Kirkkaan veden kasvatit
Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) on hieman hämäävä teos. Se näyttää päällisin puolin melkein puolet ohuemmalta kuin vaikkapa Hunan, mutta sivuja siinä on enemmän, melkein kuusisataa. Pienuuden illuusion luo käytetty paperi, josta puolet on kierrätysmateriaalia: sileä, kellertävä ja ohut, kauniisti kirjan sivuja auki pitävä paperilaatu – samoin kuin onnistuneet kirjasinvalinnat ja taitto – sopivat sitä paitsi mainiosti 1950-luvun alkupuolelle sijoittuvaan tarinaan.
Hämäävyyttä on toki myös sisällössä. Kirjan monet kertoja-näkökulmahenkilöt tuntuvat alkuun perin irrallisilta, oikeastaan vain (parin) ajankohdan yhdistämiltä, mutta vähitellen tarina saattaa säikeet yhteen. Näissä yhteensaattamisissa on paikka paikoin jopa dekkarimaisia piirteitä.
Keskeisin säie on joka tapauksessa Senni Margarita Sarakorpi, joka on seurannut sodassa menehtynyttä isäänsä pienen ja vaikeuksiin ajautuneen terveyskylpylän hierojan ammattiin. Omissa oloissaan viihtyvä Senni vaikuttaa toisaalta hyvinkin tyytyväiseltä pieneen, introverttiin elämäänsä, mutta toisaalta hänestä tuntuu että hierojana – ja monen asiakkaan uskottuna, hieronnan ajan – hänellä tulisi olla elämästä muutakin kokemusta kuin vain asuminen aikuisena naisena keittäjätär-leskiäitinsä kanssa kahden kesken. Erään elämänalueen kokemuksen hankkimisyritys johtaa katastrofiin, joka ensin vaikuttaa jonkinlaiselta Teuvo Tulio -melodraamojen uudelleenlämmittelyltä, mutta mutkaa sitten aivan toisiin ja toisenlaisiin suuntiin. Muutamaa vuotta myöhemmin Senni muuttaa Helsinkiin, missä (edelleen omassa rauhassa ja omien mietteidensä parissa viihtyvä) nainen alkaa opiskella lääkintävoimistelijaksi ja työskentelee sairaalassa kuntouttamassa polion rampauttamia lapsia ja nuoria.
Eletään aikaa, jolloin tohtori Jonas Salkin poliorokote oli vasta tulollaan: siitä tiedettiin uutisista ja sitä odotettiin kiihkeästi. Tämä osuus Margaritasta tuntuu näinä covid-19:n aikoina ajankohtaisemmalta kuin Kytömäki on kirjoittaessaan ehkä ajatellutkaan. (Oletan, että teos on ollut tekeillä useamman vuoden, kuten teoksilla on yleensä tapana.) Se on myös väkevää muistutusta siitä, millaista jälkeä virusepidemiat voivat estämättöminä aiheuttaa, ja Margarita olisi terveellistä luettavaa kaikille ns. ”rokotekriittisille”, joiden lääketieteellisiä asioita koskevat muistot tai tiedot eivät tunnu ulottuvan juuri kymmentä vuotta kauemmaksi. Jos nettimeemejä pidempien tekstien lukeminen tuntuu heistä vaivalloiselta, tällaista porukkaa voi vaikka kehottaa tekemään haluamallaan hakukoneela kuvahakuja sanoilla ”polio” tai ”rautakeuhko”.
Kirjan nimi viittaa tietysti paitsi Sennin toiseen etunimeen myös kanteenkin kuvattuun jokihelmisimpukkaan eli raakkuun (tieteelliseltä nimeltään Margaritifera margaritifera) ja sitä myötä sodanjälkeisen pulakauden sekä rakennus- ja paperiteollisuusboomin aiheuttamaan ympäristötuhoon eri puolilla Suomea. Juuri tähän aikaan alkoi metsissä hillitön avohakkuukiima, jonka uhriksi joutuivat maan jotakuinkin viimeiset aarniometsät, samoin joet ja purot, joita oiottiin ja ruopattiin uiton tarpeita varten. Maan raakkukanta oli hätää kärsimässä jo helmien etsinnän vuoksi, mutta jopa parisataavuotiaaksi elävän eläimen tarvisemien puhtaiden, kirkkaiden vesien vähenemisen vuoksi laji oli 50-luvulla jotakuinkin sukupuuton partaalla. Muuan raakku toimii yhtenä kirjan kertojana, lyhyinä ja kirjaa ikään kuin osiin jaksottavina välipaloina.
