Kategoria: politiikka

Jollain toisella planeetalla

·

Suomalaisia moititaan usein, ihan aiheestakin, turhasta kynttilän pitämisestä vakan alla. Omaa osaamista kannattaisi nostaa enemmänkin esille. Siitä olen samaa mieltä. Toisaalta Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan Jukka Laaksosen lausunnot – sikäli kuin YLEn uutinen siteeraa niitä millään tavoin oikein – tuovat kyllä mieleen enemmänkin amerikkalaisen omakehukulttuurin ja, tietysti, sen mitä tuollaisesta ylimielisestä hybriksestä väistämättä seuraa kreikkalaisten tragedioiden malleja tiuhaan siteeraavassa Hollywoodin maailmassa.

Etenkin, kun ottaa huomioon, etteivät STUK:n ennustukset Fukushiman voimalan tilanteen kehittymisestä ole nähdäkseni viime aikoina osuneet oikeastaan yhtään sen paremmin oikeaan kuin kenenkään muunkaan. Teoriassa meillä on maailman parasta reaktoriosaamista, mutta käytännössä olisi enemmän hyötyä käytännön reaktorionnettomuuskokemuksesta – jota on kaikkialla maailmassa perin vähän.

Henkilöauton omistamisen ainoita hyviä puolia oli, miten hyvin se opetti ristiriidan teoreettisen tiedon ja käytännön ongelmien välillä. Kun silloisessa taloudessamme oli muinoin vanha Saab 99, perehtyin huolella auton omistajan oppaaseen ja kahteenkin huolto-opaskirjaan. Silti muistan tuijotelleeni monena monituisena iltana auton valtavan konepellin alla ääneti lepäävää kaksilitraista moottoria, jonka kaikilla pinnoilla kimalteli parkkipaikan katuvalon siniseksi sävyttämä huurrekerros. Kaiken piti olla kunnossa, kaiken piti olla tarkistettua, mutta tästä erinomaisesta teoreettisesta tiedosta huolimatta moottori ei toiminut. Ammattimaiset huoltomiehet onnistuivat vekottimen kanssa paremmin, käytännön kokemuksensa ansiosta.

(Minulla on nykyään muitakin erinomaisia syitä olla omistamatta autoa, mutta tämä on ollut pitkään tärkeä tekijä. Minusta on erittäin epämiellyttävää olla tekemisissä sellaisten  laitteiden kanssa, joita en pysty hallitsemaan ja joiden teknisiä ongelmia en pysty itse ratkaisemaan. Sen verran minussa on machoa maalaisjunttia.)

Teorian ja havaittavan todellisuuden ero oli tietysti jo vanhastaan tuttua teoreettisen fysiikan opinnoista. Jokainen fysikaalisia(kin) tieteitä opiskeleva oppii luullakseni väistämättä tajuamaan, että löysässä arkipuheessa ”luonnonlaeiksi” kutsutut käsitteet ovat ikuisten totuuksien sijaan pelkkiä ihmisen laatimia teoreettisia malleja, joiden hyvyys ja toimivuus testataan sillä, miten hyvin teorian ennusteet vastaavat tehtyjä havaintoja. Jos havaintojen ja teorian välillä on ristiriita, teoriaa on korjattava tai on kehitettävä tilalle parempi teoreettinen malli, joka puolestaan joutuu jatkuvaan testiin: sen on selitettävä sekä kaikki vanhat että myös tulevat havainnot. Tällä jatkuvan korjailun ja vanhojen doktriinien hylkäämisen tekniikalla – joka on osa sitä, mitä kutsutaan ”tieteelliseksi metodiksi” – ollaan päästy aika toimiviin todellisuuden malleihin: esimerkiksi suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan. Kumpikaan näistä sadan vuoden takaisista perusolettamuksista lähteneistä teoreettisista malleista ei ole todellisuuden kanssa millään muotoa ristiriidaton – puhumattakaan siitä, että niiden välillä on vakavia ristiriitaisuuksia – joten parhaillaan kehitellään uusia teoreettisia malleja, jotka korjaisivat vanhojen mallien ongelmia. Tiedämme maailmankaikkeuden toiminnasta melkoisesti, mutta kvantti- ja suhteellisuusteorian kaltaisia uusia tieteellisiä vallankumouksia on taatusti tulossa, ennemmin tai myöhemmin.

Aivan niin, taatusti jo tajuattekin, mikä minun mielestäni on niin ongelmallista Laaksosen puheissa: hän antaa ymmärtää (ehkä tahtomattaan), että jos STUK:n teoria ja Fukushiman todellisuus ovat ristiriidassa, Fukushiman todellisuus on väärässä.

 

 

Muiden laskuun

·

Työpöydälle on ilmestynyt uusi tietokone. Oikein näpsäkkä, kevyt ja suhteellisen tehokas läppäri, neljä gigaa muistia, uusi käyttöjärjestelmä ja muuta kivaa. Eikä maksanut mitään, minulle. Ainoa vain, että käyttömahdollisuudetkin ovat rajatut.

