Minulta meni kauan kiinnostua Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuvista. Olin selaillut niitä satunnaisesti ja tari, mutta jokin Prattin ilmaisussa tökki. Yksi todennäköinen syy selvisi sitten, kun aloin perehtyä Prattin tutantoon ja kävi ilmi, että hän on aikaisemmin kirjoittanut Korkeajännitys-tarinoita. Luin Korkkareita nuorena paljonkin*, mutta erityisesti Viidakon Korkeajännitys -lehdissä oli usein piirtäjä, josta en lainkaan tykännyt: hänen luonnosmainen tyylinsä poikkesi melkoisesti muiden piirtäjien ”realistisesta”, tummavarjoisesta mustavalkojäljestä. Lapsi ei ole välttämättä kovin innoissaan erilaisuudesta.
Vasta joskus 1990-luvun puolivälissä päätin sivistää itseäni ja lainasin kaikki Corto-albumit mitä Tikkurilan kirjastosta löytyi. Visuaalisesti hienoimpaan päähän kuuluva Corto Maltese Etelämerellä auttoi totuttautumaan piirrostyyliin – ja tarinathan olivat historiasta ja merenkulusta kiinnostuneelle väistämättä lumoavia.
Corto Maltesen seikkailujen siirtämiseen Q-teatterin näyttämölle suhtauduin yhtä lailla epäluuloisesti. Eilinen esitys vahvisti osan epäluuloja, mutta kumosi toisia. Tommi Korpela oli sopivasti Corton näköinen, vaikka ei ollutkaan säästänyt nenäjobia varten**. Jani Volasen Rasputin-hahmo oli paljon parempi kuin ennakkokuvista olisi voinut päätellä. Pirjo Lonka, Taisto Oksanen, Janne Hyytiäinen ja Kreeta Salminen selvisivät lukuisista roolinvaihdoksistaan aikamoisen tyylikkäästi. Oksasen hahmoista tyylipuhtaalla Adolf Ehrnrooth -nuotilla ideologiaansa julistanut venäläisparooni oli suorastaan hykerryttävä. Tarina poukahteli nihilistisestä tappamisesta koskettavaan välittämiseen ja humanismiin albumien lailla. Tarinan matkan edetessä Venetsiasta Samarkandiin vastaan poukahteli Corton vanhoja tuttuja aivan samaan yllättävään tyyliin mitä albumeissakin: näytelmä turvautui takaumiin, albumien lukijan oli kaivettava esiin aikaisempia albumeita jos halusi saada selville, mistä oli kyse ja millainen Corton suhde kuhunkin oli ollut.
Omalta kannalta katsoen tämä runsas takaumien käyttö olikin yksi näytelmän kolmesta isommasta ongelmasta: ne rikkoivat jo muutenkin mutkikasta, poukkoilevaa ja osin epämääräistäkin tarinaa. Toinen ongelma olivat Corton unet ja yksinpuhelut. Prattin Corto pysyy kaiken kaikkiaan arvoituksena sekä ympäristölleen että lukijoilleen: hänen motiivinsa jäävät epäselviksi, sillä hän ei koskaan selitä niitä kuin korkeintaan puolinaisilla heitoilla, joihin kukaan ei usko. Näytelmä yritti aukaista hahmon psyykeä, eikä se välttämättä tee hyvää (tälle) näytelmälle tai sen päähenkilölle. Laivaton kapteeni Corto Maltese ihmisenä on arvoitus, ja siinä on hänen lumonsa.
Ajoittain hyvinkin luonnosmaisesta piirustustyylistä huolimatta Hugo Prattin tarinoiden oleellinen osa ovat miljööt: 1900-luvun alkupuolen kadonnut monikulttuurisuus kansoineen ja tapoineen, aatelisineen ja anarkisteineen, pappeineen ja nihilisteineen, vapaustaistelijoineen ja seikkailijoineen. Pratt on perehtynyt aiheisiinsa ja albumit kertovat kiinnostavalla tavalla toista maailmansotaa edeltävien aikojen niistä alueista ja konflikteista, joita suomalainen(kaan) historianopetus ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut. Näytelmässä tämä puoli jää korkeintaan muutamien hassujen tyyppien lavalle (tai katsomoon) poukahtamisen varaan.
