunut paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ellen olisi kyennyt Taiteen keskustoimikunnan, Suomen Kulttuurirahaston ja muutaman muun säätiön ansiosta keskittymääntyöhön suuren osan ajasta täysipäiväisenä työnä.

Arvostelujen, palautteen ja myynnin(kin) ansiosta tämä kirjailija on saanut erinomaista itsetunnon kohotusta, juuri sellaista jota useimmat kollegat – ja minä tähän asti – olen kipeästi kaivannut. Itseluottamusta. Jonkinlaista toivoa, että on ehkä mahdollista jatkaa tässä sekavan ja pätkittäisen työurani miellyttävimmässä duunissa vielä hyvän aikaa, ehkä jopa eläkeikään saakka, ja siitäkin eteenpäin (koska siitä eläkkeestä tulee tällä työhistorialla joka tapauksessa aika pieni, enkä tiedä miten paljon apurahoista maksetut MYEL-eläkkeet asiaa loppujen lopuksi parantavat). Oletettavaa on myös, että seuraavan romaanin ilmestyessä – toivottavasti ja suunnitelmien mukaan reilun vuoden kuluttua – en ole ns. suurellekaan yleisölle enää niin uppo-outo nimi. Nyt te tiedätte kuka minä olen, ja seuraavaksi vuorossa on jotakin aivan toisenlaista.

Näkyviä tuloksia

Postin virkaa näillä kulmilla toimittavassa kioskissa odotti paketti (no, itse asiassa kaksikin, mutta se toinen ei liity tähän). Tätä kirjapakettia olin jo tovin odotellutkin, ja kustantaja epäilemättä odotti hyvin kiihkeästi, että pääsisi lähettelemään tätä teosta myös ostavalle yleisölle.

Josh Malermanin romaanista Lintuhäkki (Karisto) ehti tulla ilmiö sillä aikaa, kun suomennokseni oli toimitus- ja taittovaiheessa: kirjan tyylikkääseen kanteen onkin ilmestynyt lätkä, jossa muistutetaan teokseen perustuvasta Netflix-elokuvasta, joka kantaa kirjan alkuperäisnimeä Bird Box.

(Kirjan suomenkielisen nimen kanssa käytiin pientä vääntöä alkusyksystä, ennen kuin elokuvasta tiedettiin. ”Lintuhäkki” on tavallaan vähän epätäsmällinen käännös, ja monessa suhteessa vähemmän osuva kuin se umpinainen laatikko, mihin alkuteoksen nimi viittaa, mutta toisaalta ”Lintulaatikko” voisi jonkun mielessä yhdistyä uuniruokaan…)

Muistelen käännöstä tehdessäni pohtineeni, että tästä kirjasta on tuskin tulossa elokuvaa tai televisiosarjaa, sillä mitä järkeä olisi yrittää tehdä visuaalinen esitys kirjasta, jonka maailmassa silmien pitäminen auki on tappavan vaarallista… väärässäpä olin.

Katselimme elokuvan taannoin, ja vaikka se rakenteeltaan noudattelikin kirjan kahdella aikatasolla etenevää kerrontaa (ja päähenkilöllä oli sama nimi mutta perin erilainen ikä), aika paljon tarina oli muuttunut matkalla kuviksi. Itse olen sitä mieltä, että kirjana tarina tosiaan toimii paljon paremmin: asioiden kehittyminen katastrofaaliseksi apokalypsiksi tapahtuu hitaammin ja ainakin siinä mielessä uskottavammin. Kirja on sitä paitsi perin epäamerikkalainen ainakin yhdessä suhteessa: en ainakaan muista, että siinä olisi kertaakaan käytetty tuliaseita, joilla elokuvassa herkutellaan aivan liian kanssa.

(Niin, ja tietenkin erityismaininta siitä, että Maloriella on kirjassa suomalaiset sukujuuret.)

Mutta makuja on monia, eikä minun omani ole aina oikein.

Sähköiset kämmenet

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.

Avoin vire

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.

Tulosta työstä

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.