Kuten kirjassakin kerrotaan, laji saatiin rauhoitettua 1950-luvulla ja se sinnittelee edelleen ainakin joissakin vesistöissä. Avohakkuukiimaa ei valitettavasti ole saatu lannistettua vieläkään, edelleen jatkuvista hyvistä yrityksistä huolimatta.
Muita viime syksyn F-ehdokkaita lukematta Margarita tuntuu kyllä ehdottomasti palkintonsa (ja kaikki kehunsa) ansainneelta. Se on monitasoinen ja -polvinen, rikas romaani joka ei kertalukemisella tyhjene. Melkein tekisi mieli aloittaa saman tien uudestaan, kirjan loppuratkaisujen avaamin uusin silmin.
365 päivää myöhemmin
Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.
Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.
S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.
Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.
Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.
Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.
Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.
Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.
Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.
Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.
Sitten… niin, mitä sitten?
Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.
Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.
Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.
Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…
Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.
Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.
Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Valoisaa joulua!
Vaikka tänä vuonna ei ehkä olisikaan mahdollista tavata läheisiä livenä, ajatelkaamme heitä. Myös heitä, jotka eivät ole enää joukossamme.
(Ja ei, emme ole tänä vuonna eteläisessä Ranskassa. Kuva on yhdentoista vuoden takaa.)
Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)
Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).
Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.
Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.
Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.
Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.
Kaksijalkainen koiranpentu
Vanhan väitteen mukaan uutiset ovat enimmäkseen negatiivisia siksi, että ikävät asiat ovat poikkeuksellisia – siis uutisarvoisia. Hyviä ja mukavia asioita tapahtuu niin taajaan ja niin arkisesti, ettei niitä tarvitse niin mainita.
Hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa (De meeste mensen deugen / Humankind, suom. Mari Janatuinen, Atena 2020) pyrkii, suomenkielisen nimensä mukaisesti, tavallaan rehabilitoimaan historian hyvät ja positiiviset kehityskulut. Kirja alkaa ”tosielämän Kärpästen herraksi” monessa paikassa kutsutulla tositarinalla kuudesta tongalaisesta koulupojasta, jotka varastavat veneen ja haaksirikkoutuvat sillä autiolle saarelle, jossa he joutuvat viettämään melkein puolitoista vuotta. Toisin kuin turhautuneen englantilaisopettajan William Goldingin satukirjassa, pojat eivät keksi uskontoja eivätkä tapa toisiaan, vaan järjestävät elämänsä varsin mallikkaasti: he jopa kehittävät konfliktinratkaisuprotokollan, jota riitojen sattuessa noudatetaan tiukasti ja onnistuneesti.
Kuvittelin etukäteen, että kirja olisi sarja juuri tämänkaltaisia tarinoita, mutta olin väärässä. Bregmanin tavoitteena on syvempi analyysi siitä, miksi ihmiskunta on ylipäänsä yhä hengissä. Tämä on nimittäin erinomainen kysymys, kun tiedetään että meitä on alkuaan ollut vain muutama tuhat. Jos ihminen olisi perusluonteeltaan paha ja julma lajitovereitaan kohtaan, homma olisi lopahtanut jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Tältä(kin) pohjalta Bregman hylkää Thomas Hobbesin (1588–1679) ajatuksen siitä että vain sivistyksen ohut pintakalvo estää meitä muuttumasta raakalaisiksi, mutta yhtä epäuskottavana hän pitää Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) käsitystä siitä että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys tekee meistä pahoja. Näistä kahdesta Bregman kuitenkin kallistuu Rousseaun suuntaan painottamalla, miten vahvasti meissä vaikuttaa satojen tuhansien vuosien mittainen kehitys metsästäjä-keräilijöinä ja miten vähän viimeisten muutaman vuosituhannen maanviljelys, karjanhoito ja sensellaiset muotivirtaukset.
