Kategoria: sf

”Suomalaisen spefi-kentän lempeä arkirealisti”

Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.

Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.

Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.

Taksi, valtamerilaiva, veturi

China Miévillen neljäs romaani Iron Council (2004) on odotellut hyllyssä lukemista jo useamman vuoden. Kyseessä on kolmas ns. Bas-Lag-maailmaan sijoittuva itsenäinen romaani: trilogiasta ei voi puhua, kirjoja vain sattuu olemaan kolme ja osa niiden tapahtumista sijoittuu samaan New Crobuzonin kaupunkiin: Perdido Street Station kokonaan, The Scar alkaa sieltä, Iron Council poikkeilee siellä ja päättyy sinne. Edellisten kirjojen tapahtumista on vuosikymmeniä aikaa, mutta maailma on entinen, barokkisen rönsyilevä sekoitus fantastisen magian eri muotoja ja steampunk-henkistä kuvitelmaa 1800-luvun luokkayhteiskunta-Lontoota.

Kirjan ”Rautaneuvosto” on ajatuksena vinkeä: turhautuneet, päähän potkitut monirotuiset ja -lajiset rautatieläiset kaappaavat junan ja jatkavat matkaansa maailman ääriin rakentaen junan edessä rautatietä, joka puretaan junan kuljettua: kuin vanhoissa piirretyissä! Matka ei kuitenkaan pääty maailman ääriin kuten The Scarin kapinallisella laivastolla, vaan juna legendoiksi muuttuneinen kapinallisineen lähtee lopulta paluumatkalle New Crobuzoniin hätää kärsivien vallankumouksellisten avuksi.

Miévillen teksti on runsasta, rönsyilevää ja visuaalista: maailma toimisi ehkä kirjaa paremmin (melkoisen) kalliina televisiosarjana Game of Thronesin hengessä. Kokonaisuus kuitenkin pysyy kasassa ja toimii – ei niin hyvin kuin julman lumoava, eheä The Scar, mutta toimii kuitenkin. Iron Council on Miévillen kirjoista ehkä avoimimmin poliittinen ja myös kulttuuriantropologinen. Itse kuitenkin suosittelisin Miévillestä kiinnostuneita aloittamaan jostakin toisesta romaanista – vaikkapa juuri The Scarista, josta itse aloitin: Bas-Lag-kirjoja ei tarvitse lukea järjestyksessä. Tai Toisista. Tai Embassytownista.

* * *

Konkreettisia tuloksia työnteosta -osasto: kävin aamulla hakemassa postista paketillisen Steph Swainstonin Uusi maailma -kirjan kääntäjänkappaleita. Ehdinkin jo ihmetellä, missä viipyvät, kun kaupoissakin kirjaa jo näkyi.

Kohtaamisen kuilun partaalla

Suomentajakollega Johanna Vainikainen-Uusitalo totesi kerran viisaasti:

Tolkienin Taru Sormusten herrasta on tieteisromaani, koska kielitiede on tiede.

China Miévillen Embassytown (Macmillan/Pan 2011) on tieteisromaani, jos kielifilosofia on tiede.

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa pienessä ihmiskunnan siirtokunnassa planeetalla, jossa ihmisyhteisö on täysin riippuvainen ”isännistä”, paikallisesta älykkäästä elämänmuodosta, ja heidän biotekniikastaan. Isäntien kanssa kommunikointi vaatii sitä varten erityisesti kasvatettuja – itse asiassa sitä varten erityisesti jalostettuja – ihmispareja, ”lähettiläitä”. Lisäksi isäntien kanssa kommunikointi vaatii vähän vähemmän huomiotaherättävän ihmisjoukon: vertaukset. Kuten esimerkiksi tytön, joka satutti itsensä pimeässä ja söi mitä hänelle annettiin. Isäntien kieli on hyvin konkreettista, eivätkä he kykene sanomaan asioita, joita ei ole tai ole ollut olemassa: valehtelemaan. Ymmärtääkseen ihmissiirtolaisten elämää heidän on saatava, edes kerran, konkreettisesti kokea tyttö, joka satutti itsensä pimeässä ja söi mitä hänelle annettiin.

Samaisesta tytöstä tulee, vuosia ja matkoja myöhemmin, yksi keskeisistä tekijöistä, kun planeetalle saatuu aivan uudenlainen lähettiläspari, jonka yrityksillä kommunikoida isäntien kanssa on täysin odottamattomat, ja ihmissiirtokunnan kannalta hengenvaaralliset seuraukset.

Miéville ei selitä kaikkea läpi, eikä ole tarviskaan. Moni kirjan alkupuolella hämmentänyt termi tai ilmiö saa kyllä selityksensä myöhemmin, ohimennen. Silti Embassytown tuntuisi vaativan samaa, mikä aukaisi minulle Toiset: teksti pitäisi suomentaa, tai ainakin lukea se hyvin perusteellisesti pari lisäkertaa. Tarina kyllä toimii kerta-ahmaisullakin, mutta hyvän romaanin lailla siinä tuntuisi olevan tasoja, avautumia, ajatuspolkuja vielä monelle lukukerralle.

Avaruus vihertää Sellossa 26.3.

Earth Hour -viikon paneelikeskustelu
”Avaruudessa vihertää?”
:
J. Pekka Mäkelä, kirjailija ja kääntäjä
Vesa Sisättö, kirjailija, toimittaja, kriitikko
Ulla Lehtinen & Sini Neuvonen, kirjasto

Maanantaina 26. maaliskuuta kello 18
Sellon kirjastossa, Leppävaarankatu 9, 02600 Espoo.

