Kategoria: sf

Tiiliskivi kengässä

·

Heinäkuu on vienyt minua Tanskaan, Jyväskylään, Oittilaan, Joutsaan ja Poriin, mutta viime töikseen se otti ja sulki minut kotiin. Toivuskelen pikku hiljaa elämäni ensimmäisestä iskiaskokemuksesta, ja tähän vaivaan oma- tai kaverikohtaisesti tutustuneet kyllä tietävät, että siihen menee aikaa, kehnosti nukuttuja öitä ja rasiakaupalla särkylääkkeitä. Viime aikojen energisimpiin suorituksiini on kuulunut klenkata kerran päivässä vaivalloisesti pihamaalle kirsikkapuun katveeseen lueskelemaan. (Näillä keleillä se on ollut sitä paitsi ainoa paikka, missä en ole ollut koko ajan likomärkänä hiestä.)

Minua voi kuitenkin kokea etänä radion välityksellä: kuten olen ennenkin maininnut, kävin kevättalvella juttelemassa J. P. Pulkkisen kanssa Babylon 5 -sarjasta Television tiiliskivet -radiosarjaan, ja tämän jakson ensiesitys tapahtuu maanantaina 2.8. kello 17:20. Uusinta tulee torstaina kello 13:00, ja muina aikoina jakson voi tietenkin kuunnella internetitse YLE Areenasta. Mistä kannattaa myös käydä kuuntelemassa viimeviikkoinen, Markus Leikolan kanssa tehty mainio Frasier-keskustelu.

Post-Finncon

· 2 kommenttia ·

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Jumalan kymmenen lonkeroa

·

Lontoon Luonnonhistoriallisen museon salissa on kaksi nähtävyyttä turistien ja heitä kierrättävien museokuraattoreiden äimisteltävänä. Toinen on Falklandin saarten edustalta löydetyn, lähes yhdeksänmetrisen Architeuthisin – jättiläiskalmarin – formaliiniin säilötty ruumis valtavassa lasisammiossa. Toinen, näennäisesti vaatimattomampi, on sarja yhtä lailla lasiastioihin säilöttyjä eliönäytteitä, jotka nuori luonnontieteilijä nimeltä Charles Darwin toi Beagle-laivalla tekemältään matkalta 1800-luvun alussa.

Eräänä päivänä jättiläiskalmari sammioineen katoaa. Ei murtojälkiä, ei mitään – paitsi muutamaa päivää myöhemmin talon kellarista löytyvä ihmisruumis, joka on Architeuthisin tavoin säilötty lasiastiaan. Ruumiissa on muutama merkillinen piirre. Ensinnäkin se on liian iso että sitä olisi ollut mitenkään mahdollista saada sullottua kyseiseen purkkiin. Toiseksi ruumiinavaus paljastaa, että ruumiin säilöminen on tapahtunut jo satakunta vuotta sitten, mutta ruumiilla on tatuointi, jossa lukee ”GG Allin and the Murder Junkies”.

Tämä on vasta alkua. China Miévillen uuden Kraken-romaanin päähenkilö, vähän lapsellinen museokuraattori Billy Harrow saa tuota pikaa tutustua paljon kummallisempiinkin – ja vaarallisempiin – asioihin. Kuten poliisin kulttien toimintaa tutkivaan erikoisyksikköön, jonka eräillä jäsenillä on… erikoisia kykyjä. Kuten kulttiin, joka palvoo kalmareita jumalanaan. Kuten erinäisiin muihin kultteihin, joita tuntuu yhdistävän vain yksi ainoa asia: kaikkien ennustusten mukaan maailmanloppu on tapahtumassa samana ajankohtana, vain muutamien päivien päästä. Kuten Lontoon alamaailmaan, jonka toimijoilla tuntuu olevan käytössään hillittömän laaja valikoima erilaisia nykyajan luonnontieteelle ja tekniikalle tuntemattomia… kykyjä.

Naiivi, vähän päämäärättömän ja tahdottoman oloinen Billy Harrow omaksuu hänet kaapanneen pimeän, okkultistisen Lontoon alamaailman kaikkine kummallisuuksineen ja mahdottomuuksineen yllättävän sujuvasti ja nikottelematta. Ehkä hän  on niin luonnontieteilijä, että kaikki teoriat, jotka eivät sovi yhteen hänen henkilökohtaisten havaintojensa kanssa, lentävät saman tien laidan yli?