Kirja vertaa esimerkiksi nykyihmisen kallonmuotoa neandertalilaisiin ”serkkuihimme” ja toteaa, että on tapahtunut samanlaista rakenteellista kehitystä kuin villien susien muuttumisessa kesyiksi koiriksi: silmät näyttävät suuremmilta ja aivokopan tilavuus on pienentynyt. Siinä missä koirat näyttävät pennuilta, myös nykyihmiset näyttävät lapsenomaisilta: siitä Bregmanin moneen kertaan käyttämä puolikielinen lajinimitys Homo puppy. Aivojen pienennyt koko ei kuitenkaan ole vähentänyt älykkyyttä, päin vastoin – etenkin sosiaalinen älykkyys ja ns. pelisilmä on parantunut. Sosiaaliset taidot, empatia ja myötätunto ovat myös parantaneet lajimme yksilöiden kykyä oppia lajitovereiltamme.
Sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyys aiheuttavat toisaalta ison osan niistä ongelmista ja hirveyksistä, joita lajimme kirjoitettuun historiaan kuuluu roppakaupalla. Useimmat hirviöt ovat, ainakin Bregmanin mukaan, kuvitelleet olevansa hyvällä asialla, ainakin oman yhteisönsä kannalta: esimerkiksi natsit arvelivat edistävänsä Saksan ja saksalaisten hyvinvointia tuhotessaan niitä, joiden kuvittelivat jotenkin vaarantavan sitä. Ongelma on siinä, että luotamme ehkä liikaakin, ulkopuolisiksi tulkittujen kustannuksella, yhteisöihimme – ja karismaattisiin johtajiin. Johtajiksi pyrkii ja pääsee helposti ihmisiä joilla on taipumusta psyko- ja sosiopaattisiin luonteenpiirteisiin, ja koska me uskomme toisten toimivan samoin ajatuksin ja motiivein kuin itsekin toimimme, sosiopaatit pitävät muitakin sosiopaatteina, väkivaltaisin seurauksin. Tällaiset yksilöt ovat kuitenkin poikkeuksellisia, ja Bregman esittelee laajasti toisen maailmansodan aikaisia amerikkalaistutkimuksia, joiden mukaan vain pieni vähemmistö rintamasotilaista ampui vihollista kohti, edes silloin kun heidän oma henkensä oli vaarassa.
Runsaasti lähdeviitteistetyn historian, psykologian ja sosiologian ohella Bregman esittelee liudan hankkeita, jotka hänen nähdäkseen ovat merkkejä entistä paremmaksi kehittyvästä tulevaisuudesta. Näissä kohtaa teksti alkaa vaikuttaa kiusallisenkin naiivilta, etenkin hänen intoillessaan Suomessakin laajaa huomiota saaneista ”avokonttorimaisista” kouluista – meluisista halleista, joiden on käytännössä osoitettu hankaloittavan keskittymistä ja hidastavan oppimista, aivan kuten työpaikkojen avokonttorit vaikeuttavat keskittymistä ja heikentävät työn tuottavuutta.
Silti Rutger Bregman tuo esiin hyviä pointteja ja uuttakin tietoa. Joitakin hänen mainitsemiaan teemoja on mukana myös helmikuun alussa ilmestyvässä Pahasilmässä, joka on näinä päivinä lähdössä taittajan ihmeteltäväksi: kirja on siis minun osaltani, pikkukorjauksia vaille, käytännössä valmis.
Kauniin ajan mustankirjavat muistot
Lapsuuskodissamme pyöri Mitä Missä Milloin -vuosikirjojen oheisjulkaisuna painettu suomenkielinen laitos Guinnessin Ennätysten kirjasta. (Kymmenkunta vuotta myöhemmin Suuri ennätyskirja alkoi ilmestyä jonkun toisen kustantamon toimesta, mutta niihin ylikoreisiin ja ylikokoisiin kirjoihin en ole koskaan edes halunnut kajota.) Lyhyet merkinnät tekivät kirjan miellyttäväksi satunnaisluettavaksi, sopivan eksoottiseksi että muusta maailmasta ja muista maailmoista kiinnostuneena jaksoin lukea sen satunnaisina sessioina läpi yhteensä varmaankin useita kertoja. Kirjasta mieleenjääneitä ennätyksiä oli muiden muassa kohta ”maailman pisin romaani”, jota titteliä kantoi – ja kantanee edelleenkin – ranskalaisen Marcel Proustin (1871–1922) vuosina 1913–27 julkaistu moniosainen teos À la recherche du temps perdu, eli suomenkieliseltä nimeltään Kadonnutta aikaa etsimässä. Suomennosta oli tosin ehtinyt Ennätysten kirjan ilmestymisen aikoihin (1968) tulla juuri ja juuri julki vasta kymmenesosa.
