Olisi aikamoista liioittelua väittää että olen lukenut James Joycen romaanin Ulysses (suom. Leevi Lehto, Gaudeamus 2012). Parempi sanoa, että olen lueskellut sen. Siinäkin on urakkaa.

Periaatteessa on kysymys siitä, miten maahanmuuttajataustainen ilmoitushankkija Leopold Bloom kuluttaa kesäkuun 16. päivän vuonna 1904. Kirjan rakenne myötäilee Homeroksen Odysseiaa, jonka sankarin nimi on tämän uuden laitoksen nimessä latinankieliseen muotoon. Samalla kirja viittailee joka sivullaan jotakuinkin koko kirjallisuuden historiaan, irlantilaiseen kansanperinteeseen ja ajankohtaisiin tapahtumiin: Suomi mainitaan, koska samana päivänä muuan vapaussankari murhasi täällä sortovallan edustajan, kuten itsekin tuolloin miehittäjää vastustaneet irlantilaiset asian mielellään näkivät.

Kirjan jokainen luku toimii erilaisella tyylillä: mukana on muun muassa sataviisikymmentäsivuinen luku, joka on kirjoitettu näytelmäksi (joskin jotakuinkin täysin mahdottomaksi oikeasti esittää). Mistään ”lukuromaanista” ei todellakaan ole kyse. Tarinassa on kyllä juoni ja jatkuvuutta, mutta ne eivät ole välttämättä oleellisin sisältö. Leevi Lehto on muistaakseni suositellut, että kirjaa voi aluksi lukea luvun sieltä, luvun täältä ja palata sitten myöhemmin tekstiin ikään kuin lineaarisemmin. Itse luin tällä ensi kerralla sen alusta loppuun, mutta välillä oli useamman päivän taukoja, joten kokemus lienee samankaltainen.

(En ole muuten kovin usein tavannut lukijoiden keskustelussa samanlaista ilmiötä kuin tämän kirjan kohdalla: he pohdiskelevat, keskustelevat ja listaavat lempilukujaan.)

Lehdon runsaat alaviitteet jotakuinkin joka sivulla antavat tilaisuuden perehtyä tekstin viitteisiin ilman ylimääräistä penkomisen vaivaa, mutta voivat yhtä lailla häiritä lukukokemusta. Tässä olisi hyvin toteutetun e-kirjan paikka: viitteet voisi piilottaa tai nostaa näkyviin, miltä milläkin lukukerralla tuntuu.

Minulla on ollut muutaman kerran tilaisuus nähdä Lehto lausumassa, ja siksi etenkin kirjan alkupuolen teksti tuntui kovin tutunoloiselta, suomentajaltaa: se on tietysti väistämätöntäkin,* mutta antaa silti hetkittäin tunteen runoilija-Lehdon lukemisesta kirjailija-Joycen sijaan.

Monessakin mielessä Ulysses on kirjallinen kokeilu, ja olen joskus ollut vähän sitä mieltä että kokeilut pitää tehdä kotona niin, että lukijalle voi tarjota valmiin paketin, josta lastentaudit on korjattu. Mutta toisaalta… tämän kirjan pointti on olla epälineaarinen, toisinaan luonnokseltakin vaikuttava, paikoin venynyt ja vanunut, paikoin pikkuisen repsottava ja rispaantuva tilkkutäkki. Yhtä paljon kuin kuvaus herra Bloomin päivästä se on eräänlainen selostettujen valo- ja mielikuvien kokoelma Dublinista kesällä 1904, taidegalleria, joissa joidenkin teosten kohdalle voi pysähtyä hetkeksi meditoimaan (tai syömään eväitä), toiset voi sivuuttaa sukkelammin. Epälineaarinen multimediateos ennen multimediaa. Sellaisena se toimii ja on juuri niin valmis kuin pitääkin. Sitä paitsi se on selvästikin kestänyt aikaa, mikä on oikeastaan ainoa mahdollinen objektiivinen kriteeri luonteeltaan yltiösubjektiivisessa taiteen maailmassa.

___
* Ammattitaidoton se kriitikko, joka puhuu ”kirjailijan kielenkäytöstä” suomennosta arvioidessaan.

• Tweet
• Pin It