Viime päivinä ns. kirjallisissa piireissä – siis sellaisissa kirjallisissa piireissä, joiden liepeille minut on laskettu – on, sattuneista syistä, kiertänyt taajaan linkki viimesyksyiseen New Yorkerin pakinaan siitä, miten ei-bestseller-kirjailijat joutuvat markkinoimaan teoksiaan. Amerikkalaisia kirjallisia piirejä tuntevat ovat kertoneet, ettei juttu juurikaan liioittele. Uusien kirjojen kirjoittamiseen ei jää yhtään aikaa edellisten kirjojen ns. markkinoinnilta.
Huomaan, että olen itse asiassa jossain määrin käyttänytkin pakinan markkinointimenetelmiä – ihan vapaaehtoisesti ja kustantajan painostamatta. Pidän esimerkiksi tätä blogia, ja olen alusta lähtien myöntänyt, että yksi syy on omien tekemisteni markkinointi. Kirjailijatoveri on pohdiskellut bloggailunsa narsistisuutta: myönnän, että en ole ajatellut asiaa niin. Minusta tuntuu pikemminkin, että kirjojen kirjoittamisen kaltaisen narsismin rinnalla (”Hei, katsokaa! Minulla on hienompaa sanottavaa kuin muilla!”) nämä pienet lisäripellykset ovat aika vähäpätöistä ekstraa.
Itse olen keskittänyt kirjallisen ilmaisuni hyvinkin tarkoituksella nimenomaan kirjoihin ja suomennoksiin. Toisin kuin monet kollegat, en kirjoita lehtiin (enää), en pakinoi, minulla ei ole kolumnia missään paino- tai nettituotteessa. Tietyssä mielessä tämä blogi täyttää niiden paikkaa, täyttää sitä intoilun ja murjotuksen tarvetta johon olen aikaisemmin käyttänyt muutamiakin nettipalstoja ynnä Rumbaan kirjoittamiani juttuja, ennen kaikkea levyarvosteluja. Bloggailusta ei saa rahaa, mutta toisaalta: nykyisessä median tekijänoikeusilmapiirissä en myöskään joudu luovuttamaan päätösvaltaa näiden tekstien käyttöoikeudesta kenellekään muulle. Nämä ovat minun, minun, minun!