Helsingin kaupungin lauta- ja johtokunnat siirtyvät päätöksenteossa sähköiseen asiakirjanhallintaan. Tässä on tietysti huomattavan paljon järkeä: Monen vilkkaamman lautakunnan viikottain käsittelemä paperimäärä liitteineen sun muineen on hyvinkin vanhan ajan HPY:n puhelinluetteloiden sivumääräluokkaa. Niiden monistamatta jättäminen säästää muutamankin metsän hakkuulta, ja vähentää melkoisesti sitä rahasummaa, joka kuluu lähettien pyöräilyyn ympäri kaupunkia. Kaikkien kokousmateriaalien pitäisi tulla tästä lähtien sähköisessä muodossa, ja esimerkiksi muutosehdotukset sanamuotoineen on helppo muotoilla etukäteen (tai vasta kokouksen aikana) pöytäkirjaan lisättäväksi ilman että sihteeri joutuu kirjaamaan asioita ylös sanelusta.

Jollen ole aivan väärin käsittänyt, kaupunginvaltuuston tavoitteena oli järjestelmä, jota itse kukin luottamushenkilö pystyy käyttämään omalta tietokoneeltaan, mahdollisesti itse hankitun tunnistekortinlukijan avulla. Tuntuu kuitenkin, että tehtävän saaneet viranomaiset ja järjestelmää suunnitellut yritys* ovat olleet tietävinään paremmin: järjestelmää voi käyttää ainoastaan sitä varten säädetyltä tietokoneelta. Näin ollen jokainen useista sadoista luottamustoimien haltijoista joutuu hakemaan näinä viikkoina itselleen Helsingin veronmaksajien kustantaman tietokoneen ohjelmistoineen: ei sentään omaksi, sillä paketti on palautettava luottamustoimikauden päättyessä vuoden 2013 alussa.

Kone on sinänsä paljon kevyemmin kannettavissa kokouksiin kuin oma vanha, mutta päivitysten myötä yhä pätevä IBM:ni (viimeisiä tuonmerkkisiä läppäreitä), ja huomattavan paljon tehokkaampi kuin toissa syksynä silmälasien kaupanpäällisenä saatu miniläppäri. Koneen käyttöä hankaloittaa kuitenkin se, ettei siihen oikein pysty asentamaan mitään.

Tietoturvallisuuden nimissä meille luottamushenkilöille ei nimittäin ole annettu koneiden ”järjestelmävalvoja”-oikeuksia, joten jos koneeseen haluaa asentaa jotakin muuten tarvitsemiaan ohjelmia (vaikkapa sähköpostiohjelman), joutuu ottamaan yhteyttä ”kaupungin IT-asiantuntijoihin”. Pientä säätöä on mahdollista tehdä itsekin: sain siirrettyä oman koneen Firefoxin asetukset asianmukaiset piilokansiot kopioimalla, ja tietysti taustakuvan. Mutta esimerkiksi meidän kotiprintteriämme ei ole näjemmä mahdollista ottaa käyttöön.

Itse kokoussovellus, jota näin suojellaan sekä koneen muuta käyttöä vaikeuttamalla, toimikortilla ja väestörekisteritietojen perusteella erikseen postitetuilla PIN-koodeilla, on Internet Explorer -selaimeen rakennettu ActiveX-palikka. Ymmärtääkseni sekä IE että ActiveX ovat tietoturvallisuudeltaan perin reikäisten maineessa. Koneessa on kyllä sivustatukea antamassa aivan asiallinen viruskyylä/palomuuriohjelmisto.

Minun koneellani ei kyllä mitään erityisen salaista liikukaan: sekä Työväenopiston johtokunnan että Teatterisäätiön edustajiston kokousmateriaali on järjestään julkisesti nähtävillä ennen kokouksia ja niiden jälkeen. On kuitenkin lautakuntia, joissa käsitellään esimerkiksi yksityisten ihmisten hyvin henkilökohtaisia asioita. Silloin hyvä tietoturva on tarpeen.

Aika näyttää, saadaanko järjestelmän lapsentaudit parannettua, toimiiko tietoturva niin kuin pitäisi, sujuvoituuko kokousmateriaalin jakelu ja käyttö. Aika näyttää myös, miten pärjäävät ne luottamushenkilöt, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin käyttäneet tietokonetta: heitäkin on. Aika näyttää myös, miten pian pinna palaa niiltä rassukoilta, jotka joutuvat raahamaan kaupungilla mukanaan uuden luottamushenkilökoneen lisäksi myös työtietokonetta. Aika näyttää myös, miten esimerkiksi kaupunginvaltuusto suhtautuu siihen, että heidän hankkeelle antamansa ohjeistus jätetään tällä tavalla huomiotta. Yksityisessä yrityksessä ”IT-asiantuntijat” olisivat tuskin kovin kauaa palkkalistoilla, jos suhtautuisivat talon johdon tehtävänantoon näin välinpitämättömästi. Kuulemani mukaan vain vihreät kaupunginvaltuutetut ovat protestoineet sitä miten hanke on toteutettu, muut – persuja myöten – ovat nöyrästi alistuneet virkamiesten tahtoon.

