Uusi vuosi on syytä ajaa sisään rauhallisesti. Eihän uutta autoakaan saa kaasutella heti alkuun mielin määrin. Easy does it. Ei pidä lähteä heilumaan, parempi olla ihan vain sillai pikkuhiljaa. Voi vaikka istua nojatuolissa, kuunnella rauhallista musiikkia ja lukea novelleja.
Juha-Pekka Koskisen Pariisinvihreä työhuone (Karisto 2011) tuli taloon kustantajan joululahjana, mutta olisi yhtä hyvin voinut tulla ostetuksikin. Melkein-kaiman ja mukavan kollegan tekstejähän on tässäkin blogissa kehuttu varsin taajaan ja ihan aiheesta.
Pariisinvihreä työhuone sopi päivän tunnelmaan muutenkin. Novelleissa on jollakin melkein hämmentävällä tavalla eräänlaista kauan sitten luetun tarinan tuttuuden tuntua, huolimatta kännyköistä ja muista pikku nykyaikaisuuksista. Ilmapiiri on silti… vanha. Kuin peräisin jostakin lapsuuden puoliksi unohtuneesta kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt lukea vasta muutamaa vuotta vanhempana. Osa novelleista sijoittuu vanhahtavien kaupunkimiljöiden viimeisiin päiviin modernisoinnin alla, mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Eikä siitäkään, että ”Talvi”-novelli tuntuu eräänlaiselta modernisoidulta ja lokalisoidulta versiolta Arthur C. Clarken klassisesta ”Unohtunut vihollinen” -tarinasta (joka löytyy ainakin vuonna 1975 suomennetusta Tähtiaika-kokoelmasta). Eikä siitäkään, että useampikin tarina on kerrottu vanhana lapsuuden tai nuoruuden muistona. J-P leikittelee aiheillaan ja kerronnan tavalla, myös tällä tuttuuden vaikutelmalla, epäilemättä ihan tieten tahtoen. Kokoelman ehkä spefistisin tarina ”Edelläkävijä” tuntuu idealtaan aika kuluneelta ja kömpelöltäkin, mutta toisaalta se on juuri sellainen tarina jonka tällaisesta kokoelmasta voi olettaakin lukevansa.
Oikein miellyttävä seuralainen rauhalliseen sunnuntaihin.
