Paitsi että en kerkiä lukemaan ollenkaan tarpeeksi muiden kirjoittamia kirjoja – aina on jonossa jotakin jota pitäisi lukea ns. työn puolesta – kerkiän vielä harvemmin palaamaan niihin aikaisemmin lukemiini kirjoihin, jotka ansaitsisivat uuden kierroksen.
Eräs tämän kategorian klassikko sattui kohdalle aivan äskettäin. Isän lesken muuttaessa pienempään asuntoon minut kutsuttiin katsomaan, olisiko jälkeenjäävissä tavaroissa – ja kirjakasoissa – mitään sellaista mikä minua kiinnostaisi. Nappasin mukaan teoksen, josta oli jäänyt hyviä muistoja 1970-luvulta, jolloin sen luin ensi kertaa.
Jaroslav Hašekin 1920-luvulla kirjoittama Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa oli noihin aikoihin pinnalla monestakin syystä. Kansankulttuuri-kustantamo oli julkaissut Marja Helinin ja Tuure Lehénin suomennoksesta vastikään tyylikkään, kaksiosaisen laitoksen (nimellä Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa), ja meidän kodissamme olleen laitoksen paperikannet kuluivat aika nopeaan tahtiin perin repaleisiksi. Vähintään yhtä tärkeää oli Yleisradion loistokas kuunnelmasarja: vieläkin, lukiessani kirjasta Švejkin vakiorepliikin ”ilmoitan nöyrimmästi” kuulen sen mielessäni kuunnelman pääosanesittäjän Hannes Häyrisen äänellä.
(Osia kuunnelmasta löytyy netistä, mutta koska en tiedä niiden luvallisuudesta, en linkitä.)
Nyt käsiini saama laitos oli uudempaa tuotantoa: Orient Expressin vuonna 1991 julkaisema yksiosaiseksi sidottu Eero Balkin suomennos. Kansankulttuuri-painoksen henki kuitenkin elää kirjan lähestulkoon identtisessä ulkoasussa. Mukana on myös (sekä kannessa että sivuilla) Josef Ladan klassikkokuvitus, joka on muokannut erinäisten sukupolvien Švejk-kuvaa – jopa niin, että Švejkistä tehtyjen patsaiden esikuvana näyttäisi olevan pikemminkin Ladan isokokoinen pullukka kuin Hašekin tekstin ”sopusuhtainen pikkumies”. Mutta tokihan vuonna 1914 Itävalta-Unkarin keisarikunnan armeijaan värväytyvän käytettyjen koirien kauppiaan Švejkin hahmo on muutenkin karannut kirjan sivuilta ja merkityksistä joksikin aivan muuksi: patsaiden olemassaolo kertoo jo sinänsä, että tyyppi on saanut merkityksiä ja kansallissankaruuksia ihan yhtä lailla kuin ihan yhtä lailla antikansallissankarimaiset Tuntemattoman sotilaan hahmot. Muistan nähneeni Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Bertolt Brechtin näytelmän Švejk toisessa maailmansodassa: siinä muistaakseni Lasse Pöystin esittämä Švejk ja hänen aina nälkäinen kaverinsa Baloun (Asko Sarkola) vetivät kerran toisensa jälkeen nenästä typeriä natseja ja aiheuttivat kaikenlaista nokkelaa pientä sekaannusta.
Nyt uudelleen kirjaa lukiessa Josef Švejkin hahmosta on oikeastaan vaikeaa ottaa selvää, mitä hän oikeastaan on. Toisaalta hänet voi tulkita (Brechtin lailla) salaviisaaksi trickster-hahmoksi, joka jallittaa parhaansa mukaan järjettömään sotaan heittäytyneitä ja Švejkin kotimaata Tšekkiä rautakoron alle painavia itävaltalaisia ääliöupseereita (ynnä kaikenlaista keisarivastaisuutta mielipuolisesti jahtaavia salaisen poliisin miehiä), ja joka vain esittää hölmöä ja vähän hullua. Tässä mielessä häntä lienevät tulkinnet Brechtin ohella ne, jotka ovat nostaneet hänet eräänlaiseksi fiktiiviseksi kansallissankariksi.
Toisaalta monet Hašekin romaanin tempaukset ovat silkkaa esikuvaa paljon myöhemmälle Mr. Beanille: oikeasti typeriä päähänpälkähdyksiä täsmälleen väärällä hetkellä. Nykyhetken näkökulmasta katsottuna jo Švejkin siviiliaikojen ”ammatti” on vastenmielinen: hän myy varastettuja koiria, mahdollisesti muuteltuaan niiden ulkonäköä ennen kauppaa. Kaikki hänen haltuunsa päätyneet koirat eivät edes pääse ostajille, vaan Hašek mainitsee ohimennen niiden kuolleen nälkään, kun Švejk on ollut pidätettynä.
Nykylukijan silmään pistää myös lapsellinen ääliönationalismi, joka tekee kaikista itävaltalaisista mahtipontisia hölmöjä ja (etenkin) unkarilaisista sietämättömiä iiskotteja, joiden pahoinpitelemistä ei katsota pahalla. Tokihan Hašek eli aivan toisenlaisessa maailmassa kuin me kirjoittaessaan Švejkin seikkailuja 1920-luvulla: Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta -kaksoismonarkia oli hajonnut ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sen osista (ynnä erinäisistä muista alueista) oli muodostettu Itävallan ja Unkarin ohella (enemmän tai vähemmän keinotekoiset) Jugoslavia ja Tšekkoslovakia, joista jälkimmäisen länsiosan muodosti aikaisemmin ”Böömin” nimellä tunnettu Švejkin kotimaa, nykyinen Tšekin tasavalta.
Vanhan kirjallisuuden merkittävyys toisaalta kumpuaa osittain juuri siitä, miten se kuvastelee aikansa ilmapiiriä, ja toisaalta siitä miten se onnistuu nousemaan asenne- ja mielipideilmapiirinsä yläpuolelle. Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa on selvästikin tempussa onnistunut, eikä syyttä. Epäilemättä itse kutakin tulkitsijaa ja lukijaa kutkuttelee yhtä lailla pohtia, mihin Švejk olisi lopulta päätynyt, mikäli vuonna 1923 kuollut Jaroslav Hašek olisi saanut kirjoitettua satiirisen tarinansa loppuun asti: Brecht ei ole todellakaan ainoa, joka on leikitellyt, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan, sillä millainen hahmo hän olisi ollut seuraavien vuosikymmenien toisenlaisessa Euroopassa.
Kun luin taustamateriaaleja omaan sisällisota-romaaniini, löysin sardiinit. Muistelmissa kerrotaan etenkin punaisten syöneen sardiineja ja sardiinipurkeista raportoidaan usein. Punaiset jättivät jälkeensä tyhjiä sardiinipurkkeja. Mieleeni tuli Svejk ja hänen nälkäinen kaverinsa, joka söi sardiineja. Sardiinipurkit lienevät olleet oleellinen osa ruokavaliota kaikissa sotivissa valtioissa ensimmäisen maailmansodan aikana. Venäläisistä en tiedä.
Sardiinit ovat ehkä olleet ensimmäinen niin halpa säilykeruoka, että sitä tarjottiin myös miehistölle. Hašekin kirjan perusteella ainakin Itävallan armeijan yleinen miehistöruoka on ollut ”gulassi”, mikä lienee tarkoittanut mitä tahansa käsillä olevista raaka-aineista (ja mahdollisesti joistakin eläinruhojen halvoista osista) keitettyä padan ja sopan välimuotoa.