___

* Entinen kesätyönantajani, muuten, tosin siihen aikaan 1980-luvun alkupuolella se oli vielä valtion laitos ja nimeltään Valtion tietokonekeskus (VTKK).

He tekivät sen itse

· 3 kommenttia ·

Joskus 1980-luvun alkupuolella leikittelin jonkinlaisella aprillipila-ajatuksella siitä, että YLE:n pääuutisten tilalla lähetettäisiin kokeeksi vuoden vanhat uutiset ja selvitettäisiin, huomaako kukaan yhtään mitään. Ennen vuotta 1988 kovin moni ei ehkä olisi huomannut, ainakaan jos uutislähetys olisi keskittynyt (kuten siihen aikaan yleensä) pelkästään Euroopan asioihin. Sen jälkeen ei moiselle tempaukselle olekaan tullut uutta tilaisuutta.

Newsweekin vuosien 1988–92 Itä-Euroopan osaston päällikkö Michael Meyer kertoo kirjassaan Ihmisten vuosi 1989 (The Year that Changed the World, suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2010) tuosta lyhyestä ajanjaksosta, jolloin Euroopan paikoilleen muumioitunut tilanne yhtäkkiä alkoi muuttua pelottavan nopeasti. Yhden ainoan vuoden kuluessa Varsovan liiton itäeurooppalaiset kommunistihallinnot murenivat toinen toisensa jälkeen – mikä rauhanomaisemmin, mikä väkivaltaisemmin. Unkari, Puola, Saksan Demokraattinen Tasavalta, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Romania… ja vajaan kahden vuoden kuluessa myös itse Neuvostoliitto. Tuosta vain.

Yhdysvaltalainen Meyer myöntää itsekin röyhistelleensä aikansa ylpeästi ja katteettomasti: ”Me teimme sen! Me voitimme!” Pohdittuaan kohtaamisiaan itäeurooppalaisten toimijoiden ja tavallisten sukankuluttajien kanssa hänen on kuitenkin ollut myönnettävä, ettei Yhdysvalloilla – tai Natolla – ollut asioiden kehityksessä oikeastaan osaa eikä arpaa. Useimpien lännen johtajien reaktiona oli pitkään epäuskoinen tuijotus leuka virkapalatsin lattiaparkettia laahaten ja tumput suorina: onneksi. Näin entiset kommunistimaat saivat kerrankin huolehtia kohtalostaan ja tehdä valintojaan omin voimin.

Mielenkiintoista kyllä, muutoksen agentteina toimivat useimmiten kommunistipuolueen korkea-arvoiset virkailijat ja (toisinaan entiset) innokkaat kommunistit. Puolan tapauksessa mukana oli jopa itse Wojciech Jaruzelski, sama mustia laseja käyttänyt kenraali, joka oli nujertanut vajaata kymmentä vuotta aikaisemmin Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeen ja ollut parikymmentä vuotta aikaisemmin viemässä Varsovan liiton hyvin aseistettua toveriapua keskelle Prahan kevättä.

Oikeastaan tämä on hyvinkin ymmärrettävää. Harvalla toimijalla kommunistipuolueiden sisäpiirin ulkopuolella oli realistista kuvaa maiden konkurssikypsästä taloudellisesta tilanteesta ja valtavasta velkataakasta (useinmiten vieläpä länsimaille). Ns. tavallisen kansan aika kului ruokajonoissa ilmiantajia ja propagandan toitottamaa pahuuden valtakuntien hyökkäystä pelotellen. Tarvittiin tiedotusvälineiltä visusti piilotettuja tietoja sen tajuamiseen, ettei nykymeno voi mitenkään jatkua, että on parempi tehdä jotakin ennen kuin ei tosiaankaan ole enää mitään mahdollisuuksia tehdä yhtään mitään.

Tarvittiin myös lupaus, etteivät naapurimaat tällä kertaa tulekaan tarjoamaan toveriapuaan pyytämättä ja yllätyksenä.

Sen lupauksen antoi, ensin kahden kesken ja myöhemmin myös yhä avoimemmin ja julkisemmin, Neuvostoliiton Mihail Gorbatšov. Hän uskoi edelleen kommunismiin – kunhan sitä arvioitaisiin uudelleen ja uudistettaisiin – ja liittolaisten joukkopako oli hänelle katkera pettymys. Hän kuitenkin pysyi lupauksensa takana. Neuvostoliitto pysyi sivussa. Se varmasti maksoi hänelle loistavan poliittisen uran – ja oli osaltaan kaatamassa ja hajottamassa Neuvostoliittoa – mutta tuskin hän sitä jälkikäteen niin suunnattomasti katui.

