Nyt kun Hunan on saatu kunniallisesti julki ja (alkuun ainakin muutamina kappaleina) kauppoihin, katse kääntyy kohti yöpöydälle kertynyttä kasaa viime vuosien mittaan kertynyttä ”sitten kun on aikaa” -kasaa kauno- ja tietokirjallisuutta. Pinon päältä tarttui käteen ensimmäisenä Jenny Kangasvuon Sudenveri (Teos 2012).
Lapin syrjäseuduilta kaupunkiin muuttanut Hanna on ottanut uudeksi nimekseen Varga ja päässyt hyvään alkuun kuvataiteilijan ja kuvittajan uralla. Omasta taustastaan, lapsuudestaan ja perheestään hän ei ole kuitenkaan uskaltanut puhua edes rakkaimmalleen, jonkinlaista uuspakanauskontoa harjoittavalle käsityötaiteilija Marraskuulle. Vargalla on siihen syynsä. Ei ole kovin helppoa tunnustaa monen vuoden seurustelun jälkeen, että ”hei, en ole muuten tainnut kertoa että olen viettänyt lapsuuteni susilaumassa ja pystyn edelleenkin muuttamaan itseni halutessani sudeksi”.
Tilanne alkaa ajautua kohti kriisiä, kun Vargan ovelle saapuu nuori sukulaispoika Rasmus, joka ei hänkään halua enää olla missään tekemisissä Lauman eikä etenkään sitä johtavan Martan kanssa. Siinä missä Vargalla ei ole mitään ongelmia käydä ”normaalista” ihmisestä, epämuotoinen Rasmus ei kykene saavuttamaan täydellistä ihmishahmoa kuin hetkellisesti. Jonkin aikaa hän voi asua Vargan nurkissa susihahmossaan muka jonkun kaverin tilapäishoitoon tuomana koirana, mutta kuinka kauan? Ei hän halua olla kenenkään koira, eikä susikaan. Hän haluaa ihmiseksi ihmisten joukkoon, epämuotoisesta olemuksestaan huolimatta. Ja kuinka kauan kestää, että Rasmuksen perässä kaupunkiin tulee myös Martta, sodat ja vainot kokenut evakko, nainen, äiti, isoäiti, emo ja naarassusi, joka tekee aina kaikkensa Lauman eteen, suojellakseen sen jäseniä ja Lauman vuosisataista salaisuutta? Siihen ei mene kauaa.
Ainakin tämä lukija alkoi jokseenkin alusta alkaen spekuloida kahdella mahdollisella loppuratkaisulla, joita kohti tarina oli etenemässä, ja tekstin tummasävyiset tunnelmat johdattivat ajatuksia kohti loppuratkaisukandidaatti kakkosta, jonka suhteen tuntui epäselvältä vain, kenestä tulee uhri ja kuka saattaisi selviytyä. Mutta ei, lopulta kirja päätyi lähemmäksi spekulaatioversio ykköstä, mutta ei ihan sinnekään asti – paljon omia kehitelmiäni toimivampaan ratkaisuun, joka kaikeksi onneksi vielä jätti monta mieltäkiehtovaa lankaa päättelemättä. On aina nautinto jäätä kirjan jälkeen pohtimaan sen hahmojen elämää kirjanjälkeisessä maailmassa. Ja koska olen itsekin opiskellut Jenny Kangasvuon lailla kulttuuriantropologiaa (vaikka toisin kuin hän en ole suorittanut tutkintoa enkä väitellyt tohtoriksi), viehätyn suuresti kirjan kuvauksista sekä susilauman että ihmissusien Lauman elämästä, siitä miksi ja miten siitä on kehittynyt Martan jotakuinkin vainoharhaisesti johtama pieni ja hupeneva ryhmä. Kangasvuo ei selittele vaan kuvaa, ja osaa kuvata niin että lukija uskoo ja uppoaa kirjan todellisuuteen. Kolmen kertojanäänen – Vargan, Marraskuun ja Martan – käyttäminen valottaa tapahtumia, ajatuksia ja motiiveja hienosti. Heikommalla toteutuksella Martasta olisi tullut helposti kliseinen pahishahmo. Sudenveri näkee hänet syvemmältä.
Sudenveri kannattaa hankkia käsiinsä – jos sen vain löytää. Teos on ymmärtääkseni sortunut suomalaiskustantamoja vaivaavaan makulointineuroosiin, joten monet kirjakaupat väittänevät sen olevan ”loppuunmyyty”.