Cortonsa lukeneelle näytelmä oli kieltämättä kiinnostava ja oikeastaan toimi niin hyvin, kuin äärimmäisen hankalista lähtökohdista ponnistava näytelmä ylipäänsä voi toimia. Hugo Prattin tuotantoa tuntemattomalle, luullakseni, sen lumo jäänee edelleenkin hämäräksi.
___
* Olen varma, että nuoruuden vapaaehtoinen altistuminen valtavalle määrälle sotasarjakuvia ja -kirjallisuutta sai minut tympääntymään aiheeseen niin perusteellisesti, että täysi-ikäisyyden koittaessa sivariin meneminen oli itsestäänselvä vaihtoehto.
** Kramppeja ja nyrjähdyksiä -viite, kuten kaikki kulttuurillisesti sivistyneet lukijani epäilemättä tunnistivatkin.
Tuo pitää tosiaan käydä katsomassa.
Minullekin Pratt ja Corto Maltese olivat teininä hyvin vaikeita, en pitänyt ollenkaan, mutta joskus lukioikäisenä Pratt kolahti ja lujaa.
Prattia voi kunnioittaa myös siitä, että hän ”lopetti” Corton hahmon tyylilleen sopivasti:”Hänen kerrottiin kadonneen Espanjan sisällissodassa.”
Hoo, kun eka asteriskisi heitti vilkaisemaan vastaavaa viitettä tekstin lopusta, tuli samalla luettua alta toinenkin. Ja arvasin heti, mistä oli kyse – eli siis takaisin leipätekstiin ja sieltähän se nenäjobi tulikin vastaan! Ajattelin nimittäin välittömästi itse samaa, kun ensi kerran näin jonkun pressikuvan näytelmästä, ja sinänsä könsikäsmäisen Korpelan profiili oli kuitenkin kotoisan suomalaisesti enempi perunamaan kuin Prattin viivan suuntaan viittaava.
No, asiaan. Muutenkin on samoja tuntemuksia, näytelmä oli yllättävän koheltava – ensimmäinen Cortosta mieleeni tuleva piirre kun on ehdottomasti ’cool’ arvoituksellisuus. Odotin viipyilevämpää otetta. Lukemattomien sivuhahmojen vauhdikas vaihtelu muutamalla näyttelijällä peruukkeineen sun muineen maistui vähän kesäteatteri-rillumareilta.
Ari, tuohon lopetukseen päättyy myös näytelmä. (En usko, että tätä voi spoilerina pitää.)
Klyyvari, resurssien puitteissa on pakko mennä, vaikka ymmärränkin hyvin kesäteatteri-rillumarei-mielikuvan. Hitaita, rauhallisia hetkiä olisi kernaasti mahtunut tarinaan kyllä enemmän.
Yksi mainitsematta jäänyt asia oli tupakki: koko porukka kiskoi jatkuvasti kessua kuin korsteenit. Vaikka ajankuvaan tietysti kuuluukin nykyistä (vähän) runsaampi tupakointi, tässä touhu meni kyllä aika tavalla överiksi. Savu rupesi tuntumaan jo pahanlaiselta hajuhaitalta, vaikka välillä kiskottiin onneksi (jossain määrin periodi-epäkorrekteja tehdasvalmisteisia) savukkeita paljon aromikkaampia pikkusikareita tai vesipiippua.
Kai Corto poltti pitkiä ja hoikkia?
Ari,
ainakin meidän paikaltamme näytti, että olivat ihan tavallisia savukkeita.