Tuskin katuivat kauheasti nekään kommunistivaikuttajat, jotka olivat olleet murtamassa yksipuoluejärjestelmää ja joilta äänestettiin virat ja asemat alta heti kun äänestettävänä oli muitakin kuin kommunisteja. Kaikkialla kommunistit eivät tietenkään kadonneet mihinkään, jatkoivat vain yksinvaltaa eri puoluetunnusten ja näennäisdemokratian verhossa. Etenkin Bulgarian ja Romanian tapahtumia Meyer pitää pikemminkin vallankaappauksina kuin vallankumouksina: Ceauşescun pariskunnan farssimaisella pikateloituksella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa, länsimaisesta oikeusjärjestelmästä puhumattakaan.

Sitä paitsi etenkin Jugoslaviassa 1990-luvulla ja Unkarissa 2010-luvulla on valtaan päässyt vielä kommunistiakin saatanallisempi ja verisempi aate: nationalismi. Isänmaan nimissä on tehty enemmän rikoksia kuin kommunismin nimissä koskaan, ja kommunistijohtajatkin manipuloivat alaisiaan ennen kaikkea heidän isänmaallisuuteensa vetoamalla.

Silti on vaikeaa olla tuntematta sisällään mukavan lämpöistä tunnetta lukiessaan Meyerin kuvausta Prahasta samettivallankumouksen päivien aikaan ja ajattelematta samalla sitä, miten samanlaiselta Kairon viime viikkojen tapahtumat tuntuvat.

Meyer kirjoittaa toimittajamaisen sujuvaa, mutta samalla poukkoilevaa ja osin pinnallistakin proosaa: kirja on mukavaa, kepeää luettavaa. Jouduin lukiessani myös arvioimaan uudelleen näkemyksiäni muutamasta hahmosta. Olen pitänyt George Bush vanhempaa täydellisenä mitättömyytenä ja Ronald Reagania jälkeenjääneenä pellenä, jota juhlivat valtiomiehen nimellä ainoastaan oikeistopropagandan sekoittamat pöljät. Reagan oli kuitenkin Yhdysvaltain haukkojen täyttämästä johtoryhmästä ainoa, joka päätti luottaa Gorbatšoviin ja antaa tälle tilaisuuden. Bush puolestaan näki uudelleen valtaan päässeiden, nopeiden tapahtumien ansiosta kauhusta housuihinsa kakkivien haukkojen keskeltä, että tässä on tapahtumassa ihan oikea muutos, ja että nyt ei ole oikea aika uhota eikä mesota, vaan antaa demokratian rattaille tilaisuus pyöriä omaan tahtiinsa. Kiitos heille.

Kirjan epilogissa Meyer sipaisee kevyeen tyyliinsä myös Yhdysvaltain (Bush nuoremman aikaista) nykypolitiikkaa, joka on kohottanut tietoa tärkeämmäksi sanaksi uskon: uskon omaan jumalalliseen ylivertaisuuteen, uskon amerikkalaisuuden lopulliseen voittoon, uskon siihen että lopulta meitä uhkaava absoluuttinen Paha kukistetaan emmekä me sittenkään luhistu hillittömän asevarustelun aiheuttamaan mielettömään ulkomaanvelkaantumiseen. Meyer jättää lukijan pohdittavaksi mahdolliset yhtäläisyydet Saksan Demokraattisen Tasavallan umpikujaan juuri ennen kuin sen kansalaisille tuli lopultakin tilaisuus äänestää, kirjaimellisesti, jaloillaan ja Trabantien kuluneilla kumirenkailla.

Pitkä kilvoittelu

·

Ei ole ihan helppoa elättää itseään rockmusiikin tekemisellä suotuisissakaan olosuhteissa. Entistäkin hankalammaksi homma menee, jos sattuu olemaan Yhdysvalloissa nuoruutensa viettänyt, pakistanilainen uskovainen muslimi, joka musiikin tekemisen ohella haluaa kaataa raja-aitoja ja estää (suunnan tai toisen) ääriliikkeitä kaappaamasta uskontoaan ja uskontonsa käsitteitä käsikassaroikseen. Esimerkiksi käsitettä jihad, jonka pitäisi tarkoittaa pikemminkin samaa kuin kristillinen ”kilvoittelu” eikä ”pyhää sotaa”. Tästä syystä Salman Ahmad halusi pitää sanan omaelämäkertansa Rock & Roll Jihad (Free Press, 2010) nimessä.

