Näin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan ensimmäisen kerran syksyllä 1982 jossakin määrin epäoptimaalisissa olosuhteissa. Paikka oli kyllä kunnollinen elokuvateatteri, mitä tämä visuaalisesti erittäin huolella rakennettu elokuva ehdottomasti vaatiikin. Meitä oli neljän hengen porukka, joka oli päätynyt edellisillan ainejärjestöbileiden jatkojen jälkeen nukkumaan jonkun meistä kämpille, ja päätti sitten yhteisen aamiaisen jälkeen viettää alkuiltapäivää elokuvateatterin hämärässä. Hyväntuulisessa krapulassa oli mukava puoliääneen hihitellä elokuvan kaikenlaisille outouksille ja hassuuksille, kuten replicant-termin suomennokselle ”kaima” ja sille, että kaimojen metsästäjiä, blade runnereita, kutsuttiin käännöksessä ”kaimaaneiksi”.
Kestikin jotakuinkin parikymmentä vuotta ja muutaman director’s cutin verran huomata, että kyseessä on ison budjetin Hollywood-tieteiselokuvaksi melkoisen hyvin aikaa(kin) kestänyt teos. Tähtien sota oli muutamaa vuotta aikaisemmin aloittanut tieteiselokuvien nopean (ja valitettavan) muuttumisen syvällisestä pohdiskelusta vauhdikkaaksi (ja usein tyhjänpäiväiseksi) toiminnaksi, mutta Blade Runner nojasi kyllä yhä enemmän vanhempaan sf-perinteeseen siinä missä sen äärimmäisen huolellinen (ja isolla rahalla toteutettu) visuaalinen ilme oli tieteiselokuvan tulevaa valtavirtaa. Nykyään katseltuna elokuvan tempo on yllättävänkin verkkainen. Siinä mielessä se oli ehkä toisaalta myös aikaansa edellä: harvoista näkemistäni viime vuosien sf-elokuvista ainakin Kuu ja Yksin Marsissa välttävät myös yletöntä kiirettä.
Teatterissa näkemäni versio oli (tietenkin) se alkuperäisjulkaisu, jonka loppuun oli ympätty, elokuvan sanoman lempeyttämiseksi ja lopun onnellistuttamiseksi, sittemmin kaikista director’s cuteista poistettu, Hohdossa käyttämättä jäänyt ilmakuva ja voiceover joka, kiinnostavaa kyllä, korosti elokuvan keskeisen henkilöhahmon poikkeuksellisuutta – ja juuri tämän henkilöhahmon poikkeuksellisuus noisee erittäin tärkeään osaa Denis Villeneuven tuoreehkossa jatko-osassa Blade Runner 2049.
Katsoimme porukalla vanhan Blade Runnerin ennen teatteriin lähtöä, ja tämä osoittautui erinomaiseksi ideaksi. 2049 sisältää valtaisan määrän pieniä ja suuria viittauksia edeltäjäänsä, joista osa on pelkästään hauskaa silmäkarkkia, mutta osa elokuvan tarinan kannalta täysin oleellisia. Villeneuven työryhmä on muutenkin tehnyt ihailtavan huolellista työtä hakiessaan ykkösosan tyyliä ja tunnelmia. Enimmäkseen siinä on onnistuttukin, joskaan ei aina: kaatopaikkajakso aiheutti ainakin minulle melkoisen äsh-fiiliksen siinä mielessä, että se tuntui ankealta postapokalypsielokuvien kliseeltä.
Villeneuven työryhmä on joka tapauksessa pysyttäytynyt Scottin film noir -tunnelmissa ja oikeastaan vielä korostanut ja vahvistanut niitä. 2049 on dekkarielokuva ja hyvä niin. Tappelukohtauksia toki on, mutta elokuvan pituuteen nähden paljon vähemmän kuin edeltäjässä, ja ne ovat onneksi myös lyhyitä. Niinpä 2049 on pitkä, suhteellisen rauhalliseen ja mietteliääseen tahtiin etenevä elokuva, joka osaa pysähtyä nauttimaan maisemista – ja on niissä maisemissa tosiaan nauttimistakin: visuaalisesti tulos on huikean hieno. Myös tarinakaarena elokuva toimii hyvin, enimmäkseen, joskin tilaa jää epäilemättä edeltäjän lailla ihan yhtä monille kummastuneille kysely- ja spekulaatiopalstoille siitä, mitä elokuvassa oikeasti tapahtui ja mitä tämä tai tuo kohtaus/detalji loppujen lopuksi merkitsi. Jossain määrin minua jäi harmittamaan eräänlainen jatkuvuusmoka edeltäjään: Blade Runnerissa replikanttien neljän vuoden elinikä oli tarinan kannalta täysin oleellinen asia, ja sillä selitettiin replikanttien ihmistä suurempia fyysisiä voimia ja kestävyyttä. (Tai ainakin ”seliteltiin”: ihmisen lähes sadan vuoden elinvoimaisuus ikään kuin oli tiivistetty replikanttien neljään vuoteen.) 2049:n replikantit elävät vuosikymmeniä, mutta ovat silti fyysisesti yhtä ylivertaisia.
On uudessa elokuvassa pari muutakin isoa ongelmaa. Se on, ehkä edeltäjäänsä enemmänkin, miehen katseen elokuva. Vuonna 1982 tuollainen vielä toimi jotenkuten siksi että jotakuinkin kaikki elokuvat olivat sellaisia, mutta sittemmin silmiä on saatu enemmän auki. Nykyään namusetämäinen nuoren naisen paljaan ihon toistuva tirkistely näyttää lähinnä niljakkaalta ja tympeältä. Pölyinen setäasenne näkyy toki myös elokuvan naisrooleissa. Onhan mukana kolme hyvinkin tärkeää ja aktiivista naistoimijaa, mutta kaikki ovat selkeän alisteisissa asemissa miehiin: yksi on pykäliä kyttäävä byrokraatti, toinen miehen palvelija, kolmas seuralais-tekoäly.
Ongelma on myös elokuvan päähenkilöksi valittu näyttelijä. Alkuperäisen Blade Runnerin ja Harrison Fordin ilmeikkään roolisuorituksen näkeminen juuri ennen uutta elokuvaa vain korosti Ryan Goslingin pahvinaamaista tylsyyttä. Ford toki palaa tässä uutuudessakin vanhaan Deckartin rooliinsa ja vetää sen yli seitsemänkymppiseksi mieheksi oikein hyvin, mutta ei ehkä edes halua jättää Goslingin ”K:ta” varjoonsa.
Elokuvan suomennos vaikutti melkoisen hätäiseltä ja hintojenpolkijalta hankitulta. Erityisesti pisti silmään keskeisen baseline-termin suomentaminen miten milloinkin sattuu.
Blade Runner 2049:n tarina petaa, nykyiseen ison budjetin elokuvien tapaan, myös jatko-osan pohjustamiseen tarpeellisia teemoja. Koska tuoreeltaan lipputuotot ovat ilmeisesti jääneet toivottua selvästi pienemmiksi, voi olla ettei sellaista olla ihan kiireellä tekemässä. Tällä uudellakin elokuvalla on edeltäjänsä tavoin kuitenkin oikein hyvät mahdollisuudet kasvaa aikaa myöten arvostetuksi ja palvotuksi kulttileffaksi, joten ehkäpä sitten… vaikka kolmenkymmenenviiden vuoden päästä?
