Hämmentävää kyllä, olen huomannut viime aikoina kuuntelevani aika tavalla sähkökitarabluesia. Pitkästä aikaa. Omar & the Howlersia, Bluesbreakersia, Elmore Jamesia, Stevie Ray Vaughania, The Blues Bandia, Joe Bonamassaa,… sen tyyppistä musiikkia, jonka kuunteleminen ja diggailu hämmensi melkoisesti uusiaalto-orientoituneempia kavereitani 1980-luvun alussa, jolloin minulla oli huomattavia vaikeuksia saada heitä tajuamaan, että toisaalta bluesissa ja toisaalta punkissa ja uudessa aallossa on pohjimmiltaan kysymys hyvinkin samasta asiasta. Minusta se oli oikeastaan itsestään selvää.
Onkin aihetta jatkaa tässä ”minuun vaikutuksen tehneet älppärit” -sarjassa tämän käsitykseni alkujuurten penkomista. Palaamme siis jälleen kesään 1980 ja vasta aloittaneeseen Rockradioon – tai itse asiassa lähetyksen nimi taisi olla Kovan päivän ilta. Siellä soitettiin parikin palaa Eric Claptonin vastailmestyneeltä livelevyltä Just One Night. Koska kyseessä oli kallis kaksois-LP, radiosoiton herättämää kiinnostusta hillitsi merkittävästi levyostoksen tuplaten kalliimpi hinta. Vähän myöhemmin samana kesänä olimme kuitenkin äidin ja pikkusiskon kanssa lomalla Roomassa, ja levy sattui silmään ynnä tarttui hihaan kohtuuhintaan ulkoilmakirpparilta.
Tämä albumi – ja syksyllä Messuhallissa nähty keikka* – ovat minulle edelleenkin ihan oleellisinta Claptonia. Herran popimpaa tuotantoa on kyllä tullut kuunneltua sitäkin, mutta ei se sykähdytä edelleenkään samalla tavalla kuin tämän levyn juurevat tulkinnat. Clapton on sittemmin tehnyt myös mainioita blueslevyjä – muun muassa Robert Johnsonin kappaleita – mutta eivät nekään ole tämä albumi.
Viimeistään Claptonin omaelämäkertaa muutama vuosi sitten suomentaessani sain selville, ettei Hidaskäden elämä ollut kovinkaan hyvillä raiteilla vuonna 1980. Olihan hän kyllä päässyt lopultakin naimisiin ”Laylansa” eli Pattie Boyd Harrisonin kanssa, mutta liitto oli natissut jo ennen häitä eikä lakannut natisemasta missään vaiheessa ennen hajoamistaan 1989. Merkittävä osasyy oli Claptonin alkoholismi, jota pahensivat vielä itsesyytökset pitkäaikaisen soittokumppanin Carl Radlen keväisestä huume- ja alkoholikuolemasta: Clapton oli antanut edelliskesänä potkut koko vanhalle bändilleen, Radle mukaanluettuna, mikä luultavasti vaikutti basistin luisumista entistäkin pahempaan alamäkeen.
Levyllä (ja syksyn keikalla) Clapton ja uusi bändinsä tuntuivat kuitenkin olevan oivassa iskussa. Tokion Budokan-teatterissa edellisessä joulukuussa äänitetty albumi on jälkikäteen ajatellen aika konservatiivinen ja mielikuvituksetonkin kokoelma bluesklassikoita (”Double Trouble”, ”Rambling On My Mind”), juurevampaa 1970-luvun amerikkalaista r&b- ja kantrivaikutteista lauluntekijämusaa (”Tulsa Time”, ”Cocaine”) ynnä Claptonin omia hittejä (”Wonderful Tonight”**, ”Blues Power”). Niin, ja onhan mukana ihan kelvokas tulkinta lupaavan nuoren englantilaisbändin Dire Straitsin esikoisalbumin kappaleesta ”Setting Me Up”. Syyskuun keikalla kuultua ”Laylaa” ei levyllä ole, ei myöskään kakkoskitaristina toimineen Albert Leen huikeaa ”Country Boyta” – puhumattakaan tietysti bändiin toiseksi kosketinsoittajaksi levyn julkaisun jälkeen liittyneen Gary Brookerin vanhan bändin bravuurista nimeltä ”A Whiter Shade of Pale”.
