Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.
Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.
Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.
trilogiasta ei voi puhua, kirjoja vain sattuu olemaan kolme ja osa niiden tapahtumista sijoittuu samaan New Crobuzonin kaupunkiin: Perdido Street Station kokonaan, The Scar alkaa sieltä, Iron Council poikkeilee siellä ja päättyy sinne. Edellisten kirjojen tapahtumista on vuosikymmeniä aikaa, mutta maailma on entinen, barokkisen rönsyilevä sekoitus fantastisen magian eri muotoja ja steampunk-henkistä kuvitelmaa 1800-luvun luokkayhteiskunta-Lontoota.