Alkusyksystä silmääni sattui kirjakaupassa vasta ilmestynyt, pehmeäkantinen, kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -laitos, ja se onnistui olemaan sen verran näyttävän näköinen setti että halusin paketin omaan hyllyyni. En ollut tajunnutkaan, miten pitkällinen – ja pätkittäinen – sarjan suomennoshanke oli ollut. Alunperin kahdeksanosaisena julkaistun teoksen kymmenosaisella suomennoksella on ollut peräti neljä kääntäjää:
- 1: Swannin tie I: Combray (Du côté de chez Swann, premiere partie: Combray, suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen 1968)
- 2: Swannin tie II–III: Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi (Du côté de chez Swann, Deuxième partie: Un amour de Swann, Troisième partie: Noms de pays: le nom, suom. Inkeri Tuomikoski 1977)
- 3: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä (À l’ombre des jeunes filles en fleurs: Autour de Mme Swann, suom. Inkeri Tuomikoski 1979)
- 4: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta (À l’ombre des jeunes filles en fleurs: Noms de pays: le pays, suom. Inkeri Tuomikoski 1983)
- 5: Guermantesin tie I (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1985)
- 6: Guermantesin tie II (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1986)
- 7: Sodoma ja Gomorra I–II (Sodome et Gomorrhe, suom. Inkeri Tuomikoski 1989)
- 8: Vanki (Le Prisonnière, suom. Inkeri Tuomikoski 1994)
- 9: Pakenija (Albertine disparue, suom. Inkeri Tuomikoski 2003)
- 10: Jälleenlöydetty aika (Le Temps Retrouvé, suom. Annikki Suni 2007)
Pitkä prosessi näkyy kokonaispaketissa, eikä valitettavasti hyvässä mielessä. Erityisesti ykkösosa olisi kaivannut huomattavan kipeästi paljon jämäkämpää kustannustoimittamista, alkaen siitä että kääntäjät ovat esimerkiksi jättäneet yhdysmerkin pois ”Léonie tädin” kaltaisista ilmauksista. Osissa 1–9 on vielä repliikkien keskellä olevia johtolauseita jätetty lainausmerkkien sisään, mikä tekee muutenkin mutkikkaita lause- ja virkerakenteita entistäkin vaikeammiksi seurata.
Proust ei muutenkaan tee tekstiään lukijalle helpoksi. Seuraavaa kappaleenvaihtoa saattaa joutua odottamaan useamman sivun, ja niissä osissa jotka on jaettu lukuihin, luvulla saattaa olla pituutta useamman sata sivua.
Tässä ulkoa tyylikkäässä uudessa laitoksessa on sisällön suhteen valitettavasti menty sieltä mistä aita on matalin. Teksti on skannattu alkuperäisistä kirjoista kuvina, muuttamatta sitä takaisin tekstiksi – ja etenkään oikolukematta mitään – ja läntätty sitten sivulle vain mitenkuten suoraan. Näin ollen kirjasinleikkaukset vaihtuvat osasta toiseen, ja suurimmassa osassa kirjoja teksti on sivulla ärsyttävästi aavistuksen verran vinossa. Löytyipä joukosta sivu, jossa skannaaja on rajannut huolimattomasti ja toisesta reunasta uupuu alkusivun alueella viimeinen kirjain.