China Miévillen tuntevat tietävät, etteivät hänen luomansa maailmat – tai edes hänen kirjoissaan nähty Lontoo – ole tosiaankaan tavanomaisimmasta päästä edes urbaanin fantasian maailmassa. Tällä kertaa Miéville päästää itsensä irti myös urbaanin fantasian satirisoijana. Kulttien ja erilaisten kykyjen (knack) ynnä kirjallisuus-, taide- ja populaarikulttuuriviitteiden ilotulitus on melkoista, ja tuntuu toisinaan lipsahtavan itsetarkoituksellisuuden puolelle.

Toisaalta villiintyneen pyörteen keskeltä nousee hyvinkin kiinnostavia ajatuksia. Kuten siitä, kuinka puolihuolimattomasti liikkeelle laskettu kaupunkitarina voikin suusta suuhun kulkiessaan muuttua joksikin paljon vakavammaksi. Tai siitä, miten suurkaupunki, Lontoo, voi monessakin mielessä muodostaa eräänlaisen tietoisen olennon.

Kraken vaatinee useammankin lukukerran että siitä saisi kaiken irti. (Jossain mielessä tarvittaisiin kriittinen, kommentoitu editio kaikkien kulttuuriviittausten bongaamiseen.) Sopii toivoa, että The City and the Cityn suomennos myy niin hyvin, että myös Kraken saadaan aikanaan suomeksi.

Toisaalta ajatus on – kirjan potentiaalisen kääntäjän mielessä – vähän pelottavakin. Tämän tarinan saattaminen toiselle kielelle on aivan jumalaton urakka.

Tiiliskivi viisi -ennakkopuffi

·

Kävin tuossa kevättalvella juttelemassa mikrofonin ääressä basisti- ja kirjailijatoveri–kulttuuritoimittaja J. P. Pulkkisen kanssa televisiosarjasta nimeltä Babylon 5 (yllättävää, eikö totta?).

Keskustelun – ja Juhan laajan ja perusteellisen tausta- ja editointityön – tuloksia on kuultavissa YLE:n Radio ykkösessä elokuun 2. päivänä kello 17:20, (ja uusintana pari päivää myöhemmin) Television tiiliskivet -sarjan jaksossa.

Puolentoista viikon päästä

·

Palasin eilen Roskilden festivaaleilta, mistä lisää jahka saan kuvia editoitua ja jotain kirjoitettua. Sitä ennen kuitenkin Finncon-mainontaa. Olen nähtävissä Jyväskylän Finncon-viikonloppuna ainakin seuraavissa tilaisuuksissa:

*

Stalkerina realismin ja fantasian välisellä vyöhykkeellä
Lauantai 17.7. 17:00  sali C4
Keskustelu reaalifantasiasta.

Pasi Ilmari Jääskeläinen, Juha-Pekka Koskinen, J Pekka Mäkelä, Tiina Raevaara

*

Paleofiktio
Sunnuntai 18.7. 15:00 sali C3

Paleofiktio scifi- ja fantasiakirjallisuudessa.

Aleksi Kuutio (pj.), Sarianna Silvonen, Boris Hurtta, J.Pekka Mäkelä

*

Muulloinkin voi tietysti tulla juttelemaan ja paiskaamaan tassua, jos siltä tuntuu.

Finncontinuing adventures of

·

Tiedotusluonteinen viesti niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tänäkin kesänä järjestetään scifi-, fantasia- ynnä muiden harrastajien Finncon-tapaaminen keskellä kuuminta heinäkuuta perjantaista 16. heinäkuuta sunnuntaihin 18. heinäkuuta ja vieläpä Jyväskylässä, tuossa luonnonkauniissa kaupungissa järven rannalla, ja sinnehän kirmailevat tietenkin kaikki sf:n eri tyyleistä innostuneet ja tällä kertaa mukaan kannattaa pyytää myös kettukorvaisia tyttösiä kohtaan allergiset, sillä Animecon ei ole tänä vuonna mukana, joten kannattaa varata majoitustilansa mahdollisimman pikaisesti.