Turkuun 22.9.2012

Turconen on – kuten nokkelampi saattaa nimestä arvata – Turun kaupunginkirjastossa ensi syyskuun 22. päivänä järjestettävä yhden päivän sf-tapahtuma. Kuten suomalaisten conien perinteeseen kuuluu, tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Ensimmäisen Turcosen (Turconenin?) kunniavieraana on muuan J. Pekka Mäkelä, joka juuri taannoin törmäsi ihan toisessa yhteydessä oman nimensä yhteydessä määreeseen ”kotimaisen tieteiskirjallisuuden grand old man”. Ehkä se nyt on sentään vielä aikamoista liioittelua.

Kiitosta

Kirjavinkit ehti ensimmäisenä. Sivuston Muurahaispuu-arvio on ilahduttavan positiivinen, vaikka olen hieman eri mieltä scifin puuttumisesta: erään sivujuonen eräs mahdollinen, kirjassa esitetty ratkaisu on ihan silkkaa scifiä. Mutta toisaalta olen hyvin iloinen siitä, että Mikko nosti esiin kirjan henkilöiden (hetkittäin scifiä lähentelevät) pohdiskelut. Käräytin itseltäni siinä – ihan tarkoituksella – monta tarinaideaa heittelemällä niitä yhden tarinan sekaan puolivitseinä ja ”tunsin joskus yhden tyypin” -juttuina.

Myös Risingshadow.netin kirjatietokannan ensimmäinen pisteyttäjä piti lukemastaan: neljä tähteä viidestä.

Myös suomentaja-Mäkelää on kiitelty: China Miévillen Toiset sai taannoin julkistetun Tähtivaeltaja-ehdokkuuden lisäksi myös Tähtifantasia-ehdokkuuden. Vinkeää, että tarina voidaan tulkita niin monella tavalla!

Toiset on saanut runsaasti kiitosta muutenkin, eikä minusta lainkaan turhaan. Valitettavasti kiitokset eivät ole näkyneet kirjan myynnissä, joka on, kustantajalta kuulemani mukaan, ollut perin heikkoa. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että lisää suomenkielistä Miévilleä on vaikeampaa saada julkaistua. Joten jos haluat lukea suomeksi tämän tärkeän kirjailijan muitakin teoksia, kannattaa suunnata kirjakauppaan.

Wårldcon 2016!

Worldconit ovat vuosittaisia sf-väen tapaamisia, vähän niin kuin kotoisat Finnconimme. Mittakaava (ja kansainvälinen huomio) ovat tietysti vähän toisenlaiset. Worldconeissa jaetaan mm. arvostetut Hugo-palkinnot. Enimmäkseen niitä on järjestetty (perinnesyistä) Yhdysvalloissa, mutta on viime vuosina poikettu mm. Australiassa ja Japanissa.

Itse en ole koskaan Worldconissa käynyt, mutta oiva tilaisuus saattaisi olla muutaman vuoden päästä, sillä ensimmäinen suomalainen Worldconin järjestämishakemus on vireillä: vuosi olisi 2016, paikkakunta Åcon-tapahtumista tuttu Maarianhamina.

Ei niin (mutta toisaalta)

Olen joutunut toisinaan muuttamaan mielipiteitäni eräistä poliitikoista – oli järkyttävä kokemus, kun Poliittinen Broileri Numero Yksi eli Harri Holkeri rupesi lopulta puhumaan minun mielestäni ihan fiksuja – mutta Raimo Ilaskivi aiheuttaa minussa yhä samanlaisia reaktioita kuin pitäessään 1980-luvun puolivälissä Helsingin ylipormestarina radiopakinoita Radio Cityssä. Hänen itserakas, hyveellisen närkästyksen tuottamasta mielihyvästä värisevä äänensä olisi saanut kilteimmänkin koulutytön haluamaan lähteä kadulle vetämään kamaa ja hakkaamaan heikompiaan.

Päivän Hesarin yleisönosastossa hänen hyveellinen närkästyksensä kohdistuu niihin, jotka niin järkyttävällä tavalla syyttävät hänen vanhaa ritarikuntatoveriaan Yrjö von Grönhagenia natsiksi. Ilaskiven mukaan pelkkä kulttuuriattašeana Berliinissä sodan aikana toimiminen ei tarkoita sitä, että ko. henkilö on natsi. Ei niin. Se, että hän työskenteli SS-joukkojen ”rotutieteelliselle” Ahnenerbe-yksikölle erinäisiä vuosia yrittäessään todistaa suomalaisia – ja erityisesti karjalaisia – osaksi muinaista arjalaista herrakansaa sitten toisaalta viittaisi jonkinlaiseen natsiuteen. Tietysti voidaan (melkein perustellusti) todeta, että eihän hän mikään natsi edes voinut olla, koska sai lopulta Ahnenerbestä potkut siksi, etteivät suomalaiset (tai karjalaiset) lopulta olleetkaan kyseisen tutkimuslaitoksen ”tutkimusten” mukaan arjalaisia eivätkä herrakansaa vaan jotakin alempaa (ja epäilemättä lopulta tuhottavaa) aasialaisrotua.

En tiedä von Grönhagenin tekemisistä sodan jälkeen – puhumattakaan hänen Suomeen tuomastaan Konstantinus Suuren ritarikunnasta – mutta mielestäni ihmisellä on ja tuleekin olla oikeus muuttaa mielipiteitään. Ottaa laput silmiltään. Jopa Ilaskivellä. Ehkä minullakin, hah.

Sitä odotellessa ehtii hyvin käymään vaikkapa tämän kesän Finnconissa Turussa! Itse en paikalle pääse, mutta ei se tarkoita sitä etteikö teidän kaikkien muiden kannattaisi kokoontua!