Kun Annikki Sunin (1941–2012) suomennos Jälleenlöydetystä ajasta ilmestyi, muistan useankin yhteisen tutun toivoneen suureen ääneen, että Suni jatkaisi työtä suomentamalla uudelleen myös muut osat. Viimeiseen osaan päästyäni en totisesti ihmetellyt: aikaisemmin raskaasti ja kömpelösti polveilleet monilauseiset, sulkulausekkeiden(kin) pätkimät virkkeet tuntuivat heräävän eloon, lähtevän lentoon. Pääosan urakasta huhkinut Inkeri Tuomikoski (1935–2004) oli kyllä ammattitaitoinen suomentaja, mutta Annikki Suni oli mestari – minkä lisäksi hänellä on ollut uuras ja osaava kustannustoimittaja, toisin kuin Tuomikoskella.*
Volter Kilven Alastalon salissa -klassikkonsa lukeneet ovat jo saaneet osansa siitä miten Proust kirjoittaa. Kadonnutta aikaa etsimässä saattaa yhtä lailla pysähtyä useiksi sadoiksi sivuiksi seurapiirikekkereille, pohdiskella läsnäolijoiden kommenttien tai olemusten – tai sukutaustan – mieleen tuoneita asioita ja ajatuksia, tai vaikkapa tilanteessa mieleen juolahtaneita taidefilosofisia seikkoja muutaman aikakausjulkaisun artikkelin verran. Aikakausikin on melkein sama kuin Kilvellä: Proustin kertojahahmo – joka pysyy enimmäkseen nimettömänä, mutta jonka sukunimeksi mainitaan ohimennen yhdessä osassa ”Proust” ja etunimeksi parissakin osassa ”Marcel” – syntyi, kun Ranskan viimeinen keisari Napoleon III joutui luopumaan vallasta katastrofaalisen Saksan-sodan seurauksena 1870, ja viimeiset osuudet tapahtuvat suunnilleen 1920-luvun alussa. Tarkkoja ajankohtia ei missään mainita, mutta Ranskan historiaa tunteva saa vinkkejä siitä miten maan kahtia jakanutta Alfred Dreyfusin oikeustapausta (1894–1906) milloinkin käsitellään ihmisten puheissa ja asenteissa.
Proustin kuvaama aika tunnetaan nimellä Belle époque, kaunis aika, ja Proust kuvaa nimenomaan ajan pintapuolisesti katseltuna kaunista puolta: vaurasta porvaristoa ja ennen kaikkea aatelistoa, joka on pitkälti säilyttänyt asemansa siitä huolimatta, että Ranska on nyt tasavalta. Luokkatietoisuus kukoistaa, ja kunkin aatelistaustaisen sijoitus eräänlaisella ranking-listalla tiedetään hänen sukunsa ja sukulaistensa tittelien perusteella. Porvarissäätyläisiä hyväksytään seurapiireihin, jos he ovat riittävän rikkaita, tai heillä on muita, esimerkiksi taiteellisia meriittejä – tai mahdollisia tulevia taiteellisia meriittejä, kuten teoksen kertojalla, kirjailijanurasta haaveilevalla nuorukaisella. Hän on varakkaan porvarisperheen ainoa lapsi, ja vakavan astmansa vuoksi perhe(kään) ei oleta hänen tekevän elämällään koulun jälkeen muuta kuin haaveilevan kirjailijanurasta ja käyvän seurapiirikutsuilla tarkkailemassa ihmisten elämää ja käyttäytymistä toisaalta sivustakatsojana, toisaalta osallisena.
Hänen (kirjoissa kuvattu) elämänsä keskittyy lähinnä kolmeen paikkaan, lapsuuden Combray’hin, Balbec-nimiseen Normandian rantalomakohteeseen missä hän viettää pari kesää lääkärin määräyksestä (molemmat fiktiivisiä paikkakuntia) sekä Pariisin hienostokaupunginosaan Faubourg Saint-Germainiin, jossa hänen suosimansa seurapiirit, ”salongit”, kokoontuvat miltei päivittäin. Jossakin mielessä hän toimii kuin etnografi, joka tarkastelee yhteisön toimintaa osallisena, mutta samalla ulkopuolisena tarkkailijana. Hän kiinnittää runsaasti huomiota salonkien sisäisiin hierarkioihin ja valtapeleihin: irvokkaillaan tämä näkyy omaisuutensa menettäneessä pikkuaatelisessa, joka kutsutaan porvarisrouva Verdurin’in ”pikku piiriin” vain siksi että hänelle voitaisiin ilkeillä hänen puhevikansa ja sosiaalisen kömpelyytensä tähden.
Toisaalta kyseessä on myös (fiktiivisen) Guermantes’in ruhtinaallisen suvun tarina muutaman vuosikymmenen ajalta, ja siitä kuinka säätyjen väliset muurit ovat ylitettävissä taloudellisen ja kulttuurillisen pääoman avulla – ja toisaalta siitä, miten isien ”synnit” eivät välttämättä periydy aivan niin sinnikkäästi. Combray-osassa kertojan perheen naapurissa asuva vauras sivistysporvari Charles Swann jää seurapiirien ulkopuolelle mentyään naimisiin ”puolimaailman naisen” kanssa. (Swannin rakkaus -osa on takauma tämän suhteen historiasta.) Swannin kuoleman jälkeen vauras leski on kuitenkin riittävän säädykäs päästäkseen uusiin naimisiin aatelisherran kanssa, ja tämä (ja raha) tekee Swannin tyttärestä varsin arvostettavan naimakaupan: hänestä tulee ruhtinatar.