4: Maantiede, matkat

·

Jokin aika sitten postiluukusta kolahtaneessa uudessa Tähtivaeltajassa minua elähdytti aivan sama asia kuin minua elähdytti viime kesän Finnconissa: George R. R. Martinin kunniavieraspuhe, joka siis julkaistiin lehdessä Jan Hlinovskyn suomennoksena.

Itse olen peräisin (Suomen mittakaavassa) jokseenkin keskiluokkaisesta perheestä, mutta ei meilläkään, asuntovelkaisina, ollut 1960–70-luvuilla varaa matkustaa lainkaan samaan tahtiin kuin mitä nykyään jopa opintolainalla kituuttavat opiskelijat pitävät itsestäänselvyytenä. (Neljän hengen perhe ei tietenkään lähde yhtä kepein eväin reppu- ja liftausmatkalle kuin pari nuorta, etenkään kun vanhemmat eivät olleet tottuneet sellaiseen matkustamiseen omassakaan vapaassa nuoruudessaan.) Aikakauslehtitoimittaja-äiti ja televisiotoimittaja-isä kyllä kävivät työmatkoilla useita kertoja vuodessa, mutta perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja tapahtui korkeintaan parin vuoden välein. (Ja viiden 70-luvun alun vuoden aikana ei lainkaan, kun veneily vei kaikki rahat siihen asti, kunnes äiti kieltäytyi enää astumasta veneeseen.)

Niinpä minä turvauduin lapsena ja nuorena täsmälleen samaan matkustusmetodiin kuin newjerseyläinen Martin: kirjoihin. Otsikon kirjastoluokitus (en ole varma oliko numero sama senaikaisessa Helsingin kaupunginkirjaston luokituksessa) oli vakiopaikkojani kaikissa niistä kirjastoista, joissa kävin: ensin Keinutien päähän pysähtyvässä kirjastoautossa, sitten bussimatkan päässä Herttoniemen kirjastossa, sitten Kontulan uudessa ja hienossa (mutta alkuun puolityhjässä) kiinteässä kirjastossa, sitten silloisessa, ihanan sokkeloisessa pääkirjastossa Rikhardinkadulla.

Minä taisin matkustaa Martinia enemmän meriteitse. Luultavasti jossakin vaiheessa matkustin oikeastaan yksinomaan meriteitse, ja – tietenkin – purjeiden voimalla. Tai avaruusaluksella, kuten Martin. Äidin tavaroista löytyi Valittujen Palojen vanha maailmankartasto, minun kauan sitten miltei hajalle selaamana. Kartoissa on edelleenkin jotakin lumoavaa: lupaus seikkailusta. Itse asiassa missä tahansa pinnassa saattoi olla mahdollisuus nähdä kartta, ja siten lupaus seikkailusta. Rapaisemmilla keleillä menin aina istumaan bussin takaosaan, sillä silloisten Liikenne Oy:n punaisten bussien takaikkunaan muodostui kiehtova, miltei kiinalaisen maalauksen näköinen haarautuvien jokilaaksojen ja niitä erottavien vuorijonojen maisema. Olen tavannut monta muutakin, jotka ovat lapsena – ja aikuisenakin – lumoutuneet tuijottamaan maalaamattomia puupintoja: syykuvio muuttuu nopeasti maisemaksi, kartaksi, tarinaksi. Se on sitä oikeastikin, tietysti, mutta mielikuvitus höystää kertomusta aivan toiseen suuntaan.

Kirjailijalle on tietenkin ehdottoman välttämätöntä kyetä näkemään tarina ja maailma jossakin sellaisessa mitä tavallinen tallaaja pitää korkeintaan epäsiistinä pintana, joka pitäisi puhdistaa tai maalata siistin, tasaisen vaaleanharmaaksi. Mutta tavalliselle tallaajallekin kyvystä on iloa ja hyötyä. Hän voi mielessään kukistaa menemisillään, tekemisillään ja näkemisillään leveilevän pellen ajattelemalla: Minäpäs muuten olen ollut sellaisessa paikassa, johon sinä et ikinä mene, ja minä olen tehnyt asioita joita sinä et osaa edes kuvitella.