Clapton on meille lauluääni(itsetunto)ongelmaisille rohkaiseva artisti: Bluesbreakers-aikojen miltei myötähäpeää tuottavien vokalisointien jälkeen hänestä on aikaa myöten kehittynyt erinomainen, ilmaisuvoimainen laulaja. Just One Nightilla opetteleminen on vielä kyllä vähän vaiheessa, mutta homma alkaa pikkuhiljaa toimia. Kitaroinnissa ei ole sen sijaan mitään vikaa, ja soolot saavatkin melkoisesti tilaa. Clapton käyttää tällä levyllä paljon vähemmän säröä kuin valkoisilla blueskitaristeilla on ollut tapana, ja kohtuullisen suoraan ja kikkailematta tallennettu äänikuva auttoi minua aikanaan alkuun eri kitaramallien luonteenomaisten soundien bongaajana: Claptonin Blackien*** heleä ”päivää, minä olen Stratocaster” -soundi erottuu selkeästi Albert Leen Telecasterin vähintään yhtä tunnusomaisesta soundista.
Pohjimmiltaan tämä levy innosti aikoinaan – ja innostaa vieläkin – oikeastaan hyvinkin samasta syystä kuin saman kesän löytöihin kuulunut The Blues Bandin esikoinen: tämä kulkee. Rullaa. Groovaa. Tämä välittää ajatusta siitä, miten kivaa bändissä soittaminen (parhaimmillaan) on, ja miten paljon paremmin (ainakin tämänlainen) musiikki toimii elävänä kuin studiolevyillä.
.
(No, tässä Clapton kyllä sotkee kitarasoundiinsa aika tuhtia wahwah-pedaalin käyttöä…)
Luulenpa, että Erkki-setää sivutaan tässä sarjassa vielä myöhemminkin.
___
* Tarkkaan ottaen 29. syyskuuta 1980, kertoo netti.
** ”Wonderful Tonight” on aina ollut vähän turhan limalällyimelä ollakseen suosikkiraitojani levyllä, mutta alkuun kuuntelin sanoitusta hieman hämmentyneenä: mitä ennen laulua oli oikein tapahtunut? Oliko tämä seuralainen, joka tarvitsi niin paljon vakuutteluja viehättävyydestään, ollut vakavasti sairas? Vammautunut? Päässyt juuri psykiatrisesta hoidosta? Totuus oli, omaelämäkerran mukaan, paljon proosallisempi: Pattie Boyd-Harrison-Clapton oli perinjuurin hidas ja päättämätön kun pariskunnan piti lähteä kutsuille, vaihtoi moneen kertaan pukua ja kyseli, näyttääkö tämä hyvältä. Jossakin vaiheessa Clapton kyllästyi vakuuttelemaan ”Joo, upea, mennään nyt, on kiire” ja käytti odotteluajan laulutekstin kirjoittamiseen.
*** Levyn kanteenkin kuvattu Blackie oli pitkään Claptonin ykköskitarana. Hän oli tullut joskus ostaneeksi jostakin amerikkalaisesta kohtuuhintaan kuutisen kohtuuhyvää, vanhaa Fender Stratocasteria, ja kokosi sitten niiden parhaista osista itselleen mieleisensä kitaran. Muut kitarat ja osat hän antoi sitten kavereilleen. Stratot suunniteltiin jo alunperin modulaarisiksi soittimiksi, jotta esimerkiksi vioittuneen kaulan vaihtaminen sujuisi mahdollisimman helposti: se on kiinnitetty lankkuun neljällä tukevalla pultilla eikä liimattu kuten perinteisemmissä malleissa. Nyttemmin Blackie – samoin kuin Claptonin kaikki muut vanhat kitarat – on keräilijän omistuksessa. Clapton on viimeisen vuosikymmenen aikana huutokaupannut vanhat arvosoittimensa rahoittaakseen perustamaansa Crossroads-päihdevieroitusklinikkaa. (Fenderin Custom Shop -pajasta saanee kyllä edelleenkin tilattua täydellisen Blackie-jäljennöksen täsmälleen oikeassa kohdassa olevine kolhuineen ja tupakanpolttamineen.)
