Leena Krohnin 
Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY 1992) oli viimeinen niitti, joka sai Suomen Kirjasäätiön muuttamaan Finlandia-palkinnon sääntöjä niin, että kilpailusta rajattiin siitä lähtien pois kaikki muu kirjallisuus paitsi romaanit. Finlandiasta haluttiin tehdä (kuviteltua) valtavirran lukijaa kiinnostava palkinto, joten oli aiheellista karsia kummalliset, kimurantit kirjallisuuden sivu-uomat.
En välttämättä ihmettele. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia on omalaatuinen kokoelma kirjoituksia, jotka voisivat olla esseitä, novelleja, esseenovelleja tai novelliesseitä. Todellisten ja/tai fiktiivisten henkilöiden muistikuvia, ja muistikuvien herättämiä ajatuksia.
Krohn (tai kulloisenkin kirjoituksen kertoja) katsoo peiliin, kuvaannollisesti tai konkreettisesti, ja peili saattaa katsoa takaisin. Juttu alkaa keriytymään auki vanhasta valokuvasta, vanhan kaverin sekoiluista (para)psykologian kummallisuuksien kanssa, tietokoneen ruudulla vilistävistä virtuaalieliöistä tai vaikka Andeilta löytyneestä inkapojan viisisataavuotisesta muumiosta. Vaikka teksti on kepeää ja luistavaa, päällimmäisenä aineksena on pienistä yksityiskohdista kasvava pohdiskelu siitä, mikä on kirjoittajan (tai lukijan) suhde häntä ympäröivään todellisuuteen, omaan minuuteensa ja kanssaihmisiin. Tai todellisuuden, oman minuuden ja kanssaihmisten suhde kirjoittajaan (tai lukijaan). Kansipaperin peilihopeapinta on harvinaisen oivaltava ja oikeaan osunut päällysratkaisu.
Kepeästi, pätkissä luettavissa oleva pieni kirja, joka kannattaa lukea useammankin kerran, eri tilanteissa, tunnelmissa, mielentiloissa.