Lahoressa vuonna 1963 syntynyt Salman Ahmad pääsi näkemään maailmaa tavallista enemmän jo lapsena, koska hänen isänsä työskenteli Pakistanin lentoyhtiössä PIA:ssa. Ahmadin teinivuodet perhe asui Tappanissa New Yorkin lähellä. Eräänä päivänä ”Sal” tuli ostaneeksi konserttilipun Madison Square Gardeniin koulukaveriltaan Danny Spitziltä*. Lipun ostaja ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut konsertin tähteä, englantilaista yhtyettä nimeltä Led Zeppelin. Siitä päivästä lähtien Sal Ahmad halusi tulla rockkitaristiksi.

Unelmat romahtivat ensimmäisen kerran, kun perhe joutui (jälleen isän työn vuoksi) muuttamaan takaisin Pakistaniin vuonna 1981 ja bändikaverit jäivät taakse. Vanha kotimaakin oli muuttunut toisenlaiseksi kuin lapsuuden ajan muistoissa: kenraali Muhammad Zia ul-Haqin diktatuurin myötä maahan oli juurtunut saudiarabialaisperuinen wahhabistinen fundamentalistiliike, jota tähän aikaan tuki myös Yhdysvallat: kaikki, mikä vastusti silloista Pahan Valtakuntaa Neuvostoliittoa, sai jenkkien siunauksen, ja rajan takana Afganistanissa islamistikapinalliset kävivät parhaillaan sotaa Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Pakistanissa kaikki oli kiellettyä, ja jos ei diktaattori kieltänyt, niin ainakin kiihkoilijat. Salman Ahmadin ensimmäinen konsertti päättyi siihen, että fundamentalistit rikkoivat hänen rakkaan kitaransa.

Perheensä toivomuksesta (ja saadakseen tulevan vaimonsa Saminan perheen suostumaan avioliittoon) Ahmad opiskeli lääkäriksi, mutta kitaran ja musiikintekemisen lumo ei kadonnut. Eräänlaisena rauhanomaisena Zian diktatuurin vastaisena maanalaisena liikkeenä alkanut Pakistanin rockmuusikkoyhteisö synnytti lukuisia bändejä, ja Ahmad oli lopulta mukana Vital Signsissa, joka teki historiaa olemalla ensimmäinen Pakistanin televisiossa esiintynyt rockbändi. Tällöin Zia oli jo kuollut ja Benazir Bhutton pääministerikausi näytti vielä lupaavalta, ennen kuin Bhutto sortui korruptioon ja islamistien mielistelyyn – kuten seuraajansa Nawaz Sharifkin, Ahmadin entinen krikettijoukkuetoveri.

Vital Signsista erottuaan Ahmad oli perustanut laulaja Ali Azmatin kanssa Junoonin, jossa hänen missionsa oli yhdistää suufilaisen qawwali-musiikin ja rockin aineksia: tyylilajia on sittemmin kutsuttu sufi-rockiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin trioon liittyi Pakistaniin muuttanut Tappanin coverbändien aikainen soittokaveri, kitaristi/basisti Brian O’Connell. Junoonin esiintymisiä ja levyjä kiellettiin Pakistanissa eri aikoina eri syistä: siksi että lauluteksteissä käytettiin suufilaisia uskonnollisia ja/tai pakistanilaisten kansallisrunoilijoiden tekstejä, siksi että Junoon veljeili intialaisten kanssa ja keikkaili Intiassa, siksi että keikkayleisössä naiset ja miehet olivat sekaisin, siksi että rock oli länsimaista hapatusta – tai siksi, että fundamentalistien mielestä kaikki musiikki, tyylilajista tai sanomasta riippumatta, oli Saatanasta.

Mutta Junoon sinnitteli ja sai puolelleen yhä enemmän kuulevia korvia Pakistanin ohella myös naapurimaasta Intiasta (huolimatta siitä että virallinen Intiakin paheksui ”vihollismaan” musiikin kuuntelua) ja länsimaista: Junoon kierteli Yhdysvalloissa alkuun pakistanilaissiirtolaisten parissa ja vähitellen yhä isommilla estradeilla. Bändi soitti vuonna 2000 hienon keikan Roskilden festivaaleilla, ja onneksi minäkin satuin poikkeamaan kyseiselle lavalle vilkaisemaan bändiä, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Keikka nimittäin oli todella komeaa kuunneltavaa ja katsottavaa.

Vuotta myöhemmin WTC-iskut palauttivat asenteet molemmin puolin takaisin mustavalkoiseen aikakauteen, ja YK:n hyvän tahdon lähettilääksi nimetty Ahmad joutui osittain aloittamaan asennemuokkauskampanjoitaan alusta uudelleen. Yhdysvaltain ja Pakistanin kaksoiskansalaisuus on tehnyt hänelle helpommaksi liikkua (kuviteltujen) rintamien molemmin puolin, mutta vaaratonta elämä ei ole ollut.