Aivan niin, Belle époque’n ajan säätyläiset eivät katsoneet rakkauavioliittoja hyvällä, vaan naimakaupat olivat sukujen välisiä, taloudellisesti kannattavia sopimuksia – ja mahdollisuus toisaalta korjata hienon suvun huonot finanssit alempisäätyisen perheen omaisuudella, tai alempisäätyisen perheen mahdollisuus säätynousuun. Jos perheellä on riittävästi rahaa, sen tytär saattaa olla hyvä naimakauppa vaikka perheellä olisi peräti juutalaista sukutaustaa – siitä huolimatta että eletään Dreyfusin jutun ja valtoimenaan riehuvan antisemitismin maassa.
Järjestetyt avioliitot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että rakastaja- ja rakastajatar-instituutiot kukoistavat. Kiinnostavaa kyllä Proust kuvaa nämä kuviot avoimen biseksuaalisiksi. Hänen romaaninsa mukaan ei ole mitenkään poikkeuksellista, että naisella on rakastajattaria ja miehellä rakastajia – tai molempia. Toisaalta hän kuvaa homoseksuaaliset suhteet vähintäänkin iljettäviksi ja vie tämän kuvailun äärimmilleen Guermantes’in sukuun kuuluvan paroni de Charlusin myöhempien aikojen S/M-tuntihotelliseikkailujen raportoinnissa. Voi olla että homoseksuaalisuuden nyreksintä oli välttämätöntä kirjan saamiseksi julki, sillä kirjailija-Proust oli itse tiettävästi homoseksuaali.
Kertoja-päähenkilö ei kuitenkaan suvaitse kaikkea itse, etenkään silloin kun kyseessä on oma etu. Paketin ahdistavimmassa Vanki-osassa hän kutsuu Balbec-ihastuksensa Albertinen asumaan Pariisin kotiinsa ja estää tätä tapaamasta ystävättäriään tai oikeastaan ketään muutakaan, ellei kertoja ole itse paikalla: hän epäilee, että Albertine on häntä kiinnostuneempi naisista – monista naisista! – ja että tällä on ollut seksisuhteita useimpiin ystävättäriinsä. On mahdollista että näin on ollutkin – Albertinen ja hänen ystävättäriensä (myöhemmin) kertomukset ovat varsin ristiriitaisia. Kertoja on pohjimmiltaan vain sisäistänyt vierailemiensa seurapiirien harjoittamat valtapelit ja kohdistaa niitä nyt ainoaan vallassaan olevaan ihmiseen, kunnes tämä saa tarpeekseen siitä ettei kosintaa, kihlausta tai avioliittoa ole selvästikään koskaan tulossa. Hän on ollut, ilmeisesti vuosia, pelkästään kertojan jokailtainen vuoteenlämmittäjä.
Tavallaan tekisi mieleni suositella Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin aloittamista Jälleenlöydetystä ajasta, eikä vain siksi että se on käännöksenä kaikkein onnistunein. Siinä myös summautuu monia romaanin suuria teemoja tavalla, joka voisi hyvinkin tehdä edeltävät yhdeksän osaa helpommin sulaviksi ja ymmärrettävämmiksi. Sillä juuri tämä osa tuo esiin tarinalle niin oleellisen muistamisen, juuri tässä osassa konkreettiset asiat, tapahtumat, kosketukset, äänet ja maut herättävät ne muistot, jotka on edellisissä osissa kerrottu. Aivan niin, ikoninen lehmuksenkukkateellä kostutettu madeleine-leivos vain vilahtaa Combrayn alkupuolella ja tässä päätösosassa se vasta saa sen merkityksen jonka kirjallisuudenhistoria (ja meemit) ovat sille antaneet.
Mutta suosittelen silti ensin visiittiä Alastalon salissa, enkä vain siksi että kyseessä on muutaman tuhatta sivua lyhyempi kirja. Se on myös eheämpi, jouheampi ja paljon paljon hauskempi.
___
* Ammattitaitoiselta kustannustoimittajalta olisi tuskin jäänyt huomaamatta käsittämätön ja nolo lapsus, jossa Hannibalin mainittiin osallistuneen ”Cannesin taisteluun”.
Viiden vuoden kakku
Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.
Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.
Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.
Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.
Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*
Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).
Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.
Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.
___
(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)