Ahmadin omaelämäkerran kerrontatyyliä voi hyvällä syyllä pitää jotakuinkin omahyväisenä. Mutta toisaalta – eipä omahyväisyyttä ole esimerkiksi Lemmynkään omaelämäkerrassa pidetty minään syntinä, ja Salman Ahmadilla on sentään aika paljon enemmän perusteita itsetyytyväisyyteen. Lukemisen (ja kääntämisen!) arvoinen kirja, joka tarjoaa myös näkökulmia ainakin minulle heikosti tuttuun Pakistanin lähihistoriaan.

Pistetään tähän perään Salman Ahmadin (joka lienee nykyään Junoonin ainoa ”virallinen” jäsen Azizin ja O’Connellin lähdettyä omille teilleen) yhdessä intialaistähtien (intialaisen klassisen musiikin laulajatar Shubha Mudgal ja näyttelijätär Nandita Das) kanssa duetoima ja vastanäyttelemä video ”Ghoom Tana”. Videon alkupuolella vilahtaa kuvauspaikkakunnan nimi: Patiala, kaupunki josta Ahmadin äidin perhe joutui pakenemaan henkensä kaupalla silloin, kun Intia jaettiin keinotekoisesti Intiaksi ja Pakistaniksi.

Videon YouTube-sivulla on sympaattinen kommentti, jonka Salman Ahmadkin todennäköisesti allekirjoittaisi:

The normal Indian and the normal Pakistani always feel like brothers , because we are sons of the same soil once upon a time. Its the extremist elements that brainwash and innocent man to a terrorist.

I love India. I love Pakistan too. Wish we never got divided. Imagine the cricket team we would have had. And also , hockey.  🙂 🙂

___

* joka sittemmin perusti Anthraxin.

Ensi viikolla saadaan oikeaa rahaa

· Yksi kommentti ·

Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tänään ensi-iltansa saanut Lucy Prebblen näytelmä Enron ei ole suurta teatteria, mutta se on selkeää ja tutustumisen arvoista lähihistoriaa. Se on myös pelottava lähitulevaisuusvisio: vuonna 2001 puhjenneen Enron-kuplan kaltainen kirjanpitokikkailu on ilmeisesti yleistynyt sekä Yhdysvalloissa että muuallakin, ja kaikkien näiden kupruttelijoiden(kin) ansiosta Yhdysvaltain talous pysyy kasassa vain siksi, että valtio tukee sitä miljardeilla dollareilla. Nyt voimme vain odottaa, loppuvatko valtiolta rahat – tai kaatuuko korttitalo muuten – ennen ensi presidentinvaalikierrosta vai vasta sen jälkeen: tästähän tietysti riippuu ennen kaikkea se, syytetäänkö asiasta demokraattien vai republikaanien hallintoa. Yhtä kaikki, Yhdysvaltain talous on vielä toistaiseksi maailman suurin, ja parin vuoden takainen taantuma osoitti erinomaisen selvästi, että sikäläiset kuprut vetävät oikein näppärästi liemeensä ison osan muutakin maailmaa.

Jos Enronia on uskominen, kaikkeen tähän tarvittiin ennen kaikkea karismaattinen, dynaaminen, nuorekas ja riskejä ottava johtaja – huippuyksilö, joka ei haaskaa öitäkään nukkumiseen. Jeffrey Skillings (Eero Ahon erinomaisesti näyttelemänä) siteeraa sujuvasti Charles Darwinia ja Richard Dawkinsia perustellakseen moraalista oikeuttaan tehdä (itselleen ja) osakkeenomistajille rahaa muista piittaamatta: itsekäs geeni, you know, evoluution voittajien luontainen ahneus, sehän se kehitystä pyörittää. Parhailla on oikeus talloa luuserit jalkoihinsa. Ja jos taloon ei tulekaan tänä vuonna oikeaa rahaa, tappiot voidaan ulkoistaa sitä varten rakennettuihin bulvaanifirmoihin, minkä lisäksi kirjanpidon plussapuolelle voidaan merkitä tulevia voittoja jo nyt saaduiksi. Kunhan osakkeen kurssi ei käänny laskuun ja osakkaat saavat voittonsa. Muulla ei ole merkitystä.

Harrastin itse vähän samanlaista toiveajattelukirjanpitoa jäätyäni pitkäksi aikaa työttömäksi 1990-luvun alkupuolella: ”kyllä mulla on varaa tähän, mä saan varmaankin ens kuussa töitä tai rahaa jostain”. Niitä velkoja makselin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Ehkä siksikin Enron-tyylinen taloudenpito tuntui tästä katsojasta perin ahdistavalta. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muita syyteltäväksi epäonnistumisistani, enkä minä voinut juurikaan ulkoistaa velkojani muiden maksettavaksi.* Enronin Jeffrey Skilling sai ilmeisesti kantaa monen muunkin tekojen vastuun, kun karismakaan ei enää riittänyt saamaan ketään uskomaan, että syy on taas jossakin muualla, vaikkapa rehellisiä, lahjakkaita yrittäjiä vainoavissa kateellisissa virkamiehissä. Enronin työntekijöillä, niillä jotka eivät saaneet bonuspalkkioita, erorahoja tai mitään muutakaan, niille jotka olivat sijoittaneet kaikki säästönsä Enroniin ennen konkurssia, jotka olivat menettäneet kaiken tienaamansa ja vielä eläkkeensäkin, oli syyteltävänä vain entinen kotijumala Skilling – tai oma tyhmyys.

Meno pysyy näin holtittomana niin kauan kuin siitä on jollekin hyötyä – niille jotka tiesivät hankkiutua Enronin osakkeista eroon ennen romahdusta, niille jotka uskovat itsekkäisiin geeneihin ja ahneuden pohjimmaiseen siunauksellisuuteen, niille joilla on kavereita vaikutusvaltaisilla paikoilla huolehtimassa siitä että valvonta pysyy voimattomana, niille jotka käyttävät hyväkseen aikamme lapsellisinta taikauskoa: uskoa pyhien markkinavoimien ikuiseen oikeellisuuteen,  kuvitelmaa siitä, että markkinataloudessa lopulta kaikki voittavat, ja mikään mitä minä saan ei ole keneltäkään muulta pois.

Näin jatkuu niin kauan, kun laki suojelee osakkeenomistajia joutumasta vastuuseen heidän voittojensa eteen tehdyistä rikoksista, niin kauan kuin johtajat palkitaan avokätisesti siitä riippumatta siitä,  moneltako ihmiseltä on elämästä pudonnut pohja heidän tekemiensä päätösten vuoksi. Tai kunnes näiden viimeisen vuosisadan pikkukuprujen sijaan tapahtuu oikea romahdus.

Kauniita unia.

___

* No, ei ihan tarkkaan ottaen totta. Äitini tuki minua rahallisesti aika paljon noina aikoina.

Sidonnaisuuksia

·

No niin, vaihteeksi asiaa.

Kuten hyvin tiedätte, olin viime kunnallisvaaleissa ehdokkaana, ja vaikka en päässyt Helsingin kaupunginvaltuustoon, urkeni minulle kuitenkin kaksi kunnallista luottamustehtävää. Olen ensinnäkin Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnan jäsen, ja sen lisäksi (Helsingin kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin teatterisäätiön edustajiston jäsen. Tästä syystä on oikein ja kohtuullista, että avaan komeroni ja julkistan sidonnaisuuteni.

  • • Omistan neljä Ruohonjuuri Oy:n osaketta, jotka olen saanut viime syksynä perintönä äidiltäni. Samassa yhteydessä saamani Elisa Oyj:n osakkeet (75 kpl) olen myynyt viime keväänä. 1980-luvun lopulla hankkimani Like Kustannus Oy:n (nykyinen Rosebud Books Oy) osakkeet on myös myyty muutama vuosi sitten. Lisäksi minulla on tamperelaisen Kiinteistö Oy Lapinniemi IV:n lomaosake, samoin äidinperintönä.
    (Isän perunkirjoitus on vielä tekemättä – hänen kotipaikkansa oli Ranskassa, jossa perunkirjoitus on tehtävä puolen vuoden kuluessa kuolemantapauksesta – mutta tietääkseni en ole perimässä häneltä osakkeita.)
  • • Olen viime vuosina saanut tai tulen saamaan tekijänoikeuskorvauksia tai -palkkioita ainakin seuraavilta yrityksiltä: Like Kustannus Oy (osa Otava-konsernia), WSOY, WSOYpro, Karisto, Otava ja Johnny Kniga (osa SanomaWSOY-konsernia).
  • • Olen viime vuosina toiminut luottamustehtävissä seuraavissa järjestöissä: Koillis-Helsingin Vihreät ry., Eino Leinon seura ry. ja Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. Lisäksi olen (rivi)jäsenenä seuraavissa järjestöissä: Suomen PEN ry, Suomen Kirjailijaliitto, Helsingin kirjailijat ry.,  Muu ry., Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ja Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry.

Jos luottamustehtävissä tulee käsiteltäväksi näihin yhteisöihin liittyviä päätöksiä, minun on tietenkin jäävättävä itseni.

Jahka saan pitkään suunnitteilla olleen yrttimaa.netin sivujen uudistushankkeen lopultakin vauhtiin, tämä sidonnaisuuslista tulee tietysti myös pysyvämmin sinne.

Kunnallispoliittisen uran jatkuvuudesta

·

Like tekee parhaillaan jotakin sellaista, mitä ei ole tapahtunut kustantamon yli kaksikymmenvuotisella taipaleella: muuttaa pois Kruunuhaasta. Konttorin väki tuntuu olevan vallan tyytyväistä uusiin tiloihin Hietalahdessa, joten torstai-iltaisissa tuvastalähtiäisissä ei liiemmin haikeiltu.

Illan moninaisten keskustelujen myötä sain, hieman yllättäenkin, pyynnön jatkaa politiikassa tämän vaalikauden jälkeenkin.

Olen nimittäin ollut vähän sillä kannalla, että viime kunnallisvaalit voisivat ehkä jäädä one-off-kokeiluksi – erittäin antoisaksi kokeiluksi kyllä, en tosiaankaan missään nimessä kadu mukaan lähtemistä. Olen myös ollut tyytyväinen tuloksiin, siihen nähden miten minulla oli rahkeita vaaleihin panostaa. Ääniä tuli kohtuullisesti, ja vaikka valtuustopaikkaa ei sillä äänimäärällä toki  irronnutkaan, olen sentään päässyt mukaan Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokuntaan ja Helsingin Teatterisäätiön edustajistoon. Jälkimmäinen kokoontuu vain kaksi kertaa vuodessa huolehtimaan Helsingin Kaupunginteatterin tavanomaisista tilinpäätös-, toimintakertomus-, talousarvio- ja toimintasuunnitelma-asioista, mutta työväenopiston johtokunta on paljon tiiviimmin mukana opiston toiminnassa. En ole ehkä ollut kokouksissa kovinkaan suuna päänä, mutta silloin kun homma toimii kaikin puolin hyvässä hengessä puoluerajoista piittaamatta, ei ole ollutkaan tarvetta pitää älämölöä vain älämölön vuoksi. Olen kyllä avannut suuni kun siihen on ollut mielestäni aihetta.

Mutta entä tästä eteenpäin?

On selvää, ettei seuraavaa kunnallisvaalikampanjaa kannata lähteä tekemään samanlaisella kotitarve-pystymetsähengellä kuin viimeksi. Tarkoitushan olisi saada lisää ääniä, ja lisä-äänien hankkiminen vaatii lisää ja paljon mietitympää työtä. Kampanjointi pitäisi suunnitella paremmin etukäteen: mitä asioita nostaa esille, minne mennä näkymään, miten toimia netissä, Naamatussa ja muissa sosiaalisissa medioissa, minne mennä, mitä tehdä, mitä sanoa. Jos joudun päkeltämään tuon kaiken itsekseni töiden ja muiden velvoitteiden ohessa, ahdistun ja turhaudun, etenkin kun taloudellisia rahkeita ei ole todellakaan niin paljoa, että pystyisin korvaamaan henkilökohtaisen työpanoksen puutteita ostamalla ilmoitustilaa jnpp. Puolue ja piiri tukevat kyllä parhaansa mukaan kaikkia ehdokkaita, mutta vihreillä on perinteisesti ollut vaalimenestykseensä nähden luultavasti kaikista poliittisista ryhmistä pienimmät taloudelliset rahkeet: meille ei, hah, ole suurpääoma lanttejaan pahemmin jaellut kuten demareille ja muille oikeistopuolueille.

Toisin sanoen: tarvitaan tukiryhmä. Kourallinen ihmisiä, jolla on jaksua, intoa ja viitseliäisyyttä suunnitella ja olla mukana toteuttamassa kampanjaa, miettimässä painotuksia, tärkeitä esille nostettavia asioita ja niin edelleen. Jos sellainen porukka on syntyäkseen, olen ihan valmis viskaamaan omat epäilykseni ja oman mukavuudenhaluni nurkkaan ja lähtemään intomielin uuteen kampanjaan. Hyvän porukan kannustamana ja tukemana voisin ehkä innostuakin uuteen kampanjaan.

Rikkailla on varaa mennä halpaan

· Yksi kommentti ·

Wikipediakin sen jo tietää: Olkiluoto-kolmonen on maailman kuudenneksi kallein kapine. Juutinrauman sillan, avaruussukkulan, Burj Khalifan ja Large Hadron Colliderin kaltaiset halparimpulat jäävät kauas taakse.

Jo nyt. Voisin vaikka lyödä vetoa, että O3:n sijoitus listalla paranee vielä muutaman sijan. Ei näytä siltä, että kustannusarviot tai aikataulut olisivat yhtään sen realistisempia kuin tähänkään asti.

Olisi varmaan korkea aika ruveta lyömään vetoa siitäkin, valmistuuko koko helkutin vekotin ikinä, vai keräävätkö vilunkimiehet vain tyhmiltä rahat ja jättävät nämä sitten ihmettelemään ikuisesti keskeneräistä rakennustyömaata, josta ei ole kuuna päivänä tuottamaan edes milliwattia energiaa.

(Greenpeacen sivuilta löytyy näköjään linkkiä Olkiluoto kolmosen rahoitusasioiden julkaistuihin dokumentteihin.)